Blogistanian kirjapalkinnot 2018 - minun ääneni

Tänään kirjabloggaajat äänestävät perinteiseen tapaan edellisen vuoden parhaista kirjoista. Osallistun äänestykseen Finlandia-, Globalia- ja Tieto-kategorioissa.

Finlandia

Kolmen kärki oli tässä kategoriassa helppo päättää, mutta hiukan jouduin pohtimaan ensimmäisen ja toisen sijan keskinäistä järjestystä. Kaikki kolme kirjaa olivat ahmaistavan hyviä lukunautintoja, jotka ilahaduttivat, pohdituttivat ja jäivät elämään mieleen.

1. Saara Turunen: Sivuhenkilö (3 pistettä)
"On niin paljon sellaista, mikä vetosi minuun Sivuhenkilössä. Syrjästäkatsojan näkökulma. Nuoren naisen näkökulma. Häpeä ja ahdistus. Se kuinka kaunistelematta myös matalat ja alhaiset ajatukset ja tunteet kuvataan. Se kuinka elämänilo ja vapaudentunne kuitenkin läikähtelevät masennuksen keskeltä pintaan."

2. Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2 pistettä)
"Turunen käyttää kieltä riemastuttavan kekseliäästi. Sanavalinnat kutkuttavat mieltä ja kitalakea: tekstiä tekee mieli maistella ja makustella suussaan. Pilkkusäännöt ja kielioppi saavat taipua Turusen omiin sääntöihin, eikä kirjan rakenne muutenkaan noudata totuttuja malleja. Kikkailevaa? Totta kai. Kiehtovaa, ilahduttavaa, virkistävää? Ainakin minulle."

3. Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (1 piste)
"[Kirja] kuvaa kevyen ja painavan, silkkipaidat ja sydänsurut, Tinderin ja merkityksen etsimisen. Se antaa näille kaikille yhtä paljon painoa – se antaa naisen kokemukselle painoa."

Globalia

Käännöskirjojen puolella oikeastaan yksikään kirja ei osunut aivan suoraan omaan sydämeeni, mutta  kolmen kärki oli silti helppo valita. Kirjat ovat kuitenkin mielessäni niin tasavahvoja, että järjestys voisi olla mikä tahansa.

1. George Saunders: Lincoln bardossa (3 pistettä)
"Ihastuin kirjan moniäänisyyteen (ja siihen millä taidolla Kaijamari Sivill on tämän moniäänisyyden suomentanut!) ja moniteemaisuuteen. Veijarimaisuus ei minuun niinkään vedonnut, mutta kirjassa on aivan riittämiin vakavia ja mietiskeleviä puolia tasapainottamaan kokonaisuutta. Kirja oli virkistävä, nokkela ja kutkuttava, kuin mielikuvitusleikki jossa on tumma pohjasävy."

2.   Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (2 pistettä)
"Viehätyin myös kirjan kertojaäänestä, naisesta jonka elämänasenne on enemmän älyllinen kuin tunteellinen. Etäisyydestä ja älyllistämisestä huolimatta on selvää, että ihminen on aina fyysinen ja emotionaalinen olento kohdatessaan sellaisia asioita kuin lapsen syntymän, pettämisen tai luteet."

3. Han Kang: Ihmisen teot (1 piste)
" Han Kang kirjoittaa tarinaansa tietyllä etäisellä asiallisuudella, jota tunnepiikit viiltävät vain ajoittain. Etäisyys ei tee kirjasta yhtään vähemmän raskasta kantaa, vaan se tuo tunnelmaan hyytävyyttä, joka ei jätä lukijaa rauhaan." 

Tieto

Tietokirjojen puolella vuosi oli hyvä, ja kolmen parhaan valitseminen oli tässä kategoriassa kaikkein vaikeinta. (Ja yksi hieno kirja jää listan ulkopuolelle ihan siitä syystä, etten ole ehtinyt blogata siitä.)

1. Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (3 pistettä)
"Sanat ja todellisuus kohtaavat Hosseinin esseissä ehkä täydellisimmin niissä hetkissä, joissa Hosseini kuvailee kokemuksiemme haurautta ja hetkellisyyttä. Siitä Pölyn ylistyksessä on monella tapaa kyse – katoavaisuudesta, unohduksesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta"

2. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (2 pistettä)
"Historialliset faktat, spekulaatiot ja omakohtaiset kokemukset risteilevät lumoavasti, kiehtovasti ja vastutamattoman innostavasti, tavalla joka on tuttu jo Kankimäen esikoisteoksesta."

3. Ville Similä ja Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä (1 piste)
"Ehkä Ultra Bra -kirja onnistuu niin hyvin viemään aikamatkalle, koska Ultra Bra oli yhtyeenä toisaalta niin omanlaisensa ja toisaalta niin kiinni omassa ajassaan. Sokeana hetkenä onkin bändihistoriikin lisäksi elävä kuva yhdestä aikakaudesta." 

Blogistanian äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 25.2.2019 klo 10.00. 

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Aina kun luen hyviä esseitä, minusta tuntuu, että voisin vallan tyytyväisenä lukea koko loppuelämäni pelkkiä esseitä. Oikeasti haluan toki lukea kaikenlaista kirjallisuutta, enkä luultavasti tiukan paikan tullen olisi valmis luopumaan fiktiosta, mutta joka tapauksessa essee on ainoa kirjallisuuden laji, joka herättää minussa yllättynyttä onnen tunnetta siitä, että tässä on kaikki, mitä lukemiselta haluan. (Romaaneja ei lasketa, koska niiden lukeminen on ainakin minulle itsestäänselvyys, ja ne ovat tarjonneet suuria elämyksiä lapsuudesta asti, joten niiden tuottama onni ei yllätä.)

