""Uncle, I have discovered what girls are made for," said Rose, the day after the reconciliation of Archie and the Prince.
"Well, my dear, what is it?" asked Dr. Alec, who was "planking the deck", as he called his daily promenade up and down the hall.
"To take care of boys", answered Rose, quite beaming with satisfaction as she spoke. "Phebe laughed when I told her, and said she thought girls had better learn to take care of themselves first. But that's because she hasn't got seven boy-cousins as I have.""
Louisa M. Alcottin kirjoissa minua vaivasi jo lapsena opettavainen sivumaku. Pidin kyllä Alcottin kirjoista (erityisesti Pikku naisista jatko-osineen), mutta en koskaan suhtautunut niihin samalla intohimolla kuin joihinkin muihin tyttökirjoihin. Siinä missä vaikkapa Montgomeryn kirjoja luettuani tunnen usein olevani täynnä yleviä aatteita ja kauniita haaveita, Alcottin kirjat vaikuttavat välillä sellaisilta moraalisaarnoilta, että niiden jälkeen tekee mieli pukeutua kevytmielisimpiin vaatteisiinsa, juoda samppanjaa ja juhlia läpi yön.
Mutta, kuten sanottua, luin kuitenkin lapsena Alcottia ahkerasti, ja esimerkiksi tästä Kahdeksasta serkuksesta jatko-osineen pidin kovastikin. Kirjan tyttösankaritar on 13-vuotias Rose, joka on hiljattain jäänyt orvoksi. Rosen huoltajaksi on määrätty hänen setänsä, tohtori Alec Campbell, joka ottaakin tehtäväkseen muokata sairaalloisesta ja arasta Rosesta sekä sielultaan että ruumiiltaan terve nuori neito. Alcottin opettavainen sävy on siis kirjassa varsin vahvasti läsnä, koska koko tarina rakentuu tämän Rosen kasvatusteeman ympärille. Tohtori Alecin opetusten lisäksi Rosen luonnetta muokkaavat ystävyys palvelustyttö Pheben sekä seitsemän poikaserkun kanssa.
Lukiessani kirjaa nyt uudelleen, tunsin yllätyksekseni välillä melkeinpä pitkästyväni sen seurassa. Lähes jokainen luku sisältää opetuksen, koskien ravintoa, liikuntaa, opiskelua tai moraalia, mikä antaa kirjalle auttamatta jokseenkin saarnaavan sävyn. Rose ei myöskään päähenkilönä ole kovin moniulotteinen, sillä hän on hyvin suloinen, sievä, oikeamielinen ja kiltti: melkeinpä ainoa särmä hänen luonteessaan on "naisellinen turhamaisuus", joka saa hänet rakastamaan koruja ja kauniita vaatteita enemmän kuin tohtori Alec soisi.
Toki kirjassa on myös kaikenlaisia viehättäviä yksityiskohtia, jotka selittävät, miksi kirja on säilynyt mielessäni kiehtovana lukukokemuksena. On vanha talo "jännittävine nurkkauksineen ja käytävineen", Rosen huone, jonka Alec-setä sisustaa suoranaiseksi pienen tytön unelmaksi, dramaattisia sairastumisia, ystävyyttä ja kiintymystä. Ja yllin kyllin vanhan ajan tunnelmaa ja lumoa.
Vaikka opettavaisuus teki kirjasta lukukokemuksena hiukan pitkäveteisen, oli mielenkiintoista miettiä, millaisia ajatuksia opetusten taakse kätkeytyi. Alec-sedän kasvatus on toisaalta perinteistä, toisaalta hyvinkin uudistusmielistä. Kirjassa vedotaan usein "vanhaan hyvään aikaan", ja Rose saakin oppia mm. kodinhoitoa leipomisineen ja käsitöineen. Muutamaan kertaan väläytellään myös ajatusta, että kasvatus tähtää ennen kaikkea siihen, että Rosesta aikanaan tulisi hyvä vaimo kunnon miehelle. Mutta Alec – ja Alcott – tarjoilevat myös ajalleen paljon rohkeampia ajatuksia: Rose oppii pitämään huolta omista raha-asioistaan, opiskelee ihmisen biologiaa ja pukeutuu mukaviin ja käytännöllisiin vaatteisiin korsettien ja liehukkeiden sijasta. Oli myös hauskaa lukea kirjan terveysopetuksia, koska ravinto ja terveys ovat tänäkin päivänä kovasti pinnalla: superfoodien tai karppauksen sijaan tohtori Alec tosin luottaa kaurapuuron ja vastalypsetyn maidon voimaan.
