Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

"Herrajumala, miksi minä en pysty puhumaan sille, miksi en pysty katsomaan sitä silmiin? Miksi en pysty reippaasti toivottamaan sitä tervetulleeksi? Siksi kun se ei ole minulle tervetullut. Älä kyni Otolta rahaa, älä makeile sille, älä teeskentele tunteita, joita sinulla ei ole.Pysy poissa, jos et osaa olla pahoittamatta vanhan miehen mieltä. Niin minun tekisi mieli sanoa. Mutta en sano. Koska en halua pahoittaa vanhan miehen mieltä."

Tuula-Liina Variksen novellit käsittelevät ikääntymistä ja vanhuutta, petoksia ja pettymyksiä, lasten ja vanhempien välisiä jännitteitä ja kuolemaa. Aiheet eivät ole kevyitä, mutta Varis onnistuu kuitenkin tuomaan niihin painavan asian lisäksi tiettyä kepeyttä. Hän ei paisuttele tai synkistele. Vanheneminen ei ole useinkaan kaunista ja harmonista, lapset tuottavat vanhemmilleen pettymyksiä, rakkaus jää ilman vastakaikua - mutta se on elämää.

Suosikikseni taisi nousta novelli nimeltä Hänen koko elämänsä. Sen päähenkilö on vanha nainen, jonka päivät kuluvat kotiavustajien käyntejä odottaen. Nainen pystyisi avustettuna liikkumaan rollaattorin avulla, syömään ja käymään vessassa, mutta avustajilla ei ole aikaa kuin pikaiseen lääkkeiden annosteluun, ruuan tarjoiluun ja vaippojen vaihtamiseen. Avuttomana maatessaan nainen muistelee väritöntä elämäänsä: ankaraa lapsuutta, työtään jossa oli kunniotettu mutta ei pidetty, ja yksipuolista rakkauttaan. Kun Varis kuvailee, kuinka nainen rakkaudessa petyttyään vyötti itsensä laatikkomaisiin jakkupukuihin ja paksupohjaisiin nauhallisiin kävelykenkiin ja vannoi, ettei enää koskaan tarvitsisi ketään, lukijan eteen piirtyy kokonaisen yksinäisen elämän kuva.

Pienessä mummosarjassa erilaiset mummot seikkailevat lyhyissä, muutaman sivun mittaisissa tarinoissa. Varis kuvaa sitä, kuinka vanhusten elämänilo katoaa, kun heiltä viedään oma valinta ja pienet nautinnot: liikunta, musiikki tai kirjoittaminen. Hän kertoo laitoshoidon lannistamista mummoista ja dementoituvista, rivouksia latelevista mummoista. Ja mummoista, jotka vielä kaipaavat elämäänsä rakkautta – hehkua ja vapinaa – sekä mummoista, joilla on edelleen vahva tahto ja kujeilunhalua.

Kirjan päättävä Muistin että unohdin on työpäiväkirjamainen katkelma, jossa Varis kertoo kirjoitusprosessistaan, kokoelman teemoista, omasta vanhenemisestaan ja kirjan julkaisemiseen liittyvistä peloista. Pidin tästä osuudesta todella paljon, sillä minua jaksaa loputtomasti viehättää hyvin kirjoitettu kuvaus arkisista askareista ja kirjoittamiseen liittyvistä ajatuksista.

"Olen antanut itselleni luvan olla tekemättä mitään, jos kirjoittaminen ei suju. Olen antanut sen luvan itselleni joka aamu, torjunut täytyy-lauseet, huonosti onnistuen, mutta torjunut kuitenkin. Olen antanut itselleni luvan lukea kirjoja, joita olen ennenkin lukenut, moneen kertaan, vaikka jatkuvan henkisen kasvun maksiimia noudattaen pitäisi lukea kirjoja, joita ei ennen ole lukenut, oppiakseen jotakin uutta, rikastuttaakseen tietämystään maailmasta."

Kirjasta ovat bloganneet myös Sara, jaana, Hanna, Arja ja Minna

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär
WSOY, 2010

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kirjassa on 850 sivua. Kun olen lukumatkallani noin sivulla 600, alan tuntea haikeaa surua siitä, että kirja kulkee kohti loppua. En kuitenkaan malta säästellä kirjaa: tarraudun siihen, uppoan sen maailman ja luen kuumeisesti eteenpäin. Kun kirja sitten väistämättä loppuu, yritän vielä pitää kiinni tunnelmasta ja henkilöhahmoista. Haluan vielä viipyillä Linnuntiellä – en halua häiritä sen maailmaa lukemalla hetkeen mitään muuta.

"Sellaisista hetkistä tulee muistoja melkein saman tien, kullanhohtoista menneisyyttä joka jotenkin elää nykyhetken rinnalla. Muistatko kun -hetkiä, joita voi muistella katkeransuloisina ja seepianväriseksi haalistuvaa auringonpaistetta hehkuvina jo niitä eläessään – syyskuun lopun tomu leijuu ainoan ohiajavan auton perässä. Ilma tuoksuu lehdiltä, sininen taivas heijastuu isän aurinkolaseista."

