Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

"Tulevaisuus ahdisti Gauria mutta piti samalla hänet hengissä. Se oli edelleen hänen ravintoaan mutta myös hänen saalistajansa. Jokainen vuosi alkoi tyhjällä päiväkirjalla. Eräänlaisella painetulla ja sidotulla kellolla. Gauri ei ollut milloinkaan kirjoittanut päiväkirjoihinsa vaikutelmiaan. Sen sijaan hän oli kirjoittanut niihin aineiden luonnoksia tai tehnyt niihin laskutehtäviä. Jo lapsena hän oli pelännyt jokaista päiväkirjan sivua, jonka joutuisi kääntämään esiin ja täyttämään vielä kokemattomilla asioilla. Se oli kuin portaiden nousua pimeässä. Mikä takasi, että edessä oli vielä yksi joulukuu?"

Jhumpa Lahiri on yksi lempikirjailijoistani. Muutama vuosi sitten ihastuin kerta heitolla Kaima-romaaniin, ja novellikokoelmat Tämä siunattu koti ja erityisesti Tuore maa tekivät vielä suuremman vaikutuksen. Lahirin niukan toteava ilmaisutapa, taitava ihmiskuvaus ja melankolia tehoavat ja osuvat suoraan oman kirjamakuni maaliin. Tulvaniitty olikin kirjavuoteni odotetuimpia teoksia, ja nyt kirjan luettuani olen entistä ihastuneempi. Kirja saattaa nousta Tuoreen maan rinnalle henkilökohtaiseksi Lahiri-suosikikseni.  

Mari A kirjoittaa omassa blogijutussaan, että Tulvaniitty on aivan erilainen kuin Lahirin aiemmat teokset. Olen samaa mieltä: Lahiri on tosiaan uudistunut, ja vaikka Tulvaniityssä on paljon aiemmista kirjoista tuttujakin elementtejä, kirja on myös monella tavoin erilaista Lahiria. Perheistä ja sukulaissuhteista Lahiri on kirjoittanut aina, mutta nyt hänen perheensä tuntuu olevan aivan uudella tavalla kiinni historiassa ja yhteiskunnassa. Ja vaikka tässäkin kirjassa osa henkilöhahmoista on maahanmuuttajia, eivät maahanmuuttajateema tai kulttuurien väliset erot nouse Tulvaniityssä samalla tavalla keskeisiksi aiheiksi kuin Lahirin aiemmissa kirjoissa.

Tulvaniitty alkaa tarinana veljeksistä. Subhash ja Udayan varttuvat yhdessä Kalkutassa 1950-luvulla. Veljekset ovat hyvin läheisiä erilaisista luonteistaan huolimatta. Myöhemmin erilaiset persoonallisuudet kuitenkin kuljettavat veljeksiä eri suuntiin. Rauhallinen ja sisäänpäinkääntynyt Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin – kiihkeä ja levoton Udayan puolestaan kiinnostuu yhä enemmän Intian yhteiskunnallisista oloista ja liittyy maolaiseen liikkeeseen, naksaliitteihin.

Veljesten rinnalle tarinaan nousee muitakin henkilöitä, ennen kaikkea Gauri, joka Subhashin tavoin lähtee Intiasta Yhdysvaltoihin. Minulle juuri Gaurin tarina nousi kirjassa keskeiseksi. Gauri on äärimmäisen kiinnostava henkilöhahmo, nainen joka yrittää tasapainotella kodin ja oman uran, menneisyyden ja nykyhetken, perinteiden ja uuditusten välillä. Gauri on ristiriitainen, surullinen, suututtava ja voimakas nainen. Hän tekee virheitä, tuomittaviakin tekoja mutta Lahiri tekee hänestä inhimillisen ja ymmärrettävän.

Tulvaniitty on kirja salaisuuksista, joita ihmiset kantavat mukanaan. Salaisuudet syntyvät halusta suojella itseä tai muita, ne liittyvät pelkoon ja häpeään mutta myös rakkauteen. Ne myös määrittävät voimakkaasti henkilöiden välisiä suhteita, ja lukija miettii kuinka hyvin nämä ihmiset tuntevat läheisensä joita rakastavat, ihailevat ja vihaavat. Kuinka hyvin itse tunnemme läheisemme, kuinka voimme ymmärtää muiden valintoja ja tekoja?

Kirja kertoo myös Intian lähihistoriasta. Historiasta, joka luultavasti on useille länsimaalaisille tuntematon tai ainakin hämärän peitossa. Myös maahanmuuttaja saa huomata entisen tutun maailman muuttuvan vieraaksi. Kuten Yhdysvaltoihin juuri muuttanut Gauri toteaa uutisia katsoessaan: "Ne käsittelivät aina Yhdysvaltojen asioita ja toimintaa. [...] Kalkutasta ei kerrottu mitään. Täällä ei puhuttu siitä, mikä oli kalvanut Kalkuttaa, muuttanut Gaurin elämän ja lyönyt sen pirstaleiksi." Aikaisemmin Lahiri on kuvannut kirjoissaan maahanmuuttajuutta ennen kaikkea vierauden kokemuksen kautta, mutta Tulvaniityssä hän paneutuu syvemmälle maahanmuuton ja lähtemisen mahdollisiin taustoihin ja siihen, mikä vierautta kenties aiheuttaa.

