Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

"Hän päästi huudon ja silmät kyyneltyivät. Hän makasi selällään ja vapisi kykenemättä irrottamaan silmiään ulkona seisovasta varjohahmosta. Huokaava ääni kuului taas, heikosti mutta mahdottomana kieltää, ja se tuli hahmosta, siitä ei ollut epäilystäkään, se oli tuo olento ulkona joka huokaili, ja sitten kuului sana, suhina, kuin kangasta olisi vedetty lattian yli. 
Se kuulosti yhtä murheelliselta kuin huokailu.
Kuin se olisi sanonut
...apua..." 

Pohjanmaalla tapahtuu kummia. Ensin maa järisee, ja jotkut pitävät tätä jälkiviisaasti enteenä myöhemmistä tapahtumista. Pidetty opettaja Sofie kuolee auto-onnettomuudessa. Uskonkriisissä kamppaileva pappi huijaa juoksukilpailussa. Ja ihmiset alkavat taas nähdä vilauksia myyttisestä demonista, joka näyttäytyy mustaa mustempana varjohahmona. Viimeksi havaintoja tuosta hahmosta – Raamtista – oli nähty 1990-luvulla, kun pieni tyttö löytyi kuolleena metsästä.

Sofien hautajaisiin saapuvat änkyttävä Loke-veli ja Christoffer, joka tekee graduaan Raamtista. Kotikylässä he kohtaavat lapsuudenystävänsä, Sofien kihlatun Benjaminin sekä Simon-papin. Kaikilla neljällä on nykyhetkessä huolensa ja murheensa, mutta myös lapsuuden ja nuoruuden haamut väijyvät taustalla. Seksuaalisuus, suhteet vanhempiin ja sisaruksiin, uskonto, perheväkivalta, traumat ja petokset nousevat pintaan, kun Sofien kuolema pakottaa kohtaamaan menneisyyden.

Sanottakaan ensimmäiseksi, että Tummempaa tuolla puolen on hyvä kirja: koukuttava, kekseliäs ja tunnelmaltaan vanhva. Sanottakoon toiseksi, että omaan lukukokemukseeni vaikutti kenties liikaa se, että olin kuvitellut kirjan olevan jotenkin erilainen. Odotin jotakin oudompaa, häiritsevämpää, mystisempää. Mutta loppujen lopuksi Tummempaa tuolla puolen oli minusta varsin perinteinen jännityskertomus. Vaikka siinä oli elementtejä reaalifantasiasta ja kauhusta, se muistutti kokonaisuutena aika lailla dekkaria. Kirjassa on pieni kyläyhteisö, jonka idyllisen kuoren alla muhivat synkät salaisuudet. Henkilöiden elämää taustoitetaan perusteellisesti, kuvataan niin menneisyyttä kuin nykarkeakin yksityiskohtaisesti, melkein pitkästyttävästi. Luvut päättyvät usein koukkuihin, jotka usuttavat lukemaan eteenpäin. Ja vaikka Korkea-aho ei (onneksi) anna kaikille tapahtumille luonnollisia selityksiä, hänen yliluonnolliset olentonsa käyttäytyvät loppujen lopuksi niin loogisesti ja tervejärkisesti, että kirjan lopussa viimeisetkin mystisyyden rippeet olivat ropisseet jonnekin lukumatkan varrelle.

Kyse oli siis jossain määrin omista odotuksistani. Jos olisin lähtenyt lukemaan perinteistä jännäriä, mystiset mausteet olisivat voineet tuntua virkistäviltä. Mutta kun odotin jotakin hyvin nyrjähtänyttä ja todellisuuden rajoja venyttävää, koin auttamatta kirjan aika tavanomaiseksi. Vierastin myös hieman sitä, että jokaisen henkilöhahmon tausta oli niin täynnä traumaa ja kieroumaa: kaikki se seksuaalisten turhautumien, ääriuskonnollisen hurmoksen ja väkivallan määrä alkoi jossain vaiheessa tuntua tarkoituksellisen raflaavalta. Ja vaikka pidän itseäni aika säikkynä lukijana, en odotuksistani huolimatta pelännyt kirjan parissa. Jännittävä se kyllä oli, ja ehdottomasti koukuttava, mutta mitään väristyksiä kirja ei aiheuttanut.

Pelkään antavani kirjasta liian negatiivisen kuvan. Kirjahan ei siis missään nimessä ole huono, ja minäkin viihdyin sen parissa vallan hyvin. Se oli hyvin kirjoitettu ja varsinkin kirjan alkupuoli oli mukavan kutkuttava tunnelmaltaan. Enkä muista koska olisin lukenut yhtä aitoa änkytystä kuin tässä kirjassa: puhevikaisen Loken ongelmansa kanssa oli yksi kirjan vaikuttavimmista elementeistä. Kirjan upea kansikuva ansaitsee myös erityismaininnan. Ja uskon, että ihmiset jotka lähtökohtaisesti pitävät jännäreistä ja dekkareista minua enemmän, osaavat antaa tällekin kirjalle enemmän arvoa.

