Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina ja Jää hyvästi

Luin Anne Tylerin Jää hyvästi -kirjan kolmen viikon takaisella lukumaratonilla – Aikaa sitten aikuisena puolestaan pääsi lukuun  viime viikonloppuna.Tylerista on parin vuoden sisällä tullut minulle luottokirjailija sellaisiin hetkiin, joissa kaipaan rentouttavaa ja viihdyttävää mutta kuitenkin laadukasta luettavaa. Nytkään Tyler ei pettänyt, ja varsinkin Aikaa sitten aikuisina oli kerrassaan ihastuttava lukukokemus.

Sattumalta nämä kaksi kirjaa olivat teemoiltaan (ja kansiltaankin) eräänlaisia sukulaisteoksia. Molemmissa päähenkilö toipuu puolison kuolemasta ja miettii elämänsä suuntaa. Jää hyvästissä 35-vuotiaan Aaron Woolcottin vaimo kuolee odottamatta onnettomuudessa. Aaron on hiukan ressukkamainen mies, joka oman määritelmänsä mukaan on muita ihmisiä "kovaonnisempi mutta ei onnettomampi". Hänen vaimonsa Dorothy taas oli nainen, jolla Aaronin sisaren määrittelyn mukaan oli "pandakarhun sosiaaliset taidot".

Aaron ja Dorothy ovat olleet jossain määrin epäsuhtainen pari, jonka yhteiselo ei suinkaan ole sujunut ongelmitta. Mutta Dorothyn kuolema jättää Aaronin elämään valtavan aukon, eikä suru tunnu lainkaan helpottavan ajan kuluessa. Välillä tuntuu siltä, että surun päälle on laskeutunut terävimmät reunat peittävä peitto, mutta kun peittoa kohottaa, suru on edelleen yhtä viiltävä. Sitten Aaron näkee Dorothyn seisomassa kadulla ilmielävän näköisenä. Kuollut vaimo alkaa ilmestyä Aaronille odottamattomissa paikoissa kuten torilla tai pankkijonossa.

Jää hyvästi käsittelee kuolemaa ja menetystä kepeän vakavasti. Aaronin suru tuntuu uskottavalta, vaikka Tyler kirjoittaa tarinaansa paljon koomisia elementtejä. Läheisten kömpelöt lohdutusyritykset ja surevan ihmisen kohtaamat vaivaannuttavat tilanteet tekevät kirjan surukuvauksesta pikemminkin lempeän kuin musertavan. Oman kepeän puolensa kirjaan tuo Dorothyn palaaminen kuolleista. Kuolleen vaimon ilmestymisen voi tulkita joko kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti: Aaronin on selvitettävä välinsä Dorothyn kanssa (edes omassa mielessään) ennen kuin hän voi siirtyä omassa elämässään eteenpäin. Kuolleen vaimon ilmestyminen Aaronille sopii kirjan henkeen hyvin eikä tunnu varsinaisesti yliluonnolliselta elementiltä.

Aikaa sitten aikuisina -kirjassa puolisen kuolemasta on kulunut pidempi aika kuin Jää hyvästissä. Rebecca Davitch on ollut leski jo melkein kolmen vuosikymmenen ajan  ja hän oli vain 26-vuotias, kun aviomies kuoli auto-onnettomuudessa. Rebeccan hoidettavaksi jäi kolme tytärpuolta ja yksi tytär, iso suku ja perheyritys. Arkea pitää pyörittää, ja yhtäkkiä Rebacca huomaa olevansa viisikymppinen isoäiti, joka ei tunne olevansa oma itsensä. Hän alkaa pohtia, millaista hänen elämänsä olisi jos hän ei olisikaan mennyt naimisiin Joe Davitchin kanssa. Millainen nainen Rebeccasta olisi kuulunut tulla oikeassa elämässä sen valheellisen tosielämän sijaan jota hän nyt elää?

Siinä missä Jää hyvästi kuvaa surua ja selviytymistä heti läheisen menettämisen jälkeen, Aikaa sitten aikuisina kertoo siitä kuinka suru ja luopuminen voivat olla elämän pituinen prosessi. Rebecca on toipunut välittömästä surusta, hänen viiltävin tuskansa on useimmiten piilossa peitteen alla ja elämä on kulkenut eteenpäin. Kuitenkin Joen kuolemassa ja tämän suhteessa Rebeccaan on edelleen käsittelemättä jääneitä puolia. Miettiessään miksi Joe oikeastaan aikoinaan meni hänen kanssaan naimisiin, Rebecca miettii myös millainen nainen hän aikoinaan oli. Rakastuiko Joe todelliseen Rebeccaan? Onko Rebecca luonut itsestään Joen mielikuvien mukaisen olennon?

