Petri Tamminen: Meriromaani

"Hän mietti katkerana, että kohtalon luulisi jo armahtavan yhtä ja samaa miestä joutumasta aina uudestaan samoihin vaikeuksiin, mutta sitten hän huomasi ettei mitään tällaista armahtavaa kohtaloa ollut olemassa ja että oudolta sekin olisi tuntunut jos yksi ja sama mies joutuisi aina uudestaan erilaisiin vaikeuksiin."

Petri Tammisen pienessä Meriromaanissa kerrotaan suureellisesti kokonainen elämäntarina 140 sivussa. Eikä vain yhden ihmisen tarina, vaan kirjailija kuvaa (pieni pilke silmäkulmassaan) kovan onnen merikapteeni Vilhelm Huurnan kautta ihmiselämää yleensä. Kirjassa on salakavalaa oivaltavuutta, joka syntyy usein tuttujen kuvioiden ja itsestäänselvyyksien kautta. Tamminen ei sinänsä kerro maailmasta tai ihmisestä mitään uutta, mutta ehkä juuri siinä piilee kirjan viehätys.

Meriromaanissa on jotakin hyvin ajatonta, monessakin mielessä. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin tarkemmin määrittelemättömään menneisyyteen, kenties 1800-luvun loppupuolelle. Tarinaltaan ja tyyliltään kirja olisi voitu kirjoittaa vuosikymmeniä sitten – tai yhtä hyvin vuonna 2015, sillä Meriromaani ei ole tuttuudestaan huolimatta vanhanaikainen. Se on ikuisesti ajankohtainen kertomus ihmiselosta, ja siksi esimerkiksi tarinan ajalla ja paikalla ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Olennaista on se, kuinka ihminen elämänsä merelle ajelehtii.

Tamminen kirjoittaa nokkelan melankolista tekstiä, jossa lakoniset toteamukset vuorottelevat rytmikkäästi polveilevien virkkeiden kanssa. Tamminen piilottaa syviä tunteita tekstin yksinkertaisen pinnan alle, aivan kuten hänen merikapteeninsa piilottaa tunteensa muilta ja pakenee hyttinsä yksinäisyyteen tragedian hetkellä. Huurnan tarina ei ole elämää suurempi, vaan se on juurikin elämän kokoinen. Siinä on epäonnea, sattumanvaraisuutta, suunnittelemattomuutta, onnenpotkuja, harmoniaa, tyyntä ja myrskyä. Kaikkea mitä elämään voi mahtua. 

Meriromaanin ovat lukeneet myös ainakin Elina, Kaisa, Sirri, Jonna, Kirsi ja tuijata.

Petri Tamminen: Meriromaani. Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Otava, 2015

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

"He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidätellen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi."

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys oli odotellut lukuvuoroa useamman vuoden. Odotuksen aikana olin rakentanut kirjasta mielikuvan hyvin vaikeaselkoisena ja vaativana luettavana, ja olinkin hiukan yllättynyt siitä, kuinka vetävä ja nopealukuinen Giordanon esikoinen oli. Kirja ei ole kepeä, mutta teksti kulkee ilmavasti ja kertomuksen maailmaan sujahtaa vaivatta mukaan.

Kirjan alkuluvut ovat Alice ja Mattia, kaksi yksinäistä ja haavoittunutta sielua. Kumpikin kantaa mukanaan lapsuuden traumaa, joka tuntuu määrittävän heidän koko elämäänsä. Tai kenties kumpikin oli haavoittunut jo aikaisemmin  – ehkä yksinäisyys määrittäisi heidän elämäänsä joka tapauksessa, riippumatta varhaisista onnettomuuksista ja tragedioista.

Yksinäiset sielut kohtaavat toisensa – eivätkä kuitenkaan todella kohtaa. Alice ja Mattia tunnistavat toisissaan sukulaissielut, mutta kyvyttömyys kommunikoida ja päästää toinen ihminen lähelle erottaa heidät toisistaan.Vuodet erottävat Alicen ja Mattian myös maantieteellisesti, mutta näkymättömät siteet tuntuvat yhä yhdistävän heidät.

