Riikka Pulkkisen uutuusromaani on määritelty erokirjaksi. Frederikan ja Henrikin eropäätös tosiaan käynnistää Lasten planeetan tapahtumat: "rauhallinen sananvaihto hajotti perheen". Mutta Lasten planeettaa voisi kutsua myös vanhemmuuskirjaksi tai psykoosikirjaksi tai tyttöyskirjaksi. Ja jos Lasten planeetta on erokirja, se ei ole aviopuolisoiden välistä draamaa vaan eron toisen osapuolen päänsisäistä draamaa.
Frederikan ja Henrikin ero on hillitty ero, hyvinkäyttäytyvien aikuisten ero. Ongelmaton se ei ole, koska mukana on pieni lapsi, mutta kaiken kaikkiaan Frederika ja Henrik hoitavat eronsa sopuisasti ja keskustellen. Mutta vaikka ero olisi kuinka siisti, se merkitsee suurta muutosta. Vielä äsken Frederika oli puoliso, ydinperheen jäsen, aikuinen nainen. Nyt hän on sinkku, osa-aikainen yksinhuoltaja, puoliksi aikuinen ja puoliksi nuori tyttö. Äiti hän on silti koko ajan, myös silloin, kun lapsi on toisessa kodissaan.
"Kuka on tämä nainen, joka nyt näin vaivatta ja tyystin vailla uhriutumista haluaa tehdä lapsensa isälle syntymäpäiväkakun? Onko tämä paperinukke 50-luvulta, leninki ja leningin päällä brodeerattu esiliina, huulipunahymy, ei huolen häivää, ei syytöksen syytöstä."
Lasten planeetta jätti jälkeensä hyvin kaksijakoiset tunnelmat. Yleisesti ottaen pidän Pulkkisen kirjoitustavasta, hänen kauniista virkkeistään, tekstin rytmistä, jopa niistä sivistyssanoista ja suureellisuuksista, jotka joitakin lukijoita ärsyttävät. Tässäkin kirjassa on vaikka kuinka paljon hienoja kohtia, tekstinpätkiä joita tekee mieli maistella ja pyöritellä kielen päällä. Parhaimmillaan Pulkkinen kirjoittaa ihastuttavasti ja ilahduttavasti.
Pidin myös siitä, että eroa kuvataan yksilön prosessina eikä ihmissuhdedraamana. Monet kirjan parhaista hetkistä käsittelevät Frederikan yrityksiä rakentaa itseään uudelleen eron jälkeen. Ollako tyttö, äiti vai nainen – voiko olla niitä kaikkia? Ja sitten ovat herkän hienot hetket vanhemman ja lapsen välillä, kaikine arkisine riitoineen ruokakaupassa ja yhteisine iltapalahetkineen.
Mutta kokonaisuutena kirja ei toiminut. En saanut ollenkaan otetta Frederikan siskon psykoosikuvauksesta: se tuntui irralliselta ja turhalta. Muutenkin kirja oli hajanainen, täynnä kaikenlaisia sivupolkuja ja rönsyjä. Yksittäin moni kohta on hyvä ja kiinnostava, mutta niistä ei muodostu kokonaista kuvaa, vaan palaset jäävät irrallisiksi. Ja kun kokonaisuus ei toimi, alkavat yksityiskohdatkin ärsyttää, samoin kuin taidokas teksti.
Vaikka olen pettynyt Pulkkisen kirjoihin yhtä usein kuin ihastunut niihin, jokin hänen kirjoitustyylissään vetoaa minuun niin, etten ole vielä kertaakaan edes harkinnut, että jättäisin hänen seuraavan kirjansa lukematta. Enkä taida harkita Lasten planeetankaan jälkeen, vaikka sekin kallistui pettymyksen puolelle.
Lasten planeetasta ovat kirjoittaneet myös tuijata, helmikekkonen, Saila, Katja, Jonna ja Ideanus.
Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2018
Samoja ajatuksia. Rinnakkaistarina ei toiminut, se liittyi kovin löyhästi itse päätarinaan. Muutenkin kirja vaikutti paljon Pulkkisen itseterapoinnilta oman eron suhteen ja oli välillä pitkäveteinen sen osalta. Hienoja yksityiskohtia ja lapseen liittyvät huomiot sattuneesta syystä osuivat ja upposivat. Kirjan lapsi ja Pulkkisen oma lapsi ovat melkein samaikäisiä meidän lapsemme kanssa.
