Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

"Huoneeni elementit ilmestyivät näkyviin yksi toisensa jälkeen. Peite, kirja kädessäni, lamppu joka paloi yhä kelmeänä ohuiden ikkunaverhojen läpi suodattuvassa päivänvalossa.
Oli aamu. 
Olin lukenut koko yön.
Kolmattatoista kertomusta ei ollut."

Luettuani Sarah Watersin Vieraan kartanossa, huomasin että kirja oli muutamaankin kertaan yhdistetty Diane Setterfieldin Kolmanteentoista kertomukseen. Ja kuinka ollakaan: kun palautin Watersin kirjan ystävälleni, huomasin hänen hyllyssään Setterfieldin teoksen, ja pyysin saada lainata sen. En tiennyt Kolmannestatoista kertomuksesta etukäteen mitään, vaikka se onkin ollut suuri myyntimenestys: ainoa ennakko-odotukseni kirjasta oli siis jonkinlainen samankaltaisuus Watersin kanssa.

Jotain samaa kirjoissa kieltämättä on. Hitaasti rappeutuva kartano. Arvoitus. Goottilaisuus. Molemmat kirjat liikkuvat hiukan vanhahtavassa tarinaperinteessä, ja molemmat sijoittuvat sumuisiin, pimeisiin englatilaismaisemiin. Auringonpaiste ei juurikaan pääse valaisemaan näiden kirjojen tapahtumia.

Kirjoissa on kuitenkin myös eroavaisuuksi. Vaikka kumpaakaan ei voi kuvailla kerronnaltaan vauhdikkaaksi, on Kolmastoista kertomus selvästi dramaattisempi. Sekä tapahtumat että henkilöhahmot ovat reilummalla otteella piirrettyjä kuin Watersilla. Vieras kartanossa lumosi minut juuri sillä, että hyytävyys piili rauhalliselta vaikuttavan pinnan alla - Kolmastoista kertomus luottaa enemmän yllättäviin juonenkäänteisiin ja koristeellisiin henkilöhahmoihin. Pidin Watersin kirjasta ja tyylistä enemmän, mutta kyllä Kolmastoista kertomuskin oli viihdyttävää luettavaa.

Kolmannessatoista kertomuksessa kirjatoukka Margaret Lea saa tehtäväkseen kirjoittaa elämäkerran Englannin kuuluisimmasta kirjailijasta, Vida Winteristä. Lea matkustaa vanhan ja sairaan Winterin luokse, ja saa kuulla tarinan kaksosista, hulluudesta, Angelfieldin kartanosta, tulipalosta ja kotiopettajattaresta. Mutta mikä osa tarinasta on totta ja mikä kirjailijan sepitettä? Mikä on kadonnut Kolmastoista kertomus? Ja mitä ovat Lean omat vaietut salaisuudet?

Kolmannessatoista kertomuksessa oli paljon sellaista mistä pidin. Pidin hitaasta maailmasta, jossa lämmiteltiin kaakaomukillisten ja takkatulien ääressä kakkua syöden. Pidin kirjan tunnelmasta. Ja pidin kummallisista kaksosista, kotiopettajattaren tarinasta ja päähenkilön rakkaudesta kirjoihin.

Kirjassa oli myös piirteitä, jotka hiukan häiritsivät minua. Jotkut henkilöhahmot ja juonenkäänteet olivat minusta turhia. Jotkut toiset puolestaan liian karikatyyrimäisiä ja epäuskottavia. Erityisesti Aurelius oli minusta suorastaan piinaava hankilöhahmo: kiltti jättiläinen jolla on lapsen mieli hopeakiharaisen tukkansa kätkössä...Mielenkiintoni kirjaa kohtaan oli koetuksella aina kun Aurelius astui kuvaan.

Jossain vaiheessa minua alkoi myös ärsyttää se, että kirjassa toisteltiin lähes mantranomaisesti aina samoja kirjoja: Kotiopettajattaren romaani, Humiseva harju, Valkopukuinen nainen. Luulisi että suuren kirjojenrakastajan maailmassa olisi joitakin muitakin merkityksellisiä kirjoja. Kolmastoista kertomus viittaa tulipaloineen ja kotiopettajattarineen Jane Eyreen muutenkin niin usein, ettei kirjasta olisi tarvinnut ihan joka käänteessä muistuttaa.