Muita blogiarvioita: Katjalle tämä oli jännityskirja, jonka kaltaisen hän on aina halunnut lukea; Taika löysi kirjasta myös 80-luvun lasten sukupolviromaanin; Annikan mielestä kirja oli kaunis ja herkkä kaikessa rujoudessaan; Kirsin mielestä Korkea-aho on taitava tarinaniskijä; Mari A. eli täysillä mukana.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen (Gräset är mörkare på andra sidan, 2012)
Suom. Laura Beck
Kansi ja kuvitukset: Sanna Mander
Teos & Schildts & Söderströms, 2012

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

"Häntä ei pelottanut nyt mikään muu kuin se, ettei tämä tunne koskaan haihtuisi. Sydän sykki hirvittävän tyytymättömänä senhetkiseen elämään; korvissa soi vielä musiikin kaiku ja silmissä välkkyivät valojen heijastukset. Hänestä tuntui että jokin vihlaiseva tieto oli pyyhkäissyt häntä siivillään, jokin ihmeellinen ja salaperäinen tunne, joka vaikutti miltei yhtä voimallisesti kuin edellisen viikon tapahtumat. Hän makasi sohvalla typertyneenä ja lannistuneena siitä, ettei ollut onnistunut tarttumaan siihen mitä hänelle oli tarjottu, ja vajosi horteeseen joka ei ollut unta."

Äitejä jotka lähtevät. Poikia jotka yrittävät selvitytyä äidin kuolemasta. Äitejä jotka  haluaisivat rakentaa tulevaisuutta pojilleen. Poikia joista on tullut äideilleen vieraita. Colm Tóibínin novelleissa äitien ja poikien väliset suhteet eivät ole helppoja tai yksinkertaisia. Moni tarina käsittelee tavalla tai toisella menetystä: äidit ja pojat kadottavat toisensa joko kirjaimellisesti tai henkisesti. Haikea surumielisyys sävyttää lukukokemusta, eikä Tóibín päästä lukijaansa helpolla. Vähäeleisten tarinoiden taakse kätkeytyy kerroksia, joiden tummat sävyt paljastuvat vähitellen.

Ihastuin rajattomasti Tóibínin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Brooklyniin ja vaikka tämä novellikokoelma ei ollut minulle samanlainen täydellinen lukukokemus, vaikutuin suuresti ja ihastuin taas Tóibínin kirjalliseen ääneen. Brooklynissa pidin erityisesti niukan kauniista kerronnasta ja arkisen elämän merkityksellisestä kuvauksesta, ja samat elementit löytyvät myös näistä novelleista. Jotkut tarinat ovat hyvin lyhyitä ja melkeinpä vailla tapahtumia ja tarinaa –kuin satunnaisia otoksia kenen tahansa eletystä elämästä – ja vasta novellin päätyttyä alkaa pohtia, mitä pienten vihjeiden taakse oikeastaan kätkeytyi.  

Matka on kahdeksan sivun mittainen tuokiokuva äidistä, joka on tuomassa masennusta sairastavaa poikaansa kotiin sairaalasta. Äiti yrittää puhella arkisesti, mutta poika istuu takapenkillä vaitonaisena ja vihamielisenä. Kotona odottaa halvaantuneena vuoteessaan makaava isä. Millainen elämä odottaa poikaa, jonka masennus on äidin mielestä synkeä lahja josta tämä ei suostu luopumaan. Ja millainen yhteinen elämä heillä on takanaan – äidillä ja pojalla, jonka syntymä ei ollutkaan niin suuri muutos kuin vanhemmat olivat arvelleet? Tóibín ei kerro, mutta lukijan mieleen jäävät tyhjässä talossa kaikuvat ontot askeleet ja tympeän likaisenkeltaisina palavat katuvalot.

Toiset tarinat rakentavat laajempia kaaria. Pelin hengessä leskeksi jäänyt Nancy yrittää määrätietoisesti rakentaa perheelleen tulevaisuutta, miehen jätettyä kuollessaan hänelle huonosti kannattavan kaupan ja hunningolla olevat raha-asiat. Nancy uurastaa tarjotakseen lapsilleen paremman elämän kuin rasvalta haiseva pikaruokapaikka ja viinakauppa. Mutta rakentaako Nancy unelmaa itselleen vai pojalleen? Karhean kaunis Kolme ystävää taas kertoo äitinsä hautajaisista palaavasta Fergusista, joka lähtee ystäviensä kanssa rannalla järjestettäviin reiveihin. Huumeiden, tanssin ja seksin aiheuttamat euforian aallot eivät voi estää mieleen nousevia muistoja äidistä. Äidistä, joka oli aina rohkein uimari ja nopein marjanpoimija.