Giordanon tarinan imu syntyy ehkä siitä, että hänen päähenkilönsä eivät ole mitään hellyttäviä ressukoita tai viattomia uhreja. Molemmat ovat enemmän tai vähemmän itsekkäitä, välillä julmuuteen asti. Molemmat ovat myös varsin passiivisia elämässä ajelehtijoita: Alice ja Mattia eivät yritä tarttua ongelmiinsa tai elämäänsä vaan antavat tapahtumien enimmäkseen vain lipua ohi. He ovat ärsyttäviä, sydäntäsärkeviä, samaistuttavia, turhauttuvia ja siksi niin kiinnostavia.

Alice ja Mattia ovat keskiössä, mutta yhtä lailla yksinäisiä tuntuvat olevan kirjan muutkin henkilöt. Ystävät, kiusaajat, ihailijat, vanhemmat ja uskolliset palvelijat: löytääkö kukaan heistä todellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Olemmeko lopulta kaikki yksinäisiä alkulukuja?

Giordano kirjoittaa kauniisti virtaavaa tesktiä, joka on tulvillaan melankoliaa. Kirjan tunnelma on omalaatuinen sekoitus kipua ja kepeyttä, julmuutta ja runollisuutta, levollisuutta ja rauhattomuutta.Päällimmäisenä soi loputtoman yksinäinen ja surumielinen molli.

Alkulukujen yksinäisyydestä ovat kirjoittaneet myös Sirri, Nanna, tuijata, Hanna, Sara, Katja ja Pihi nainen.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008)
Suom. Helinä Kangas
Kansi/kannen kuva: Kristina Segercrantz/Mirjam van der Meer

Älyttömät joululahjat -haaste

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja haastoi mukaan älyttömien lahjojen haasteeseen. Tarkoituksena on siis kertoa kolme joululahjaa, joita toivoisi mutta joita ei kaiken järjen mukaan tule saamaan.

Ensinnäkin toivoisin saavani oman saaren. Mieluiten majakkasaaren, mutta pieni mökkisaarikin käy. Merta pitäisi olla ympärillä, ja rantakalliota jalkojen alla.

Toiseksi haluaisin päästä mukaan Finlandia-palkinnin esiraatiin. En välttämättä haluaisi olla se tyyppi, joka valitsee lopullisen voittajan, mutta olen pitkään haaveillut siitä, että saisi lukea uutuuskirjoja uupumukseen asti, ruotia niitä muiden raatilaisten kanssa, ja neuvotella lopullisista ehdokkaista.

Kolmanneksi toivon valkeaa joulua. Eikä ainoastaan joulua, sillä haluan pakkasta ja lunta koko talveksi. Ja myös seuraaviksi talviksi: toivon että ilmastonlämpeneminen saadaan pysäytettyä.

Haastan mukaan lahjatoiveisiin Kaisa Reetta T:n, Lumiomenen Katjan ja Linnean Kujerruksista.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

"Äitini tekee koko ajan paljon järjestelyitä, ettei erikoisuus söisi meitä elävältä, että vaikuttaisimme tavallisilta, siis ihan vaan normaaleilta. Äitini täytyy siivota hirveän usein tai oikeastaan koko ajan, sillä tavallisen ihmisen kotona ei voi olla sotkuista. Äitini kävelee ympäriinsä, taittelee pyykkejä ja etsii kadonneita keittiösaksia. Aina on jotain hukassa, tavarat elävät omaa elämäänsä ja kaaos vaanii aina nurkan takana."

Äidin mielestä ei ole juuri mitään pahempaa kuin olla erikoinen, erottua joukosta, herättää huomiota. Normaalin ihmisen täytyy elää tavallisesti, sääntöjen mukaan. Sääntöjä äidin elämään tarjoavat esimerkiksi uskonto ja ravintosuositukset. Rasvaa ja sokeria kammoksuva äiti onkin ammatiltaan ravitsemusterapeutti. Hän elää elämäänsä samalla tavalla kuin syö ruokaansa: säntillisesti, ilottomasti ja keinotekoisiin makeutusaineisiin turvautuen.

Tytär näkee Jumalan istumassa puutarhassa tupakkaa poltellen. Tytär haluaisi syödä lihapiirakoita ja kermaleivoksia. Tytär lukee kirjan Nancy Spungenista ja ajattelee, että tuolla tavalla hänkin haluaa elää: narkkarina roskalaatikossa. Pikkukaupungissa ei kuitenkaan voi elää kuten Nancy. Tyttö leikkaa tukkansa, alkaa pukeutua isänsä vanhoihin vaatteisiin ja pyrkii taidelukioon. Tie vie Helsinkiin, teatterikorkeakouluun ja maailmalle, mutta tyhjä kohta tytön sisällä ei täyty.