Kirjavan kammarin Karoliina kirjoitti viime syksynä hengästyttävän houkuttelevan blogijutun Linnuntiestä. Pari päivää myöhemmin kiertelin Helsingin kirjamessujen amtikvariaattiosastoa, ja kirja sattui silmääni. Pakkohan kirja oli ostaa, mutta ihan heti en uskaltanut järkäleeseen tarttua. Mutta nyt kirja on luettu – ja mikä kirja se olikaan!

1960-luku, kylmä sota ja lapset jotka harjoittelevat koulussa suojautumaan atomipommin räjähdykseltä. Tyylikkäitä kotirouvia, jotka piilottavat siivousvaatteensa keittiönkaapin perälle, ettei aviomies näkisi niitä. Aviomiehiä, jotka rakastavat vaimojaan, mutta eivät aina puhu heille totta. Kilpailu avaruuden herruudesta – kuu jota ei ole vielä valloitettu. Toisen maailmansodan kaiut, jotka yhä kuuluvat voimakkaina. Nakke Nakuttaja, Huckleberry Finn ja Steve McQueen: lapsuuden sankarit.

Linnuntiessä MacDonald kuvaa 1960-luvun Kanadaa, joka näyttäytyy samanaikaisesti nostalgisen idyllisenä ja ahdistavan painostavana maailmana. Hän kuvaa maailmaa, jossa vallitsee rauha, mutta jota mennyt sota ja tulevan sodan pelko varjostavat. Maailmaa, joka on vauras ja demokraattinen, mutta joka on ostanut vaurautensa ja demokratiansa tietyllä hinnalla. Ja hän näyttää, kuinka onni, henkilökohtainen moraali, isänmaallisuus ja politiikka törmäävät toisiinsa. Linnuntie on elävä ja runsas lähihistorian kuvaus, mutta se on myös intiimi tarina perheestä ja sen pienestä tyttärestä, Madeleinesta.

"Madeleine syö jäätelöä ja hymyilee niin kuin tyttö, joka syö jäätelöä. Isä ei tiedä jälki-istunnoista. Jos tietäisi, niin he eivät olisi katselleet karttaa ja puhelleet siitä, mitä hänestä tulee isona. Isä on kutsunut hänet polvihousuisten vintiöiden aurinkoiseen heimoon, vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin vielä sai maailman parhaita karamelleja, talot olivat  kaikki erilaisia ja yksi oli kummitustalo ja kylän leveimmän kadun varrella oli limonaatibaari. Ja isä on laskenut koko maailman hänen jalkojensa juureen odottamaan että hän kasvaa isoksi. Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni."

Madeleine on kirjan keskushenkilö: McCarthyn perheen 8-vuotias tytär, joka rakastaa Väiski Vemmelsäärtä ja isäänsä ja näkee elämänsä elokuvana. Madeleine on synnynnäinen koomikko, mutta myös herkkä lapsi, joka haluaisi olla kiltti niillekin tovereille, joita luokkatoverien koodiston mukaan kuuluu kiusata, kuten pissalta haisevalle Grace Novotnylle. Mutta Madeleine tietää, ettei aina ole helppoa olla kiltti tai tottelevainen, eikä aina ole helppoa puhua totta. Varsinkaan silloin, kun haluaa suojella vanhempiaan lapsuuden kauhuilta.

Ihastuin siihen, kuinka MacDonald herättää historian eloon. Ihailin sitä, kuinka hän kuvaa moraalin harmaita alueita, totuutta ja valhetta ja sitä, kuinka ihminen valehtelee itselleen pystyäkseen elämään. Ja rakastuin hänen henkilöhahmoihinsa. Madeleine on ihana lapsihahmo: eläväinen, vallaton tyttö, jolla on rikas mielikuvitus ja haave syntyä uudelleen poikana. Suuri osa tapahtumista nähdään nimenomaan Madeleinen näkökulmasta, ja hänen kauttaan lukija saa kokea myös oman lapsuutensa uudelleen: juuri noin se meni, ja juuri tuolta se tuntui. Ihania ovat myös monet kirjan aikuishahmot: erityisesti Jack-isä joka on tyttärensä paras kamu, ja Mimi-äiti joka on naisellisuutensakin alla tulta ja tappuraa.

Ihanuus ei tässä kirjassa tarkoita särmättömyyttä: ihmiset tekevät virheitä, vääriä valintoja, piilottavat tunteensa ja vääristelevät totuutta. Myös pahoja asioita tapahtuu, ja Linnuntietä onkin kaiken muun lisäksi myös jännitystarina: poliittinen trilleri ja murhamysteeri. MacDonald rakentaa jännärinsä yhtä suurella taidolla kuin ajankuvansa ja henkilöhahmonsa: murha-arvoitus ja poliitiikka ovat osa sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät eikä niiden seuraaminen hetkeksikään vie lukijan huomiota hahmojen tunteista ja ajatuksista – päinvastoin. Ja kaiken tämän MacDonald kertoo kielellä, joka maalaa kauniita kullanhohtoisia maisemia, leikittelee puheenparsilla ja polveilee kuin virtaava vesi.