Kokoelman päättävä Pitkä talvi sijoittuu pieneen espanjalaiskylään, jossa Miquelin perhe on juuri lähettämässä tämän nuorempaa veljeä asepalvelukseen. Veljen lähdön jälkeen Miquel alkaa tajuta, että äidillä ei ole kaikki kunnossa. Tässä tarinassa Tóibín on parhaimmillaan – samanaikaisesti julmimmillaan ja  lempeimmillään. Ihmissuhteiden monimutkaisuus, sanomatta jääneet sanat, syyllisyys ja lohtu kuvataan alleviivaamatta mutta riipaisevasti. Tarina on kirjan pisin ja sai ajattelemaan, että kenties Tóibínin verkkainen ja hillitty tyyli pääsee kuitenkin parhaiten oikeuksiinsa pidemmässä  kerronnassa, jossa on aikaa ja tilaa rakentaa henkilöitä ja tunnelmia kerros kerrokselta, kunnes pienistä aineksista syntyy melkein pakahduttava kokonaiskuva. Mutta kyllä Tóibín osaa lyhyilläkin novelleillaan koskettaa – välillä hellästi, välillä sivaltaen. Kuten usein novellikokoelman kohdalla, tähänkin kirjaan mahtui pari tarinaa, jotka jäivät vähän vaisuiksi, mutta kokonaisuutena jälkimaku oli vahva.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, 2006)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2013

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Viidakon vaarat

Uuden Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumin lukeminen tuntuu aina siltä kuin tapaisi vanhoja rakkaita ystäviään pitkästä aikaa. Edellisestä tapaamisesta on aikaa, mutta juttua voi jatkaa heti siitä, mihin viimeksi jäätiin. Onhan takana pitkä yhteinen historia ja paljon hyviä muistoja.

Tässä uudessa albumissa päähenkilöiden elämä on suurimmaksi osaksi aikuisen onnellista ja seestynyttä. "Elämä on mukavaa", toteaa Esko, johon Risto: "Eikä siihen ole paljon lisäämistä. Onnen tavoittelu on kiinnostavaa. Onni ei." Miehet päättävätkin näin ollen spekuloida aiheesta futismaajoukkueen EM-karsintaottelut. Urheilu ja musiikki ovat siis edelleen tärkeitä peruspilareita Kramppien maailmassa.

Esko on parantunut masennuksesta ja virittelee uutta romanssia. Hän ei edelleenkään kuulu Facebookiin eikä pidä blogia yksityisasioistaan: niihinhän tuhlautuisi hyvää lenkkeilyaikaa! Risto ja Tanja odottavat esikoistaan ja miettivät tuleeko lapsesta hirmuhallitsija vai valistunut yksinvaltias. Ainokin on mukana, mutta enemmän sivuhenkilönä.

Kramppien tarinat ovat kuin pieniä tosielämän palasia. Harvemmin tapahtuu mitään dramaattista tai erikoista: henkilöt kävelevät kaupungilla keskustellen maahanmuuttokritiikistä (Oikein kolmiosainen yhdyssana!), seurustelun säännöistä ja siitä miksi kauniit naiset ovat musikaalisempia kuin tavalliset. Puheenaiheet ja repliikit ovat sellaisia, että ne voisi vallan hyvin kuulla omassa ystäväpiirissäänkin – ja luultavasti on kuullutkin. Ja juuri siinä piileekin niiden viehätys.

Christer Nuutisen piirrosjälki on yhtä ihastuttavaa kuin aina ennenkin. Kuvia jaksaa tuijotella loputtomiin etsien pieniä yksityiskohtia: putoavia syksyn lehtiä, mökkimaisemassa piilevää kettua, Eskon vinyylisoitinta ja kaupungin ohikulkijoiden ilmeitä.

Tuttuun tapaan mukana on myös käsikirjoittaja Kallion kommentteja, jotka ovat myös aivan mainioita. Niissä saatetaan paljastaa, mistä strippi on saanut innoituksensa, mitkä ovat käsikirjoittajan suosikkijaksoja tai kommentoida henkilöiden mietteitä. Esimerkiksi Salaattipäivä-jaksoa Kallio kommentoi näin: "Jos yhteistuumainen ruuanlaitto onnistuu orastavassa suhteessa muutkin puuhat luontuvat luultavasti mukavasti. Viimeisiään vetelevässä liitossa keittiössä puuhastelu saattaa olla viimeinen asia, joka lakkaa toimimasta." Samanlaisen elämänviisauden saattaisi tietysti tarjoilla myös joku Kramppien henkilöhahmoista.

Pauli Kallio (teksti) ja Christer Nuutinen (kuvitus): Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Viidakon vaarat
Arktinen Banaani, 2013

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

"Ei saa kääntyä. Jos käännyt, putoat pyörän selästä. Jos käännyt, muutut suolapatsaaksi. Jos käännyt, rakkaasi kuolee. Sinun viehkeytesi. Valosi. Mille kääntyi. Suuressa valkoisessa ja valaistussa talossa josta hän oli juuri lähtenyt oli jotain kovin yksinäistä. Hän kuuli ääniä, nauravien ja hihkuvien vieraiden ääniä, mutta äänet oli kiedottu paksuun samettiin. Sumu veisi pian voiton. Talosta. Puutarhasta. Ihmisistä. Sweetheart like you. Mille jatkoi matkaa."