Saara Turunen kertoo Rakkaudenhirviön kasvutarinaa sekä kipeästi että kepeästi. Paikkaansa ja tietänsä etsivä kertoja on riipaisevan eksyksissä itsensä kanssa, ja Turunen osaa kuvata lapsuuden ja nuoruuden kasvukivut niin, että vanhempikin lukija eläytyy ja muistaa, kuinka kipeää aikaa nuoruus usein oli. Paikoitellen päähenkilön masennuksen ja tyhjyyden tunteet valuvat kirjan sivuilta lukija iholle kuin tahmea kalvo.

Kuitenkaan Rakkaudenhirviö ei ole masentava kirja. Siinä on surua ja ahdistusta, mutta myös huumoria, hulluttelua ja hällä väliä -meininkiä. Turunen kirjoittaa oivaltavaa, terävää ja paikalleen napsahtavaa kieltä. Turusen tekstissä niin absurdit kuin rujotkin tapahtumat kerrotaan samalla tavalla naama peruslukemilla. Lukijaa naurattaa ja hirvittää.

Pidin Rakkaudenhirviöstä kovasti. Objektiivisesti tarkastellen kirjassa voi nähdä esikoisromaanille kenties tyypillisiä kauneusvirheitä. Se toistaa jonkin verran itseään, tarinaa olisi voinut tiivistää ja kohtauksia karsia. Mutta ehkä kirja olisi samalla menettänyt jotakin viehätysvoimastaan – ehkä hiotummassa Rakkaudenhirviössä ei olisi ollut samaa nuoruuden ääntä ja vimmaa. Minuun Turusen ääni vetosi, ja tavoitin sen kautta myös palasia omasta nuoruudestani.

Rakkaudenhirviöstä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Katja, Mari A, Airi, E ja Pihi nainen.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi, 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä

"Minusta tuli ihmisten lukija. Aluksi hävetti. Että kävi ihmisten ajatuksissa heidän tietämättään, heille ilmoittamatta. Mutta olen huomannut, että ajatusten lukeminen on maan tapa. Pakko niitä on lukea, jos ihminen ei itse ilmoita mitä se haluaa. Ajatusten lukeminen ja ymmärtäminen, sen pitäisi olla kouluaineena, matematiikan, biologian ja vieraiden kielten lisäksi. Ihmisten aikeet ja ajatukset nimenomaan ovat vierasta kieltä."

Kari Hotakainen on uransa alusta alkaen ollut taitava ja originelli sanankäyttäjä. Hänen toteava, adjektiiveja välttelevä ja vertauksia viljelevä tyylinsä on aina tunnistettavissa tyylipuhtaaksi Hotakaiseksi. Omaperäisessä tyylissä piilee kuitenkin aina se vaara, että tyyli kääntyy itseään vastaan, muuttuu ennalta-arvattavaksi tai väsyneeksi.

En ole lukenut Hotakaisen koko tuotantoa, mutta lukemani perusteella sanoisin, että hän on onnistunut varsin hyvin pysymään uskollisena omalle tyylilleen, samalla kuitenkin uudistuen. Vaikka tyyli on pysynyt tunnistettavana, se ei ole jämähtänyt paikoilleen. Ja tyylin lisäksi Hotakaisella on ollut erilaisia tarinoita kerrottavanaan.

Uusimmassa teoksessaan Hotakainen kertoo tarinaa rikoksesta, rikoksen mahdollisuudesta ja mielen nyrjähtämisestä. Tarkemmin sanottuna päähenkilö Rikostutkija kertoo useita tarinoita kohtaamistaan ihmisistä, jotka ovat syystä tai toisesta päätyneet rikoksen tielle. Väkivallan, varkauden tai petoksen taustalla voi olla yhtä hyvin rakkaus kuin vihakin – tai vihaksi muuttunut rakkaus.

Kokonaisuutena Henkireikä monine tarinanpätkineen jäi minusta harhailevaksi. Vaikka kirja on hyvin tiivis niin pituudeltaan kuin ilmaisultaankin, se tuntui kummallisen hajanaiselta. Monien irrallisten kertomusten sijaan olisin halunnut pureutua syvemmälle yhteen tai kahteen tapaukseen. Esimerkiksi omaishoitajana toimivaan Parturikampaajaan, jonka tarinassa on terävyyttä ja julmuutta, joka kannattelee koko teosta. Loppua kohti kirjan jännite kuitenkin kasvaa ja tunnelma muuttuu painajaismaisen piinaavaksi. Kirja paranee, kun tunnelma pahenee.