Niin, tällaisen kirjan luettuaan tuntee saaneensa lahjan. Juuri sen lahjan, josta on aina haaveillut.

Karoliinan lisäksi Linnuntiestä ovat kirjoittaneet Prinsessa Rummakko ja Eeva.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The Way the Crow Flies, 2003)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi, 2004

Louisa M. Alcott: Eight Cousins

""Uncle, I have discovered what girls are made for," said Rose, the day after the reconciliation of Archie and the Prince. 
"Well, my dear, what is it?" asked Dr. Alec, who was "planking the deck", as he called his daily promenade up and down the hall.
"To take care of boys", answered Rose, quite beaming with satisfaction as she spoke. "Phebe laughed when I told her, and said she thought girls had better learn to take care of themselves first. But that's because she hasn't got seven boy-cousins as I have."" 

Louisa M. Alcottin kirjoissa minua vaivasi jo lapsena opettavainen sivumaku. Pidin kyllä Alcottin kirjoista (erityisesti Pikku naisista jatko-osineen), mutta en koskaan suhtautunut niihin samalla intohimolla kuin joihinkin muihin tyttökirjoihin. Siinä missä vaikkapa Montgomeryn kirjoja luettuani tunnen usein olevani täynnä yleviä aatteita ja kauniita haaveita, Alcottin kirjat vaikuttavat välillä sellaisilta moraalisaarnoilta, että niiden jälkeen tekee mieli pukeutua kevytmielisimpiin vaatteisiinsa, juoda samppanjaa ja juhlia läpi yön.

Mutta, kuten sanottua, luin kuitenkin lapsena Alcottia ahkerasti, ja esimerkiksi tästä Kahdeksasta serkuksesta jatko-osineen pidin kovastikin. Kirjan tyttösankaritar on 13-vuotias Rose, joka on hiljattain jäänyt orvoksi. Rosen huoltajaksi on määrätty hänen setänsä, tohtori Alec Campbell, joka ottaakin tehtäväkseen muokata sairaalloisesta ja arasta Rosesta sekä sielultaan että ruumiiltaan terve nuori neito. Alcottin opettavainen sävy on siis kirjassa varsin vahvasti läsnä, koska koko tarina rakentuu tämän Rosen kasvatusteeman ympärille. Tohtori Alecin opetusten lisäksi Rosen luonnetta muokkaavat ystävyys palvelustyttö Pheben sekä seitsemän poikaserkun kanssa.

Lukiessani kirjaa nyt uudelleen, tunsin yllätyksekseni välillä melkeinpä pitkästyväni sen seurassa. Lähes jokainen luku sisältää opetuksen, koskien ravintoa, liikuntaa, opiskelua tai moraalia, mikä antaa kirjalle auttamatta jokseenkin saarnaavan sävyn. Rose ei myöskään päähenkilönä ole kovin moniulotteinen, sillä hän on hyvin suloinen, sievä, oikeamielinen ja kiltti: melkeinpä ainoa särmä hänen luonteessaan on "naisellinen turhamaisuus", joka saa hänet rakastamaan koruja ja kauniita vaatteita enemmän kuin tohtori Alec soisi.

Toki kirjassa on myös kaikenlaisia viehättäviä yksityiskohtia, jotka selittävät, miksi kirja on säilynyt mielessäni kiehtovana lukukokemuksena.  On vanha talo "jännittävine nurkkauksineen ja käytävineen", Rosen huone, jonka Alec-setä sisustaa suoranaiseksi pienen tytön unelmaksi, dramaattisia sairastumisia, ystävyyttä ja kiintymystä. Ja yllin kyllin vanhan ajan tunnelmaa ja lumoa.

Vaikka opettavaisuus teki kirjasta lukukokemuksena hiukan pitkäveteisen, oli mielenkiintoista miettiä, millaisia ajatuksia opetusten taakse kätkeytyi. Alec-sedän kasvatus on toisaalta perinteistä, toisaalta hyvinkin uudistusmielistä. Kirjassa vedotaan usein "vanhaan hyvään aikaan", ja Rose saakin oppia mm. kodinhoitoa leipomisineen ja käsitöineen. Muutamaan kertaan väläytellään myös ajatusta, että kasvatus tähtää ennen kaikkea siihen, että Rosesta aikanaan tulisi hyvä vaimo kunnon miehelle. Mutta Alec – ja Alcott – tarjoilevat myös ajalleen paljon rohkeampia ajatuksia: Rose oppii pitämään huolta omista raha-asioistaan, opiskelee ihmisen biologiaa ja pukeutuu mukaviin ja käytännöllisiin vaatteisiin korsettien ja liehukkeiden sijasta. Oli myös hauskaa lukea kirjan terveysopetuksia, koska ravinto ja terveys ovat tänäkin päivänä kovasti pinnalla: superfoodien tai karppauksen sijaan tohtori Alec tosin luottaa kaurapuuron ja vastalypsetyn maidon voimaan.