Sirin ja Jonin avioliitto on ajatunut vaiheeseen, jossa pariskunta nukkuu eri huoneissa ja yrittää kommunikoida toisilleen öisillä tekstiviesteillä. Jon ei saa kirjoitettua kolmatta osaa menestystrilogiaansa. Siri epäilee Jonilla olevan muita naisia – kuten tällä onkin. Heidän tyttärensä Alma oireilee pahaa oloaan tavalla, jota vanhemmat eivät pysty käsittelemään: Alman teot on koulussaan määritelty terrorismiksi. Sirin suhdetta Jenny-äitiin hiertää se, että Jenny on sysännyt Sirin kannettavaksi syyllisyytensä tämän pikkuveljen kuolemasta. Umpisolmuisten ihmissuhteiden huipuksi Sirin ja Jonin lastenhoitaja katoaa ja löytyy myöhemmin murhattuna.

Linn Ullmannin Aarteemme kallis sisältää paljon sellaisia aineksia, joista olisi voinut rakentua lukukokemus minun makuuni. Siinä on ongelmallisia perhesuhteita, vaikeita henkilöhahmoja ja rikkonainen rakenne takaumineen ja muistoineen. Ja kaunista, polveilevaa kieltä. Mutta jokin tässä kirjassa ei vain toiminut, ja vaikka lukeminen sujui helposti ja sujuvasti, kirjan jälkimakuna oli pettymys.

Mari A. pohtii mielenkiintoisesti omassa blogijutussaan, miksi ei ymmärtänyt kirjan hienoutta. Marille oli tullut kirjan tietyistä piirteistä mieleen Kunderan Olemisen sietämätön keveys, ja hän miettii, onko Ullmann halunnut kirjoittaa kirjan, joka olisi kuin Kunderan teos. (Ja kuinka ollakaan, tässä haastattelussa Ullmann kertoo lukeneensa kirjoitusprosessin aikana Kunderan kirjaa uudelleen. Jonkinlainen sukulaiskirja Olemisen sietämätön keveys siis tälle on.) Minua taas häiritsi välillä lukiessa se, että kirja toi minulle vähän liikaa mieleen Monika Fagerholmin Amerikkalaisen tytön. Ei ainoastaan siksi, että molemmissa kirjoissa katoaa (ja kuolee) nuori, yhteisöön ulkopuolelta tullut tyttö, tai koska molemmissa tragedian näyttämönä on idyllinen ympäristö. Myös tekstin rytmi sekä Ullmanin tapa käyttää toistoa tehokeinona toivat ajoittain mieleen Fagerholmin. Kyse on vain pienestä samankaltaisuudesta, ja se vaivasi minua lähinnä siksi, että pakostakin vertasin kirjoja keskenään – ja tässä vertailussa Aarteemme kallis jäi selvästi kakkoseksi.

Minusta kirjassa oli liikaa teemoja, jotka söivät toisiltaan tilaa ja syvyyttä. Esimerkiksi koko Millen murha (joka tavallaan esitetään kirjan keskeisenä arvoituksena), oli minusta aivan turha elementti – niin merkityksettömältä se tuntui. Aina välillä tulee sellainen olo, että kirjailijat kirjoittavat tarinaan murhan tai jonkun muun arvoituksen tekemään kirjasta vetävämmän, ikään kuin pelkät henkilöhahmot ja heidän historiansa ei riittäisi lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseen. Tässäkin tapauksessa olisin mieluummin lukenut risaisista äiti-tytär -suhteista ja miettinyt, miksi Jon ja Siri ovat niin avuttomia Alman hädän edessä kuin seurannut Millen viimeisiä hetkiä. Nyt moni asia jäi jotenkin irralliseksi tai pinnalliseksi, kun taas toisille (minun mielestäni epäkiinnostaville asioille, kuten Jonin tekstiviesteille) omistettiin suhteettoman paljon tilaa.

Mielenkiintoisinta kirjassa olivat vanhempien ja lasten väliset suhteet – niin  Sirin suhde Jennyyn kuin Alman suhde vanhempiinsa. Kuinka vanhemmat siirtävät omat ongelmansa lapsilleen, ja kuinka vieraita lapset ja vanhemmat voivatkaan toisilleen olla. Kuinka vaikea vanhempien on kohdata lastensa ongelmia. Pelkästään näistä aineksista olisi voinut rakentaa kiinnostavan ja kipeän kirjan.

Petyin myös kirjan loppuun, jossa siirryttiin yllättäen ja kovin helposti jonkinlaiseen sovitukselliseen harmoniaan. Vaikka kyseessä ei mikään yltiöonnellinen lopetus ollutkaan, lukkotilanteesta tunnuttiin liukuvan yhtäkkiä yhteisen ruokapöydän ääreen jutustelemaan. Toisenlainen loppuratkaisu olisi vielä voinut nostaa kirjan arvoa silmissäni, sillä eihän tämä missään nimessä huono ollut. Ja jonkinlaisen uteliaisuuden Ullmannin tuotantoa kohtaan kirja kyllä herätti, ja voisin kuvitella kokeilevani vielä jonkun toisen kirjan parissa: ehkä joku toinen tarina voisi toimia minulle paremmin, mieluusti ilman murhamysteerejä.