Hotakaisen huomiot ja luonnehdinnat osuvat tässäkin kirjassa usein maaliinsa, mutta huteja ja laiskoja heittojakin mahtuu joukkoon. Kaiken kaikkiaan Henkireikä ei minusta ollut terävintä Hotakaista, ei tyyliltään eikä sisällöltään. Mutta omanlaisensa se oli, jälleen kerran.

Henkireiän ovat lukeneet myös Suketus, tuijata, Morre, Marile, Mari A ja Habanera.

Kari Hotakainen: Henkireikä
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2015

Laura Lindstedt: Oneiron

"Naiset tarttuivat toisiaan kädestä ja asettuivat piiriin. Jos pelkoa oli, uteliaisuutta oli enemmän. Jos epäilyksiä oli, tahtoa oli enemmän. Hetki oli tullut, he tiesivät sen. Maailmankaikkeus aikakerroksineen, ulottuvuuksineen, salataskuineen, kätkettyine laskoksineen ja piilotettuine poimuineen tuntui asettuneen heidän ympärilleen, pidättävän hengitystään ja odottavan."

Seitsemän naista keskellä valkoista. Seitsemän eri ikäistä naista eri maista ja eri kulttuureista. Jokaisella oma tarinansa, oma elämänsä. Seitsemän elämäntarinaa, joista jokaisen kuolema on katkaissut. Kuolema on tuonut naiset valkoiseen tyhjyyteen, joka saattaa olla välitila elämän ja kuoleman välillä. Valkoisessa naiset yrittävät ymmärtää, mitä heille on tapahtunut, miten he ovat kuolleet, ja miten eläneet.

Laura Lindstedtin Oneiron on huikea, hurja kirja. Niin huikea, että olen lukijana lähes mykistynyt sen edessä. Oneiron on samanaikaisesti vieras ja tuttu: se on omanlaisensa, yllättävä ja outo, ja kuitenkin siinä on jotakin häkellyttävän tunnistettavaa – se tuntuu puhuvan minulle, minun kielelläni. Lukijana tunsin olevani sekä ymmälläni että kotonani Oneironin maailmassa.

Alaotsikkonsa mukaan Oneiron on fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Mutta kirja ei varsinaisesti kerro siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vaikka valkoista välitilaa kiehtovasti ja vangitsevasti kuvataankin. Se kertoo elämästä, naiseudesta, uskonnosta, eriarvoisuudesta, taiteesta, anoreksiasta ja väkivallasta. Ja kuolemasta, tietysti, kuolemasta osana elämää.

Kuolemakuvitelmansa kautta Lindstedt kuvaa seitsemän päähenkilönsä elämää väkevästi ja leiskuvasti. Jotkut tarinat saavat enemmän tilaa kuin toiset, joista pääsemme todistamaan lähinnä loppua: yksinäisyyttä ja vanhuutta. Toiset ottavat itselleen enemmän tilaa, levittävät koko elämänsä (ja kuolemansa) nähtäväksi. Teksti polveilee, tyylilajit vaihtuvat, tarina etenee aaltoillen ja spiraalimaisesti keriytyen. Yhtä hyvin kuin fantasia kuolemasta, Oneiron voisi olla fantasia elämästä. Se näyttää väläyksiä ja kuvitelmia siitä, kuinka me elämässämme unelmoimme, vihaamme, rakastamme ja vetelehdimme.

Niin, kuinka me elämme? Vimmaisesti, alistuneesti, sattumanvaraisesti, välinpitämättömästi, järjestelmällisesti. Kukin tavallamme. Ja kuolema kulkee mukanamme. Oneiron antaa naisilleen mahdollisuuden tutustua kuolemaansa, ymmärtää ja kenties hyväksyäkin se. Oneiron ei lohduttele tai silittele naisiaan tai lukijaa, mutta kaiken ravistelun ja pyörityksen keskellä siinä on jotakin kirkasta ja rauhoittavaa.

Oneironista ovat kirjoittaneet ainakin Elina, Tuijata, Minna, Katja, Suketus, Helmi K ja Isa-Maria.