Aikaa sitten aikuisina on Jää hyvästiä runsaampi kirja, niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin. Se oli minusta myös koskettavampi ja painavampi, ja oikeastaan kaikin puolin parempi kirja. Aikaa sitten aikuisina kertoo rakastumisesta, elämänvalinnoista, ihmissuhteiden monimutkaisuudesta, selviytymisestä ja perheistä. Se on pinnaltaan kepeä, jopa viihteellinen, mutta se ei tyydy helppoihin ratkaisuihin. Tylerin henkilöhahmot ovat useimmiten uskottavan ristiriitaisia, täynnä niin pieniä vikoja, ärsyttäviä ominaisuuksia kuin rakastettavuuttakin. Rebecca Davitch on suorastaan riemastuttava henkilö: isokokokoinen, homssuinen ja touhottava nainen, täynnä hyväntahtoisuutta ja velvollisuudentuntoa, pettymyksiä, surua ja tahdittomuutta. Myös sivuhenkilöt ovat tässä kirjassa järjestään mainioita aina Rebeccan tyttäristä entiseen poikaystävään ja taustalla häälyvään, vain muistoissa esiintyvään kuolleeseen aviomieheen asti.

Tyler kuvaa oivaltavasti ihmisten välisen kanssakäymisen kiemuroita ja myös ihmismielen liikkeitä. Elämä näyttäytyy hänen kirjoissaan tragikomediana, jossa komedia ja myötätunto saavat yleensä kuitenkin viimeisen sanan. Kirjoissa on särmää ja pientä julmuuttakin, mutta myös lämpöä ja naurua. Aikaa sitten aikuisina on Tyleria parhaimmillaan, kirpeä ja raikas ja rakastettava kirja. Jää hyvästi on mukavaa luettavaa, mutta se on muihin lukemiini Tylerin kirjoihin verrattuna hiukan helppo, loppuratkaisuaan myöten. Kummatkin kirjat ovat mielenkiintoisia kuvauksia surusta ja ihmissuhteista, mutta jos luette näistä vain toisen, lukekaa Aikaa sitten aikuisina.

Maria, Villasukka kirjahyllyssä, Kaisa ja Kirjanainen ovat lukeet Aikaa sitten aikuisina. Jää hyvästi on arvioitu Saran, Norkun, Sannan ja Arjan blogeissa.

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina (Back When We Were Grownups, 2001)
Suom. Kristiina Drews
Suuri Suomalainen Kirjakerho, 2002

Jää Hyvästi (The Beginner's Goodbye, 2012)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava, 2013  

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

"124 oli kaunainen. Vauvan ilkeyttä täynnä."

Vuonna 1873 Cincinnatissa Bluestone Roadin talossa numero 124 entinen orja Sethe elää tyttärensä Denverin kanssa eristettyä elämää. Ihmiset karttelevat taloa, jota pienen vauvan haamu pitää raivoisassa otteessaan. Eräänä päivänä taloon kuitenkin saapuu mies Sethen menneisyydestä. Paul D on Sethen tavoin entinen orja ja mies jonka olemuksessa on jotakin siunattua: Paulin seurassa naiset uskaltavat itkeä. Vähän myöhemmin taloon ilmestyy kuin tyhjästä myös kaunis mutta outo nuori nainen, Rakkain. Paulin ja Rakkaimmaan saapuminen herättää henkiin menneisyyden, jonka kaikki ovat parhaansa mukaan yrittäneet unohtaa.

Minun kansani, minun rakkaani vie 1800-luvun Yhdysvaltoihin, orjuuden vuosiin sekä sisällissodan jälkeiseen aikaan. Orjuuden julmuus kauhistuttaa, vaikka Morrison ei mässäile kurjuudella. Usein hän kuvaa pahimmat asiat ikään kuin sivusilmällä vilkaisten, jättäen paljon lukijan täydennettäväksi. Tapahtumat ovat niin järkyttäviä, ettei niitä voi jäädä tuijottamaan, mutta ne piirtyvät silti häiritsevän selkeinä kuvina mieleen.

Kirja ei päästä lukijaa helpolla. Minun kansani, minun rakkaani on sekä teemoiltaan että kieleltään painavaa luettavaa. Morrisonin teksti ei sinänsä ole erityisen vaikeaselkoista, mutta tekstin ja kerronnan rytmiin tottuminen vei silti aikansa. Tarina etenee lukuisten takautumien kautta, ja kerronnassa realismi vaihtuu välillä unenomaiseen runollisuuteen tai yliluonnollisiin sävyihin. Mutta kun teksti sitten vie mukanaan, se vie voimakkaasti eikä päästä otteestaan.

Morrison ei romantisoi tai sorru helppoon syyllistämiseen. Hän ei tee mustista orjista pyhimyksiä tai marttyyrejä vaan kokonaisia ihmisiä. Hän kuvaa tarkkanäköisesti ihmisluontoa niin pahimmillaan kuin parhaimmillaankin. Ihmisen voi ajaa julmuuteen yhtä lailla valta tai kärsimys, rakkaus tai viha. Mutta julmuuden ja kärsimysten rinnalla kirjassa kaikuu myös armon, rakkauden ja anteeksiannon sanoma.

Minun kansani, minun rakkaani on upea, tärkeä kirja, joka jätti minut lähes sanattomaksi. Kirja, joka alkaa hiljaisesti, kietoo vähitellen pauloihinsa ja menee lopulta ihon alle, vavisuttaa ja nostaa kyyneleet silmiin. Kirja, joka jättää jälkensä lukijaan.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku, bleue, Sara, Katja, Salla, Sanna ja Juhani.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987)
Suom. Kaarina Sonck
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 1988

Viikko Nero Wolfen seurassa

Hyönteisdokumentin hdcanis kirjoitti vähän aikaa sitten Rex Stoutista. Tuli välittömästi tarve lukea joku Nero Wolfe -dekkari.

