Katja Kallio: Syntikirja

Ihastuin kesällä Katja Kallion Elokuvamuistiin, ja päätin että nyt on tutustuttava myös Kallion romaaneihin. Olen kyllä useampi vuosi sitten lukenut Tyypit-kirjan, joka on pakinamainen kokoelma luonnehdintoja elämämme ihmistyypeistä. En pitänyt Tyypeistä juurikaan, ja minusta sen havainnot ihmisistä olivat kovin itsestäänselviä. Elokuvamuisti taas oli minusta oivaltava ja viisas ja hauska. Miten siis kävisi Syntikirjan kanssa: kumpaan ääripäähän Kallio-kokemuksiani se sijoittuisi?

No, sanoisin että kirja sijoittui jonnekin keskivaiheille. Kirjassa oli paljon sellaista, mistä pidin. Kallio kirjoittaa monin paikoin todella hienosti, havainnoi maailmaa ja ihmisiä tarkasti ja muovaa lauseita, joiden äärelle haluaa pysähtyä hetkeksi. Pidin myös siitä, että Kallio pureutui kirjassa ihmissuhteiden ja perhe-elämän raadollisimpiin puoliin: petoksiin, vihaan, vierauden tunteisiin ja lasten ja vanhempien välisten suhteiden kipeisiin kohtiin. Lukiessa saattoi välillä hiukan kiusaannuttavasti ja häiritsevästi tunnistaa myös omia vähemmän miellyttäviä ominaisuuksiaan tai ajatuksiaan.

"Julminta oli, että hän olisi voinut hillitä itsensä. Jos olisi oikein yrittänyt, pinnistänyt kaiken voimansa. Mutta siinäkin hän huomasi, että lankeaminen oli nautinto.
Miten sellaista vihaa saattoi tuntea omaa lastaan kohtaan, se oli niin puhdasta, silkkaa. Ja samalla vihan kapeista raoista, kuin tiheikön oksien lomasta, hän näki, kuinka suloinen Sofia oli. Amorin kaari kuin siveltimellä piirretty, hiussuortuva heijasti kaarellaan valoa, joka oli melkein yliluonnollista."

Erityisen vaikuttavasti Kallio kuvaa Tuulikkia, kuusikymppistä naista, jolla on ongelmallinen suhde tyttäreensä, ja jonka aviomies on yllättäen jättänyt. Kallio paljastaa vähitellen Tuulikin taustoja ja motiiveja, joiden kautta rakentuu monikerroksinen kuva rikkinäisestä naisesta. Sen sijaan muista kirjan henkilöistä ei muodostunut minulle yhtä moniulotteista kuvaa. Välillä tuntui, että ihmiskuvaus meni jopa raadollisuudella mässäilyn puolelle, kun melkein kaikista henkilöhahmoista paljastui kaikenlaista pikkumaisuutta ja julmuutta. Toisaalta tuntui, ettei Kallio kuitenkaan mennyt tarpeeksi syvälle henkilöhahmoihinsa, ei perustellut riittävästi heidän pimeitä puoliaan. Varsinkaan kun kirja loppui hiukan töksähtävän yllättävästi suhteellisen seesteisiin tunnelmiin - ei onneksi kuitenkaan epäuskottavan onnellisesti.

Olen suuri arjen kuvauksen ystävä, vaikka aina on olemassa se vaara, että merkityksellisyyden sijaan arkinen näyttäytyy kuvailtaessa vain koristeellisena tai triviaalina. Kallion arki näyttäytyy suurimmaksi osaksi tunnistettavana ja koskettavana, mutta mukaan mahtui valitettavasti myös tyhjäkäyntiä ja sitä koristeellisuuttakin. Myös symboliikka oli paikoitellen hiukan kömpelöä: erityisesti nukketalon rakentaminen tuntui osoittelevalta.

Vaikka en ihastunut Syntikirjaan, kylmäksi se ei minua missään nimessä jättänyt vaan herätti varsin paljonkin tunteita, ärtymyksestä vastenmielisyyteen ja liikutukseen. Ja - mikä parasta - kirja jätti jälkeensä tunteen, että haluan jatkossakin lukea Kalliota. Uskon, että hänen kirjallisista aineksistaan on mahdollista rakentaa myös sellainen romaani, joka lumoaa minut.

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni jonka mielestä kirja antoi näennäisestä kepeydestään huolimatta ajattelemisen aihetta; Pihi nainen jolle jälkimauksi jäi epäuskottavuus; Ilselän Minna joka vanhan bloginsa puolella totesi että kirja näyttää peilin, johon ei haluta katsoa; ja Karoliina joka ei keksinyt kirjasta yhtään moitteen sanaa.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Katja Kallio: Syntikirja
Kansi: Katja Kaskeala
Otava, 2009/2010