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista
Kansi/kannen kuva: Jussi Karjalainen/Aki-Pekka Sinikoski
Teos, 2015 

Pariisitar – missä ja milloin vain

Luin jotakin äärettömän hienoa (siitä lisää myöhemmin), ja sen jälkeen halusin lukea jotakin ihan muuta. Onneksi olin juuri sopivasti lainannut kirjastosta tämän kuplivan kepeän kirjan, joka opastaa pariisittarien tyylin ja asenteen omaksumiseen. Pariisitar – missä ja milloin vain sopi aivan erinomaisesti välipalalukemiseksi. Se oli hauska, nopeasti lukaistava, nokkela, pinnallinen ja ironinen "elämätaito-opas", joka ei ota itseään turhan vakavasti.

Monella on varmasti mielikuva Pariisista ja ranskalaisista naisista, vaikka ei olisi koskaan pariisitarta tavannutkaan. Näillä mielikuvilla ja Pariisi-kliseillä kirjan neljä tekijää leikittelevät, enemmän tai vähemmän pilke silmäkulmassa. (Ja näyttävät itse kirjailijavalokuvassa ihastuttavan pariisilaisilta pitkine hiuksineen, farkkuineen ja loistavine hymyineen.)

Opas käy läpi pariisilaisuuteen kuuluvat välttämättömyydet ulkonäöstä (luonnollisuus joka vaatii paljon vaivaa), asenteeseen (melankolia, snobbailu, oikuttelu) ja ihmissuhteisiin (ihannemies, rakastaja, ystävättäret). Mukaan on ripoteltu pieniä kohtauksia pariisittaren elämästä, erilaisia luetteloita (pariisittaren kirjahylly, välttämättömät vaatekappaleet) sekä pieniä tietoiskuja kuuluisista pariisittarista.

Kirjan viehättävyyttä lisäävät piirokset ja valokuvat tyylikkäistä kaunottarista, Pariisin kaduista ja puistoista, croissanteista ja asunnoista. Ah, mitä huolettomuutta, keveyttä ja vaivattomuutta! Ollapa hetken aikaa oman elämänsä pariisitar!

Pariisittarien syvimpään olemukseen ovat tutustuneet myös Tessa ja Minna.

Anne Berest, Audrey Diwan, Carolien de Maigret, Sophie Mas: Pariisitar – missä ja milloin vain (How to be Parisian wherever you are, 2014)
Suom. Leena Leinonen (ranskankielisestä käsikirjoituksesta)
Kansi: Eija Kuusela
Siltala, 2015

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Mitä on taide? Mitä on ihmisen elämä? Parhaimmillaan ihmiselo voi olla vaikka sitä, että fyysisen rasituksen jälkeen lämmitetään sauna, otetaan löylyt, uidaan, syödään kalaa ja perunoita. Elämässä on kovia faktoja, jotka ovat välttämättömiä selviytymiselle: ruoka, suoja ja lisääntyminen. Mutta on neljäskin välttämättömyys, joka määrittää ihmisyyttä – kommunikaatio. Sen kautta päästään taiteeseen. Ja siitä on Nyljetyissä ajatuksissa kyse, taiteesta ja taidepuheesta.

"Tekopyhät porvarit ja tylsät vasemmistolaiset ovat sälyttäneet viime vuosikymmeninä kirjallisuudelle ja teatterille kammottavan velvoitteen: puuttua suoraan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Mitä vittua! Yhtä hyvin voitaisiin vaatia nykysäveltäjältä oikeudenmukaisempaan pääomaverotukseen herkistävää sinfoniaa.
Taiteella on vain yksi velvoite: olla taidetta. Eli ylittää kopion, naurettavuuden ja kitschin kynnys. Se on iso velvoite. Taiteilija asettaa maailman merkkejä uudenlaiseen järjestykseen. Joskus, hyvänä päivänä, hän voi keksiä aivan uuden merkin."