Kahdeksan serkusta osoittautui siis enemmän kiinnostavaksi kuin ihanaksi nostalgiamatkaksi. Mutta muistan jo lapsena pitäneeni (vielä) enemmän kirjan jatko-osasta, Kun ruusu puhkeaa, ja aionkin lähiaikoina lukea myös sen. Katsotaan, onko se säilyttänyt lumovoimansa paremmin kuin Kahdeksan serkusta.
Sheferjim on lukenut kirjan suomennoksen Kahdeksan serkusta sekä sen jatko-osan Kun ruusu puhkeaa.
Louisa M. Alcott: Eight Cousins (1875)
Project Gutenberg, Kindle Edition
Kun ruusu puhkeaa on omassa hyllyssänikin ja muistan samoin pitäneeni siitä enemmän kuin tästä. Ja samoin Alcottin kirjoilla ei Pikku naisia ja Viime vuotisia ystäviämme lukuun ottamatta ollut minulle suurta merkitystä, noita kahtaa kirjaa kyllä rakastin ja rakastan edelleen.
VastaaPoistaVanhoihin tyttökirjoihin sukeltaminen on aina kiinnostavaa: joskus saa paljon, toisinaan vain nostalgiaa. :)
Katja, minä olen huomannut pitäväni Alcottin kirjoista eniten niistä, jotka kuvaavat nuoria aikuisia - lapsuuskuvauksissa on yleensä ihan liikaa sitä opettavaisuutta. Pidän Viimevuotiset ystävämme - ja Kun ruusu puhkeaa -kirjoista, ja myös Plumfieldin poikiin minulla on lämmin suhde. Tytöistä parhain -kirjan alkupuoliskon lapsuusjakso pitkästyttää minua, mutta loppupuolessa on viehätystä. Pikku naisia on toki myös ihana. :)
PoistaTosi mielenkiintoista, kiitos tästä!
VastaaPoistaMinä olen lapsena tainnut lukea Alcottilta vain Pikku naisia ja muistan, että jostain syystä en pitänyt siitä. Siksi kai suhtauduin epäluuloisesti Alcottin muihin kirjoihin, vaikka niitä kirjastossa paljon olikin.
Tuo alkuun laittamasi sitaatti saa karvat pystyyn - huh, miten asenteellista! Muistelen, että muutama vuosi sitten suomennettiin Alcottin aikuisnovellien kokoelma. Se kuulemma oli yllättävän erilainen tyyliltään kuin Alcottin tyttökirjat. Ehkäpä minun olisi siis näin aikuisena paikallaan tutustua Alcottin tuotantoon paremmin.
Salla, minä olen lukenut tuon aikuisille suunnatun kokoelman, ja se oli kyllä mielenkiintoinen siinä mielessä, että siinä tarjoiltiin välillä hyvinkin erilaisia moraalisia ajatuksia kuin nuortenkirjoissa.
PoistaJa kyllä Alcottiin kannattaa tutustua, silläkin uhalla, että hän saattaa ärsyttääkin. Kirjoissa on kuitenkin paljon esimerkiksi naisasiaa, vaikka se toki pitää suhteuttaa omaan aikaansa.
Mielenkiintoinen postaus. Olen lukenut nyt ja lapsena pelkästään Montgomeryn kirjoja, joten en ole tajunnutkaan, että esimerkiksi Alcottin kirjoissa olisi saarnaavampi kirjoitustyyli. Omassa hyllyssäni odottaa paljon kehuja saanut Tytöistä parhain. Vielä ei ole ollut tyttökirjafiilis, mutta heti kun sellainen tulee, tartun siihen.
VastaaPoistaSonja, Alcott on tosiaan Montgomeryyn verrattuna hyvin opettavainen. Tytöistä parhainkin on erityisesti alkupuoleltaan hyvin saarnaava, mutta on siinä kirjassa myös mielenkiintoisia juttuja. Pikku naisia -sarja on kuitenkin minusta sitä parasta Alcottia.
PoistaSain tämän juuri luettua ja piti heti lähteä tutkimusmatkalle muihin blogeihin. Aika asenteellista touhua totta vieköön ja jotenkin lattea jälkimaku. Herttaista ja hempeää, muttei mitään muuta. Nyyh, suurena Pikku naisten ystävänä nämä muut Alcottin teokset ovat maistuneet vähän puulta. Olisi pitänyt lukea nekin lapsena.
VastaaPoistaSuketus, minua häiritsi jo lapsena Alcottin kirjojen opettavaisuus, mutta kyllä minä silti tämänkin kirjan luin useampaan kertaan. Pikku naisia jatko-osineen on kyllä silti ehdottomasti parasta Alcottia, sekä aikuisen että lapsen silmin.
Poista