Lahiri kertoo tarinansa tuttuun tapaansa harkitulla kielellä, joka soi kauniisti Sari Karhulahden suomennoksessa. Ilmaisutapa on viileä ja merkityksiä piilotteleva, ja vaikka Lahirin kieli ei ole vaikeaa se vaatii tiettyä keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Tulvaniitty kutsuu rauhoittumaan tarinan ja kerronnan äärelle ja jättää jälkeensä hiukan surumielisen mutta kirkkaan jälkihehkun.

Tulvaniityn ovat lukeneet ainakin Hanna, Arja, Tuijata, Omppu ja Jonna.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (The Lowland, 213)
Suom. Sari Karhulahti
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2014 

Helen Walsh: Englantilainen tragedia

"Joillakin ihmisillä on niinku sellainen mieletön tarve tehdä jotain, eikö? Jättää jälkensä ennen ku noutaja tulee. Mutta niillei oo lahjoja siihen. Niillei oo vittu mitään. Mutta sulla on, Robbie. Sulla on hela hoito – etkä sä välitä paskaakaan."

Englanti, Warrington, vuonna 1975. Robbie Fitzgerald on matkalla kotiin raskaana olevan vaimonsa ja pienen poikansa luokse. Lumisade on muuttanut Orfordin ankean lähiön hetkeksi kauniiksi, ja Robbie on täynnä riemukasta intoa. Hänen suuri unelmansa, unelma musiikista on juuri toteutumaisillaan.

Warrington, vuonna 1981. Robbie pitää huolta perheestään ja tuntee uhranneensa omat unelmansa perheen paremman tulevaisuuden eteen. Vaimo Susheela on pyrkinyt häivyttämään malesialaiset juurensa mahdollisimman tarkkaan: entisestä Susheelasta on tullut paikkallisten murretta säälittävästi jäljittelevä Sheila. Perheen poikaa Vincentiä kiusataan koulussa armottomasti, mutta onneksi pikkusisko Ellie kuuluu selviytyjiin.

Warrington, vuonna 1989. Jokaisella Fitzgeraldin perheen jäsenellä on omat salaisuutensa ja piilopaikkansa. Vincent ja Ellie elävät nuoruuttaan, johon kuuluvat öiset menot, Manchesterin klubit ja homobaarit.Vanhemmille ei todellakaan kerrota kaikkea mitä tapahtuu, ja miksi kerrottaisikaan. Onhan Robbiella ja Sheilallakin ollut omat salaisuutensa, joista lapset ovat päässeet perille vain vahingossa.

Helen Walshin romaani vyöryttää lukijan eteen yhden perheen tarinan. Suomenkielisen nimensä mukaisesti Englantilainen tragedia on todellakin tragedia, tarina ihmisistä joiden mahdollisuuden onneen olosuhteet ja omat väärät valinnat tuntuvat jatkuvasti tuhoavan. Kirja on paitsi tarina perheestä, myös kertomus muukalaisuudesta, juurettomuudesta, unelmista, rasismista, päihteistä ja rakkaudesta. Teemoja on siis paljon, ehkä hiukan liikaakin yhteen kirjaan. Walsh selviytyy toisista aiheista paremmin kuin toisista, ja välillä hän sortuu turhaan selittelyyn ja mustavalkoisuuteen. Kirjassa on kuitenkin sellaista nuoruuden paloa ja vimmaa, joka osaltaan selittää ja oikeuttaakin rönsyilyn ja kliseet. 

Walshin tarina onkin selkeästi tarina nuoruudesta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että ajan kuluessa ja henkilöhahmojen vanhentuessa huomio siirtyy Sheilasta ja Robbiesta näiden lapsiin. Kirjan henkilöitä ajavat eteenpäin levottomuus, oman identiteetin etsiminen ja suurten elämysten  kaipuu. Kiihkeä halu kokea jotakin suurempaa ja kauniimpaa on ominaista kolmekymppiselle Robbielle ja aikuisuuden ja nuoruuden rajalla häilyville Ellielle ja Vincentille: kauneutta etsitään musiikista, kirjoittamisesta, huumeista ja seksistä. Henkilöt ovat lätkässä, he pitävät ihan vitun hauskaa, he ovat taivaassa – kunnes koittaa jälleen yksi harmaa maanantaiaamu, jälleen yksi harmaa viikko.

Kaikkein uskottavimmillaan Walsh taitaa olla juuri nuoruutta kuvatessaan. Kirjan henkilöistä säteilee nuoruuden uhmaa ja uskoa omaan kuolemattomuuteen. Henkilöt esittävät itseään, hiovat maneereitaan ja nokkeluuksiaan ja uskovat maailman kauneuden avatuvan juuri heille aivan erityisellä tavalla. Kaiken tämän kiteytymä on Vincent Fitzgerald, joka palvoo kauneutta suurimpana jumalana, ja jonka sankareita ovat Morrissey, The Cure ja Leonard Cohen. Aivan yhtä onnistuneesti Walsh ei tavoita esimerksi vanhemmuuden tai vanhenemisen tuntoja, vaan niissä on kokemuksellisuuden sijaan ulkokohtaisuuden ja ulkoa opettelun tuntua.

Luulen, että olisin myös itse eläytynyt ja ihastunut tähän kirjaan enemmän nuorempana. Kirja oli nytkin ihan hyvä ja paikoitellen hyvin mielenkiintoinen, mutta se ei tuntunut aiheiltaan tai tyyliltään kovin omaperäiseltä. Vierastin myös hiukan sitä, kuinka Walsh tuntui ajoittain romantisoivan kurjuutta ja estetisoivan traagiset tapahtumansa. Ehkä siksikään kirja ei jättänyt kovin voimakasta tunnejälkeä. Jos henkilöiden elämään onnistuu sulkeltamaan syvemmälle kuin itse nyt pystyin, kirja varmasti myös koskettaa viiltävämmin.

Englantilaisen tragedian ovat lukeneet myös Zephyr, Katri ja noora.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia (Once Upon a Time in England, 2008)
Suom. Jonna Joskitt
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2009 

Kesäloman lukusuunnitelmia ja muita pikku-uutisia

Kesälomani alkoi perjantaina: edessä on siis neljä viikkoa suloista lekottelua. Elokuun loppu on ihanaa aikaa, melkeinpä parasta aikaa kesässä. Pimenevät illat, loppukesän tuoksut ja syksyn aavistus jonka voi tuntea ilmassa – kesän vaihtuminen syksyyn on tunnelmallista ja innostavaa aikaa. Kelpaa siis viettää lomapäiviä.

Kesälomalla ajattelin lukea jonkun tiiliskiven...

...tai jotakin vähän ohuempaa...

 

...tai sitten vain jotakin ihanaa.

 

Mitä te olette ajatelleet lukea syksyn saapuessa?

Muihin lomasuunnitelmiin kuuluu ainakin matka Madeiralle, oopperaa, kuvataidetta ja pitkiä kävelyretkiä. Ja toivottavasti myös blogeja.

Blogeista puheen ollen, päätin laittaa ainakin kesäloman ajaksi blogiin sanavahvistuksen päälle kommentointiin. Roskapostin määrä on viime aikoina noussut ärsyttävän suureksi, ja ajattelin nyt kokeilla vaikuttaako sanavahvistus siihen mitenkään.

Samettisia elokuun iltoja ja omenantuoksuisia syysaamuja kaikille!

Risto Rasa: Hiljaa, nyt se laulaa

Yö oli himmeä, nyt linnut
alkavat laulunsa, crescendo,
on posteljoonin aika.

Risto Rasan runoissa ihminen elää rauhallista rinnakkaiseloa luonnon kanssa. Sää, vuodenajat ja eläinten puuhat rytmittävät ihmisen elämää ja arkea yhtä lailla kuin rakastuminen, vanheneminen tai vaikkapa siivoaminen. Luonnonilmiöt rinnastuvat usein ihmisen ajatuksiin tai tuntemuksiin: rauha, surumielisyys tai ikävä jota ihminen tuntee heijastuvat samankaltaisuuksina maisemissa joita hän katselee.

Luonto onkin Rasan runoissa vahvasti ihmisen havaitsema ja tulkitsema. Eläimissä voidaan nähdä inhimillisiä piirteitä – kasvit näyttäytyvät erilaisina kun niitä verrataan ihmisiin. Kuuset kannattelevat hameitaan ja hyönteiset käyvät katulampun valossa röntgenissä. Sade kohahtaa kuin katsomo. Vastaavasti ihminen voi löytää ilmaisun omille tunteilleen vain vertaamalla niitä johonkin luonnossa kohtaamaansa.

Katselen kurkia.
Tämä on surua, tämä on surua,
siivet tuhkaa.

Luontoaiheiden ohella tässä kokoelmassa nousee esille myös parisuhteen ja rakkauden tematiikka. Kirjan sivuilta voi löytää parisuhteen koko kirjon ihastumisesta kaipaukseen, läheisyydestä pettymykseen. Kaikki ilmaistuna rasamaisen vähäeleisesti ja pelkistetysti. Ja luonnollisesti myös rakastetun hahmon voi löytää maisemasta.

Kuljen polkua alas,
          viljapalmikot, rannassa veneet,
sinun hiustesi terva.

Rasan lukeminen on rauhoittavaa ja tyynnyttävää. Runot ovat helppoja, mutta eivät suinkaan tyhjänpäiväisiä. Niiden pariin voi palata kerta toisensa jälkeen eivätkä ne menetä mitään viehätyksestään. Pelkistetyinkin runo, vain yksittäinen rivi sivulla, voi olla kuin ikkuna maalmaan. 

Rasasta on kirjoittanut myös Jenni.

Osallistun tällä kokoelmalla Saran runohaasteeseen.

Risto Rasa: Hiljaa, nyt se laulaa
Otava, 1974

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Kaksi sisarta. Kuvataiteilija ja kirjailija. Vanessa ja Virginia.

Kaksi elämää täynnä menetyksiä, rakkautta ja murtumisia. Risteileviä rakkauksia ja särkyneitä mieliä. Ja taidetta. Vanessa Bellin ja Virginia Woolfin tarinassa riittäisi aineksia useampaankin romaaniin, niin paljon dramatiikkaa, yllättäviä käänteitä, kiehtovia yksityiskohtia ja tragiikkaa kahden kuuluisan naisen elämään mahtui. Susan Sellersin esikoisromaani kertoo yhden version tästä tarinasta.

"Kumpikaan meistä ei oivaltanut, kuinka paljon uhrasimme siinä sivussa. Lepyttelimme toinen toistamme liioittelemalla eroavaisuuksiamme, luopumalla kaikista vaatimuksista toisen alueella. Minä, aina vähemmän taitavana kielellisesti kuin sinä, luovutin sanat sinulle kokonaan. Itselleni otin maalauksen."

Sellersin tarina on Vanessan tarina. Vanessa on kirjan kertojaminä, jonka kautta tapahtumat – ja Virginia – nähdään. Virginia on ihailtu, kadehdittu ja rakastettu, mutta kuitenkin sivuhenkilö kirjassa ja Vanessan elämässä, jonka täyttävät taide, lapset ja rakkaussuhteet. Maalaaminen ja kuvat ovat Vanessalle tapa hahmottaa maailmaa, vaikka hän jatkuvasti kyseenalaistaa taiteensa ja lahjakkuutensa. Sellers korostaakin kerronnassaan Vanessan visuaalisuutta ja aistillisuutta: Vanessa kokee maailman vahvasti värien, muotojen ja koskettamisen kautta. Hän työntää kätensä multaan, koskettelee kankaita hyväillen, silittää rakastettunsa ihoa. Sellers haluaa kuitenkin tuoda esille myösVanessan älyllisen puolen: siitä kertoo sekin että nimenomaan Vanessasta on tehty kertoja, sanojen käyttäjä.

Vanessa & Virginia on kirja, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin lopulta pidin. Virginia Woolf on ollut minulle pitkään tärkeä ja rakas kirjailija, ja myös Bloomsburyn ryhmä ja koko 1900-luvun alun Englanti ovat loputtoman kiehtovia. Tarinan kertominen Vanessa Bellin näkökulmasta kuulosti myös kiinnostavalta, ihan senkin takia etten tiennyt Vanessasta läheskään yhtä paljon kuin Virginiasta.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että Vanessa & Virginia oli minulle pieni pettymys. Kirja nosti useamman kerran mieleeni kysymyksen, toimisiko se itsenäisenä tarinana jos lukija ei tietäisi mitään taustalla olevista oikeista ihmisistä ja tapahtumista. Ja päädyin siihen, että Sellersin kirja ei ole kyllin vahva – että sen viehätys perustuu liiaksi kurkisteluun ja tuttujen asioiden tunnistamiseen. Kirjassa on paljon irrallisia viittauksia ihmisiin ja tapahtumiin, jotka eivät kuitenkaan tuo tähän tarinaan mitään lisäarvoa, ja niistä jääkin vähän name droppilun tuntu. Jos kirjaan yritti suhtautua vain tarinana ja kaunokirjana, sen merkityksellisyys tuntui pakenevan.

Tämä on tietysti elämäkerrallisten romaanien (ja elokuvien) ongelma ihan yleisesti. Miten kertoa tarina ja luoda itsenäinen taideteos, sortumatta pelkkään selostamiseen ja kuvittamiseen? Miten puhaltaa kirjaan henki ja nostaa se yleisellä tasolla kiinnostavaksi? Parhaimmillaan elämäkerrallinen romaani onnistuu paitsi kuvaamaan henkilöitään niin aidosti, että lukija uskoo kirjailijan näkemykseen, myös nousemaan tositapahtumien yläpuolelle. Silloin kirjan kiinnostavuus ei enää riipu siitä, ovatko kirjan henkilöt eläneet oikeasti ja tapahtuivatko asiat tosiaan juuri tuolla tavalla. Tässä Vanessa & Virginia ei minun kohdallani onnistunut.

Sellersin kirja ei suinkaan ole huono. Sen fragmentaarinen rakenne on kiehtova ja tuo kirjaan miellyttävää ilmavuutta. Pidin myös siitä, millainen rooli Virginialle kirjassa annettiin:sisar oli Vanessalle tärkeä, mutta ei elämän keskipiste. Tämä oli Vanessan tarina. Minulle kirja kuitenkin jäi ulkokohtaiseksi. Positiivista on kuitenkin se, että kirja herätti halun lukea taas jotakin Virginialta itseltään.

Vanessan & Virginian ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, jaana, Minna, Zephyr, Salla, Jonna ja Maria.

Susan Sellers: Vanessa & Virginia (Vanessa and Virginia, 2008)
Suom. Soili Takkala
Kansi: Nina Kairisalo
Into,2013

Vuosi kuvina -haaste: kuuma ja kuiva heinäkuu

Kesä kulkee ääripäästä toiseen. Kolean ja kostean kesäkuun jälkeen saapui heinäkuu helteineen. Sateet ovat päättäväisesti kiertäneet Helsingin, ruoho on muuttunut keltaiseksi ja puut rapisevat kuivuuttaan. En ole itse suuri helteiden ystävä, mutta olen kyllä nauttinut valosta ja lämmöstä pimeän talven jälkeen. Silti, kaipaisin kovasti myös kesäsateita ja raikkaampaa ilmaa.

Silloin kun ei ole ollut liian kuuma, kesä on kyllä tuntunut suloiselta. Kesälomaani on vielä kaksi viikkoa, mutta iltoihin ja viikonloppuihin on kuitenkin mahtunut paljon kesää: ystävien ja sukulaisten tapaamista, uimista, ulkona lekottelua, kesäherkkuja. Kahden viikon kuluttua alkaa myös varsinainen kesäloma, eli kesä jatkuu omalta osaltani vielä syyskuun puolellekin. Ja lomalla on toivottavasti puuhailun lisäksi aikaamyös pysähtyä ja vain olla.


Vuosi kuvina -haasteessa kesä näkyy vihreytenä ja rehevyytenä. Pienen ojan ylittävä silta on kadonnut näkyvistä heinien ja kukkien taakse, ja ihmiset ovat leiriytyneet Kumpulanlaaksoon.

Näkyyköhän syyskuun kuvissa jo syksyn värejä ja valoa?

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina ja Jää hyvästi

Luin Anne Tylerin Jää hyvästi -kirjan kolmen viikon takaisella lukumaratonilla – Aikaa sitten aikuisena puolestaan pääsi lukuun  viime viikonloppuna.Tylerista on parin vuoden sisällä tullut minulle luottokirjailija sellaisiin hetkiin, joissa kaipaan rentouttavaa ja viihdyttävää mutta kuitenkin laadukasta luettavaa. Nytkään Tyler ei pettänyt, ja varsinkin Aikaa sitten aikuisina oli kerrassaan ihastuttava lukukokemus.

Sattumalta nämä kaksi kirjaa olivat teemoiltaan (ja kansiltaankin) eräänlaisia sukulaisteoksia. Molemmissa päähenkilö toipuu puolison kuolemasta ja miettii elämänsä suuntaa. Jää hyvästissä 35-vuotiaan Aaron Woolcottin vaimo kuolee odottamatta onnettomuudessa. Aaron on hiukan ressukkamainen mies, joka oman määritelmänsä mukaan on muita ihmisiä "kovaonnisempi mutta ei onnettomampi". Hänen vaimonsa Dorothy taas oli nainen, jolla Aaronin sisaren määrittelyn mukaan oli "pandakarhun sosiaaliset taidot".

Aaron ja Dorothy ovat olleet jossain määrin epäsuhtainen pari, jonka yhteiselo ei suinkaan ole sujunut ongelmitta. Mutta Dorothyn kuolema jättää Aaronin elämään valtavan aukon, eikä suru tunnu lainkaan helpottavan ajan kuluessa. Välillä tuntuu siltä, että surun päälle on laskeutunut terävimmät reunat peittävä peitto, mutta kun peittoa kohottaa, suru on edelleen yhtä viiltävä. Sitten Aaron näkee Dorothyn seisomassa kadulla ilmielävän näköisenä. Kuollut vaimo alkaa ilmestyä Aaronille odottamattomissa paikoissa kuten torilla tai pankkijonossa.

Jää hyvästi käsittelee kuolemaa ja menetystä kepeän vakavasti. Aaronin suru tuntuu uskottavalta, vaikka Tyler kirjoittaa tarinaansa paljon koomisia elementtejä. Läheisten kömpelöt lohdutusyritykset ja surevan ihmisen kohtaamat vaivaannuttavat tilanteet tekevät kirjan surukuvauksesta pikemminkin lempeän kuin musertavan. Oman kepeän puolensa kirjaan tuo Dorothyn palaaminen kuolleista. Kuolleen vaimon ilmestymisen voi tulkita joko kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti: Aaronin on selvitettävä välinsä Dorothyn kanssa (edes omassa mielessään) ennen kuin hän voi siirtyä omassa elämässään eteenpäin. Kuolleen vaimon ilmestyminen Aaronille sopii kirjan henkeen hyvin eikä tunnu varsinaisesti yliluonnolliselta elementiltä.

Aikaa sitten aikuisina -kirjassa puolisen kuolemasta on kulunut pidempi aika kuin Jää hyvästissä. Rebecca Davitch on ollut leski jo melkein kolmen vuosikymmenen ajan  ja hän oli vain 26-vuotias, kun aviomies kuoli auto-onnettomuudessa. Rebeccan hoidettavaksi jäi kolme tytärpuolta ja yksi tytär, iso suku ja perheyritys. Arkea pitää pyörittää, ja yhtäkkiä Rebacca huomaa olevansa viisikymppinen isoäiti, joka ei tunne olevansa oma itsensä. Hän alkaa pohtia, millaista hänen elämänsä olisi jos hän ei olisikaan mennyt naimisiin Joe Davitchin kanssa. Millainen nainen Rebeccasta olisi kuulunut tulla oikeassa elämässä sen valheellisen tosielämän sijaan jota hän nyt elää?

Siinä missä Jää hyvästi kuvaa surua ja selviytymistä heti läheisen menettämisen jälkeen, Aikaa sitten aikuisina kertoo siitä kuinka suru ja luopuminen voivat olla elämän pituinen prosessi. Rebecca on toipunut välittömästä surusta, hänen viiltävin tuskansa on useimmiten piilossa peitteen alla ja elämä on kulkenut eteenpäin. Kuitenkin Joen kuolemassa ja tämän suhteessa Rebeccaan on edelleen käsittelemättä jääneitä puolia. Miettiessään miksi Joe oikeastaan aikoinaan meni hänen kanssaan naimisiin, Rebecca miettii myös millainen nainen hän aikoinaan oli. Rakastuiko Joe todelliseen Rebeccaan? Onko Rebecca luonut itsestään Joen mielikuvien mukaisen olennon?

Aikaa sitten aikuisina on Jää hyvästiä runsaampi kirja, niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin. Se oli minusta myös koskettavampi ja painavampi, ja oikeastaan kaikin puolin parempi kirja. Aikaa sitten aikuisina kertoo rakastumisesta, elämänvalinnoista, ihmissuhteiden monimutkaisuudesta, selviytymisestä ja perheistä. Se on pinnaltaan kepeä, jopa viihteellinen, mutta se ei tyydy helppoihin ratkaisuihin. Tylerin henkilöhahmot ovat useimmiten uskottavan ristiriitaisia, täynnä niin pieniä vikoja, ärsyttäviä ominaisuuksia kuin rakastettavuuttakin. Rebecca Davitch on suorastaan riemastuttava henkilö: isokokokoinen, homssuinen ja touhottava nainen, täynnä hyväntahtoisuutta ja velvollisuudentuntoa, pettymyksiä, surua ja tahdittomuutta. Myös sivuhenkilöt ovat tässä kirjassa järjestään mainioita aina Rebeccan tyttäristä entiseen poikaystävään ja taustalla häälyvään, vain muistoissa esiintyvään kuolleeseen aviomieheen asti.

Tyler kuvaa oivaltavasti ihmisten välisen kanssakäymisen kiemuroita ja myös ihmismielen liikkeitä. Elämä näyttäytyy hänen kirjoissaan tragikomediana, jossa komedia ja myötätunto saavat yleensä kuitenkin viimeisen sanan. Kirjoissa on särmää ja pientä julmuuttakin, mutta myös lämpöä ja naurua. Aikaa sitten aikuisina on Tyleria parhaimmillaan, kirpeä ja raikas ja rakastettava kirja. Jää hyvästi on mukavaa luettavaa, mutta se on muihin lukemiini Tylerin kirjoihin verrattuna hiukan helppo, loppuratkaisuaan myöten. Kummatkin kirjat ovat mielenkiintoisia kuvauksia surusta ja ihmissuhteista, mutta jos luette näistä vain toisen, lukekaa Aikaa sitten aikuisina.

Maria, Villasukka kirjahyllyssä, Kaisa ja Kirjanainen ovat lukeet Aikaa sitten aikuisina. Jää hyvästi on arvioitu Saran, Norkun, Sannan ja Arjan blogeissa.

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina (Back When We Were Grownups, 2001)
Suom. Kristiina Drews
Suuri Suomalainen Kirjakerho, 2002

Jää Hyvästi (The Beginner's Goodbye, 2012)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava, 2013  

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

"124 oli kaunainen. Vauvan ilkeyttä täynnä."

Vuonna 1873 Cincinnatissa Bluestone Roadin talossa numero 124 entinen orja Sethe elää tyttärensä Denverin kanssa eristettyä elämää. Ihmiset karttelevat taloa, jota pienen vauvan haamu pitää raivoisassa otteessaan. Eräänä päivänä taloon kuitenkin saapuu mies Sethen menneisyydestä. Paul D on Sethen tavoin entinen orja ja mies jonka olemuksessa on jotakin siunattua: Paulin seurassa naiset uskaltavat itkeä. Vähän myöhemmin taloon ilmestyy kuin tyhjästä myös kaunis mutta outo nuori nainen, Rakkain. Paulin ja Rakkaimmaan saapuminen herättää henkiin menneisyyden, jonka kaikki ovat parhaansa mukaan yrittäneet unohtaa.

Minun kansani, minun rakkaani vie 1800-luvun Yhdysvaltoihin, orjuuden vuosiin sekä sisällissodan jälkeiseen aikaan. Orjuuden julmuus kauhistuttaa, vaikka Morrison ei mässäile kurjuudella. Usein hän kuvaa pahimmat asiat ikään kuin sivusilmällä vilkaisten, jättäen paljon lukijan täydennettäväksi. Tapahtumat ovat niin järkyttäviä, ettei niitä voi jäädä tuijottamaan, mutta ne piirtyvät silti häiritsevän selkeinä kuvina mieleen.

Kirja ei päästä lukijaa helpolla. Minun kansani, minun rakkaani on sekä teemoiltaan että kieleltään painavaa luettavaa. Morrisonin teksti ei sinänsä ole erityisen vaikeaselkoista, mutta tekstin ja kerronnan rytmiin tottuminen vei silti aikansa. Tarina etenee lukuisten takautumien kautta, ja kerronnassa realismi vaihtuu välillä unenomaiseen runollisuuteen tai yliluonnollisiin sävyihin. Mutta kun teksti sitten vie mukanaan, se vie voimakkaasti eikä päästä otteestaan.

Morrison ei romantisoi tai sorru helppoon syyllistämiseen. Hän ei tee mustista orjista pyhimyksiä tai marttyyrejä vaan kokonaisia ihmisiä. Hän kuvaa tarkkanäköisesti ihmisluontoa niin pahimmillaan kuin parhaimmillaankin. Ihmisen voi ajaa julmuuteen yhtä lailla valta tai kärsimys, rakkaus tai viha. Mutta julmuuden ja kärsimysten rinnalla kirjassa kaikuu myös armon, rakkauden ja anteeksiannon sanoma.

Minun kansani, minun rakkaani on upea, tärkeä kirja, joka jätti minut lähes sanattomaksi. Kirja, joka alkaa hiljaisesti, kietoo vähitellen pauloihinsa ja menee lopulta ihon alle, vavisuttaa ja nostaa kyyneleet silmiin. Kirja, joka jättää jälkensä lukijaan.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku, bleue, Sara, Katja, Salla, Sanna ja Juhani.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987)
Suom. Kaarina Sonck
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 1988

Viikko Nero Wolfen seurassa

Hyönteisdokumentin hdcanis kirjoitti vähän aikaa sitten Rex Stoutista. Tuli välittömästi tarve lukea joku Nero Wolfe -dekkari.

No, Stoutin kanssa käy helposti niin että yhden kirjan jälkeen haluaa lukea toisen ja kolmannen...ja niin edelleen. Päädyin tälläkin kertaa ahmaisemaan nopeaan tahtiin neljä Wolfe-tarinaa. Stoutin kerronta on sekä nautinnollista että koukuttavaa, vaikka juonet ovat välillä aika simppeleitä ja vaikka tietyt kaavamaisuudet toistuvat kirjasta toiseen.

Kirjojen viehätys piilee suurimmaksi osaksi Stoutin pääparissa. Yksityisetsivä Nero Wolfea ei aja rikosten ratkaisun pariin uteliaisuus tai oikeudentunto (vaikka hänellä oikeudentuntoakin on) eikä myöskään se että rikokset vain auttamatta osuisivat hänen tielleen. Yksityietsivän työ on Wolfelle ennen kaikkea keino rahoittaa elämäntapa, joka rakentuu ensiluokkaisen ruuan, orkideojen kasvattamisen ja kirjojen lukemisen pyhän kolminaisuuden ympärille. Wolfe ottaa harvoin vastaan toimeksiantoja, jos taloudellinen tilanne ei pakota laiskaa neroa työhön.

Wolfen apulainen Archie Goodwin sen sijaan on toiminnan mies, ja yksi hänen tehtävistään onkin ärsyttää ja manipuloida myös Wolfe tarttumaan työhön. Archie ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen Hastings tai Watson vaan nokkela ja sanavalmis mies. Archie toimii tarinoissa kertojana, ja hänen sanansäilänsä viuhuukin terävästi. Archien vastuulla on myös valtaosa tutkimusten ja kuulustelujen suorittamisesta, koska Wolfe poistuu kotoaan vain äärimmäisen pakon edessä. Archien ja Neron välinen nokittelu, sanailu, älyllinen kamppailu ja ärtymyksen viittaan usein naamioituva kiintymys jaksavat viihdyttää kirjasta toiseen.

Koska Wolfe perii asiakkailtaan hurjia palkkioita, hänen asiakkaansakin ovat luonnollisesti usein maan mahtavia. Yritysjohtajia – tai kokonaisia yrityksiä. Lakimiehiä, liikemiehiä ja rahamiehiä. Maineen tai taloudellisen aseman suojeleminen onkin Wolfen asikkaille usein tärkeämpää kuin murhaajan pyyydystäminen. Tästä seuraa luonnollisesti varsin meheviä tilanteita, ja ihmisten tekopyhyys, ahneus ja vallanhimo saavat kirjoissa usein Stoutilta pieniä näpäytyksiä.

Tällä Stout-kierroksella luin kirjat Samppanjaa yhdelle, Ennen keskiyötä, Kadonnut ääni ja Liian monta kuolemaa. Kaikki kuuluvat Stout-suosikkieni joukkoon ja voin lämpimästi suositella niistä kaikkia. Juoneltaan esimerkiksi Liian monta kuolemaa on Stoutia parhaimmillaan. Kesken suositun radio-ohjelman eräs ohjelman vieraista kuolee syanidimyrkytykseen. Ohjelman kaavaan kuuluu, että toimittajat ja vieraat nauttivat lasilliset Strarliten virvoitusjuomaa – Strarlite on luonnollisesti ohjelman suurin sponsori. Murhaa selvitellessään Nero ja Archie joutuvat tekemisiin tähtitoimittajien, fanityttöjen, PR-miesten ja mainosmiesten kanssa. Vaikka Stout ei mitään syvällisiä henkilökuvia rakenna, hän onnistuu usein luonnostelemaan vallan mainioita tyyppejä kirjojensa sivuhenkilöiksi, ja Liian monta kuolemaa on tästä hyvä esimerkki. Esimerkiksi teinityttö Nancylee Shepherd on ehdottomasti yliveto.

Muissa blogeissa: Booksy kertoo, miksi Stoutia kannattaa lukea.

Rex Stout: Kadonnut ääni (The Silent Speaker, 1946)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1954

Liian monta kuolemaa (More Deaths than One/And Be a Villain, 1948)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1983

Ennen keskiyötä (Before Midnight, 1955)
Suom. Seppo Virtanen
Wsoy, 1959

Samppanjaa yhdelle (Champagne for One, 1958)
Suom. Eero Ahmavaara ja Martti Montonen
Wsoy, 1991 

Petri Tamminen: Muistelmat

Petri Tammisen Muistelmat on kokoelma lyhyitä kappaleita, muistikuvia lapsuudesta aikuisuuteen. 37-vuotiaan miehen elämään mahtuvat ihastumiset, rakastumiset ja lasten syntymät. Siihen mahtuu myös paljon näennäisen merkityksettömiä asioita tai hetkiä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet osaksi muistettua elämää. Kuinka lapsena on ajanut pyörällä alas katua. Työkaluvajan tuoksu. Vanhat puhelinnumerot. Parhaimmillaan Tammisen pienissä tuokiokuvissa on sellaista oivaltavuutta, joka tuntuu tavoittavan jotakin yhteistä ja jaettavaa elämästä ja muistamisesta. 

"Minulla oli ikävä, mutta en tiennyt mitä. Tulevaa kesää? Vai kaikkia niitä menneitä keväitä, kun oli ollut tällainen samanlainen ikävä."
 
Luin Muistelmat osana lukumaratonia. En tiedä, miten kirja olisi toiminut, jos olisin lukenut sen jossain muussa tilanteessa, mutta maratonille se ainakin sopi varsin hyvin. Tammisen kirja on periaatteessa helppolukuinen: tekstiä on vähän, yksittäiset muistelot ovat korkeintaan kahden sivun pituisia eikä kirja kokonaisuudessaankaan ole kuin 78 sivua pitkä. Kuitenkin lukija voi myös hämmentyä kirjan edessä. Kuinka tällaista teosta kuuluisi lukea? Yhteen putkeen nopeasti hotkaisten vai hitaasti nautiskellen? Pitäisikö yksittäisten lukujen välissä pitää tuumintataukoja vai lukea kirjaa kuin yhtä yhtenäistä tarinaa?

Lukumaratonilla kirjaan pariin ei voinut jäädä ihmettelemään, ja luinkin kirjan hyvin nopeasti kannesta kanteen. Erityisen oivaltavien tai koskettavien kappaleiden kohdalla saatoin pysähtyä ja lukea ne uudelleen, mutta silti kirjan lukemiseen kului reilusti alle tunti. Syntyi mielikuva muistikuvien välähdyksistä, ei niinkään tarinasta. Kirja saikin pohtimaan nimenomaan elämäntarinan merkitystä. Vaikka jokaisen ihmisen elämä tavallaan onkin katkeamaton tarina, omissa muistoissamme elämä on pikemminkin tapahtumien mosaiikki, jossa on aina mukana myös tyhjiä kohtia ilman muistoja. Romaaneissa, elämänkerroissa tai elokuvissa elämäntarinat ovat useimmiten paljon suoraviivaisempia ja kokonaisempia kuin eletty elämä. Siinä mielessä Tammisen Muistelmat ehkä tavoittaa jotakin hyvin olennaista elämän luonteesta.

Myös Tintti ja Luru ovat lukeneet Tammisen Muistelmat.

Petri Tamminen: Muistelmat
Otava, 2004