Kahdeksan serkusta osoittautui siis enemmän kiinnostavaksi kuin ihanaksi nostalgiamatkaksi. Mutta muistan jo lapsena pitäneeni (vielä) enemmän kirjan jatko-osasta, Kun ruusu puhkeaa, ja aionkin lähiaikoina lukea myös sen. Katsotaan, onko se säilyttänyt lumovoimansa paremmin kuin Kahdeksan serkusta. 

Sheferjim on lukenut kirjan suomennoksen Kahdeksan serkusta sekä sen jatko-osan Kun ruusu puhkeaa.

Louisa M. Alcott: Eight Cousins (1875)
Project Gutenberg, Kindle Edition

TTT: Kirjahyllyn hallitsijat

Poplaarin Pekka esitteli tovi sitten kirjahyllynsä ja haastoi muut kirjahullut esittelemään hyllynsä ja hyllyjen hallitsijat. Kijrahyllyni esittelin vuosi sitten täällä, mutta nyt listaan Top Ten Tuesdayn merkeissä kirjailijat, joiden kirjoja hyllyistä löytyy eniten. Listastakin huomaa, etten ole varsinainen kirjakeräilijä siinä mielessä, että haluaisin ehdottomasti kaikki lempikirjailijoidenikaan kirjat omaan hyllyyni: keneltäkään kirjailijalta ei siis löydy kymmenittäin kirjoja. Useilta kirjailijoilta hyllyssä on kolme tai neljä kirjaa, vaikka he olisivat suuria suosikkeja. Sen sijaan tiettyjä tyttökirjoja ja dekkareita kerään - dekkareiden suhteen makuni on tosin hyvin rajattu, sillä hyllystä ei juuri muita dekkaristeja löydykään kuin nämä listalle päätyneet.

  Kirjahyllyn kuningatar

1. Agatha Christie (13)
2. L.M. Montgomery (12)
3. Dorothy L. Sayers (11)
4. Tove Jansson ja Ursula K. Le Guin (10)
6. Rex Stout (9)
7. Rauha S. Virtanen, Helen D. Boylston ja Simone de Beauvoir (7)
10. Elizabeth George, Astrid Lindgren ja Margaret Atwood (5)

Grace McCleen: Ihana maa

Kiinnostuin Grace McCleenin Ihanasta maasta luettuani Katjan blogijutun, jossa kerrottiin kirjan käsittelevän fundamentalistista yhteisöä lapsen näkökulmasta. Suljetut yhteisöt ja uskonnolliset ääriliikkeet ovat aiheena aina kiinnostaneet minua, ja myös kirjan toinen teema, koulukiusaaminen, on kiinnostava. Laitoin siis kirjan heti kirjastoon varaukseen, ja se saapuikin yllättävän nopeasti luokseni.

"Isä sanoo, että on vain ajan kysymys, milloin joku joka tapauksessa räjäyttää maailman, tai raha menettää merkityksensä, tai virus hävittää meidät kaikki, tai Grönlannin kokoinen aukko otsonikerroksessa muuttuu Australian kokoiseksi. On siis hyvä juttu, että harmageddon on tulossa eikä tästä vanhasta maailmasta jää mitään jäljelle.
Ja minusta se on hyvä siksi, että jääkarhut näkevät nälkää ja puut tekevät kuolemaa, ja jos maahan jättää muovipussin, se ei katoa koskaan, ja maa on jo saanut tarpeeksi muovipusseja. Ja koska uudessa maailmassa saan nähdä äitini." 

Kirjan kertoja on 10-vuotias Judith, joka on varttunut uskovaisen isänsä kanssa uskomaan, että maailmanloppu on tulossa pian. Judith odottaa harmageddonia, koska hurskaana lampaana hän uskoo silloin pääsevänsä Ihanaan maahan, jossa päivät ovat täydellisiä, ja jossa hän pääsee tapaamaan äitinsä. Ajatus Ihanasta maasta lohduttaa Judithia, koska koulussa häntä kiusataan ja kotona etäinen isä kasvattaa häntä kieltojen ja Raamatun voimalla. Ja eräänä päivänä Judith huomaa, että hänellä on kyky tehdä uskonsa voimalla Ihmeitä...

McCleenin esikoisromaanissa on paljon hyvää. Pidin kirjan rakenteesta, jossa lyhyet luvut naivistisine otsikoineen tukivat hyvin mielikuvaa lapsikertojasta. Judithin kertojaääni on hiukan pikkuvanha, kuten voi olettaakin lapselta, joka on kasvanut tietyllä tavalla maailmasta erillään, seuranaan etupäässä vanhempia ihmisiä. McCleen kuvaa uskonnollista yhteisöä miellyttävän neutraalilla otteella: hän tuo esiin sen, kuinka yhteisö voi tarjota jäsenilleen turvaa ja lohtua – aitoa välittämistä – mutta tuo esille myös sen, kuinka se voi eristää jäsenensä muusta yhteiskunnasta ja tuomita eksyneet lampaat.