Aimo ja Köpi ovat lukeneita miehiä, rumia, tavallisen oloisia ihmisiä. He ovat kaksi miestä, mutta heillä on yhteinen mieli, ja se mieli on loputtoman kiinnostunut maailmasta, ihmisistä ja kulttuurista. Yhdessä miehet soutavat 20 vuorokautta ja 700 kilometriä, Kustavista Hailuotoon. Ja matkan aikana puhutaan. Kirjallisuudesta, ennen kaikkea, mutta myös musiikista, uskonnosta, teatterista, fysiikasta, luonnosta ja hulluudesta. Muun muassa. Käydään läpi Volter Kilpi, Aleksis Kivi, Walt Whitman, Anna Ahmatova, Antonin Artaud, Bob Dylan ja William Shakespeare. Sekä vähemmän tunnettuja tekijöitä kuten Matti Hälli, Sally Salminen ja John Fahey.

Nyljetyt ajatukset on huikea taideteoria Juha Hurmeen tapaan. Taidetta ja sanoja rakastavat päähenkilöt ehtivät merimatkansa aikana määritellä useampaan kertaan mitä taide on sekä valaista näkemystään konkreettisilla esimerkeillä. Kirja on vakava ja leikkisä ylistys lukemiselle, ihmettelylle, uskaltamiselle, eri tavalla näkemiselle. Se on myös runsaudessaan häkellyttävä opas taiteen tielle. On innostavaa lukea hyvää analyysia tutuista teoksista ja kutkuttavaa saada tietoa aivan tuntemattomista tekijöistä.

Aimon ja Köpin puhe- ja soutumatkan seuraaminen vaati minulta lukijana hiukan totuttelua. Alku tuntui kankealta: lihakset eivät olleet vielä aivan lämmenneet; mieli ei heti ollut valmis matkalle. Mutta pian löysin oikean rytmin ja matkanteko sujui yhä joutuisammin. Tunsin iloa, innostusta, välillä uupumustakin kun puhe eksyi liian vieraille vesille, ja sitten päähenkilöt käänsivät taas keskustelun johonkin sykähdyttävään aiheeseen. Matkan jälkeen olin hiukan pyörällä päästäni, innostunut, ja maailma tuntui avaralta.

Hieno, hieno kirja! Jos rakastat kirjoja ja sanoja, lue Nyljetyt ajatukset.

Nyljettyjä ajatuksia ovat pohdiskelleet myös Elina, Ulla, Lea, Anneli, Minna, Kaisa ja Leena.

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Kansi: Pekka Laitinen
Teos, 2014 

Kirjamessujen jälkihehkuja

Niin ne vain taas tulivat ja menivät – Helsingin kirjamessut. Tänä vuonna ne saapuivat elämääni vähän kuin varkain: en ollut juurikaan etukäteisfiilistellyt, mutta olin sentään selannut messulehden tarkasti läpi ja merkannut vaaleanpunaisella yliviivaustussilla kiinnostavat ohjelmanumerot. Katsotaan sitten, kuinka paljon sitä jaksaisi.

Sitten kun perjantaina aloitin kolmen päivän messurupeaman, humahdin hetkessä messutunnelmaan. Perjantaina ja lauantaina kävin vain pyörähtämässä messuilla (tai siltä se tuntui, vaikka kumpanakin päivänä vietin messuilla vähintään kolme tuntia), mutta sunnuntaina messusin sitten koko päivän. Näin ja kuulin hurjasti kaikkea mielenkiintoista, tein ihania kirjahankintoja ja näin lukuisia kirjaystäviä. Kaiken tuon jälkeen mieli on ollut samaan aikaan täysi ja tyhjä. Ihanaa oli, jälleen kerran.

 
Perjantaina Juri Nummelin kertoi kirjastaan 50 kirjaa - 50 elokuvaa. Kiinnostava aihe sellaiselle, joka rakastaa niin kirjaa kuin elokuvaakin, ja sujuvasanaista Nummelinia kuunteli ilokseen.

Seuraavaksi kuuntelemaan Emmi Itärantaa, joka oli kerännyt paikalle suuren joukon yleisöä. Hurmaava Itäranta kertoili kirjoitusprosessistaan, oivalluksen hetkistä, unista ja kahdella kielellä kirjoittamisesta. Uutuusteos Kudottujen kujien kaupungin englanninkielinen versio ei ole vielä valmis, ja Itärannan mukaan on mahdollista, että se saattaa poiketa jossain määrin suomenkielisestä – jos kustantaja sitä haluaa. Mielenkiintoista!

Haastattelun jälkeen kävin jonottamassa Itärannalta omistuskijoituksen omaan Kudottujen kujien kaupunkiini, ja Itäranta kiitteli kirjabloggaajia tärkeän työn tekemisestä.