No, Stoutin kanssa käy helposti niin että yhden kirjan jälkeen haluaa lukea toisen ja kolmannen...ja niin edelleen. Päädyin tälläkin kertaa ahmaisemaan nopeaan tahtiin neljä Wolfe-tarinaa. Stoutin kerronta on sekä nautinnollista että koukuttavaa, vaikka juonet ovat välillä aika simppeleitä ja vaikka tietyt kaavamaisuudet toistuvat kirjasta toiseen.

Kirjojen viehätys piilee suurimmaksi osaksi Stoutin pääparissa. Yksityisetsivä Nero Wolfea ei aja rikosten ratkaisun pariin uteliaisuus tai oikeudentunto (vaikka hänellä oikeudentuntoakin on) eikä myöskään se että rikokset vain auttamatta osuisivat hänen tielleen. Yksityietsivän työ on Wolfelle ennen kaikkea keino rahoittaa elämäntapa, joka rakentuu ensiluokkaisen ruuan, orkideojen kasvattamisen ja kirjojen lukemisen pyhän kolminaisuuden ympärille. Wolfe ottaa harvoin vastaan toimeksiantoja, jos taloudellinen tilanne ei pakota laiskaa neroa työhön.

Wolfen apulainen Archie Goodwin sen sijaan on toiminnan mies, ja yksi hänen tehtävistään onkin ärsyttää ja manipuloida myös Wolfe tarttumaan työhön. Archie ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen Hastings tai Watson vaan nokkela ja sanavalmis mies. Archie toimii tarinoissa kertojana, ja hänen sanansäilänsä viuhuukin terävästi. Archien vastuulla on myös valtaosa tutkimusten ja kuulustelujen suorittamisesta, koska Wolfe poistuu kotoaan vain äärimmäisen pakon edessä. Archien ja Neron välinen nokittelu, sanailu, älyllinen kamppailu ja ärtymyksen viittaan usein naamioituva kiintymys jaksavat viihdyttää kirjasta toiseen.

Koska Wolfe perii asiakkailtaan hurjia palkkioita, hänen asiakkaansakin ovat luonnollisesti usein maan mahtavia. Yritysjohtajia – tai kokonaisia yrityksiä. Lakimiehiä, liikemiehiä ja rahamiehiä. Maineen tai taloudellisen aseman suojeleminen onkin Wolfen asikkaille usein tärkeämpää kuin murhaajan pyyydystäminen. Tästä seuraa luonnollisesti varsin meheviä tilanteita, ja ihmisten tekopyhyys, ahneus ja vallanhimo saavat kirjoissa usein Stoutilta pieniä näpäytyksiä.

Tällä Stout-kierroksella luin kirjat Samppanjaa yhdelle, Ennen keskiyötä, Kadonnut ääni ja Liian monta kuolemaa. Kaikki kuuluvat Stout-suosikkieni joukkoon ja voin lämpimästi suositella niistä kaikkia. Juoneltaan esimerkiksi Liian monta kuolemaa on Stoutia parhaimmillaan. Kesken suositun radio-ohjelman eräs ohjelman vieraista kuolee syanidimyrkytykseen. Ohjelman kaavaan kuuluu, että toimittajat ja vieraat nauttivat lasilliset Strarliten virvoitusjuomaa – Strarlite on luonnollisesti ohjelman suurin sponsori. Murhaa selvitellessään Nero ja Archie joutuvat tekemisiin tähtitoimittajien, fanityttöjen, PR-miesten ja mainosmiesten kanssa. Vaikka Stout ei mitään syvällisiä henkilökuvia rakenna, hän onnistuu usein luonnostelemaan vallan mainioita tyyppejä kirjojensa sivuhenkilöiksi, ja Liian monta kuolemaa on tästä hyvä esimerkki. Esimerkiksi teinityttö Nancylee Shepherd on ehdottomasti yliveto.

Muissa blogeissa: Booksy kertoo, miksi Stoutia kannattaa lukea.

Rex Stout: Kadonnut ääni (The Silent Speaker, 1946)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1954

Liian monta kuolemaa (More Deaths than One/And Be a Villain, 1948)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1983

Ennen keskiyötä (Before Midnight, 1955)
Suom. Seppo Virtanen
Wsoy, 1959

Samppanjaa yhdelle (Champagne for One, 1958)
Suom. Eero Ahmavaara ja Martti Montonen
Wsoy, 1991 

Petri Tamminen: Muistelmat

Petri Tammisen Muistelmat on kokoelma lyhyitä kappaleita, muistikuvia lapsuudesta aikuisuuteen. 37-vuotiaan miehen elämään mahtuvat ihastumiset, rakastumiset ja lasten syntymät. Siihen mahtuu myös paljon näennäisen merkityksettömiä asioita tai hetkiä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet osaksi muistettua elämää. Kuinka lapsena on ajanut pyörällä alas katua. Työkaluvajan tuoksu. Vanhat puhelinnumerot. Parhaimmillaan Tammisen pienissä tuokiokuvissa on sellaista oivaltavuutta, joka tuntuu tavoittavan jotakin yhteistä ja jaettavaa elämästä ja muistamisesta. 