Millaisia sitten ovat hyvät esseet?  Ne voivat totta kai olla monenlaisia, mutta itse voisin määrittää kaksi ominaisuutta, jotka saavat minut rakastamaan esseetä.

Ensinnäkin, kirjoitetun ajatuksen on esseessä liikuttava luontevasti asiasta toiseen, tavalla joka paljastaa lukijalle asioiden välisiä liitoksia ja risteymiä. Esseessä ei pidä liikaa selittää ja pohjustaa, vaan oivallukset syntyvät siitä, kuinka esseisti johdattaa lukijan ajatusten ja teemojen läpi.

Toiseksi, hyvä essee onnistuu sanallistamaan jonkun asian tavalla, joka saa tuntemaan, että sanat ja todellisuus ovat täydellisessä harmoniassa. Se saa todellisuuden tuntumaan hiukan todellisemmalta.

"Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllemme kepeästi ilkkuen."

Silvia Hosseinin esseekokoelmassa ajatus liikkuu sulavasti ja notkeasti, tehden välillä yllättäviä kaarroksia ja jääden välillä hengittämään hiljaisuutta. Hosseini kuljettaa lukijan van Goghin vaaleanpunaisista ruusuista brändättyyn elämään, voimabiiseistä sodan glorifiointiin ja raiskauskulttuuriin, kansallisgallerioista jalkapallohuligaaneihin. Hän kirjoittaa väkivallan seksuaalisesti virittyneestä estetiikasta, Leonard Cohenin kappaleiden naisvihasta sekä ylevästä Al Pacinon näyttelijäntyössä. Korkeakulttuuri, viihde ja henkilökohtainen kokemus kohtaavat esseissä tasaveroisina.

Kokoelman runollisimmassa esseessä pureudutaan Dubain keinotekoiseen maailmaan. Hosseinille ruma, mauton ja tyylitön voi olla innostavaa, vapauttavaa tai kaunista. Se ei tarkoita, että rumaan tai mauttomaan liittyvät vakavammat ongelmat kiellettäisiin. Dubaissa voi ehkä olla huoleton ja kokea ruumiillisia nautintoja – jos on rikas turisti ja "jos katsoo todellisuudesta tiukasti sivuun". Karri Koiran ja Ruudolfin hölmö Leijonakuningas-kappale on huono aivan eri tavalla kuin kappale, jota se parodioi, R. Kellyn nationalistinen, sotapropagandan välineeksi valjastettu The World's Greatest. Huonoudessakin on erilaisia tasoja.

Sanat ja todellisuus kohtaavat Hosseinin esseissä ehkä täydellisimmin niissä hetkissä, joissa Hosseini kuvailee kokemuksiemme haurautta ja hetkellisyyttä. Siitä Pölyn ylistyksessä on monella tapaa kyse – katoavaisuudesta, unohduksesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta. Mutta niin kauan kuin olemme täällä, voimme liikuttua sentimentaalisia elokuvia katsoessamme, hymyillä tuntemattomille, shoppailla, harrastaa seksiä ja lukea kaunokirjallisuutta joka saa ymmärtämään maailman monimutkaisuutta. Ja pöly leijailee.

Pölyn ylistyksestä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Tuomas, Marjatta, Laura, Linnea ja Katja.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Kansi: Ville Hytönen
Savukeidas, 2018

Edward St Aubyn: Toivoa sopii

"Uusi alku oli vanhan kertausta. Ei mitään uutta eikä mikään alku, mahdolliset hahmot saivat vain jatkuvasti todellisia olomuotoja, sisäinen monologi muuttui puheeksi. Olla ajan tasalla sellaisen ilmaisun kanssa: se oli tuoretta. Hän tunsi sen luissaan, aivan kuin hän saattaisi lakata olemasta hetkellä millä hyvänsä tai jatkaa olemassaoloa ja jatkaessaan uudistua."

En ollut mitenkään erityisen ihastunut Patrick Melrosen tarinan kolmen ensimmäisen osan kokoelmaan, Loistavaan menneisyyteen, mutta kyllä kirja sen verran kiehtoi, että halusin lukea myös kaksi viimeistä osaa. Suomessa Mother's Milk ja At Last ovat ilmestyneet yhteisniteessä Toivoa sopii.

Sarjan kolmannessa osassa St Aubyn tuntui tekevän tilinpäätöstä menneisyytensä kanssa ja pääsevän jopa jonkinlaiseen yksipuoliseen sovintoon kuolleen isänsä kanssa. Tämä kolmannen osan harmoninen ja toivoa täynnä ollut loppu tuntui minusta jokseenkin väkinäiseltä mutta kuitenkin selkeältä tarinan päätepisteeltä. Kiinnosti siis nähdä, kuinka Patrickin tarina jatkuisi, ja toisiko St Aubyn jotakin aivan uutta näkökulmaa henkilöhahmoihin tai kerrontaan.

Neljäs osa alkaa varsin lupaavasti. Tapahtumia katsotaan aluksi Patrickin vanhemman pojan, lievästi sanottuna pikkuvanhan Robertin näkökulmasta. Robert ei oikeastaan tunnut todelliselta pikkupojalta – niin tarkkanäköinen, pohdiskeleva, älykäs ja  tunne-elämältään kypsä hän on – mutta se ei mitenkään häirinnyt minua. Robertin näkökulma on viihdyttävä yhtä kaikki.