VastaaPoistaKiitos upeasta blogista! T: Johanna
Kiitos Johanna!
PoistaKieltämättä minullekin tuli kirjasta vähän sellainen olo, että Pulkkinen selvittelee asioita ennen kaikkea itselleen. Ehkä juuri sen takia romaani on jäänyt niin hajanaiseksi.
Minuun taas tämä Pulkkisen (oletettu) itseterapiointi upposi täysillä. Minä ahmin vastausta kysymykseen: Miksi pariskunta erosi? Mielestäni vastaus annettiin taivasti, ei heti kaikkea yksiselitteisesti tiskiin lyöden, vaan pikkuhiljaa avaten. Rakastin myös sitä lempeyttä, joka erotarinaan tuli kirjan edetessä. (Joissain toisissa kommenteissa tämä piirre on taas ärsyttänyt: eivät erot noin sisäsiistejä voi olla.)
PoistaPidin paljon Lasten planeetasta.
Minäkin itse asiassa pidin siitä, että kirja kuvasi ns. lempeää eroa, kuvaten samalla sitä, että lempeä ja sisäsiisti erokin on vaikea prosessi. Tämä oli minulle yksi kirjan parhaista puolista.
PoistaNyökyttelen täällä lukiessani. Pidin Pulkkisen kirjassa paljosta, Pulkkinen on hyvä kirjoittaja ja siinä mielessä hänen tekstiään lukee aina ilolla. Mutta tässä oli liikaa tasoja, kaikesta ei saanut ihan kiinni.
VastaaPoistaTämä oli vähän sellainen kirja, jonka lukeminen oli sinänsä ihan nautittavaa (koska Pulkkinen tosiaan kirjoittaa hyvin), mutta jälkeenpäin jäi vähän tyhjä olo: sisältöä ei ollut riittävästi.
PoistaSata sivua vasta lukenut. Sellaista kuvaa olen saanut että tekstissä turhan paljon "astian makua", taitava sanankäyttäjä jotenkin rönsyilee, ikäänkuin viuluvirtuoosi, pistää mukaan omiaan, improvisoi. Mutta on kirja luettava, paremmasta päästä ainakin tuo alku kun vertaan muihin äskettäin lukemiini suomalaisiin kirjoittajiin.
VastaaPoistaKiitos mielenkiintoisesta kommentista. Pulkkisen tyylissä on tosiaan vähän tuollaista rönsyilyä - välillä se toimii paremmin ja välillä vähän huonommin.
PoistaOlen monin tavoin eri mieltä kanssasi.
VastaaPoistaItsekin suhtauduin epäillen siskon psykoositarinaan kirjan alussa. Miksi tämä tarina on mukana? Lasten planeetta saattaisi olla ehjempi ilman sitä, mutta minä näin lopulta Pelon historian funktion näin: Aivan samoin kuin sisko joutui valkoiseen huoneeseen, myös tarinan kertoja joutui valkoiseen huoneeseen avioeron myötä, asuntoon jonka puhelin paikallistaa viereiseen sairailaan. Tarinan kertoja ei itsekään ole varma oman mielensä tasapainosta. Sekö oli eron takana? Se, että hän oli neuroottinen, niin kuin hänen miehensä kuvaili häntä.
Minulle jäi myös krjan luettuani (pari tuntia sitten) aivan toisenlainen tunne. Tämä kirja elää minussa, pitkään.
Kirjalla on kokoava teema: toivo. Kirjan perhe, erottuaan, tekee matkan ja tanssii laivan hytissä käsi kädessä. Keskusteluohjelmassa tulevaisuudentutkija lupaa, että lapset pelastavat maailman. Kertoja käy keskustelun ystävänsä kanssa, päätyy uskomaan, että haluaa vielä rakastaa.
Minusta tämä oli ihana kirja!
Näin me ihmiset koemme kirjat eri tavalla. Itse rakastin Pulkkisen Vierasta, joka taas monien mielestä oli ärsyttävä ja tekotaiteellinen.
PoistaNäin kirjassa tuon rinnastuksen siskosten mielentilojen välillä, mutta se ei vain toiminut minulle, varsinkaan kun kirja oli muutenkin niin rönsyilevä ja hajanainen.