"Minulla oli ikävä, mutta en tiennyt mitä. Tulevaa kesää? Vai kaikkia niitä menneitä keväitä, kun oli ollut tällainen samanlainen ikävä."
 
Luin Muistelmat osana lukumaratonia. En tiedä, miten kirja olisi toiminut, jos olisin lukenut sen jossain muussa tilanteessa, mutta maratonille se ainakin sopi varsin hyvin. Tammisen kirja on periaatteessa helppolukuinen: tekstiä on vähän, yksittäiset muistelot ovat korkeintaan kahden sivun pituisia eikä kirja kokonaisuudessaankaan ole kuin 78 sivua pitkä. Kuitenkin lukija voi myös hämmentyä kirjan edessä. Kuinka tällaista teosta kuuluisi lukea? Yhteen putkeen nopeasti hotkaisten vai hitaasti nautiskellen? Pitäisikö yksittäisten lukujen välissä pitää tuumintataukoja vai lukea kirjaa kuin yhtä yhtenäistä tarinaa?

Lukumaratonilla kirjaan pariin ei voinut jäädä ihmettelemään, ja luinkin kirjan hyvin nopeasti kannesta kanteen. Erityisen oivaltavien tai koskettavien kappaleiden kohdalla saatoin pysähtyä ja lukea ne uudelleen, mutta silti kirjan lukemiseen kului reilusti alle tunti. Syntyi mielikuva muistikuvien välähdyksistä, ei niinkään tarinasta. Kirja saikin pohtimaan nimenomaan elämäntarinan merkitystä. Vaikka jokaisen ihmisen elämä tavallaan onkin katkeamaton tarina, omissa muistoissamme elämä on pikemminkin tapahtumien mosaiikki, jossa on aina mukana myös tyhjiä kohtia ilman muistoja. Romaaneissa, elämänkerroissa tai elokuvissa elämäntarinat ovat useimmiten paljon suoraviivaisempia ja kokonaisempia kuin eletty elämä. Siinä mielessä Tammisen Muistelmat ehkä tavoittaa jotakin hyvin olennaista elämän luonteesta.

Myös Tintti ja Luru ovat lukeneet Tammisen Muistelmat.

Petri Tamminen: Muistelmat
Otava, 2004

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

"Ja raudan lemu sieraimissaan hän avasi vintin oven, ja lähti astumaan portaita ylös, yksi askel, lapset, pojat ja tyttäret, itkut, huudot, riidat, iltarukoukset, hiusten kampaamiset, kengät, vaatteet, parsimiset ja paikkuut. Toinen askel, pyykit, raskaat märkinä, ne ylös vinttiin, askel, askel, hän jaksoi, vaikka ne painoivat tonnin, ruumis muisti jaksamisensa, hartiat muistivat, käsivarret muistivat, selkä, niska, polvet, reidet, pohkeet. Ne kantoivat, tuhannet kerrat, ja käsi tarttui avaimeen, kesän paahteessa kuumenneeseen, talven pakkasissa jäätyneeseen, hikinen käsi tarttui, väänsi, ja kämmeneen hiertyi raudan lemu, hikisen, karkean raudan lemu."

Luin pari kuukautta sitten Sirpa Kähkösen Kuopio sarjan ensimmäisen osan Mustat morsiamet, ja ihastuin kirjaan suuresti. En malttanutkaan kovin kauan odotella ennen kuin tartuin jo tähän seuraavaan osaan. Ja loputkin osat odottavat jo lukemista, sillä sain kaikki tähän mennessä ilmestyneet kirjat lainaan anopiltani, joka hänkin kuuluu Kuopio-sarjan ihailijoihin.

Mustat morsiamet kattoi kokonaisen vuosikymmenen ja kertoi Anna Tuomen kasvutarinan muoresta neidosta jo kolmekymppisenä kovia kolhuja saaneeksi naiseksi. Rautayöt on  aikatasollaan tiiviimpi mutta henkilökuvaukseltaan laajempi. Kirja kuvaa talvisodan jälkeistä kesää, jonka aikana uuden sodan uhka on jo ilmassa, vaikka edellisen sodan palasia vasta kerätään. Annan mies Lassi on sodan jäljiltä vetäytynyt puhumattomaan ja tekemättömään yksinäisyyteen. Sota on vienyt miehiä, myös Annalle hyvin läheisen Jalmari Tuomen. Ruuasta on pulaa, elintarvikkeet ovat kortilla, ja naiset muuttavat kukkatarhansa kasvimaiksi.

Anna on edelleen tapahtumien keskiössä, mutta nyt asioita katsotaan useammasta näkökulmasta. Tuomen perhe Hilda-kälystä aina Annan kaksosvauvoihin asti saa oman äänensä kuuluviin, ja erityisesti Hildan ja Annan suhde on herkullisesti kuvattu: naiset tuntevat toisiaan kohtaan niin kateutta kuin kunnioitustakin, niin vierautta kuin toveruuttakin. Naisten väliset suhteet ovat muutenkin kirjassa tärkeitä: Annan suhde anoppiinsa, kadonneeseen ystäväänsä Liljaan ja uuteen ystävään Helviin, joka on Karjalan evakkoja.