En kuitenkaan ihastunut kirjaan varauksetta. Kirjassa on hyvä jännite, mutta loppua kohti kirjan juoni muuttui makuuni hiukan liian dramaattiseksi. Vaikka luin kirjan loppupuolen lähes ahmimalla (halusin kovasti tietää, kuinka Judithille käy), huomasin että kirjan loputtua olo oli sellainen kuin minulla usein juonivetoisten, koukuttavien kirjojen jälkeen on: hiukan tyhjä. Ja nyt, kun lukemisesta on reilu viikko, huomaan ettei kirja ole jättänyt kovin pysyviä jälkiä itsestään. Kipeistä aiheistaan huolimatta kirjasta jäi minulle kuitenkin jollakin tavalla kepeä ja viihdyttävä jälkimaku – koskettavuus jäi dramatiikan jalkoihin.

Kirjan ovat lukeneet myös Elma Ilona, Hanna, Susa, Maria, Annami ja Katri.

Grace McCleen: Ihana maa (The Land of Decoration, 2012)
Suom. Marianna Kurtto
Kansi: Markus Pyörälä
Otava, 2013

Caitlin Moran: How to Be a Woman

Feminismi on aiheena lähellä sydäntäni, joten täytyihän minunkin lukea tämä 2000-luvun feministiseksi manifestiksi mainostettu kirja. Aiheensa puolesta kirja sopii vallan mainiosti myös juhlistamaan  Minna Canthin ja tasa-arvon päivää, jota tänään vietetään.

"But if there is to be a fifth wave of feminism, I would hope that the main thing that distinghuishes it from all that came before is that women counter the awkwardness, disconnect, and bullshit of being a modern woman not by shouting at it, internalizing it or squabbling about it – but by simply pointing at it and going "HA!" instead."

Odotukseni kirjan suhteen olivat jokseenkin ristiriitaiset. Olin kuullut kirjasta sekä varauksetonta ylistystä että melko nihkeitä arvioita. Joidenkin mielestä kirja oli ollut hillittömän hauska – toisia sen omaelämäkerrallinen luonne oli ärsyttänyt. Etukäteen minua kiinnosti erityisesti se, toisiko Moran todella feministiseen keskusteluun jotakin aivan uutta. Halusin myös tietää, kuinka suuressa osassa ulkonäköpaineet (erityisesti ihokarvat) kirjassa ovat: joidenkin arvioiden perusteella kun tuntui siltä, ettei Moranin kirjassa muuta sisältöä olisikaan.

Nyt kirjan luettuani suhtaudun siihen edelleen ristiriitaisesti. En voi sanoa erityisemmin ihastuneeni Moranin kirjoitustyyliin, jota värittää jatkuva vitsailu ja jatkuva ISOJEN KIRJAIMIEN KÄYTTÖ. Olen periaatteessa sitä mieltä, että Caps Lockin käyttö kannattaa rajata vain hyvin valikoituihin hetkiin, ja huumorinikin nautin mieluiten pieninä annoksina. Moran ujuttaa vitsejä jokaiseen mahdolliseen väliin, ehkä siksi että hänen tavoitteenaan on osoittaa, ettei feminismi ole kurttuotsaista ja vakavaa, akateemisen sisäpiirin puuhastelua.

Vaikka olin tiennyt Moranin kirjoittavan omaelämäkerrallisesti, yllätyin silti siitä, kuinka paljon hän kirjoittaa itsestään ja omasta elämästään. Pidän kyllä usein omakohtaisuudesta ja henkilökohtaisesta otteesta, ja tässäkin kirjassa ne toimivat välillä hyvin. Esimerkiksi aborttia käsittelevästä luvusta tekee vaikuttavan nimenomaan se, että Moran kertoo omasta abortistaan, koska (kuten Moran itsekin toteaa) abortista ei turhan usein puhuta henkilökohtaisena kokemuksena vaan sitä käsitellään moraalisena tai lääketieteellisenä ongelmana. Aborttia käsitellessään Moran onnistuu oman kokemuksensa kautta puhumaan aiheesta myös yleisesti merkityksellisellä tasolla. Liian usein Moranin muistelut kuitenkin pyörivät vain hänen itsensä ympärillä. Välillä tuntui siltä kuin lukisin naisasiakirjan sijaan keskinkertaista chick lit -romaania, kun Moran kertoili yksityiskohtaisesti ensimmäisestä poikaystävästään tai yrityksestään perehtyä designer-laukkuihin.