Kirjan ovat lukeneet myös Sara jolle se tarjosi nautintoa ja ahdistusta sopivassa suhteessa; Reeta jonka mielestä se on hankaluudessaan valtavan hieno; Annika K jonka olisi tehnyt mieli ravistella toisiaan kierteleviä henkilöhahmoja; Tuulia joka odotti saavansa lopussa enemmän vastauksia; Minna jolle tämä ei noussut suosikki-Ullmanniksi; Norkku joka ei saanut odottamaansa dekkaria; Arja jonka mielestä Ullmannin teksti on herkkua sekä Karoliina joka ihastui ihmis- ja perhekuvaukseen.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Linn Ullmann: Aarteemme kallis (Det dyrebare, 2011)
Suom. Tarja Teva
Kansi: Mamma Anderson (Kompisar från förr)
WSOY, 2012 

TTT: Kymmenen kirjallista kevättä

Hyvää vappua ja hyvää kevättä!

En ole nuorempana ollut oikein kevätihminen, mutta viime vuosina olen huomannut alkaneeni nauttia myös tästä vuodenajasta. Varsinkin tänä vuonna olen ollut suorastaan keväthuumassa, ja sen kunniaksi ajattelinkin nyt listata joitakin keväisiä tunnelmapaloja kirjoista. Nautin usein luonto- ja vuodenaikakuvauksista kirjoissa, ja saatan myös valita lukemisiani vuodenaikojen mukaan. (Syksyllä runot houkuttelevat, kesällä tekee mieli klassikoita jne.).

1. F.H. Burnett: Salainen puutarha
Onko mitään suloisempaa kuin Salaisen puutarhan herääminen kevääseen. "Dickon näytti Marylle kuolleilta näyttäneiden ruusunoksien paisuvia nuppuja. Hän näytti hänelle kymmeniätuhansia uusia vihreitä täpliä, jotka työntyivät näkyviin mullasta. He työnsivät innokkaat nenänsä aivan kiinni maahan ja haistelivat sen lämmintä tuoksua; he kaivoivat ja kitkivät ja nauroivat hiljaa ihastuksissaan [...]."

2. Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär
Kun talvi viimein väistyy ja Ronja pääsee taas rakkaaseen metsäänsä, hän syöksyy päätäpahkaa kevääseen ja huutaa keväthuudon. "Kevään villi, raikas laulu kaikui kaikkialla, kaikissa puissa ja kaikissa vesissä ja kaikissa vehreissä pensaikoissa."

3. Astrid Lindgren: Marikki ja Kesäkummun Tuikku
Ei voi mitään, on pakko ottaa listalle myös toinen kirja Lindgreniltä. Marikki ja Kesäkummun Tuikku alkaa vapusta ja päättyy vappuun. Ensimmäisenä vappuna Marikki laittaa vappukokolle jalkaansa uudet sannikkaat ilman äidin lupaa. Kun kokko sytytetään ja mieskuoro alkaa laulaa, tunteet myllertävät Marikin rinnassa. "Jokin siinä saa hänen sydämensä värähtelemään: kokko ja laulu ja keväinen hämärä. Että elämä voikin olla niin kaunista ja ihanaa ja surullista! Marikki on aivan räjähtämäisillään jostakin käsittämättömästä tunteesta, jostakin jolle ei ole edes nimeä. Elämä kuohuu hänen suonissaan, mutta jotakin muutakin tässä on, se on varma. Ja äkkiä Marikki tajuaa. Katumus! Viis sannikkaista, ne ovat turhanpäiväiset itse elämän rinnalla, joka on suurta ja ihmeellistä ja ihanaa."

4. Tove Jansson: Taikatalvi
Taikatalvi kuvaa toki enimmäkseen talvea, mutta lopussa koittaa kevät. Ja kuinka ihanalta kevät tuntuukaan pitkän, kylmän talven jälkeen! "Kevät oli päättänyt olla olematta runollinen, se oli vain riehakas. Se oli heittänyt joukon pieniä, hupsuja pilvenhattaroita ilmaan, se lakaisi katoilta viimeisen lumen, se piirteli joka paikkaan pieniä puroja ja leikki muuten vain aprillia." Tuu-tikki soittaa posetiivia ja Niiskuneiti löytää ensimmäisen krookuksennupun

5. L.M. Montgomery: Anna ystävämme
Montgomery on suuri kevään ylistäjä, ja yksi ihanimpia keväisiä kohtauksia hänen kirjoissaan on se, kun Anna juhlistaa syntymäpäiväänsä metsäretkellä. Anna, Diana, Jane ja Priscilla tekevät tuttavuutta kevään kanssa samoilemalla metsässä, etsimällä kauneutta, tekemällä löytöjä sekä nauttimalla eväitä puron rannalla: hyytelötorttuja ja mantelikierukoita ja kermamunkkeja ja vaaleanpunaisella ja keltaisella kuorrutettuja puolikuita ja sitruunakakkua – sekä proosallisia voileipiä.