Tässäkin kirjassa Kähkönen kuvaa hienosti historiaa pienen ihmisen kautta. Sota varjostaa ihmisiä niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin, mutta kaiken keskellä on silti jaksettava tehdä ruokaa, pestä pyykkiä ja hoitaa lapset. Hallayöt uhkaavat perunasatoa, dementoitunut anoppi ei ymmärrä miksi kahvi ei maistu kahville, ja Anna miettii välillä, onko elämä tosiaan tässä. Haaveet jostakin suuremmasta ja paremmasta nousevat välillä väistämättä mieleen, mutta pohjimmiltaan Anna toivoo kuitenkin toivoo että lapset saisivat nukkua, ja vanahat mummot [...] ja että äitit voisivat perunoita hakea.

Kähkösen kieli on hienoa, ja hän onnistuu lataamaan yksinkertaisen arjen niin täyteen tunnetta, että lukiessani tunsin välillä pakahtuvani. Henkilöhahmoista tuli heti ensimmäisessä kirjassa niin läheisiä ja eläviä, että tunsin suurta iloa kun sain kohdata heidät uudelleen Rautaöissä. En tiedä kuinka kauan maltan odottaa seuraavaa kohtaamista.

Rautaöistä ovat lukeneet myös Booksy, Maija, Tessa, Maria, Morre, Suketus, Salla ja Amma.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Otava, 2002/2010

Lukumaratonin summaus

Lukumaratonista on muodostunut jo kesäinen perinne. Maratonissa on lukuisia ihania puolia. Se on täydellinen tapa irrottautua arjesta, tehdä kirjallisia matkoja ja lukea myös sellaisia kirjoja joihin ei ehkä muuten tulisi tarttuneeksi. Mieli muodostaa maratonatessa kirjojen välille erilaisia linkkejä ja siltoja, mikä on aina aivan erityisen kiehtovaa. Nämä linkit ja kirjalliset matkat vaikuttavat myös aina maratonin aikana tehtäviin lukuvalintoihin, ja nautinkin aina erityisen paljon siitä hetkestä, kun edellisen kirjan loputtua saa siirtyä valitsemaan seuraavaa: sitä tuntee olevansa kuin karkkikaupassa.

Tällä kertaa maratonia tosiaan häiritsi vähän se, että olin erityisesti eilen hyvin nuhainen. Olin eilen väsynyt, enkä oikein päässyt sellaiseen lukuhurmioon kuin aikaisemmilla maratoneilla. Toisaalta tänään nuha alkoi jo väistyä (ja on nyt jo melkein kokonaan ohi), olin nukkunut hyvin ja olinkin maratonin loppuun asti hyvin pirteä. Poikkeuksellisesti toinen maratonpäivä olikin tällä kertaa lukemisen kannalta antoisampi kuin ensimmäinen. Nuha vaikutti myös varusteluun: koska nuhaisuus aina vähentää normaalisti erinomaista ruokahaluani, en keskittynyt herkkuihin niin paljon kuin yleensä maratonatessa!

Luin siis maratonin aikana seuraavat kirjat:

Kjell Askildsen: Saari, 125 s.
Helmi Kekkonen: Kotiin, 128 s.
Petri Tamminen: Muistelmat, 78 s.
Anne Tyler: Jää hyvästi, 203 s.
Asko Sahlberg: Yhdyntä, 136 s.
Edita Morris: Hiroshiman kukat, 170 s.
Pauli Kohelo: Kassan kautta, 112 s.

ja lisäksi viisi novellia Carol Shieldsiltä, yhteensä 54 s.

Kaiken kaikkiaan luin siis 7 kirjaa, 5 novellia ja 1006 sivua. Ei hassummin.

Pidin aivan erityisesti Kekkosen novellikokoelmasta ja Tylerin Jää hyvästistä. Morrisin Hiroshiman kukat oli myös yksi maratonin huippukohdista, ja Sahlbergin Yhdyntä yllätti positiivisesti.

Ja olenpa jaksanut tänään lukea vielä maratonin jälkeenkin. Hdcanis kirjoitti aikaisemmin tällä viikolla Rex Stoutista, ja minulle tuli suuri hinku lukea Stoutia. Niinpä kaivoin tänään hyllystä yhden dekkariklassikon ja uppouduin siihen. Maraton ei siis onnistunut tyydyttämään lukuhimoani!

Lukumaraton!

Lukumaraton starttaa aivan hetken kuluttua. Maratoonari on innoissaan mutta hiukan puolikuntoinen: olen pienessä nuhassa ja vaikka en ole varsinaisesti kipeä, olen kuitenkin vähän väsynyt. Aionkin siis maratoonata aika rennosti, eli mitään ennätyksiä ei nyt missään nimessä tavoitella.