Moran maalaa nykynaisesta ja hänen maailmastaan kuvan, jota en voi sanoa täysin tunnistavani. Moranin nainen on lapsena haaveillut olevansa prinsessa ja hiukan vanhempana kuuluisuuden muusa tai tyttöystävä. Hän tuntee suuria paineita pukeutua tietyllä tavalla (korkokenkiin ja stringeihin), suhtautua intohimoisesti muotiin (erityisesti laukkuihin ja kenkiin) ja mennä järjiltään omia häitään suunnitellessaan.  Yksi Moranin kirjan pääteeseistä onkin, ettei tällaisista paineista tarvitse välittää vaan ulkonäköpaineille ja muille vastaaville naiseuden vaatimuksille täytyy nauraa päin naamaa. Uskon, että erityisesti joillekin nuoremmille naisille tämä  voikin olla tärkeä ja vapauttava sanoma, mutta minulle nämä pohdinnat eivät tarjonneet juurikaan pureskeltavaa. Ehkä olen sen verran vanha, etten pysty täysin samaistumaan Moranin esittelemiin Täydellisen Naisen vaatimuksiin, mutta olen myös sitä mieltä, että naisen rooliin liittyy olennaisempiakin ongelmia kuin se, millä nimellä naisen tulisi alapäätään kutsua.

Moranin kirjalla on ehdottomasti ansionsa. Ensinnäkin, uskon ja toivon, että se voi monelle tytölle ja naiselle olla innostava tapa tutustua feminismiin – ja toivottavasti myös sukeltaa syvemmälle sen monipuoliseen maailmaan. Lisäksi Moran puhuu paljon asiaa, vaikka omaan makuuni vitsit ja ulkonäköpaineiden käsittely vievät aivan turhan paljon tilaa. Ja vaikka Moranin jutusteleva tyyli ei minuun vedonnut, se on ihastuttanut lukuisia lukijoita.

Niin, tuoko Moran sitten jotakin uutta feministiseen keskusteluun? Tähän kysymykseen on helppo vastata kieltävästi. Mutta hän paketoi joitakin feministisiä aiheita varsin helposti avautuvaan pakettiin, jota uskaltaa suositella johdatuksena feminismiin. Kirja, jossa feminismiin suhtaudutaan läpikotaisin positiivisena ja hauskana ilmiönä, on ehdottoman tervetullut lisä feministiseen keskusteluun.

Muita kirjan lukeneita: Norkku, Kati, Linnea, Maija ja Liina.

Caitlin Moran: How to Be a Woman, 2011
Epub Edition, 2012

Kahdeskymmeneskahdeksas viikko musiikkia ja kirjoja

Vielä on muutama kysymys jäljellä kirja- ja musiikkihaasteessa.

Kirjahaasteessa haetaan parasta kirjannimeä. Hyvä kirjannimi on tietysti sellainen, joka houkuttaa tarttumaan kirjaan, vaikkei sen sisällöstä tai kirjailijasta tietäisi mitään – mielellään myös kauniisti sointuva tai yllättävä tai nokkela. Yhtä ylitse muiden nousevaa nimeä en keksi, mutta tässä joitakin herkullisimpia:

Lumen taju
Kaikki mitä rakastin
Kuin surmaisi satakielen
Sokea surmaaja
Tyrskyt
Naiset katsovat vastavaloon
Ole luonani aina
Tarina vailla loppua
Leijat Helsingin yllä
Pimeys ilon syvyys
Eläinten vallankumous

***

Musiikkihaasteessa pitäisi nimetä kappale joka aiheuttaa syyllisyydentunteen. Syyllisyys ei kuitenkaan taida olla tunne, jonka osaisin yhdistää musiikkiin, sillä yhtäkään kappaletta ei tule mieleen. Jotta postaus ei jäisi ilman musiikkia, laitetaan tähän kappale, joka kuvaa syyllisyyden sijaan kiitollisuutta, ja jota olen fiilistellyt paljon viime aikoina.

Eeva Tikka: Mykkä lintu

"On minussa vielä paljon elävää. Olen tuottavakin vaikkei hän sitä tiedä, tuotan ajatuksia, sanoja, puhetta; tuotan levottomuutta itselleni vaikka etsin rauhaa. Tuotan vihaa, jota en ole uskaltanut tunnustaa, se pyyhkii Ilarin puhelinnumeron muistin näytöltä pois. Tuotan surua, se pulppuaa minusta tummana ja parantaa kuoliot jota ovat kuin sokeutuneita silmiä, ne avautuvat eläviksi, melkein mustiksi niin kuin Aatoksen silmät."

Keski-ikäinen nainen on vetäytynyt hiljaisuuden retriittiin toipumaan avioerosta. Nainen on rauhan paikassa mutta ei tunne rauhaa: mielessä kaikuvat huudot, riidat, vähättelevät sanat. Naisen miehellä, Ilarilla oli sana hallussaan, ja sanoillaan hän on kuitannut koko suhteen: alusta alkaen erehdystä. Retriitissä nainen käy läpi eroa ja väittelee mielessään Ilarin kanssa – sanoo ne sanat, jotka oikeasti ovat jääneet sanomatta. Samalla nainen palaa muistoissaan lapsuuteen. Kotiin, josta äiti teki usein vihan retriitin huudollaan ja vaikenemisellaan, sekä naapurin mykkään poikaan Aatokseen ja sanattomaan ystävyyteen tämän kanssa.