Robertin lisäksi asioita tarkastellaan myös tämän vanhempien kautta. Patrickin näkökulma ei tuo henkilökuvaan juuri mitään uutta: ironiaa, ihmisvihaa, pakkomielteitä ja itsekeskeisyyttä höystettynä hiukan lattean tuntuisilla elämänviisauksilla ja päihdesekoiluilla. Tällä kertaa Patrickin päätä sekoittaa enimmäkseen alkoholi, mutta sekoilu ja tajunnanvirta ovat ennallaan. Jos piti sarjan toisen osan huumehöyryisestä osasta, tervehtii varmaan ilolla addikti-Patrickin paluuta.

Minua Patrick henkilöhahmona ei juurikaan jaksa enää viihdyttää tai liikuttaa. Tämän vaimo Mary on kiinnostavampi, vaikkakin hiukan yksiulotteinen hahmo. Mary on täydellisen omistautuva äiti, siinä määrin että hän jättää omat tarpeensa huomioimatta. Ja myös Patrickin tarpeet, mikä tietysti on Patrickin näkökulmasta olennaisempaa.

Mary vertautuu Patrickin äitiin Eleanoriin, joka tekee muistisairaana ja halvautuneena hidasta kuolemaa. Eleanor on ollut kyvytön pitämään huolta lapsestaan, joten hän on suunnannut huomionsa itseensä ja hyväntekeväisyyteen. Kaksi äidin mallia, kumpikin mahdottoman tehtävän edessä: yksi uhraa itsensä lapsilleen, toinen yrittää sovittaa tai pyyhkiä pois epäonnistunutta äitiyttään.

Viidennessä osassa Patrick käy toden teolla tiliä äitinsä kanssa, tämän hautajaisissa. Viides osa muistuttaa melko paljon sarjan kolmatta osaa. Patrick on kuivilla ja näyttää saavuttaneen jonkinlaisen tasapainon. Hän yrittää ymmärtää menneisyyttään ja vanhempiaan mutta päästä samalla niistä irti, kohti omaa elämää. Ympärillä pyörivät kirjasarjasta tutut henkilöhahmot, joiden kautta ivataan taas yläluokan tyhjänpäiväisyyttä sekä ihmisten pinnallisuutta ja itsekeskeisyyttä.

Loppujen lopuksi on sarjan päätöksenä onnistuneempi kuin hajanainen ja liian selittelevä kolmas osa. Tässäkin kirjassa sorrutaan tosin alleviivaamaan Patrickin ajatuksia ja henkistä kasvua. Harmittavaa on myös se, että Patrickin vaimo ja lapset jäävät tässä kirjassa sivuhenkilöiksi. Mutta kokonaisuutena kirja toimii, ja hautajaiskohtaus on varsin herkullinen kuvatessaan omaisten erilaisia mietteitä seremonian aikana.

Toivoa sopii oli epäilyistäni huolimatta varsin hyvä jatko Patrick Melrosen tarinalle. Odotukset eivät tosin olleet kovin korkealla toisen ja kolmannen osan pettymyksen jälkeen, mutta kyllä kahden viimeisen osan teemat olivat kiinnostavampia ja paremmin käsiteltyjä kuin kahden edellisen kirjan. Kokonaisuutena sarjassa oli makuuni liikaa toisteisuutta, liikaa päihteitä, liikaa selittelyä ja liikaa Patrickia, mutta siinä oli myös maukasta ironiaa, viiltävää julmuutta ja kiinnostavia huomioita.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Laurila, Kirjaluotsi,  Mai Laakso, Opus eka ja Siina.

Edward St Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V (Mother's Milk, 2005, At Last, 2011)
Suom. Markku Päkkilä
Otava, 2018

Tara Westover: Opintiellä

Kiinnostuin Tara Westoverin Opintiellä-muistelmista parista syystä. Ensinnäkin minulla on loppumaton kiinnostus erilaisia suljettuja aatteellisia yhteisöjä kohtaan. Westoverin varhaista elämää hallitsivat useammatkin erilaiset ääriaatteet. Westover kasvoi mormoniperheessä, joka uskonnon lisäksi harjoitti vainoharhaisen isänsä johdolla survivalismia ja homeopatiaa ja vastusti muun muassa länsimaista lääketiedettä ja koululaitosta. Perhe valmistautui maailmanloppuun ja Jeesuksen toiseen tulemiseen, vastusti hallituksen kontrollia ja noudatti isän tulkintoja Raamatusta ja Mormonin kirjasta.

Toinen syy kiinnostukseeni olivat kommentit, joissa kirjaa kehuttiin oppimisen ja koulutuksen ylistykseksi. Täysin puutteellisesta kotikasvatuksestaan huolimatta Westover pääsi opiskelemaan – ensin mormoniyliopistoon ja sen jälkeen Cambridgeen. Herkistyin jo etukäteen opintojen maailman avautumisesta.

Todellisuudessa Opintiellä kertoo ennen kaikkea Westoverin ongelmallisesta, väkivaltaisesta ja valtaa väärin käyttävästä perheestä, ei niinkään aatteista tai oppimisestakaan. Westover kuvaa tarkasti perhettään koetelleita onnettomuuksia ja kohtaamaansa perheväkivaltaa. Kokemukset ovat järkyttäviä, mutta niiden yksityiskohtien lukemisesta tulee auttamatta hiukan tirkistelevä olo. Yksityisen perhehelvetin rinnalla kirjan yleisemmät teemat jäävät vähemmälle huomiolle.