Perjantain kotiintuomisina oli kirjoja ja herkkuja.

Lauantain messut alkoivat perinteisellä Bonnierin kirjabloggaajabrunssilla. Tänä vuonna paikalle oli saapunut kahdeksan esikoiskirjailijaa sekä kaksi konkaria. Esikoiskirjailijat kertoivat, miltä tuntuu saada ensimmäinen kustannussopimus, löytyykö kirjojen taustalta omakohtaisia kokemuksia, ja mitä kirjailijat itse juuri nyt lukevat.

Esikoisten lisäksi mukana olivat Katja Kettu ja Mihail Šiškin. Ihastuin kuvaukseen Šiškinin Neidonhiuksen lukemisesta: "En ymmärtänyt mitään, mutta rakastin joka hetkeä." Otin sen tämän vuoden messujen motoksi.

Brunssin jälkeen ehdin vielä käydä kuuntelmassa KirjaKallion keskustelua aiheesta Hyvää huomenta Suomi: kuka täällä pärjää?. Paneelissa keskityttiin erityisesti nuorten köyhyyteen ja syrjäytymiseen, ja mukana keskustelussa olivat Vihreiden Maria Ohisalo,Vasemmiston Li Andersson, Kokoomuksen Wille Rydman, Helsingin nuorisotoimen johtaja Tommi Laitio ja kirjailija Katariina Romppainen. Erityisesti Laition konkreettiset esimerkit nuorten kokemuksista kiinnostivat.

Sunnuntain messuohjelman aloitti osaltani Leena Krohn, joka luki yleisölle ääneen. Krohnin rauhallinen olemus ja kauniisti virtaava kieli olivat messuhulinan keskellä kuin hengähdyshetki. Ja: "En ymmärtänyt mitään, mutta rakastin joka hetkeä."

Seuraavaksi Takauma-lavalle, jossa Sirpa Kähkönen ja Hannu Mäkelä puhuivat Venäjästä. Kumpikin on viettänyt aikaa Pietarin kirjailijaresidenssissä, mutta keskustelussa kirjailijat puhuivat ennen kaikkea kokemuksistaan venäläisyydestä ja venäläisistä ihmisistä, vastakohtana mielikuvien ja uutisten Venäjälle.

Seurasin Kähköstä Katri Vala -lavalle, jossa hän veti keskustelua ilmaisunvapaudesta. Vieraina olivat Thomas Elfgren ja Abdirahim Hussein. Keskustelu oli minulle yksi koko messujen parhaita hetkiä: viisaita, painavia sanoja.

Matka jatkui kuuntelemaan Claes Anderssonia, joka puhui vanhemman miehen viisaudella runoudesta, isäsuhteesta, politiikasta ja elämästä. Miten karismaattinen voikaan ihminen olla!

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaat olivat vuorossa seuraavaksi. Kiinnostuin haastattelujen perusteella ainakin Kaija Rantakarin runoteoksesta ja Katja Raunion yliopistoromaanista.

Sitten oli kirjaostosten aika! Täsmäostoksena kävin nappaamassa Suomen somalit -kirjan, joka on yksi Kanava-tietokirjakilpailun ehdokkaista. Antikvariaattiosostolta bongasin suureksi ilokseni T. S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Catsin. Kirjailoa!

Vielä jaksoin tallustella kuuntelemaan Leena-Maija Rossia, joka puhui Irja Askolan haastattelussa sukupuolesta, toiseudesta, luokasta ja rodusta. Rossi myönsi, että hänen kirjansa Muuttuva sukupuoli saattaa olla hiukan vaikeaselkoinen, mutta vinkkasi mukana olevan myös kevyempiä tekstejä, esimerkiksi Gilmoren tytöistä.

Messuohjelmassa olisi ollut vielä muutama vaaleanpunaisella merkattu ohjelmanumero, mutta tässä vaiheessa pää alkoi olla jo niin täynnä ajatuksia, että oli paras siirtyä purkamaan niitä herkullisen messukakun äärelle. Vielä hetki vaeltelua tyhjentyvässä messuhallissa, ja sitten oli aika hyvästellä kirjamessut tältä vuodelta. 

Kiitän järjestäjiä bloggaripassista, jonka voimin messuilin kolme päivää!