Sanat, joilla voi satuttaa; paljastavat sanat; loukkaavat sanat, jotka muuttavat kauniin rumaksi. Sanat, joiden kautta löytyy yhteys toiseen ihmiseen; lohdulliset sanat. Torjuvat vaikenemiset ja sanaton yhteisymmärrys. Hiljaisuus voi olla rauhoittavaa tai ahdistavaa; puheella voidaan ilmaista tai peittää ajatuksia; ihmiset voivat puhua vuosien ajan toistensa ohi. Eeva Tikka käsittelee Mykässä linnussa sanojen ja sanattomuuden kirjoa kauniisti ja koskettavasti.

Mykkä lintu on kirja surusta ja siitä toipumisesta. Menetyksien ja alistamisen lannistama päähenkilö käy läpi katkeruuden, vihan ja pettymyksen tunteita, mutta oppii myös uudella tavalla kuuntelemaan – muita ja omaa ääntään. Kirja on kaunis ja rauhoittava, vaikka siinä käsitellään kipeitä ja vaikeita asioita. Ihmisen myllertävän mielen vastapainona on luonto: metsäpolut, joiden seuraaminen on turvallista, aamun purppuraisena hohtava sumu, lintujen laulu. Tikka kirjoittaa vähäeleisen kauniisti, unohtamatta elämän rumia ja arkipäiväisiä puolia. Ja sanoissa kuuluu hiljainen viisaus, joka jättää lukijan mielen levolliseksi.

Mykän linnun ovat lukeneet myös Minna, joka toteaa kirjan jättävän jälkeensä valon, toivon ja ilon, sekä Elma Ilona, jonka mielestä kirja on lähellä napakymppiä.

Eeva Tikka: Mykkä lintu
Kannen kuva: Saara Tikka
Gummerus, 2004 

Anu Laitila ja Silja Koivisto (toim.): Kirja joka muutti elämäni

Miten monilla tavoilla kirjat vaikuttavatkaan ihmisten elämään! WSOY ja Lukukeskus ovat koonneet tämän mainion kirjan, josta löytyy kuutisenkymmentä pientä tarinaa, siitä kuinka kirja on koskettanut, auttanut, ohjannut elämän suuntaa tai ollut alkusysäys elinikäiselle lukijuudelle. Kirjan idea on lähtöisin Scottish Book Trustin samanlaisesta hankkeesta, The Book That Changed My Life -teoksesta. Kokemuksiaan elämänsä kirjoista kertovat mm. Anna Kortelainen, Jari Sinkkonen, Minna Joenniemi ja Juha Itkonen, mutta myös aivan tavalliset lukijat.

"Kirjoista löytyvät kaikki tunteet. Joskus ne ovat siellä kirjailijan tahdosta, joskus lukija löytää ne omaehtoisesti. Kirjallisuus ei synny vain kirjoittajan mielessä, vaan myös jokaisen lukijan ajatuksissa, ja meillä kaikilla on oma taustamme ja luonteemme sitä maustamaan. Mikään kirja ei voi olla täysin samanlainen kaikille."

Näin kirjoittaa Eija Mellin, joka oivalsi tämän kirjallisuuden henkilökohtaisen vaikutusvoiman luettuaan lapsena puolisalaa tätinsä kirjahyllystä löytämänsä Hemingwayn Vanhus ja meri -kirjan. Salalukeminen tuli ilmi pienen lukijan purskahdettua kirjan lopussa isoon itkuun. Mellin ei ole uskaltanut koskaan myöhemmin palata kirjan pariin, koska ei usko enää saavansa siitä samaa tunne-elämystä, mutta se johdatti hänet kirjojen tielle.

Monelle elämän muuttanut kirja onkin sellainen, joka on luettu lapsena tai ainakin nuorena – iässä jossa oma persoonallisuus alkaa muodostua ja arvoja sekä elämänsuuntaa haetaan. Se voi olla tähdenlennoista kertova Tulipalloja taivaalta, joka johdattaa lukijansa tähtitieteen pariin, tai Anu Jaantilan Jenkkivuosi, joka synnyttää elinikäisen kiinnostuksen Yhdysvaltoja ja sen kulttuuria kohtaan. Mutta kirja voi myös tulla apuun vaikean kriisin, kuten puolison kuoleman, vakavan sairastumisen tai surun aikana. Usein elämän muuttanut kirja mielletään nimenomaan myönteisesti vaikuttaneeksi kirjaksi, mutta mukana on myös parikymppisen naisen kokemus siitä, kuinka hän koki Kira Poutasen Ihanan meren olleen yksi syy syömishäiriöön vajoamiselle.