Lukupinosta löytyvät seuraavat kirjat:

Kjell Askildsen: Saari
James Herriot: Elämäni kissat
Helmi Kekkonen: Kotiin
Pauli Kohelo: Kassan kautta
Doris Lessing: Viiden lapsi
Edita Morris: Hiroshiman kukat
Asko Sahlberg: Yhdyntä
Petri Tamminen: Muistelmat
Anne Tyler: Jää hyvästi
Anne Wiazemsky: Hymni rakkaudelle
Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Lisäksi mukana on Carol Shieldsin novellikokoelma Tavallisia ihmeitä, jota olen jo vähän lukenutkin: siitä voi napsia halutessaan novelleja muiden kirjojen väliin. 

Aion aloittaa lukemisen Askildsenin Saarella. Viereen kuppi teetä ja keksejä. Nyt mennään.

Klo 18.40

Ensimmäinen kirja luettu. Askildsenin Saari oli kuin suljetun tilan näytelmä neljälle henkilölle. Tapahtumat sijoittuvat majakkasaarelle, jolla asuu makanvartija vaimonsa ja 20-vuotiaan tyttärensä kanssa. Perheenjäsenten välit ovat ilmeisen jännittyneet, ja niitä sekoittaa entisestään saarelle saapuva kirjailija Albert Krafft, joka tuntee vetoa perheen molempia naisia kohtaan.

Kirjan tarina on hyvin yksinkertainen, mutta Askildsenin kirjoitustyyli luo tarinaan voimakkaan, kireän ja ahdistavan tunnelman. Teksti on välillä melkein tajunnanvirtamaista ja vaatii hiukan keskttymistä. Nimenomaan kirjan tunnelma ja tyyli olivatkin Saaren parasta antia – tarina ja henkilöhahmot eivät niinkään jaksaneet kiinnostaa. Mielenkiintoinen lukukokemus kuitenkin, ja ihan hyvä alku maratonille.

Nyt seuraavaa kirjaa valitsemaan.

Klo 20.50

Valitsin seuraavaksi kirjaksi Helmi Kekkosen Kotiin-novellikokoelman.

Kekkosen viipyileviä, melankolisia novelleja luki väistämättä hitaasti ja mietiskellen. Novellien aiheina ovat menetys ja kaipaus, kohtaamiset ja erot. Novellien henkilöhahmojen tarinat myös risteytyvät välillä toistensa kanssa: tämäkin kannusti pohdiskelevaan lukemiseen, ja aina välillä piti palata kirjassa takaisinpäin, koska henkilöt ja heidän kohtalonsa näyttäytyivät tarinoiden edetessä uudessa valossa.

Pidin näistä novelleista paljon. Kekkosen kieli on kaunista ja selkeää, ja tarinoissa on koskettavuutta ja kipeyttä. Yhdeksän tarinan joukossa oli pari sellaista, jotka jäivät vähän vaisuiksi, mutta kokonaisuus oli hieno.

Seuraavaksi tekisi ehkä mieli tarttua Anne Tyleriin. Taidan tehdä pari voileipää, keittää lisää teetä ja mietiskellä samalla kirjavalintaa.

Klo 22.10

Päätinkin lukea seuraavaksi Petri Tammisen Muistelmat. Tammisen muistelmat koostuvat pienistä irrallisista sattumuksista, tarinoista ja muistinpalasista, lapsuudesta aikuisuuteen. Mukana on niin tragediaa kuin komediaakin, ja myös arkisia tai absurdeja sattumuksia. Ihmisen elämä koostuu käänteentekevistä, suurista asioista ja pienistä arjen hetkistä, mutta aina ei voi tietää, mitkä tapahtumat jättävät muistijälkiä.

Tammisen kirja oli surumielisellä tavalla hauska, ja sopi oikein hyvin maratonin välipalaksi.

Nyt taitaa olla Tylerin vuoro.

Klo 23.45

Ennen Tyleria luin yhden Shieldsin novellin. Purppuranpunaisia kukkia kertoo naisesta, joka suosittelee läheisilleen Purppuranpunaisia kukkia -nimistä runokokoelmaa. Novellissa on outo, hiukan unenomainen tunnelma jossa on mukana ripaus ilkikurisuutta.

Olen Tavallisissa ihmeissä vielä ihan alussa, ja olen iloinen että minulla on vielä monta, monta novellia lukematta. Koska Shields on ihana, ihmeellinen kirjailija, jonka lukeminen on nautintoa.

Anne Tylerin lukeminen on myös nautinnollista. Olen lukenut Jää hyvästi -kirjasta 70 sivua, ja kirja on tempaissut heti mukaansa. Jatkan Tylerin parissa vielä ainakin hetken aikaa, mutta päivityksiä maratonista on varmaan luvassa seuraavan kerran aamulla.

Kiitos kommenteista ja kannustuksista!

Klo 10.40

Sain nukuttua kunnon yöunet ja heräsin yhdeksän maissa. Olo on edelleen nuhainen mutta jo parempi kuin eilen.

