maanantai 13. elokuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät


"Naisten älyllinen yksinäisyys on niin surullista, ajattelin, on lahjakkuuden haaskausta joutua erilleen, ilman käytäntöjä ja perinteitä. Ja niinä hetkinä tuntui kuin ajatuksenikin olisi halkaistu kahtia, että ne olivat jännittäviä mutta silti vajavaisia, että niissä pyrittiin todentamaan ja kehittelemään mutta niistä puuttui vakuuttuneisuutta, itseluottamusta. Silloin minun teki taas mieli soittaa Lilalla, sanoa: kuulapa mitä olen ajatellut, puhutaan asiasta yhdessä, sano mielipiteesi, muistatko mitä kerroti minulle Alfonsosta?"

Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät nostattaneet minussa mitään Ferrante-kuumetta. Eikä tämä kolmaskaan osa tajuntaa räjäyttänyt, mutta se oli minulle aivan kirkkaasti sarjan mielenkiintoisin ja viihdyttävin kirja. Siinä missä tunsin kahden ensimmäisen osan kanssa välillä pitkästyväni ja välillä ärsyyntyväni, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät vei mukanaan.

Tavallaan Ferrante ei tuo tähän kolmanteen osaan mitään uutta, mutta hän  syventää ja kasvattaa aikaisempien kirjojen teemoja kiinnostavasti. Yhteiskunnallisuus nousee voimakkaammin esiin, ja myös sukupuolten välisiä suhteita käsitellään moniulotteisemmin kuin ennen. En ole missään vaiheessa kauheasti kiinnostunut sarjan rakkaussuhteista ja niiden kiemuroista. Tässä osassa niitä tarjoiltiin enemmän mausteina kuin pääruokana, ja ehkäpä nekin siksi toimivat nyt paremmin.

Jos edelliset osat ovat olleet Elenan ja Linan välisen suhteen (ystävyyden, kilvoittelun, mustasukkaisuuden, inspiroinnin, kuvastimena toimimisen) käsittelyä, kolmas osa kertoo enemmän Elenan suhteesta itseensä. Tämä suhde onkin mielenkiintoinen, koska lukija ei voi koskaan olla oikein varma siitä, kuinka luotettava Elena on kertojana. Toisaalta hän tuntuu kuvaavan melkeinpä piinallisen rehellisesti omia heikkouksiaan ja virheitään – toisaalta mieleen hiipii kysymys, kuinka objektiivisesti hän pystyy itseään tarkkailemaan. Tai kuinka objektiivisen kuvan hän antaa muista ihmisistä?

Elena haluaa tulla joksikin, mutta mitä hän todella haluaa olla? Hän vertaa itseään jatkuvasti muihin, ja ennen kaikkea tietysti Linaan, ja tuntee yleensä jäävänsä varjoon. Tavoitteleeko hän asioita aidosta kiinnostuksesta ja intohimosta vai haluaako hän vain olla jotakin, olla parempi kuin Lina, nähdä itsensä sellaisena kuin hän näkee Linan?

Napoli-sarja on alusta asti ollut minusta sadunomainen siinä mielessä, että tarinassa on jotakin kohtalonomaista ja kaavamaista. Ihmiset totetuttavat heille annettuja rooleja, toistavat samoja kaavoja ja tavoittelevat samoja unelmia. Henkilöhahmot eivät juurikaan kehity, ehkä Elenaa lukuunottamatta. Ehkä tässä sadunomaisuudessa on syy siihen, miksi Napoli-sarja ei täysin vie minua mukanaan: kaikista käänteistään, ihmissuhteistaan ja jännitteistään huolimatta siinä ei aivan maistu todellinen elämä. Mutta tämän kolmannen osan parissa viihdyin siis kuitenkin erinomaisesti, ja odotan viimeistä osaa mielenkiinnolla.

Napoli-sarjan kolmannesta osasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Laura, Omppu, MarikaOksa, Mila, Elina ja tuijata.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
Suom. Helinä Kangas
Kansi/kannen kuva: Martti Ruokonen/Julika Hardegen
WSOY, 2018

2 kommenttia:

  1. Minusta tämä kolmas osa oli koko sarjan paras ja siihen vaikutti juuri tuo yhteiskunnallisuus, josta kirjoitit. Luulen, että tuo mainitsemasi kaavamaisuus on Napolin vaikutusta ihmisissä. Ferrante tutkii sitä "pukua", johon Napoli on asukkaansa pukenut ja miten sitä myöhemminkään elämässä on vaikea ellei mahdoton riisua päältään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti on noin, että napolilaisuus on yksi merkittävä tekijä tässä kirjassa. En ehkä osaa oikein selittää, mitä sillä sadunomaisuudella kaavamaisuudella tarkoitan, mutta saduissa tietysti henkilöt ovat enemmän jotakin ominaisuuksia tai asioita kuin persoonia, ja ehkä näin on myös Napoli-sarjassa.

      Poista