David Nicholls: Yhtä matkaa

"Valo matkaa eri lailla huoneessa, jossa on toinen ihminen: se heijastuu ja taittuu, niin että jopa silloin, kun hän oli vaiti tai nukkui, minä tiesin hänen olevan lähellä. Rakastin todistuskappaleita siitä, että hän oli vastikään ollut paikalla ja palaisi, tapaa, jolla hän haihduttaisi tuon surkean pikku asunnon hajun. Olin ollut siellä onneton, mutta en olisi enää."

Pidin kovasti David Nichollsin hittikirjasta Sinä päivänä, joka oli minusta hauska, koskettava, oivaltava ja samaistuttava. Kahta sen jälkeen suomennettua (mutta aikaisemmin kirjoitettua) kirjaa en ole lukenut, koska ne eivät lähtökohtaisesti ole kuulostaneet kovin kiinnostavilta, eikä niitä ole kovin paljon kehuttukaan. Yhtä matkaa sen sijaan on kerännyt kehuja, joten poimin sen kirjastoreissulla luettavaksi – tosin hiukan epäileväisin mielin, koska kirjan perusidea (mies yrittää pelastaa avioliittonsa perhematkalla läpi Euroopan) kuulosti minusta hiukan väkinäiseltä.

Kirjan luettuani mielikuvani ei oikeastaan muuttunut. Jos olisin taitavampi jättämään kirjoja kesken, Yhtä matkaa olisi hyvinkin voinut päätyä keskeytettyjen pinoon. Kirja ei ollut huono, mutta kokonaisuutena se oli minulle kummallisen yhdentekevä. Kaiken kaikkiaan kirjassa oli liikaa asioita, jotka ärsyttivät minua. Nimittäin:

Henkilöhahmot. Minulla ei ole mitään ärsyttäviä henkilöhahmoja vastaan, kunhan he eivät ole pelkästään ärsyttäviä. Sinä päivänä -kirjan Emma ja Dexter olivat monella tavalla aivan raivostuttavia, mutta heissä oli silti minulle myös paljon samaistumispintaa, ja loppujen lipuksi kiinnyin molempiin hahmoihin. Yhtä matkaa kirjan Douglas ja Connie sen sijaan olivat lähes yksinomaan ärsyttäviä – varsinkin Connie, joka oli kerrassaan hirveä.

Koska en välittänyt henkilöhahmoista, minua ei myöskään kiinnostanut, kuinka heidän avioliitolleen käy. Jos kirjan juoni pyörii sen ympärillä, saako pääpari toisensa – tai kuten tässä tapauksessa, pysyvätkö he yhdessä – olisi toivottavaa että asia kiinnostaisi lukijaa. Ihmissuhdekiemuroiden keskellä lukijan pitäisi huutaa mielessään joko "Jätä se!" tai "Pussatkaa jo!". Connien ja Douglasin tapauksessa lähinnä kohauttelin olkapäitäni: "Ihan sama!"

Kommellukset. En erityisemmin välitä huumorista, joka perustuu koheltamiseen ja noloihin tilanteisiin. Yhtä matkaa -kirjassa kommelluksia riittää, koska Douglas on melkoinen nolojen tilanteiden mies.

Taide. Kirjassa on melko paljon taidepuhetta. Kirjoista, elokuvista ja ennen kaikkea kuvataiteesta. Tämä olisi voinut olla mielenkiintoista, ellei Nicholls olisi kirjoittanut taiteesta niin persoonattomasti ja oppikirjamaisesti. Osittain tämä tietysti selittyy sillä, että Douglas tosiaan lähestyy taideteoksia opaskirjojen kautta. Mutta silloinkin kun Douglas eläytyy taiteeseen, hänen ajatuksensa ovat kuin suoraan taidehistorian peruskurssilta lainattuja. Pieni asia kirjan kokonaisuuden kannalta, mutta häiritsi minua kovasti.

Oli kirjassa toki hyvääkin. Siinä on sattuvia huomioita parisuhteista, vanhemmuudesta ja elämästä yleensä. Siinä on kauniita ja koskettavia kohtia. Dialogi toimii ja teksti kulkee vaivattomasti. Positiiviset puolet kuitenkin jäivät sen varjoon, ettei sydän lähtenyt tähän kirjaan mukaan.

Kirjan ovat lukeneet myös Siina, Sari, Lukuneuvoja, Sara, Katja ja Lilli.

David Nicholls: Yhtä matkaa (Us, 2014)
Suom. Inka Parpola
Otava, 2014