Olen ehtinyt tässä aamupalaa syödessäni lukea Tylerin kirjan loppuun. Jää hyvästi kertoo nelikymppisestä Aaronista, jonka vaimo kuolee onnettomuudessa. Aaronin täytyy jatkaa elämistä, vaikka Dorothy on jättänyt jälkeensä aukon, joka tuntuu siltä kuin Aaron itsekin olisi pyyhkäisty pois. Aaron muistelee rakastumista, yhteistä elämää, sanomatta jääneitä asioita, typeriä riitoja ja väärinkäsityksiä. Ja sitten Dorothy itse kävelee eräänä päivänä häntä vastaan kaupungilla.

Tyler käsittelee surua ja menetystä arkisesti ja lämpimästi, huumoriakin ripautellen. Silti Aaronin suru tuntuu aidolta ja koskettavalta. Tyler onnistuu varsin hyvin yhdistämään vakavan aiheen ja kepeän kerronnan. Henkilöhahmot ovat mukavan rosoisia, ja erityisesti Aaroniin oli helppo kiintyä kaikessa sosiaalisessa kömpelyydessään. Pidin kirjasta melkoisen paljon ja se jätti jälkeensä hyvin lämpimän tunnelman. Muistin taas, miksi Tyleria on niin ihana lukea.

Klo 13.00

Valitsin seuraavaksi kirjaksi Asko Sahlbergin Yhdynnän. Olen aikaisemmin lukenut Sahlbegiltä Tammilehdon, johon en erityisemmin ihastunut. Se oli minusta kielellisesti vaikuttava, mutta paperinpakuinen ja jotenkin asetelmallinen. Huono kirja se ei mssään tapauksessa ollut, ja Sahlberg ansaitsi mielestäni toisenkin mahdollisuuden.

Hyvä että annoin Sahlbergille vielä mahdollisuuden. Pidin Yhdynnästä huomattavan paljon enemmän kuin Tammilehdosta. Pienoisromaanina se on ilmavampi ja hengittäväpi kuin raskas Tammilehto, ja henkilöhahmot tulivat lähemmäksi.

Kirjassa eletään vuotta 1944. Valma ja Axel kohtaavat toisensa kahvilassa, ja siirtyvät yöksi miehen asuntoon. Sota, yksinäisyys ja kummankin henkilökohtainen menneisyys vie heidät etsimään läheisyyttä toisistaan, kun pommikoneet runtelevat kaupunkia.

Sahlbergin kieli on tässä kirjassa kaunista ja tarkkaa. Muistan, että Tammilehden teksi tuntui taidokkuudestaan huolimatta raskaslukuiselta, mutta Yhdynnässä en mitään raskasta tai keinotekoisen tuntuista huomannut. Oikein hyvä kirja, joka sai minut suhtautumaan Sahlbergiin kirjailijana aikaisempaa paljon myönteisemmin. 

Vihdoin saapunut kesä houkutteli minut lukemaan parvekkeelle. Ulkona on lämmin mutta ei liian kuuma, ja kauan kaivattu aurinko tuntui suorastaan silittävän ihoa. Nuhakin parani monta astetta!

Nyt taidan lukea ainakin pari novellia Shieldsiltä.

Klo 15.45

Luin kolme novellia Shieldsiltä, ja sen jälkeen valitsin seuraavaksi kirjaksi Edita Morrisin Hiroshiman kukat. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 50-luvun lopulle. Atomipommin pudottamisesta on 14 vuotta, kaupunki on suurimmaksi osaksi jälleenrakennettu, mutta ihmisten elämään pommi vaikuttaa edelleen lukemattomin tavoin. Osa ihmisistä kantaa ruumissaan näkyviä merkkejä, toisten vammat ovat sisäisiä. Säteilyn uhriksi joutuneita hyljeksitään ja pelätään, mutta toisaalta heitä sitoo yhteen syvä yhteenkuuluvuuden tunne.

Morrisin kirja on hyvin kaunis ja runollinen, mutta yksinkertaisella tavalla. Kirja ei mässäile aiheellaan vaan siinä on eräänlaista arvokasta surumielisyyttä. Morris tuntuu tavoittavan varsin hyvin japanilaisen hengen, vaikka kirja selvästi länsimainen onkin. Viehättävä ja tärkeä kirja.

Lukuaikaa on vielä reilu tunti. Luulen että vietän sen Pauli Kohelon seurassa. Aurinkoinen parveke kutsuu minua taas luokseen.

Klo 17.30

Pauli Kohelon Kassan kautta oli niin nopeasti lukaistu, että ehdin sen jälkeen lukea vielä kaksi novellia Shieldsiltä. Olikin mukavaa lopettaa maraton Shieldsin parissa, sillä hänen kerrontansa kerta kaikkiaan hellii mieltä. Kohelon parodiasta sen sijaan en hirveästi saanut irti.  Huumori kirjallisuudessa ei kovin usein ole minua varten, enkä ehkä myöskään tunne tarpeeksi hyvin lajityyppiä, jolle tässä irvaillaan. Oli kirjassa kuitenkin useampi ihan hauska heitto. Ääneen en nauranut, en edes hymähdellyt, mutta muutaman kerran jäin makustelemaan osuvia irvailuja.

Maratonmatka on siis nyt takana. Mukavaa oli taas kerran, ja lukukestävyyteni taisi jopa parantua loppua kohti, samalla kun nuha alkoi helpottaa.