Kirjoittajien kokemuksien kirjo on laaja: toiset kokevat kirjan tunneperäisemmin, toiset analyyttisemmin. Myös kirjat itsessään ovat keskenään hyvin erilaisia: on tietokirjoja, elämänhallintaoppaita, Raamattua, klassikoita, omakustanteita ja viihdekirjoja. Tämä kertoo hyvin lukemisen subjektiivisuudesta, ja siitä kuinka melkein mikä kirja tahansa voi olla jollekulle se Elämän Kirja. Minä löysin itseäni ehkä eniten niistä kokemuksista, joissa romaani on toiminut jonkinlaisena oppaana, oman elämän heijastuspintana. Kuten Juha Nikkilä kirjoittaa Michael Cunninghamin Kodista maailman laidalla:

"Kirja on kulkenut minun kanssani aikamoisen matkan. Silloin tällöin luen sitä. Kirjasta on tullut minulle navigaatioväline: vertaan ihmissuhteitani kirjan ihmissuhteisiin. Vertaan huonettani kirjan huoneisiin. Vertaan kirjan uneliaita päiviä omiini. Vertaan omaa levottomuuttani kirjan levottomiin hahmoihin."

Kirjan ovat lukeneet myös Maria ja Jenni.

Kiitos WSOY:lle kirjasta ja kutsusta julkkareihin.

Kirja joka muutti elämäni
Toim. Anu Laitila, Silja Koivisto
WSOY, Lukukeskus, 2013

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

"Ei voi nähdä ketään ohi kiitävästä metrosta, kun on itse matkalla päinvastaiseen suuntaan. Siitä huolimatta minä näen jonkun. Itseni. Ja itseni takaa itseni. Ja jälleen itseni. Olen siellä niin monta kertaa, etten tiedä, kuka olen. Tai onko minua. Olenko tällä puolella vai sittenkin siellä. Sellaisina hetkinä en ole varma mistään. Sellaisina hetkinä kaivan repusta peilin ja tarkistan kasvoni. Sitten se on ohi ja olen jälleen asemalla. Ja asemalla. Ja asemalla."

Vanhat ihmiset muistavat vielä auringon, ja vielä nykyäänkin joku saattaa väittää nähneensä auringon paistavan hetken. Todellisuudessa ihmiset ovat kuitenkin jo tottuneet jatkuvaan sateeseen, sateeseen josta ei tiedä laskeutuuko se pilvistä vai nouseeko se kanavista, joissa "neste seisoo harmaana ja vihreänä ja niin paksuna, että painuisi kuopalla, jos sitä painaisi". Sateenvarjoa on kannettava koko ajan mukana, ja nihkeä kosteus tarttuu vaatteisiin ja ihoon.

Tällaisessa maailmassa liikkuvat Marisha Rasi-Koskisen Valheiden henkilöt. Henkilöt, joita vaivaavat pakkomielteet, menetykset ja pelot – henkilöt jotka kertovat valheita itselleen ja muille, omaksuvat vieraita identiteettejä ja tapoja ja kaipaavat jotakin saavuttamatonta. He valehtelevat päästäkseen turvaan tai koska ovat alkaneet itse uskoa omiin tarinoihinsa. Usein he valehdellessaan unohtavat muiden ihmisten tunteet ja tarpeet, tai sitten he eivät ylipäänsä osaa tulkita ja ymmärtää muita ihmisiä tai omia tunteitaan kovin hyvin. Kaikkine heikkouksineen kirjan ihmisissä on jotakin kiehtovaa ja vetoavaakin.

Valheet on Rasi-Koskisen Katariina-esikoisen tapaan arvoituksellinen kirja, jossa yksittäisistä kertomuksista muodostuu vähitellen isompi kokonaisuus: asiat linkittyvät toisiinsa ja saavat uusia merkityksiä kirjan edetessä. Kirjoitin aikoinaan Katariinasta, että olisin pitänyt siitä enemmän, jos se olisi ollut vielä arvoituksellisempi – kuin "palapeli, josta pari palaa on kadoksissa". Valheet onnistuu mielestäni juuri tässä: vaikka lukiessa oivaltaa asioita ja solmii langanpäitä yhteen, kirjan arvoituksellinen luonne ei häviä ja lukemisen jälkeen jää miettimään, ymmärsikö sittenkään kaikkea. Valheet oli minusta myös koskettavampi kuin Katariina: henkilöhahmot tuntuivat elävämmiltä ja asiat kytkeytyivät toisiinsa luontevammin.

Valheiden maailma on hiukan unenomainen, painajaismainenkin. Se on kuin labyrintti, jossa lukija eksyessään huomaa palanneensa lähtökohtaan, ja sen aika on kuin spiraali, jossa ei ole alkua tai loppua. Ja Valheet on kirjana vangitseva lukukokemus, joka jää pyörimään mielessä.

Kirjasta keskustellaan myös Koko lailla kirjallisesti -blogissa, jossa se sai kunnian olla Lilyn ja Bonnierin yhteisen nettilukupiirin ensimmäinen kirja. Minäkin olen mukana keskustelemassa, ja kiitän kustantamoa siitä, että sain lukupiiriä varten kirjan omakseni. Jos klikkaat linkkiä, muistathan että keskustelussa on spoilereita.

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Kansi: Marjaana Virta
WSOY, 2013