Jotkut ovat kirjoittaneet pettyneensä kirjan loppuun, jossa irralliset juonenpätkät solmitaan liiankin siististi yhteen. Minuakin se hiukan häiritsi. Ei tosin niinkään Vida Winterin tarinan osalta, joka oli minusta varsin tyydyttävästi yhteensolmittu, mutta sivuhenkilöiden juonenpätkiä oli liikaa, eivätkä ne olleet kovin kiinnostavia.

Ylläolevasta voi ehkä saada sen kuvan, etten juurikaan pitänyt Kolmannestatoista kertomuksesta. Pidin siitä kuitenkin varsin paljon, vaikka tuskin kirja tulee mitenkään kovin syvällisesti painumaan mieleeni. Viihdyttävänä ja kevyehkönä välipalana kirja oli kuitenkin aivan nautittavaa luettavaa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi, Morre, reeta karoliina, Zephyr sekä Sara.

Osallistun tällä kirjalla Totally British -haasteen Modern Women Writers -osioon.

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale, 2006)
Suom. Salme Moksunen
Tammi, 2007 

Neljäs viikko musiikkia ja kirjoja

Tällä viikolla pitäisi valita suosikkikirja suosikkisarjasta, eli Tove Janssonin Muumi-kirjoista. Valinta on yllättävän vaikea - tasapainottelin pitkään Taikatalven ja Muumilaakson marraskuun välillä, ja päädyin tällä kertaa Taikatalveen. Se on hieno kasvutarina lapsuudesta nuoruuteen, koskettava kuvaus yksinäisyydestä ja ystävyydestä ja lumoavan kaunis talvinen tarina. Tuutikki, Pikku Myy ja Muumipeikko muodostavat epätodennäköisen mutta toisiaan täydentävän trion: kolme erilaista persoonallisuutta; kolme erilaista suhtatumistapaa talveen. Pidän kirjasta, koska  Muumipeikko on yksi suosikkihahmojani Muumi-kirjoissa: pystyn samaistumaan peikon pelkoihin, murheisiin ja nostalgisuuteen. Tässä kirjassa Peikko nousee päähenkilöksi ja kasvaa persoonaksi, ja se tekee tästä hyvin rakkaan kirjan minulle.

Musiikkihaasteessa etsitään kappaletta joka tekee surulliseksi. Musiikki harvemmin saa minua varsinaisesti surulliseksi, vaikka itkenkin helposti musiikkia kuunnellessani. Enemmän on kyse haikeudesta, liikuttumisesta ja kauneuden kokemuksesta.

Valitsin tähän nyt yhden haikean suloisen kappaleen, joka sopii tähän kesäloman viimeisen päivän iltaan, Höstvisan. Ja niin, sanathan tässä kauniissa kappaleessa ovat Toven.

Taiteiden yö Vallilan kirjastossa

Kultaisella 90-luvulla kävin Taiteiden yössä joka vuosi, ja kiersin tapahtumia nuoruuden innolla koko illan. Sitten tapahtuma paisui ja alkoholisoitui (ja minä vanhenin) enkä jaksanut enää käydä tapahtumassa kuin satunnaisesti. Tänä vuonna päätin lähestyä tapahtumaa hiukan eri kantilta: ei tarvitse lähteä keskustan tungokseen, koska Taiteiden yö on levittäytynyt kotikulmillekin. Vallilan kirjaston ohjelma vaikutti mielenkiintoiselta, joten päätin käydä katsastamassa tarjonnan.

Kun tulin paikalle alkamassa oli juuri Runokaraoke, jossa kuka tahansa sai käydä lausumassa valitsemiaan runoja. En ollut itse varautunut runonlausuntaan, joten tyydyin vain kuuntelemiseen. Kuulimme mm. Sirkka Turkkaa ja Viljo Kajavaa sekä Kirsi Kunnasta - viimeksimainitulle lupailtiin järjestää myös aivan oma karaoke.

Ennen illan kirjailijavierasta esiintyi Sakilaiset-yhtye, jonka Helsinki-aiheiset kupletit olivatkin varsin hauskaa kuultavaa. Ehdin käydä myös tutustumassa taidenäyttelyn avajaisiin ja kierrätyskirjamyyntiin, josta ei tällä kertaa kuitenkaan tarttunut mitään mukaan.

Virkistin itseäni teekupillisella ja sitten olikin vuorossa illan kirjailija eli Riikka Pulkkinen. Puolentoista tunnin aikana Pulkkinen ehti puhua moninaisia kauniilla kielellään. Kyllä, Pulkkisen kieli on kaunista ja polveilevaa myös oikeassa elämässä. Hän on myös hyvin sympaattisen oloinen ja hauskakin, hiukan itseironisella tavalla.

Pulkkinen kertoili ainakin kirjoitusprosessistaan, filosofiasta ja tärkeimmistä teemoistaan, kuolemasta ja rakkaudesta. Luonnollisesti esille nostettiin myös päivänpolttava kysymys perinteisen kirjan tulevaisuudesta. Pulkkinen kertoi vastustaneensa pitkään sähkökirjoja pontevasti, mutta tutustuttuaan niihin paremmin hän oli pehmentänyt näkemyksiään: sivun kääntäminen voi olla kiehtovaa sähkökirjassakin. Pulkkinen ei yleisesti ottaen tuntunut olevan huolissaan perinteisen kirjan puolesta, eikä varsinkaan tarinankerronnan puolesta: pitkät, eeppisetkin kertomukset ovat hänen mukaansa tänä päivänä kustantamoissa erityisen haluttua tavaraa.

Myös yleisö sai esittää kysymyksiä, ja minä kysyin  - tietysti - kirjablogeista: tunteeko Pulkkinen blogeja, ja miten blogeihin yleensä kirjallisuuspiireissä suhtaudutaan. Pulkkinen kertoi löytäneensä kirjablogit vasta hiljattain ja ilahtuneensa siitä, kuinka korkeatasoista keskustelua blogeissa käydään. Totta-kirjan ilmestyessä kustannustoimittaja oli lähettänyt Pulkkiselle joitakin linkkejä blogiarvosteluihin, lähinnä positiivisiin, koska kirjan ilmestymisen aikoihin Pulkkinen ei pysty lukemaan negatiivisia arviointeja. Hämmennyin hieman kun Pulkkinen heitti pallon minulle ja pyysi suosittelemaan joitakin hyviä blogeja - mainitsin Katjan ja Jennin blogit, ja Lumiomenaa Pulkkinen onkin kuulemma lukenut. Hän kertoi myös, että kustantamoissa kirjablogien merkitys ehdottomasti huomioidaan ja blogeja arvostetaan.

Kaikenkaikkiaan ilta oli hyvin antoisa. Yleisöä ei ollut tungokseksi asti, mutta tunnelma oli lämmin ja kodikas. Ensi vuonna ehkä uudestaan.

Kesäkuussa, täällä jossain (Runohaaste)

Kesäkuussa, täällä jossain

           puhukaa nyt!
vielä eivät ole ummet lammet
   jäässä vaikka
joka juhannus talvi
       tulee
samaan aikaan
    läpinäkyvä lumi
       tarttuu tukkaan
itikka litistyy
     lammikoksi jäätyy
                    reiteen akka
punastuu ukon
            odottamattomasta
hyvyydestä
hetkeen ei haittaa helle halla
              naapurin menestys

(Kari Hotakainen, kokoelmasta Hot, WSOY, 1987)

Luin parikymppisenä ahkerasti Kari Hotakaisen runoja ihastuttuani ikihyväksi hänen esikoisromaaniinsa Buster Keaton: Elämä ja teot. Luin kolme seuraavaakin romaania, mutta ne eivät oikein kolahtaneet, ja Hotakainen unohtui lukulistaltani. Pidän Buster Keatonia edelleen yhtenä maailman herkullisimmista kirjoista, ja aina välillä kaivan Hotakaisen runot esiin ja luen muutaman sieltä täältä. Olen aina toivonut että Hotakaisen runot olisivat tunnetumpia, koska ne ovat minusta hyvin hauskoja, oivaltavia, välillä synkkiä, välillä helliä. Hotakaisen töksäyttelevän leikittelevä kieli on minusta parhaimmillaan juuri runoissa, mutta ehkä jonain päivänä pitäisi kokeilla uudempia romaanejakin. Juoksuhaudantietä tai Ihmisen osaa, ehkä.

Avaan tällä runolla omalta osaltani Jennin mainion runohaasteen. Lupaan laittaa tänne runoja säännöllisen epäsäännöllisesti. En aseta mitään tarkkoja julkaisuaikatauluja, ettei runojen etsimisestä tulisi vahingossakaan pakkopullaa - menen tunnelman mukaan, kuten runojen lukemisen kanssa muutenkin.

L.M. Montgomery: Sininen linna

Nolo paljastus: vaikka pidän itseäni suurena Montgomery-fanina en ole aikaisemmin lukenut kuin Anna- ja Runotyttö-sarjat. Lapsena en edes tiennyt, kuinka paljon kaikkea muuta Montgomery on kirjoittanut, ja vasta aikuisiällä tajusin, että kirjoja oli jopa suomennettu. Ainoat aikuisiällä lukemani kirjat ovat Anna opettajana ja Annan perhe, joista en kummastakaan juurikaan pitänyt. Annan perhettä en itse asiassa edes lukenut kunnolla - selailin vain läpi - koska se tuntui niin vääränlaiselta.

Sininen linna on Montgomeryn kirjoista se josta olen Annojen ja Runotyttöjen lisäksi eniten kuullut kehuja. Olenpa jopa kuullut joidenkin nimeävän sen suosikki-Montgomerykseen. Siksi olenkin jo pitkään halunnut lukea tämän kirjan, mutta lukeminen on samalla jännittänyt: jos kirja ei lumoaisi joutuisin ehkä tunnustamaan, että Montogomery-rakkaudessani saattaa olla nostalgiaa enemmän kuin haluaisin myöntää. En ole halunnut ajatella että Annan ja Emilian lumo olisi vain lapsuuden muistojen taikaa.

Sinisen linnan perusjuoni on hyvin yksinkertainen. Valancy Stirling on 29-vuotias vanhapiika, jonka elämää ovat aina hallinneet epämiellyttävät sukulaiset, elinympäristön ankeus ja pelko. Valancy pelkää sukulaisiaan, mutta ennen kaikkea hän pelkää elämää: hän ei ole koskaan uskaltanut puhua tai toimia oman tahtonsa mukaan vaan on aina alistunut muiden tahtoon. Valancy ei ole vanhapiikakaan omasta tahdostaan vaan siksi, ettei kukaan mies ole koskaan ollut hänestä kiinnostunut.

Kun Valancy kuulee lääkäriltään olevansa kuolemansairas, häntä pidätelleet kahleet ja muurit murtuvat kertaheitolla. Valancyn vapautuminen alkaa puheesta: hän lausuu vihdoinkin ääneen omat ajatuksensa sen sijaan että sanoisi sen mitä muut odottavat häneltä kuulevansa. Pian Valancy alkaa myös toimia mielensä mukaan: hän muuttaa pois kotoaan, menee ansiotöihin ja tutustuu epäilyttäviin ihmisiin - juoppoihin, aviottomiin äiteihin ja jopa kulmakunnan pahamaineisimpaan mieheen, Barney Snaithiin. Lähestyvän kuoleman ajatus sytyttää Valancyn elämään, mutta miten käy kun elinajaksi luvattu vuosi alkaa lähestyä loppuaan?

"Valancy nojautui yhä eteenpäin. Hänen pieni hattunsa, jossa oli punainen ruusu, oli vedetty toisen silmän yli. Olive tuijotti häntä. Kuunvalossa Valancyn silmät - Valancyn hymy - mitä Valancylle oli tapahtunut! Hän näytti - ei sievältä, Doss ei voinut olla sievä, mutta kylläkin viehkeältä, kiehtovalta, niin aivan inhottavasti."

Pidin Sinisestä linnasta todella paljon. Siinä oli tuttua montgomeryläisyyttä, mutta se oli kuitenkin sopivasti erilainen kirja kuin Annat ja Runotytöt. Tuttua kirjassa oli esimerkiksi tapa kuvata pikkumaisia, kaavoihinsa kangistuneita ihmisiä. Erityisesti Runotyttöihin Montgomery on ripotellut sivuhenkilöiksi monia häijyjä, tyhjänpäiväisiä ja tekopyhiä hahmoja. Anna-kirjat ovat tässä suhteessa hiukan kiltimpiä: niissä ihmisiin suhtaudutaan yleensä lempeämmin ja epämiellyttävimmät ihmiset eivät kosketa Annan elämää kovin läheltä. Sinisessä linnassa taas Valancyn elämä on täynnä varsin vastenmielisiä ihmisiä. Tässä kirjassa suurin osa ihmisistä myös pysyy vastenmielisinä loppuun saakka: karun ulkokuoren alta ei tässä tapauksessa löydy kultaista sydäntä.

Tuttua kirjassa oli myös tapa kuvata luontoa. Joitakuita Montgomeryn luontokuvaukset kai pitkästyttävät - minä taas nautin niistä. Sinisessä linnassa luontokuvaukset yhdistyvät hienosti Valancyn henkiseen vapautumiseen: Valancyn uusi elämä on kuutamoita ja havupuita, metsässä syötyjä mansikoita ja tähtituulia siinä missä vanhaa leimasivat makuuhuoneen katon kosteusvauriot ja ikkunasta näkyvä mainostaulu ("Säilyttäkää koulutytön iho").

Sininen linna on Annoihin ja Runotyttöihin verrattuna toisaalta häijympi ja realistisempi, toisaalta romanttisempi kirja. Tuota realismin ja romantiikan yhdistelmää voisikin pitää Montgomeryn ominaispiirteenä: toisaalta hän on taitava ihmisluonteen kuvaaja, toisaalta ihanteellinen haaveilija. Romantiikan lisäksi Sinisessä linnassa on myös hienovaraista erotiikkaa. Olen aina pitänyt Montgomeryä kirjailijana, joka on osannut rivien välissä vihjata seksuaalisuuteen: varsinkin Runotytöissä löytyy paljonkin tällaista vihjailua. Sininen linnakin pysyy toki täysin säädyllisissä puitteissa, mutta silti se oli omalla verhotulla tavallaan hyvin aistillinen kirja.

Sininen linna jäi mieleen soimaan kuin ihana muisto. Kirjassa ei sinänsä tapahtunut juuri mitään, mutta sen tunnelma ja päähenkilöt olivat ikimuistoisia. Tämän lukukokemuksen jälkeen tulen varmasti tutustumaan muihinkin Montgomeryn tuntemattomampiin kirjoihin, eikä kirjailijaa tarvitse sijoittaa arkistojen nostalgiaosastoon.

Sinisestä linnasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Salla, Leena Lumi, Sara ja anni.M.

L.M. Montgomery: Sininen linna (The Blue Castle, 1926).
Suom. A.J. Salonen
Karisto, 2010

Kolmas viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteessa kolmannen viikon aiheena on suosikkikirjasarjani.

Tove Janssonin Muumit ovat rakkaita ja tärkeitä kirjoja. Muumi-kirjat vetosivat minuun jo lapsena, mutta erityisen tärkeiksi ne tulivat hieman vanhemmalla iällä. Muumeissa on niin paljon viisautta, mielikuvituksen rikkautta ja sävyjä, että niistä löytää aina jotakin joka vetoaa ja koskettaa. Rakastan myös Toven kuvituksia. Lukemattomat kerrat olen lapsena piirtänyt muumipeikkoja, mymmeleitä ja vilijonkkia.

Musiikkihaasteessa pitäisi nimetä onnelliseksi tekevä kappale. Onnelliseksi tekevä musiikki on minusta sellaista, joka kohottaa, pakahduttaa ja täyttää sydämen ilolla. Tällaisen musiikin ei välttämättä tarvitse olla iloista, vaan myös surumielinen musiikki voi tehdä onnelliseksi kauneudellaan.

Yksi onnelliseksi tekevä kappale on Kate Bushin Wuthering Heights. Se on kappale, jossa tekee aina mieli laulaa mukana, vaikka kappale onkin aika mahdoton laulettava ellei satu olemaan oikeasti hyvä laulaja - mitä minä en ole. Ja silti laulaa mukana silkasta ilosta.

Muutama tunnelmapala Amsterdamista

Olen kotiutunut Amsterdamista. Kaupunki oli aivan ihana: tunnelmallinen, kaunis ja eloisa. Vietimme avomieheni kanssa kaupungissa neljä päivää, ja ehdimme kiertää ja tutkia kaupunkia varsin laajalti. Aivan keskustassa emme juurikaan viihtyneet, sillä se oli aivan liian täynnä turisteja, coffeeshoppeja ja krääsämyymälöitä. Onneksi keskustasta ei tarvinnut siirtyä kuin muutama kortteli kauemmaksi, kun pääsi rauhallisemmille ja antoisammille seuduille.

Hotellimme sijaitsi aivan kaupungin "olohuoneen", Vondelparkin vieressä, ja päivämme alkoikin yleensä kävelyllä puiston halki - yhtenä aamuna söimme myös aamiaisemme puistossa. Aika tuntui pysähtyvän tuossa vihreässä, vehreässä keitaassa, jossa koirat saivat juosta vapaana ja haikarat tarkastelivat valtakuntaansa.

Amsterdam on kahviloiden, baarien ja ravintoloiden kaupunki. Erityisesti pikkupurtavissa, täytetyissä voileivissä ja makeissa herkuissa tarjonta oli erinomaista. Pannekoekeneita täytyi tietysti maistaa - valitsin rommirusinaisen täytteen.

Tämä kuva on hurmaavasta Taart van m'n Tante -kahvilasta, jonka riemunkirjava kitsch-sisustus oli yhtä herkullinen kuin nauttimamme kakkupalat.

Kanavaristeily on kenties turistiklisee, mutta ainakin minä nautin siitä suunnattomasti. Talot ja sillat näki aivan uudella tavalla veden tasolta: oli ihanaa lipua siltojen ali ja nähdä valon leikkivän talojen silhueteissa.

Yksi matkan kohokohtia minulle oli Van Gogh -museo. Vincent on yksi suosikkitaiteilijoistani, ja maalausten näkeminen aiheutti sekä onnellista hymyilyä että kylmiä väreitä. Onneksi olimme ostaneet liput etukäteen, ja onneksi tulimme jonottamaan museolle jo ennen sen aukemista: pääsimme kiertämään melkein koko näyttelyn suht rauhassa. Siinä vaiheessa, kun me lähdimme museosta, taulujen edessä kierteli jo sellainen määrä ihmisiä ettei maalauksia olisi nähnyt kuin kurkkimalla.

Sää oli melkein koko matkan ajan aurinkoinen ja melko lämmin. Viimeisenä päivänä satoi, ja olin oikeastaan iloinen siitä, että sain nähdä kaupungin myös sateisena: sade kun taitaa olla Amsterdamissa paljon normaalimpaa kuin paiste.

Kaiken kaikkiaan matka oli erittäin antoisa enkä voi kuin suositella Amsterdamia lämpimästi. Ihmiset olivat todella ystävällisiä - eivät mitenkään tungettelevasti tai keinotekoisesti vaan aidon tuntuisesti. Amsterdamissa oli aivan oma tunnelmansa, ja kaupunki oli todella monipuolinen. Jos palaan Amsterdamiin uudestaan, haluaisin mennä sinne esimerkiksi talvella, jolloin kaupunki luultavasti näyttäisi aivan toisenlaiselta, mutta tuskin vähemmän kiehtovalta.

Toinen viikko musiikkia ja kirjoja

Toisella viikolla kirjahaasteessa haussa on

kirja jonka olen lukenut yli kolme kertaa.

Koska luen kirjoja ahkerasti uudestaan, olen lukenut monetkin kirjat yli kolmeen kertaaan. Tulkitsen siis kysymyksessä haettavan eniten luettua kirjaa. Luulen, että eniten lukukertoja on kertynyt Montgomeryn Anna-sarjalle, jonka luin lapsena käsittämättömän monta kertaa, ja aikuisenakin olen lukenut sen säännöllisesti muutaman vuoden välein. Ja silti kirjojen lumo on säilynyt.

Musiikkihaasteessa pitäisi puolestaan nimetä inhokkikappale. Tätä kysymystä voisi lähestyä monesta kulmasta. Valitako joku päivän hitti, joka ärsyttää vai suosikkibändin epäonnistunut tuotos. Vai musiikkigenre jota inhoaa.

Musiikissa minua ärsyttää ehkä eniten harmittomuus: sellainen kevyesti-keskellä-päivää -musiikki, jota voi huoletta soittaa radiossa ja illanistujaisissa taustamusiikkina. Kun mietin esimerkkejä tällaisesta musiikista, mieleeni tuli eräs kappale, jota tiedän monen suorastaan rakastavan, joten toivon ettei kukaan kauheasti loukkaannu valinnastani. Kyseessä on Deep Blue Somethingin Breakfast At Tiffanys. Tämä kappale on minusta täysin tyhjänpäiväistä rallattelua, eikä se kosketa minua millään tavalla. Lisäksi 90-luvulla oli mahdotonta avata radiota kuulematta tätä kappaletta joka kanavalta: olen siis saanut tästä yliannostuksen loppuelämäkseni. Toiset tämä kappale ehkä saa nostagisiksi, iloisiksi tai laulamaan onnellisesti mukana: heille minun inhokkikappaleeni onkin lemmikkikappale.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa

Tiedättehän sen riemuisan tunteen, kun joku sanoo kaiken sen, mitä olet aina ajatellut, mutta sanoo sen paljon paremmin kuin itse ikinä osaisit? Se tunne oli päällimmäisenä mielessäni lukiessani Anu Silfverbergin esseekokoelmaa Luonto pakastimessa. Hykertelin, nyökyttelin ja luin kirjaa ääneen miehelleni. Kaikesta en toki ollut Silfverbergin kanssa samaa mieltä, mutta sekin vain lisäsi kirjan arvoa silmissäni: lukukokemus ei ollut pelkkää samanmielisten selkääntaputtelua vaan antoi myös uutta ajateltavaa.

Kirja on jaettu seitsemään lukuun, joiden aiheina ovat eläin, ihminen, koti, nainen, työ, jumala ja kuolema. Luulen, että Silfverberg onnistuu suututtamaan monen lukijan heti ensimmäisessä, eläimiä käsittelevässä luvussaan. Silfverberg kirjoittaa kaunistelematta ihmisen ristiriitaisesta suhteesta luontoon ja eläimiin: kuinka ihminen toisaalta väittää rakastavansa luontoa ja eläimiä ja toisaalta käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen. Kuinka helppo ihmisen on sulkea silmänsä lihan tehotuotannon julmuuksilta. Kuinka ihminen tuhoaa lemmikkiensä terveyden jalostaessaan niistä "söpöjä".

Eläinten oikeuksista ja luonnonsuojelusta on lähes mahdotonta puhua ilman että joku mainitsee sanat "syyllistäminen" ja "viherfasismi". Silfverberg kirjoittaakin usein juuri syyllistämisestä ja siitä kuinka länsimainen ihminen sitä vihaa:

"Sillä syyllisyys, meille on opetettu, on pahinta mitä ikinä voi tapahtua. Se on niin kauhean epäreilua."

Silfverberg kirjoittaa mainiosti siitä, kuinka me vihaamme syyllisyyden tunnetta: haluaisimme syyllisten sijaan mielellämme olla uhreja, jotka ovat kaikkien kokemiensa vääryyksien jälkeen oikeutettuja hemmotteluun ja etuoikeuksiin. Ja kuitenkin suuri osa syyllistämisestä valittavista ihmisistä elää äärimmäisen etuoikeutettua elämää, jonka helppous ja yltäkylläisyys perustuu osittain riistoon ja epäinhimillisiin olosuhteisiin.

Itse nautin eniten luvusta joka käsitteli naisten oikeuksia ja feminismiä. Erityisesti iloitsin siitä, kuinka Silfverberg antaa niin sanottujen miesasiamiesten kuulla kunniansa. (Käytän termiä "niin sanottu miesasiamies" kuvaamaan niitä miehiä, joiden mielestä suurin tasa-arvo-ongelma on se, että naiset eivät anna.) Erityisesti luku Pahat naiset on sellainen, että haluaisin lainata sen tähän kokonaan: niin hyvin Silfverberg kiteyttää katkerien ns. miesasiamiesten ajatuskaavojen yksipuolisuuden ja järjettömyyden. Tyydyn kuitenkin lainaamaan vain yhden kohdan, jossa tarjotaan yhtä ratkaisua näiden ajatuskaavojen purkamiseksi.

"Ehkäpä tärkein kohta feministisen liikkeen ohjelmassa pitäisikin olla, että tytöt ja pojat mahdollisimman pienestä pitäen elävät yhdessä. Nythän tehdään lähes kaikki, jotta he kokisivat toisensa vastakkaisina, aina vauvojen värikoodaamisesta lähtien. Erottelu luo vierautta, ja vieraus vihaa."

Silfverberg kirjoittaa tunteella: hän ei peittele kiukkuaan, turhautumistaan tai pelkoaan. Teksti on kuitenkin tunteellisuudestaan huolimatta terävää ja perusteltua. Ja myös hauskaa. Ihmisen järjettömyyksiä esiin nostaessaan Silfverberg ironisoi, päivittelee ja välillä tekee kohteistaan rehellistä pilkkaa. Hän kohdistaa kuitenkin ironiansa myös itseensä, ja lisäksi taustalla on aina yritys ymmärtää ilmiöitä ja niiden syitä. Eniten ymmärtämisvaikeuksia tuntuu aiheuttavan uskonto: Silfverberg kertoo pystyvänsä kuvittelemaan, miltä tuntuu olla rasisti, sairas tai Matti Vanhanen, mutta uskovaisen kokemusta hän ei ole koskaan pystynyt tavoittamaan.

Uskontoa käsittelevä luku oli minulle monella tapaa mielenkiintoisin, koska siinä oli paljon itselleni vieraita ajatuksia. Ei siksi että itse olisin uskovainen, mutta uskonto ja uskovaiset eivät herätä minussa sellaisia vihan ja vierauden tunteita kuin ne tuntuvat Silfverbergissä herättävän. Silfverberg kuitenkin kirjoittaa tästäkin aiheesta rehellisesti ja kiinnostavasti: vaikka en siis juurikaan nyökytellyt tätä lukua lukiessani, luin suurella mielenkiinnolla.

Luonto pakastimessa on luultavasti nautittavinta luettavaa niille, jotka suurin piirtein jakavat Silfverbergin kokemus- ja arvomaailmaan. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla, mitä se antaa sellaiselle lukijalle, joka on hiukan eri linjoilla kirjoittajan kanssa. Olisivatko esseet ärsyttäviä, suututtavia tai typeriä? Vai antaisivatko ne jotain uusia ajatuksenpoikasia vaikka eivät ehkä lukijan mielipiteitä muuttaisikaan?

Luonnon pakastimessa ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Ina ja Karoliina. Karoliinan blogista löytyy myös runsas kokoelma lainauksia kirjasta: niistä saa hyvän kuvan kirjan aiheista ja Silfverbergin kirjoitustyylistä.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa 
Teos, 2011

Blogihaaste ja muuta mukavaa

Vietin muutaman päivän mökillä. Lukeminen rajoittui laiskahkoon naistenlehtien selailuun. Ei ollut malttia lukea, kun aika kului uimiseen, syömiseen, pelailuun, souteluun, rantakallioilla istuskeluun, viinin särpimiseen, saunomiseen, nauramiseen, kesässä olemiseen.

No, onneksi junassa tuli sentään luettua kirjojakin.

Kotona odotti pari iloista asiaa blogin tiimoilta. Booksy oli lähettänyt yllätyspalkinnon pienen blogivisan voitosta: paketista löytyi Marisha Rasi-Koskisen Katariina, jonka olinkin jo lisännyt päänsisäiseen lukulistaani. Kirja oli siis erittäin mieluinen yllätys - kiitos Booksy!

Sinisen linnan kirjaston Maria puolestaan oli muistanut minua tällä suloisella tunnustuksella - kiitos!.

Haasteen saaneen tulee kertoa lempivärinsä, lempiruokansa ja minne haluaisi matkustaa.

Lempivärini löytyvät yleensä luonnosta. Taivaan eri sävyt, ruskan värit, puiden viherrys keväällä - ne kaikki ilahduttavat minua. Jos yksi väri pitäisi valita, voisin sanoa esimerkiksi sen sinisen sävyn, joka meressä on keväällä auringon paistaessa. Jos mukaan lisätään vielä rantakaislojen keltaisuus, ollaan lähellä täydellistä väriyhdistelmää.

Lempiruokiakin minulla on lukuisia. Pidän intialaisista ja nepalilaisista kasvisruuista, ruokaisista salaateista, voipohjaisista piirakoista ja itsetehdyistä lihapullista hyvässä tomaattikastikkeessa. Yksi omista luottoruuistani on kuskus-salaatti, jossa on mm. punasipulia, rucolaa, papuja, päärynää ja vuohenjuustoa.Olkoon siis se lempiruokani.

Haluaisin matkustaa joskus ainakin Irlantiin, Islantiin ja Japaniin. Myös Amsterdam on kiehtonut jo pitkään - onneksi pääsenkin lähtemään sinne jo ylihuomenna. En ole matkustanut kovinkaan paljoa, joten kiinnostavia paikkoja kyllä riittäisi. Toisaalta kotimaanmatkailukin riittää usein tyydyttämään minun kaukokaipuuni, ja haluaisinkin koluta Suomesta vielä monta kolkkaa. Yksi haaveeni olisi päästä mökkilomalle Ahvenanmaalle.

Aika moni bloggaaja on tainnut tämän haasteen tehdä tai ainakin jo saada jostakin blogista. Haastan kuitenkin mukaan Sallan ja Valkoisen kirahvin, jotka eivät ainakaan vielä ole haasteeseen vastanneet.