Westoverit ovat mormoneja mutta omassa yhteissössäänkin ulkopuolisia. Heidän uskonnollisuuttaan tuntuu värittävän toisaalta isän vainoharhaisuus, toisaalta erityisesti naisiin kohdistuva siveellisyyden vaatimus. Uskonnon teema näkyy eniten siinä, kuinka perheen miehet käyttävät uskontoa lyömäaseena – Westover ei kirjassaan juurikaan käsittele mormonismia tai uskonnollisuutta yleisemmällä tasolla tai sitä, mitä ne hänelle itselleen merkitsevät.

Olin odottanut kirjassa erityisesti osuutta, jossa Tara pääsee opiskelemaan. Pettymyksekseni opintoja kuvaavat osuudet jäivät kirjassa aika vaisuiksi, eikä odottamaani oppimisen ylistystä tullutkaan. Koulutuksen merkitys on silti kiistaton: se merkitsee Taralle vapautumista perheen vallasta, maailman avautumista, oman historian ymmärtämistä. Opiskelulla ja koulutuksella on valtava merkitys, mutta silti kirjasta jää puuttumaan jonkinlainen innostava tunne opiskelun ilosta. Westoverille koulutuksen merkitys onkin ehkä jossain muualla. Ilman koulutusta ihminen on alttiimpi kontrollille, valheille, muunnelluille totuuksille – koulutettu ihminen voi muodostaa oman totuutensa, vaikka se olisikin vaikeaa ja tuskallista.

Opinitellä oli kieltämättä mukaansa tempaavaa luettavaa. Westoverin selviytymistarina koukuttaa, vaikka läheskään kaikki sen yksityiskohdat eivät kiinnosta. Kirjallisuutena Opintiellä ei tee suurta vaikutusta, vaikka Westover aivan pätevästi kirjoittaakin. Teemat ovat kuitenkin kiinnostavia, ja ne kannattelevat tarinaa loppuun asti.

Opintiellä ovat olleet myös Kirjakko ruispellossa, Kirjaluotsi, Kirsi ja Leena Lumi.

Tara Westover: Opintiellä (Educated, 2018)
Suom. Tero Valkonen
Tammi, 2018

Hyllynlämmittäjät 2019 sekä katsaus viime vuoden haasteeseen

Osallistuin viime vuonna ensimmäistä kertaa Hyllynlämmittäjät-haasteeseen, jossa luetaan lukematta jääneitä kirjoja omasta hyllystä. Miten haaste sujui?

Aika hyvin, sanoisin, sillä  luin kokonaista 10 hyllynlämmittäjää. Ja mikä parasta, hyllynlämmittäjien määrä on konkreettisesti vähentynyt, sillä luin myös haasteen ulkopuolelta pari hyllynlämmittäjää, ja lisäksi olen lukenut melkein kaikki viime vuoden aikana hankkimani kirjat, eli hyllyyn ei ole kertynyt uusia hyllynlämmittäjiä vanhojen tilalle.

Nämä kirjat luin:

Donna Tartt: Tikli. 
Gwen Bristow: Celia Garth.
Paolo Giordano: Ihmisruumis.
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut.
John Galsworthy: Omenapuu.
Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat.
Kamila Shamsie: Poltetut varjot.
Muriel Barbery: Siilin eleganssi.
Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto.
T.S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats. 

Näistä erityisen mieluisia olivat Tikli, Ihmisruumis ja Omenapuu.

Lukematta jäivät Joel Lehtosen Putkinotko ja Daniel Mueenuddinin: Hunajaa ja tomua. Koska haluan edelleen lukea nämä hyllynlämmittäjät, ne pääsevät mukaan myös tämän vuoden haasteeseen.

Näiden lisäksi valitsin haasteeseen seuraavat kirjat:

John Irving. Minä olen monta. Irving on vanha suosikkini, jonka kirjoja en kuitenkaan ole lukenut moneen vuoteen. Minä olen monta herätti kiinnostuksen ilmestyessään, mutta lukematta sekin on jäänyt.

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen. Luin joskus nuorena Joenpeltoa, mutta en oikein päässyt kirjoihin sisälle. Ehkä Joenpelto uppoaisi paremmin näin vanhempana.

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita. En ole lukenut mitään Korhoselta, ja myönnän suhtautuvani ennakkoluuloisesti hänen kirjoihinsa: epäilen etteivät ne ole minua varten. Mutta ennakkoluujen ei saa antaa liikaa hallita lukuvalintoja!

W. Somerset Maugham: Kirje. En yhtään tiedä, mitä odottaa tältä kirjalta. Ihan sokkona lähden lukemaan.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet. Miksiköhän tämäkin on jäänyt lukematta, vaikka kirja on koko ajan kiinnostanut...

Riitta Rossilahti: Kuunsillalla. Vuodenaikarunoja haikujen ja tankojen muodossa. Vaikuttaa aika ihanalta.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous. Fantasiasatu ja dystopiahelvetti. Voi olla joko ihan minun juttuni tai sitten ei ollenkaan.

Maria Peura: Tunkeilijat. Olen pitänyt todella paljon Peuralta lukemistani kirjoista, joten en ihan ymmärrä, miksi en ole tätä saanut luettua.

Merja Otava: Kuuvuosi. Rakastin Otavan Priskaa nuorena (ja rakastan edelleenkin), mutta en ole lukenut mitään muita hänen nuortenkirjojaan. 

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan. Mazzarellaa olen lukenut ihan liian vähän. Lähden korjaamaan sitä erhettä tällä vanhenemista käsittelevällä kirjalla.

