Vuonna 2058 eletään eristäytyneidyyden ja lamaannuksen aikaa. Nationalistinen Suomi on jossain vaiheessa irrottautunut muusta Euroopasta, ja sisällissodan jälkeen myös Etelä-Suomi on eristäytynyt piikkilangoin ja raja-aidoin muusta Suomesta. Tai näin ainakin kerrotaan. Juuri ketään ei kuitenkaan kiinnosta, mitä Helsingin ulkopuolella oikeasti tapahtuu: lamautuneet ihmiset sulkeutuvat joka tapauksessa omiin koteihinsa, ja elävät vain sitä varten että saisivat viettää heille kuuluvan päivittäisen ajan virtuaalimaailma Taivaassa.
Tulevaisuuden Helsinki on ankea ja harmaa. Ihmiset syövät ruokaa, joka ei maistu miltään, pukeutuvat muodottomiin ja värittömiin vaatteisiin, eivätkä he ole kiinnostuneita toisistaan tai ympäröivästä maailmasta. Lapsia ei synny, koska edes seksi ei kiinnosta. Jotkut muistavat vielä entiset ajat, kun asiat olivat toisin. He muistavat myös kapinalliset, jotka vastustivat nousevaa nationalismia ja pakkovaltaa. Muistot eivät kuitenkaan herätä ihmisissä kaipuuta tai surua. Ainoa paikka, joka enää herättää tunteita, on Taivas.
Piia Leinon luoman maailman turtunut voimattomuus on kuvattu melkein ahdistavan onnistuneesti. Kirjan Helsingissä tyhjäkatseiset ihmiset raahautuvat pitkin katuja ja suorittavat mekaanisesti tehtäviään, jotka eivät tuota heille mitään tyydytystä. Kun päähenkilöt salaperäisen lääkekokeilun myötä alkavat herätä lamaannuksestaan, maailma tuntuu liian voimakkaalta. Suru, himo tai jopa ilo ovat liian repiviä tunteita verrattuna virtuaalimaailman pehmeän miellyttävään nautintoon.
Taivaan dystooppinen tulevaisuuskuva ei ehkä ole kaikin puolin uskottava, mutta sen tunnelma on voimakas. Pidin siitä, ettei kaikkea selitetty auki, vaan jotkut asiat jäivät tulkinnanvaraisiksi ja jopa ristiriitaisiksi. Kirjan maailman olisi kuitenkin mielestäni voinut viedä vielä pidemmälle, tai ainakin etäännyttää sitä hiukan omasta nykyhetkestämme: nyt jotkut viittaukset tuntuivat vähän liian osoittelevilta ja saarnaaviltakin.
Leino noudattaa Taivaassa varsin tarkkaan dystopian lajityypillisiä muotoseikkoja, eikä kirja tarjoa niihin hirveästi uutta ja yllättävää. Leino kirjoittaa kuitenkin hyvää, hillityn kaunista tekstiä, ja kun lähtökohtaisesti pidän dystopioiden lukemisesta, vei Taivas minut varsin voimakkaasti mukanaan. Jos kirjan tarina onkin vähän kaavamainen, niin tunnelma on kohdallaan, ja jos tulevaisuuden maailman taustoittaminen jääkin hiukan kepeäksi, itse maailmankuva tekee vaikutuksen.
Taivaasta ovat kirjoittaneet myös Opus eka, Suketus, Omppu, Arja, Laura, Aletheia ja Mila.
Piia Leino: Taivas
Kansi: Jussi Karjalainen
S & S, 2018
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti