tiistai 12. kesäkuuta 2012

Dorothy L. Sayers: Luonnoton kuolema



Jatkan rakkaiden Peter Wimsey -kirjojeni läpikäymistä. Tämä sarjan kolmas osa ei ole kirjoista paras, eikä minulle rakkain, mutta se on viihdyttävä ja ehdottomasti mielenkiintoinen.

Lyhesti sanottuna kirja kertoo siitä, kuinka Wimsey pyrkii todistamaan, että luonnolliselta vaikuttava kuolema onkin luonnoton - siis murha. Vanha (ja rikas), syöpää sairastava nainen kuolee, eikä ruumiinavauksessa lääkärin epäilyistä huolimatta löydy mitään tavallisesta poikkeavaa. Wimsey saa vihiä tapauksesta, ja ryhtyy tonkimaan asiaa. Nukkuvaa murhaajaa ei kuitenkaan kannattaisi häiritä - siitä seuraa aina vain lisää ruumiita. Luonnoton kuolema onkin Sayersin dekkariksi harvinaisen hurmeinen: sen verran monta murhaa ja murhanyritystä siinä tapahtuu.

Itse murhatarina on varsin kekseliäs - vaikkakaan ei täysin uskottava - mutta parasta kirjassa ovat kuitenkin kaikenlaiset pienet yksityiskohdat, joilla Sayers kirjansa kuorruttaa. Wimsey-kirjojen ystävää luonnollisesti ilahduttaa se, että kirjassa esitellään yksi sarjan rakastettavimmista sivuhenkilöistä, Miss Agatha Climpson. Miss Climpson on vanhapiika, jonka uteliaisuuden ja ihailtavan juoruamistaidon Wimsey on valjastanut käyttöönsä: kun pienissä kyläyhteisöissä täytyy nuuskia ja kysellä häpeämättömiä kysymyksiä, paikalle lähetetään Miss Climpson, jonka ranteissa kilisevät lukemattomat rannerenkaat, ja jonka kirjeitä koristavat lukemattomat alleviivaukset ja huutomerkit.

"Kuulin tänä aamuna jotakin, joka VOI olla tärkeätä, niin että kiiruhdan kertomaan sen teille!! Muistattehan, että jo aikaisemmin kerroin teille, että mrs Budgen palvelijatar on miss  Whittakerin nykyisen sisäkön SISAR! Niin!! Näiden molempien tyttöjen TÄTI tuli käymään mrs Budgen luona olevan sisaren luo ja hänet esitettiin minulle - tietysti - koska minä mrs Budgen vuokralaisena olen jonkinlaisen paikallisen mielenkiinnon kohteena. Muistaen Teidän neuvoanne, minä tietysti teen parhaani ylläpitääkseni tätä kiinnostusta - mitä muuten en suinkaan tekisi."

Wimsey itse on tässä kirjassa melkoisessa käymistilassa: hän puhua pulputtaa, vääntelee sanoja ja esittää kuvitteellisia vuoropuheluja. Asiallinen Charles Parker menettää monet kerrat hermonsa Wimseyn kanssa, ja näiden kahden ystävyksen vuoropuhelut ovatkin tässä kirjassa erityisen herkullisia. Mutta Sayers nostaa tässäkin kirjassa esiin myös Wimseyn hermoherkän puolen ja herkän omatunnon. Kysymys amatöörin oikeudesta ja velvollisuudesta sekaantua murhatutkimuksiin on Wimsey-kirjojen vakioteemoja. Tyydyttääkö murhatutkimus vain Wimseyn omaa uteliaisuutta ja pätemisentarvetta, aiheutuuko asioihin sekaantumisesta enemmän haittaa vai hyötyä, ja onko vanhan ja sairaan ihmisen tappaminen aina väärin - näitä asioita sivutaan monella tavalla lähes kaikissa Sayersin dekkareissa.

Kirjassa nousee esille kaksi kiinnostavaa teemaa: rotu ja naisten välinen rakkaus.

Sayersin kirjoja moititaan joskus rasistisiksi. Luonnoton kuolema on ainoa kirja, jossa esiintyy musta henkilöhahmo, ja rotuaihetta käsitellään siinä jonkin verran. Vaikka Sayers käyttää ilmaisuja ja kielikuvia, jotka eivät nykylukijan silmissä ehkä ole täysin korrekteja, en lähtisi allekirjoittamaan rasismisyytteitä. Kirjan musta mies on pappi, ja - kuten papit aina Sayersin kirjoissa - hän on sivistynyt, lempeä ja humaani hahmo. Sayers kyllä kuvaa rotuennakkoluuloja, ja jotkut henkilöhahmot esittävät hyvinkin rasistisia mielipiteitä, mutta tätähän ei pidä sekoittaa siihen, että kirja tai kirjailija olisi rasistinen. Samoin ensimmäistä Wimsey-kirjaa on syytetty antisemitismistä, koska siinä kuvataan juutalaisvastaisuutta: tässäkin tapauksessa Sayers nähdäkseni kuvaa olemassaolevaa ilmiötä (juutalaisvastaisuus), ei suinkaan kannusta siihen.

Kirjassa esiintyy kaksikin naisparia. Koska kirja on kirjoitettu 1920-luvulla, asioista ei tietenkään puhuta suoraan niiden oikeilla nimillä, mutta rivien välistä on helppo lukea, mistä on kyse. Toisen pariskunnan muodostavat kaksi vanhaa naimatonta naista: toinen on hiuksensa lyhyeksi leikannut terävä liikenainen, toinen herttainen ja naisellinen, kodinhoidolle omistautunut neiti. Tämä pariskunta kuvataan erittäin positiivisessa valossa - yhteisössä pidettyinä ja arvostettuina persoonallisuuksina. Toisaalta kirjassa esiintyy myös kylmä, hiukan sukupuoleton nainen, joka käyttää hyväkseen nuoremman ystävättärensä kuolutyttömäistä ihastusta. Tässä suhteessa on kyse pikemminkin epäterveestä valtasuhteesta kuin rakkaudesta tai seksuaalisuudesta - samantapaisia kieroutuneita suhteita esiintyy Sayersin kirjoissa usein myös miesten ja naisten välillä.

Kaikinpuolin kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja siis. Sayersin ote on usein ironinen ja tyylittelevä - ehkä siksikin hänen kirjoistaan syntyy monenlaisia tulkintoja, ja siksi ne jaksavat kiinnostaa yhä uudelleen. 

Dorothy L. Sayers: Luonnoton kuolema (Unnatural Death, 1927)
Suom. Inkeri Relander
Otava, 1961

12 kommenttia:

  1. kiinnostavaa! Minulla on tässä kohtaa aukko sivistyksessä. Jännä tuo syytös rasimista ja juutalaisvastaisuudesta, eihän nyt hyvänen aika tuollaisia ohtopäätöksiä voi vetää jos näitä esiintyy kirjassa?! Vielä erikoisempaa ajankohtaan nähden on tuo naisparien esiintyminen - mä taidan laittaa tämän kirjailijan pikaisesti lukulistalleni!

    VastaaPoista
  2. Kivaa, jos Sayers saa uusia lukijoita :)

    Rasismi on tietysti hirveän herkkä aihe, ja herättää helposti äärimmäisiä mielipiteitä. Minusta Sayers on omaan aikaansa nähden aika tarkkanäköinen kuvatessaan ihmisten ennakkoluuloja, mutta koska hän ei saarnaa vaan enemmänkin ironisoi, lukija saattaa toki sekoittaa henkilöiden mielipiteet kirjailijan mielipiteisiin. Ja toki tämä on oman aikansa tuote; ennakkoluulotkin ovat nykyään erilaisia kuin 20-luvulla.

    Naisparit ovat tosiaan yllättävä ja virkistävä teema, rivien välissäkin.