Katsotaan, miten tänä vuonna käy. Luenko hyllynlämmittäjiä yhtä ahkerasti kuin viime vuonna? Saanko vihdoin luettua Putkinotkon? Palataan asiaan vuoden päästä.

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat

Yhteiskuntajärjestelmä on romahtamassa tai kenties jo romahtanut. Varmuutta asiasta ei ole, koska mitään virallista tietoa asioiden tilasta ei ole: huhuja ja epämääräisiä puheita on liikkeellä, mutta suuri osa ihmisistä yrittää  jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. Monet ovat lähteneet kaupungista, mutta tarinan kertoja, vanhempi nainen on jäänyt, ainakin toistaiseksi. Sitten hänen luokseen jätetään yllättäen nuori tyttö, Emily, jonka sanotaan olevan naisen vastuulla.

Emily kasvaa naisen luona lapsesta teini-ikäiseksi ja nuoreksi naiseksi. Hän tarkkailee ympäristöään ja itseään, muokkaa ulkonäköään, ystävystyy muiden tyttöjen kanssa, ihastuu ja rakastuu. Hän liittyy yhteen kaupunkia hallitsevista nuorisojengeistä, ja hänestä tulee sen johtohahmo. Nainen kantaa huolta Emilystä ja näkee samalla outoja näkyjä, joissa esiintyy laimilyöty lapsi, piittaamaton äiti ja uhkaava isähahmo.

Doris Lessingin Eloonjääneen muistelmat on vahvasti symbolinen tarina, täynnä monenlaisia aineksia ja teemoja, joiden pohjalta lukija voi muodostaa oman tulkintansa. Kovin selkeitä suuntaviivoja tarinan tulkinnalle Lessing ei tarjoile, ja kirjan maailma tuntuikin välillä eksyttävältä ja ahdistavalta. Mitä oikeastaan tapahtuu? Mikä on todellista, mikä kuvitelmaa, mikä vertauskuvallista?

Eloonjääneen muistelmia voi lukea esimerkiksi dystopiana yhteiskuntajärjestelmän romahduksesta tai kuvauksena ihmisluonteen pimeistä puolista. Minulle hallitsevaksi teemaksi nousi naiseuden ja tyttöyden kuvaus, jolle kirjan muut teemat toimivat enemmänkin näyttämönä.

Lessing kuvaa naisen elämän eri vaiheita ja naiseuden rakentumista suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. On kertojan näkyjen Emily, joka kaipaa huomiota ja rakkautta äidiltään, joka kuitenkin käpertyy itseensä ja omaan ruumiiseensa. On kertojan luona asuva Emily, joka muokkaa omaa ruumistaan lihottamalla ja laihduttamalla ja kokeilee rooliasuja muistuttavien vaatteiden kautta erilaisia naiseuden esityksiä. On naiseutta kohti kasvava Emily, joka määrittää itseään miehen huomion kautta. Ja on kertoja, vanheneva nainen, joka peilaa iseään Emilyyn.

Emilyn hahmo askarruttaa. Näkeekö kertoja Emilyä katsoessaan vieraan lapsen vai muistoja omasta lapsuudestaan? Ovatko kertojan näkemät näyt välähdyksiä Emilyn lapsuudesta vai hänen omasta lapsuudestaan. Onko kertoja näkyjen Emily vai Emilyn äiti? Onko Emily todellinen? Onko hän kertoja itse lapsena? Onko hän Nainen, symboli, vertauskuva? 

Eloonjääneen muistelmat oli lukukokemuksena jossain määrin raskas mutta samalla oudon kiehtova ja palkitseva. Kirja on lyhyt mutta tiivis, niin ilmaisultaan kuin sisällöltäänkin. Lukeminen vaati keskittymistä ja ajattelua, eikä kirja lopussakaan paljastanut kaikkia salaisuuksiaan vaan jätti jälkeensä hämmennystä ja epävarmuutta. Ja tuo epävarmuus tuntui yllättävän piristävältä. Kirja pakotti ajattelemaan ja tulkitsemaan, ja vaikka moni asia säilyi arvoituksena, niiden pohtiminen tuntui palkitsevalta.

Kirjan ovat lukeneet myös Kirsi-Maria, Katri, hdcanis ja Jenni.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (The Memoirs of a Survivor, 1974)
Suom. Kyllikki Villa
Otava, 1988/2007

Inspiroivia naisia etsimässä: Ofelian suru ja Naiset joita ajattelen öisin

Kun omassa elämässä on vaikeaa tai suunta hukassa, katse saattaa suuntautua kohti esikuvia. Aikalaisia tai menneinä aikoina eläneitä ihmisiä, jotka ovat ehkä kamppailleet samanlaisten ongelmien kanssa ja voittaneet ne. Ihmisiä, jotka ovat pelotta kulkeneet sinne, minne aikaisemmin ei ole kuljettu – raivanneet tietä perässä tuleville. Tai ihmisiä, jotka ovat yrittäneet ja epäonnistuneet, koska pelkkä yrittäminenkin voi olla kaunista ja inspiroivaa.

Mia Kankimäen ansioista olemme alkaneet puhua yönaisista. Naisista, jotka ovat irtautuneet niistä rooleista ja odotuksista, joita heille on omana aikanaan varattu ja seuranneet omia intohimojaan ja kiinnostuksen kohteitaan. Näitä naisia voi ajatella öisin, kun kaipaa rohkaisua, innostusta ja opastusta. Tällaisista naisista Kankimäki kirjoittaa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin.