6. Dorothy L. Sayers: Juhlailta
Toukokuu Oxfordissa on tällainen: tulppaanit tanssivat collegen puutarhassa, pyökkien kulta syvenee, veneitä lasketaan joelle. Kesäleningit ja akateemiset viitat lepattavat tuulessa, epäsiistit teeseurueet kansoittavat neliöpihat, ikkunalaudoille ilmestyy valkaistuja tennistossuja. Ja sekä tutorit että kandidaatit alkavat valmistautua lopputentteihin, joissa oppinaisuuden munien odotetaan kuoriutuvan. Ja vappuna poikakuoro laulaa Magdalenin tornissa auringon noustessa.

7. T.S. Eliot: Autio maa

"April is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain."
Tältäkin kevät usein tuntuu.

8. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Yksi syy siihen, miksi Tarttin kirja niin suuresti vetoaa minuun, saattaa olla se, että kirja seuraa niin tarkasti vuodenkiertoa. Siinä missä kirjan syksy on onnen aikaa ja talvi vieras ja pelottava, kevät on oikullinen ja epävarma, kauneimmillaankin. "Huhtikuun toisella viikolla kaikki odottivat innokkaina pysyisikö sää kauniina. Se pysyi, tyynen varmasti. Hyasintit ja keltanarsissit kukkivat kukkapenkeissä, orvokit ja talviot niityillä; kosteat ja resuiset valkoiset perhoset lepattelivat juopuneesti pensasaidoissa. Panin pois talvitakin ja päällyskengät ja kävelin paitahihasillani melkein päihtyneenä ilosta.
"Ei tämä kestä", Henry sanoi."

9. Eeva Kilpi

"Huhtikuu.
Lunta sataa pystysuoraan ylöspäin.
Ei piru keksinyt enää muuta."

Ja myös:

"Kun syksyllä
on oikein hiljaa metsässä
voi kuulla ensi kevään käen kukkuvan."

10. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Kevät on tietysti myös rakkauden aikaa. Akselin ja Elinan tuore rakkaus kukoistaa kevättalvella. Kun Elina tulee ensimmäistä kertaa viralliselle vierailulle Koskelaan on huikaisevan kirkas palmusunnuntai ja lumi sulaa jo hiljalleen. Porstuanperäkamari on lämmitetty ja aurinko luo läikät räsymatoille. Sulhanen ja morsian hymyilevät sisäänpäin kääntynyttä hymyä. Paluumatkalla "käveltiin käsi kädessä, välillä käsi kainalossa, tai sitten tönittiin toinen toisiaan kevyesti. Koetettiin saada toinen horjahtamaan ja astumaan lumihankeen. Sellainen ei tuntunut Akselistakaan yhtään lapselliselta. Vanha juro jäykkyys oli hävinnyt. Pikku poikanakaan hän ei milloinkaan ollut kokenut niin irtonaista ja kevyttä oloa kuin nyt."          

Dorothy L. Sayers: Kuolema vierailee kerhossa

 
"Jotkin asiat ovat niin julmia."
"Niin ovat – hyvin monet asiat. Syntyminen on julmaa – ja kuoleminen – ja ruoansulaminen, senkin mainitakseni. Joskus, kun ajattelen, mitä minun sisuksissani tapahtuu ihanalle suprême de sole'elle, jossa on kaviaaria ja croûtons'eja ja hauskoja pieniä perunaviipaleita ja sensellaista – voisin itkeä. Mutta siellä se vain on.""

Tämä kirja on minulle hyvin rakas vaikka ei varsinaisesti olekaan tarinaltaan tai teemoiltaan suurin suosikkini Wimsey-tarinoiden joukossa. Kirjasta on kuitenkin tullut läheinen, koska olen lukenut sitä niin usein väsyneenä tai ollessani allapäin tai vain halutessani nauttia Peter Wimseyn seurasta ja 1920-luvun Lontoon tunnelmasta.

Tarinaltaan Kuolema vierailee kerhossa on varsin perinteinen dekkari. Vanha kenraali Fentiman löydetään kuolleena kerhostaan aselevon vuosipäivänä. Samana päivänä kuolee myös kenraalin sisko. Perinnönjaon vuoksi olennaiseksi kysymykseksi muodostuu se, kumpi sisaruksista kuoli aikaisemmin, ja Wimsey pestataan ottamaan selvää asiasta. Vähitellen käy tietysti ilmi, että on tapahtunut murha, ja siitä seuraa väärien johtolankojen seuraamista, juonittelua ja epäiltyjen listaamista.

Erityisen ihanaksi tämän kirjan tekee miljöö ja ajan henki. Wimsey liikkuu sodassa traumatisoituneiden veteraanien, Chelsean taiteilijapiirien ja herrasmiesten kerhojen piireissä, siemailee portviiniä, syö hienoja illallisia ja keskustelee kirjallisuudesta. Seurapiireissä harrastetaan tieteitä ja yhteiskunnan lapsipuolten aseman parantamista ja sensellaista ja keskustellaan rauhastutkimuksesta. Myös naisten aseman muuttuminen näkyy keskusteluissa. Näin purkaa tuntojaan George Fentiman, jonka luonnolle käy vaimon ansioilla eläminen:

"Ennen vanhaan oli joukottain naimattomia naisia seuranaisina, ja kuulehan tyttöseni, heillä oli silloin paljon paremmat olot kuin nykyajan naisilla jatseineen ja lyhyine hameineen ja muka ammatteineen. Nykyajan tytöillä ei ole hiventäkään säädyllisyyden tunnetta eikä tunnetta ylipäätään. Raha – raha ja maine, muusta hän ei välitä. Sen vuoksi jouduimme sotaan – ja siihen olemme jälleen päätyneet."