Kirjoitan vielä koontipostauksen maratonista, mutta sitä ennen täytyy hiukan levätä ja palautua. Illan ohjelmaan taitaa kuulua ainakin jalkapalloa ja lasi viiniä.

Kiitos mukana seuranneille!

Vuosi kuvina -haaste ja lukumaraton-mainostusta

Kuten hyvin tiedetään, kesäkuu oli ennätyksellisen kylmä. Ei siitä siis sen enempää. Kerron sen sijaan, että kesäkuussa lukuharrastusta ovat jossain määrin häirinneet käynnissä olevat, erinomaisen jännittävät jalkapallon MM-kisat. Huomenna ja lauantaina aion kuitenkin kisoista huolimatta keskittyä vuorokauden ajan lukemiseen, sillä on taas aika jokakesäisen lukumaratonin.

Kirjabloggaajat järjestävät kesällä myös kimppalukumaratoneja, joista seuraava on luvassa 16.7. Maratonia emännöi Lukutoukan ruokalista. Olisi mukava joskus osallistua myös joukkomaratoniin, mutta päivämäärät eivät ole vielä koskaan osaneet yksiin omien aikataulujeni kanssa. Tuleva viikonloppu sen sijaan sopii maratoonaamiseen erinomaisesti, ja aion siis pinkaista kirjamatkalle perjantaina heti töistä kotiuduttuani.

Ennen maratonia on vielä kesäkuun haastekuvien aika. Kuvista näkee ainakin sen, että kylmyydestä huolimatta luonto on hyvin vihreä ja vehreä. Ja pian, aivan pian saanemme myös hiukan lämpöä.

Lotta-kirjat ja niiden kannet

Luin vähän aikaa sitten kolme Lotta-kirjaa, kun tarvitsin jotakin rentouttavaa hyvän mielen lukemista. Lotathan toimivat tässä tarkoituksessa paremmin kuin hyvin: ne ovat täynnä pikku kommelluksia mutta niissä ei koskaan tapahdu mitään todella vakavaa; Lotan nokkela sanailu suorastaan pakottaa hymyn huulille; ja kirjat ovat täynnä viehättäviä yksityiskohtia, kuten jatkuvasti nautitut herkut.

En ajatellut tällä kertaa kirjoittaa kirjoista tänne sen yksityiskohtaisemmin. Lotta-kirjoissa on harvemmin suuria juonikuvioita ja kirjat ovat oikeastaan keskenään aika samanlaisia. Silti muistan, että minulla oli lapsena kirjojen joukossa selkeitä suosikkeja, ja nyt aikuisenakin huomaan että jotkut Lotat toimivat toisia paremmin. Huomaan esimerkiksi pitäväni kouluelämän kuvauksesta enemmän kuin Lotan loma-aikoihin keskittyvistä tarnoista, ja haluan ehdottomasti että Lotan paras ystävä Giggi on mukana kirjoissa.

Kun viimeksi kirjoitin Lotta-kirjoista, useampikin lukija kommentoi muistavansa että Lotissa oli välillä väärien kirjojen takankansitekstejä ja kansikuvia. Olin itse unohtanut tämän erikoisuuden, mutta kommentit palauttivat kyllä asian mieleeni. Ja tällä lukukerralla törmäsin asiaan ihan konkreettisestikin.

Käytä järkeäsi Lotta -kirjan kannessa Lotta ja Giggi komeilevat hassuissa hatuissa, ja takakansi kertoo kouluun perustettavasta yhdistyksestä. Oikeasti kirjassa on kuitenkin kesä, Lotta suorittaa ehtojaan ja Paul-serkku huijaa Lottaa esiintymällä taiteilijan valepuvussa.

Klassinen kansisekaannus siis. Hassuinta on se, että kirjan painos on vuodelta 2004, eli ilmeisesti nämä väärät kannet ovat niin olennainen osa Lotta-kirjoja, ettei niistä ole haluttu luopua uusintapainoksissakaan.

Lotta-kirjojen kannet ovat kuitenkin huomionarvoisia muistakin syistä. Heidi Lindgrenin kansitaide on nimittäin kerrassaan valloittavaa. Kuvissa on usein vangittu kirjoista joku keskeinen kommellus, ja Lotan ilmeet vaihtelevat kauhistuksesta hämmennykseen ja nolostukseen. Usein Lotta kuvataan kompastumassa tai muuten vain ryntäämässä päätä pahkaa kohti noloa tilannetta.

Myös Lotan vaatteisiin kannattaa kiinnittää huomiota. Mielestäni Lotassa olisi ainakin kansikuvien perusteella ainesta jopa tyyli-ikoniksi kaikkine kellohameineen, neuleineen, trensseineen ja kotelomekkoineen.

Merri Vik: 
Niin Lotan tapaista (Ja, se Lotta!, 1959)
Karisto, 1978

Käytä järkeäsi Lotta! (Skärp dig, Lotta!, 1960)
Karisto, 2004

Pieleen menee, Lotta! (Arma Lotta!, 1966)
Karisto, 2007

Suom. A. M. Helminen
Kannet: Heidi Lindgren