Kankimäki aloittaa oman tarinansa yönaisista matkustamalla Tansaniaan Karen Blixenin jalanjäljissä. Karen Blixen on monella tuttu yönainen, tai ainakin tiedämme hänet Minun Afrikkani -elokuvasta. Kankimäki avaa Blixenin tarinaa Hollywood-kiiltokuvan takana, ja kuvaa samalla omaa matkaansa Afrikassa. Historialliset faktat, spekulaatiot ja omakohtaiset kokemukset risteilevät lumoavasti, kiehtovasti ja vastutamattoman innostavasti, tavalla joka on tuttu jo Kankimäen esikoisteoksesta.

Blixenin lisäksi Kankimäki ajattelee öisin 1800-luvun tutkimusmatkailijoita, renessanssin taidemaalareita sekä Yayoi Kusamaa. Heidän perässään hän matkustaa, joko konkreettisesti tai ajatuksissaan ja laatii listaa yönaisten elämänopetuksista. "Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät." "Kirjoita joka ilta." "Maalaa itsesi sellaisena kuin haluaisit olla." "Matkusta yhden käsilaukun taktiikalla."

Yönaiseksi voisi kutsua myös Lizzie Siddalia, viktoriaanisen ajan maalaria, runoilijaa ja supermallia. Ainakin hän voisi olla sellainen Krista Launoselle, joka uppoutui Lizzien tarinaan löydettyään Ophelian, maalauksen jossa Lizzie esiintyy Ofelian roolissa.

Launonen halusi kirjoittaa surusta siskonsa kuoleman jälkeen, mutta ei yrityksistään huolimatta löytänyt oikeaa tapaa käsitellä surua. Toisen projektin yhteydessä hän sitten sattumalta törmäsi Opheliaan, ja aihe oli siinä: Launosen mielestä Ophelia on maailman surullisin taulu, täydellinen kuvaus surusta. Alkaa tutkimusmatka, joka vie Shakespearen Ofeliasta Lizzie Siddaliin ja prerafaeliittien taiteilijaveljeskuntaan. Launonen pohtii kuolemaa, itsemurhaa, naisen asemaa viktoriaanisella ajalla ja erilaisia Ofelia-tulkintoja. Suru kulkee koko ajan mukana.

Launonen kirjoittaa kahdesta minuakin suuresti kiehtovasta aiheesta, Hamletista ja 1800-luvun maalaustaiteesta. Ehkä siksi minun oli niin helppo sukeltaa mukaan tarinaan, ja nautin lukemisesta suuresti. Loppuosa, jossa Launonen käsittelee enemmän erilaisia tulkintoja surusta ja kuolemasta, tuntui hiukan irralliselta, mutta Launosen henkilökohtainen ote toi siihen koskettavuutta.

***

Mikä saa meidät kiinnostumaan tai kiinnittymään joihinkin tarinoihin tai ihmisiin, oli sitten kyse historiasta tai fiktiosta? Miksi löydämme ja tunnistamme itsemme tietyistä kuvista, hahmoista tai kertomuksista, saamme niistä voimaa tai muovaamme itseämme niiden mukaan? Kankimäki ja Launonen kuvaavat kumpikin omalla tavallaan hienosti sitä, kuinka tutkimusmatka jonkun toisen tarinaan on aina tutkimusmatka myös omaan itseen.

Inspiroivien naisten (yönaisten) ei tarvitse olla täydellisiä ihmisiä. Heillä voi olla kummallisia tai jopa vastenmielisiä käsityksiä tai tapoja (Feminismin vastustaminen! Leijonien metsästäminen!). He voivat olla masentuneita, sairaita tai yksinäisiä. Ja ehkä juuri siksi me tunnistamme heidät ja haluamme kulkea heidän jalanjäljissään.

Sekä Naiset joita ajattelen öisin että Ofelian suru ovat äärettömän kiehtovia kirjoja, sellaisia joiden lukemiseen uppoutuu ja joiden parissa ajatukset askartelevat pitkään lukemisen jälkeenkin. Kankimäki on kirjoittajana persoonallisempi ja taidokkaampi, hänen Yönaisissaan on selittämätöntä taikaa. Mutta ei Ofelian surun tarvitse vertailussa hävetä: se lumoaa omalla tavallaan ja inspiroi mieltä yhtä lailla.

Yönaisista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Tiina, riitta k, tuijata, Katja ja Maisku. Ofelian surusta puolestaan Anneli A ja Leena Lumi.

Mia Kankimäki Naiset joita ajattelen öisin
Kansi / kannen kuva: Piia Aho / Stephen Mackey
Otava, 2018

Krista Launonen: Ofelian suru
Kansi / kannen kuva: Timo Numminen / John Everett Millais
Avain, 2018

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Ihminen on taitava olento. Taitava luomaan ja taitava tuhoamaan. Välillä ihminen tuhoaa tarkoituksella, välillä välinpitämättömästi, välillä vahingossa. Ihminen sopeutuu varsin ketterästi erilaisiin olosuhteisiin ja raivaa samalla tieltään muita lajeja. Ilmastonmuutos, merien happamoituminen ja vieraslajien leviäminen: kaikkiin näihin löytyy selitys ihmisen toiminnasta.

Elizabeth Kolbert kuvaa Kuudennessa sukupuutossa käynnissä olevia muutoksia ympäristössä ja eliölajeissa. Muutoksia, joiden taustalla on tavalla tai toisella ihmisen toiminta. Ihmisen aiheuttamat muutokset ovat niin nopeasti eteneviä, ettei luonto ehdi sopeutua niihin. Ehtiikö ihminenkään sopeutumaan – entä haluaako ihminen reagoida aiheuttamiinsa muutoksiin?