Sayers on jälleen kerran kirjoittanut mainioita sivuhenkilöitä. Erityisen kiinnostava on Ann Dorland, jota muut henkilöhahmot kuvailevat mm. nykyaikaiseksi Chelsea-naiseksi, rumaksi mutta persoonalliseksi, älykkääksi, sentimentaaliseksi, hiukan hulluksi miesten suhteen ja säälittäväksi. Ann on vakava tyttö, joka kenties haluaisi olla kevytmielisempi ja boheemimpi – nainen joka kaipaa kipeästi rakkautta, mutta jolla ei juuri ole ollut menestystä miesten parissa. Annilla on monia sukulaissieluja Sayersin kirjoissa: yksinäisiä naisia, jotka joko metsästävät rakkautta epätoivoisesti tai yrittävät kieltää itseltään omat tunteensa ja rakkaudenkaipuunsa. Aihe on selvästi ollut Sayersille tärkeä – kenties osin henkilökohtaisten kokemusten vuoksi.

Lopuksi on vielä todettava, että kirjanrakastajan on vaikea vastustaa dekkaria, jossa etsivä tekee johtopäätöksiä epäillystä tämän kirjahyllyn perusteella:

""No niin. Aloittakaamme nyt takan vieressä olevalta hyllyltä. Dorothy Richardson – Virginia Woolf – E.B.C. Jones – May Sinclair – Katherine Mansfield – nykyaikaiset naiskirjailijat ovat hyvin edustettuina, eivätkö olekin? – Galsworthya on. – Ei J.D. Beresfordia – ei Wellsiä – ei Bennettiä. Hyvänen aika, kokonainen hyllyllinen D.H. Lawrencea.""

Todistaisivatko omat kirjahyllymme murhatutkimuksessa meitä vastaan vai puolestamme?

Dorothy L. Sayers: Kuolema vierailee kerhossa (The Unpleasantness at the Bellona Club, 1928)
Suom. Helena Luho
WSOY, 1956

TTT: Blogiajan parhaat lukukokemukset

Kirjavan kammarin Karoliina haastoi minut listaamaan parhaat kymmenen blogiaikana lukemaani kirjaa. Siitä sainkin aiheen tämänkertaiseen Top Ten Tuesdayhin: listaan siis kymmenen kirjaa, jotka ovat olleet suurimpia, unohtumattomimpia elämyksiä – parhaita kirjakokemuksia. Noin puolet kirjoista olivat ilmiselviä valintoja, toiset viisi taas voisivat ehkä olla joitakin muita kirjoja. Tunne sai ratkaista sen, mitkä kirjat lopulta valikoituivat mukaan.

Rajasin valintaa sen verran, että mukaan pääsivät vain kirjat, jotka olen lukenut blogin aikana ensimmäisen kerran – listalla ei siis ole vanhoja suosikkeja, jotka olen lukenut uudelleen. Kultakin kirjailijalta listalle mahtuu yksi kirja. Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä vaan listasin ne yksinkertaisesti sen mukaan, koska olen ne lukenut.

1. Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa, koska se antoi ajattelemisen aihetta ja sai paasaamaan suu vaahdossa.

2. Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina, koska se järkytti ja ravisteli ja ihastutti kielellään.

3. Colm Tóibínin Brooklyn, koska se luottaa vanhanaikaisen tarinan voimaan.

4. Haruki Murakamin Norwegian Wood, koska se oli ensimmäinen murakamini, ja siksi erityisen rakas.

5. Wislawa Szymborskan Ihmisiä sillalla, koska se on niin viisas, kaunis ja kirkas, ja koska harvoin löydän runokirjoja, jotka kolahtavat tällä voimalla.

6. Juhani Ahon Papin rouva, koska se on pakahduttavan ihana, ja koska Aho onnistui valloittamaan sydämeni yllättäen.

7. Katja Kallion Elokuvamuisti, koska rakastin sitä ja haluaisin osata kirjoittaa kirjoista kuten Kallio kirjoittaa elokuvista.

8. Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö, koska Fagerholmin ääni on niin ainutlaatuinen, ja koska kimppalukeminen teki lukukokemuksesta erityisen hienon.

9. Michael Cunninghamin Illan tullen, koska se antoi minulle täydellisen lukukokemuksen.

10. Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, koska vaikka luin sen vain kuukausi sitten, se oli niin järisyttävän hieno, etten vielä osaa oikein suhtautua suurella tunteella muihin kirjoihin.

Haastan Jennin, Marian ja Liinan kertomaan halutessaan omista suosikeistaan.