    VastaaPoista
  3. Minusta osut naulaankantaan pohdiskelullasi "..henkilöhahmot esittävät hyvinkin rasistisia mielipiteitä, mutta tätähän ei pidä sekoittaa siihen, että kirja tai kirjailija olisi rasistinen"
    eli kirjailija voi saada hahmonsa sanomaan asioita, jotka koetaan joko loukkaaviksi ja ennakkoluuloja nostavaksi tai sovitteleviksi...

    Tätä Wimsey-tarinaa en ole lukenut, varmasti pitäisi, kiinnostaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäkin kirja kuuluu näihin suomeksi vähän vaikeammin löydettäviin Sayerseihin, mutta suosittelen lukemaan, jos tulee vastaan. Tämä on erittäin mielenkiintoinen, juuri noiden teemojen kannalta, ja lisäksi viihdyttävä.

      Poista
  4. Luin tämän tekstisi suurella mielenkiinnolla. Kun jokunen aika sitten haastoit minut lukemaan Sayersia, en ollut edes ajatellut, millaisia ristiriitoja hänen teoksiinsa liittyy. Nyt oikein jo odotan, että luen sen minulle asettamasi haastekirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa :)

      Kuolema vierailee kerhossa ei ehkä teemoiltaan ole ihan niin syvälle menevä kuin jotkut muut Wimseyt, mutta se on minusta hyvä kirja aloittaa tutustuminen, koska se on alkupuolen tuotantoa, hahmot ovat jo aika kehittyneitä, ja kirja on viihdyttävä.

      Poista
  5. Neiti Climpsonin hahmossa käsiteltiin myös jonkin verran naisen asemaa yhteiskunnassa, työelämässä jne, teema jota Sayers myös pyöritti paljon myöhemmissä kirjoissaan (mm. kaikki kirjat joissa Harriet Vane esiintyy, erityisesti Gaudy Night).

    Vaikka klassisista brittidekkaristeista suosinkin eniten Christien tiukan hallittuja, lähes arkkitehtonisia paketteja niin Sayersin moneen suuntaan vaeltelevat ja kaikenlaisia teemoja ja sivupolkuja kattavat kirjat ovat kelvanneet hyvin myös. Tämä ei ole niistä paras mutta mainio.
    Ja 20-luvun kirjoista, valistuneimmistakin, tapaa nykylukija löytää rasismia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Miss Climpsonin kautta Sayers tuo esille naimattomien, "hyödyttömien" naisten ongelman mielenkiintoisesti. Juhlailta on minulle Sayersin kirjoista erityisen tärkeä, ja osaksi juuri tuon naisasia-teeman takia.

      Christie on minusta erinomaista viihdettä, mutta Sayers pääsee parhaimmillaan koskettamaan henkilökohtaisella tasolla.

      Poista
  6. Neiti Climpson on yksi parhaista sivuhahmoista... ja Parker on ihanasti esillä tässä. Tekisi mieli vielä sanoa, että tämä on yksi parhaista Sayerseista, mutta pahus soikoon, ne ovat kaikki järjestään minusta aika "parhaita", jokainen vähän eri syystä. Tässä juuri tuo Wimseyn tietynlainen diletantti-asenne, joka kumminkin kätkee syvän oikeudenmukaisuuden tunnon, on se juttu josta pidän. Myös murhaaja on mainio, vaikka juonessa on joitain epäilyttäviä käänteitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kyllä täysin allekitjoittaa tuon, että melkein kaikki Sayersit ovat omalla tavallaan parhautta. Kirjat ovat kuitenkin keskenään sen verran erilaisia: joissakin on mainiota huumoria, toisissa hienoa henkilökuvausta, jotkut käsittelevät mielenkiintoisia teemoja, jotkut menevät ihon alle.

      Poista
    2. Näin on! Pitää vielä lisätä P.S: ihanan painoksen olet löytänyt! Tuo kansi on suloinen. :-)

      Poista
    3. Eikö olekin hauska :) Harmi, että kirja alkaa pikku hiljaa hajota liitoksistaan - se oli jo ostohetkellä luetun näköinen.

      Poista