Olin vähän vältellyt Kuudennen sukupuuton lukemista, koska pelkäsin sen olevan hirvittävän ahdistava, ja jossain vaiheessa omat voimavarani eivät riittäneet kovin masentavien kirjojen lukemiseen. Kolbert kirjoittaa kuitenkin aika kepeästi, mikä oli minulle pieni pettymys nyt, kun kirjaan vihdoin tartuin. Olisin halunnut ahdistua enemmän, vaikka ahdistusta pelkäsinkin! Mutta ehkä on hyvä, ettei Kuuden sukupuutto ole kovin hyytävä ja synkkä, koska tällaisena se kenties tavoittaa enemmän lukijoita.

Kolbert on kirjoittanut itsensä kirjaan mukaan melko näkyvästi. Hän kulkee tutkijoiden ja luonnonsuojelijoiden mukana tutustumassa näiden työhön. Hän matkustaa eri puolille maailmaa nähdäkseen koralliriuttoja, lepakoita, sammakoita ja muita uhanalaisia lajeja. Mieleeni tuli useamman kerran, että dokumenttielokuvassa nämä kohdat olisivat varmasti olleet vaikuttavia, mutta kirjassa ne olivat minusta välillä hiukan pitkästyttäviä.

Pysäyttäviäkin hetkiä kuitenkin on, kuten kuvaus luolista, joissa maa on kuolleiden lepakoiden peitossa. Luolat ovat lepakoiden talvehtimispaikkoja, mutta kylmässä viihtyvä sieni on tappanut miljoonia lepakoita Yhdysvalloissa, jonne sieni on kulkeutunut Euroopasta. Eurooppalaiset lepakot ovat kehittyneet samaan aikaan sienen kanssa, eikä se vaivaa niitä, mutta yhdysvaltalaisille lepakoille sieni on tappava. Yhdysvaltoihin sieni on olettavasti kulkeutunut ihmisten mukana.

Tieteenhistoriallinen osuus oli yksi kirjan mielenkiintoisimmista. Sukupuutto on käsitteenä suhteellisen tuore. Suurin osa tietää, kuinka paljon vastustusta ja naureskelua evoluutioteoria aikoinaan herätti, mutta ihan samalla tavalla kiisteltiin sukupuuttoteoriasta – jota kritisoi esimerkikisi muuan Charles Darwin.

Kuudes sukupuutto on tyyliltään hyvin perinteinen tietokirja, eikä Kolbertin kirjoitustyylissä ole mitään erityisen persoonallista. Kirjan ansiot eivät olekaan tyylissä tai rakenteessa vaan yksinkertaisesti aiheessa. Aiheessa, jota kohti ei ehkä haluaisi katsoa, mutta jota pitäisi tarkastelle pitkään ja perusteellisesti.

Kuudes sukupuutto oli yksi viime vuoden hyllynlämmittäjistäni. Sain kirjan Arjalta (kiitos!), ja seansaitsee lähteä eteenpäin luettavaksi, eli tämä hyllynlämittäjä lähtee hyllystäni kiertoon.

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus, Laura ja Henna.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia (The Sixth Extinction. An Unnatural history, 2014)
Suom. Pirkko Vesterinen
Kansi: Timo Mänttäri
Atena, 2016

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

"Minä ainakin olen joskus uneksinut, että kun tuomiopäivä viimein koittaa ja suuret valloittajat, juristit ja valtiomiehet saapuvat penäämään palkintojaan – kruunujaan, laakereitaan, ikuiseen marmoriin lähtemättömästi kaiverrettuja nimiään – silloin Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo hiukan jopa kateellisena nähdessään meidät, jotka saavumme kirjat kainalossa: "Katso, he eivät tarvitse palkintoja. Meillä ei ole heille mitään. He ovat rakastaneet lukemista.""

Ylistystä kirjoille ja lukemiselle. Kunnianosoituksia ja kritiikkiä kirjailijoille. Analyysiä lukemisen luonteesta ja kirjallisuuden tyylisuunnista. Tätä kaikkea pitää sisällään Virginia Woolfin laaja esseekokoelma Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.

Kiitäjän kuolemaan on koottu Woolfin tuotannosta 66 esseetä, joissa käsitellään muun muassa kirjallisuutta, lukemista, naisen asemaa, Lontoota, sotaa ja lemmikkieläimiä. Valtaosa esseistä keskittyy kirjallisuuteen – joko johonkin tiettyyn kirjailijaan tai yleisemmin kirjallisuuteen ja lukemiseen. Woolf nostaa esille erityisesti Brontën sisarukset, Jane Austenin, Marcel Proustin, Dickensin sekä Dostojevskin ja Tolstoin tuotannon, mutta myös lukuisat muut kirjalijat esiintyvät esseissä, joko mainintoina tai syvemmän analyysin kohteina.

Osa kirjallisuusesseistä jää väistämättä hiukan irrallisiksi, kun kirjalija jota essee käsittelee, on korkeintaan nimellisesti tuttu. Myös osa muista esseistä tuntuu olevan sen verran aikaansa sidottuja, ettei niiden merkitys täysin avautunut. Suurimmaksi osaksi esseet ovat kuitenkin helposti lähetyttäviä: ne ovat joko hämmästyttävän ajattomia tai tarjoavat kiinnostavan näkökulman omaan aikaansa.

Woolf kirjoittaa pohdiskelevaa, polveilevaa tekstiä ja käyttää usein ironiaa ja huumoria  tehokeinoina. Hän johdattelee lukijaa johonkin suuntaan ja saattaa sitten kiepauttaa ajatusta toiseen kulmaan. Lukijalta vaaditaan siis Woolfin parissa valppautta ja omaa ajattelua: oivalluksia ei tarjota valmiiksi pureskeltuina eikä lukija voi aina tietää, minne Woolf aikoo häntä johdattaa.

Esseiden aiheet ja tyylilajit vaihtelevat kepeästä painavaan ja suuresta pienimuotoiseen. Tahdittomuuksia-esseessä Woolf käsittelee herkullisesti sitä, kuinka henkilökohtaiset tekijät kuten sukupuoli vaikuttavat lukemiseen. Kiitäjän kuolema on pieni ja pysäyttävä kuvaus kuolevaisuudesta. Naiset ja joutilaisuus vastaa terävästi Omaa huonetta koskevaan kritiikkiin. Katujen kiertelyä ja Oxford Streetin virta ylistävät Lontoota ja kaupunkielämää. Haworth, marraskuussa 1904  on kaunis pyhiinvaellusmatka Charlotte Brontën kotimaisemiin. Kirjoittamista ja sanojen käyttöä käsitellään useammassakin esseessä, tarkkanäköisesti ja oivaltavasti, äänellä joka tietää, mistä kirjoittaa.

Luin parikymppisenä paljon Woolfia., lähes kaiken silloin suommennetun tuotannon. Myöhemmin olen lukenut suosikkejani (Orlando! Oma huone! Elettyjä hetkiä!) uudelleen, mutta en ollut ennen näitä esseitä lukenut moneen vuoteen Woolfilta mitään ennen lukematonta. Kiitäjän kuoleman lukeminen lämmitti mieltä kuin kotiinpaluu: tuntui hyvältä ja innostavalta lukea Woolfin tekstiä ja uppoutua hänen ajatuksiinsa.

Kiitäjän kuolemasta ovat kirjottaneet myös Sara, Lukijatar, Ulla ja Anneli.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Alkuperäistekstit julkaistu eri kokoelmissa
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2013

Vuosi 2018 kirjoina

Vuoden 2017 kirjavuosikoosteessani kirjoitin, että toivoisin vuodelta 2018 enemmän suuria lukuelämyksiä, ja että haluaisin lukea uutuuksien lisäksi enemmän klassikoita ja oman hyllyni kirjoja. Nyt, kun katson mennyttä lukuvuotta taaksepäin, voin todeta molempien asioiden toteutuneen. Kirjavuosi oli hyvä ja sen varrelle osui useampi todellista lukuiloa tuottanut kirja. Ja Hyllynlämmittäjät-haasteen ansioista luin klassikoita ja muuta vanhempaa kirjallisuutta enenmmän kuin monena aikaisempana vuotena.

Hyllynlämmittäjistä kirjoitan tarkemmin myöhemmin. Aion tänäkin vuonna koota 12 hyllynlämmittäjää luettavaksi, koska haaste oli niin antoisa. Kooste viime vuoden haasteesta sekä tämän voden hyllynlämmittäjät tulevat blogiin lähipäivinä.

Mitkä kirjat siis jäivät vuoden varrelta voimakkaimmin mieleen?

Ihanat Turuset:

Saara Turunen ja Eeva Turunen vastasivat kahdesta ehkä eniten lukuiloa tuottaneesta kirjasta. Sivuhenkilö ja Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ovat kirjoina melko erilaisia niin muodoltaan, kielenkäytöltään kuin tunnelmaltaankin, mutta kumpikin herätti minussa tunnistamisen, oivaltamisen ja riemun tunteita.

Laura Gustafsson:

Luin Gustafssonilta viime vuonna Pohjan ja Korpisoturin ja rakastin molempia kiihkeästi. Gustafssonin vimma ja äkkijyrkkyys virkistävät ja voimaannuttavat.

Yllättäjä:

En ollut aikonut lukea Brett Andersonin Hiilenmustia aamuja, ennen kuin eräs luottolukija kehui sitä. Onneksi luin, sillä Andersonin rähjäisen runolliset muistelmat tarjosivat ihanan näköalan Englantiin ja taiteilijan nuoruusvuosiin.

Toinen yllättäjä:

George Saundersin Lincoln bardossa ei kuulostanut ollenkaan minun kirjaltani, mutta onneksi annoin sille mahdollisuuden, koska huomasin viihtyväni sen seurassa mainiosti. Lincoln bardossa ei ollut tunnepitoinen lukukokemus, mutta se kutkutti mieltä, tarjosi pureskeltavaa ja ihastutti kekseliäisyydellään.

Vuoden viihdyttävin:

Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu onnistui olemaan hauska ja mukaansatempaava ja samalla koskettava ja oivaltava. Yhdellä istumalla ahmaistava herkkupala.

Painava:

Han Kang  kuvaa Ihmisen teoissa väkivaltaa ja sen seurauksia hillityn julmasti. Hyytävä kirja, joka ei tarjoa juurikaan valon pilkahduksia.

Klassikko:

John Galsworthyn Omenapuu on vähäeleisyydessään ja herkkyydessään täydellinen pieni kirja.

Monta muutakin hyvää kirjaa vuoteen mahtui – kaikista en ole vielä ehtinyt kirjoittaakaan. Bonuksena haluankin vielä tarjoilla yhden näistä bloggaamista odottavista kirjoista, kirjan joka ehdottomasti tarjosi lukuiloa, kirjan jolla oli

Kaunein kansi:

Lukuiloa myös vuodella 2019!