David Nicholls: Sinä päivänä (Miki-minikirja)

Sinä päivänä on roikkunut lukulistallani pitkään. Luin ensimmäiset innostuneet blogijutut jo ennen kirjan suomentamista, ja tuumasin että tämän kirjan haluan lukea – päätin kuitenkin odottaa käännöstä. En ollut suomennoksen ilmestyttyä kirjan mahdollisesta ihanuudesta kuitenkaan niin vakuuttunut, että olisin uskaltanut ostaa sen itselleni, ja kirjaston varauslista oli lannistavan pitkä. Ihastuneiden arvioiden lisäksi alkoi ilmestyä vähemmänkin hurmioituneita mielipiteitä, ja aloin olla jo jonkinlaisessa Sinä päivänä -ähkyssä: tuntui että olin lukenut kirjan lukematta sitä itse.

Toissaviikoilla pyörähdin Hulluilla päivillä Akateemisessa kirjakaupassa ja huomasin, että upouudet Miki-minikirjat olivat siellä tarjouksessa. En voinut vastustaa söpöjä miniatyyrikirjoja, ja tarjonnasta Sinä päivänä oli ehdottomasti kiinnostavin. Halusin heti päästä testaamaan, miten Miki toimisi käytännössä, ja niinpä Sinä päivänäkin tuli vihdoin ja viimein luettua.

Ääripäästä toiseen liikkuneiden odotusteni jälkeen pidin kirjasta hyvin paljon. Olen ollut viime aikoina hiukan väsynyt ja stressaantunut, ja olen siksi halunnut lukea kirjoja, jotka viihdyttävät ja rentouttavat. Ja sinä päivänä oli juuri sentyyppinen kevyehkö kirja, jonka parissa viihdyn. Kuten Hanna mainiosti toteaa: kirja on parasta viihdettä ilman inhottavaa hömpähtävää kaikua. Vaikka kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, se ei ole vailla sisältöä, ja kaikessa kepeydessään se on loppujen lopuksi usein aika tummasävyinen. Kirja on myös ehdottomasti enemmän henkilö- kuin juonivetoinen, mistä aina pidän. Ja kirjan juju – päähenkilöiden elämää seurataan 20 vuoden ajan mutta aina vain yhtenä päivänä, 15. heinäkuuta – on mainio ja kuvastaa hyvin elämän episodimaisuutta.

Monet lukijat ovat valittaneet päähenkilöiden olevan epämiellyttäviä. Esimerkiksi Marian mielestä Dexterin itsekeskeisyys ja typeryys oli masentavaa ja Sonja kuvailee Emmaa ivalliseksi tylsimykseksi. Minä taas kiinnyin Emmaan ja Dexteriin kovasti. Emmaan samaistuin (ehkä liikaakin) ja Dexterissäkin näin kusipäisyyden lisäksi sen charmin, joka saa Emman kiintymään häneen.

Enemmän kuin siitä saavatko he toisensa kirjassa oli minusta kyse siitä, onnistuvatko he koskaan olemaan onnellisia. Ja mitä onni on. Onko se nuoruuden hurmaa, sitä kun laulu tai kirja tai elokuva muuttaa elämän ja koetaan elämän ihanin suudelma? Onko se oman kutsumuksensa löytämistä tai vakiintumista? Sitä kun pitelee vastasyntynyttä lastaan ensimmäistä kertaa sylissään? Vai jotain muuta.

Ja tietysti kirja on myös sukupolvikuvaus. Olen hiukan nuorempi kuin Em ja Dex (ja suomalainen), mutta tunnistin silti kirjasta paljon tuttua. Musiikin ja aatteet ja koko 1990-luvun Cool Britannia -kulttuurin, sekä henkilöiden pohdinnat elämästä, vanhenemisesta ja ihmissuhteista.

Sauli Santikon suomennos oli minusta pääosin hyvä. Kepeää, sanailevaa kerrontaa on uskoakseni varsin vaikea kääntää uskottavasti englannista suomeksi, ja Santikko onnistuu tässä kirjassa siinä yleisesti ottaen jopa poikkeuksellisen hyvin. Kirjaan on kuitenkin jäänyt joitakin hassuja sanavalintoja, sanajärjestysvirheitä ja huolimattomuuksia, jotka hiukan syövät kokonaisuutta.

Vielä sananen Miki-formaatista. Kirjan lukeminen oli minusta helppoa: ohuiden sivujen kääntämiseen piti hiukan totutella, mutta nopeasti sen oppi. Kirja on hyvin kevyt, joten sitä saattoi kantaa mukanaan pienessäkin laukussa, ja sen kannatteleminen ei todellakaan juuri rasittanut käsiä. Hyvin positiivinen kokemus ja voisin hyvin ostaa Mikejä jatkossakin.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon ja se on myös jakanut mielipiteitä. Eräänlaisia ääripäitä edustavat  Karoliina, jolle kirja oli omalla tavallaan täydellinen ja noora, joka turhautui niin että paiskasi kirjan seinään.

David Nicholls: Sinä päivänä (One Day, 2009)
Suom. Sauli Santikko
Kansi: Craig Ward
Otava, 2013/2011

Salla Simukka: Punainen kuin veri

"Tyttö luotti niin kuin luottavat ne, joiden alta maa ei ole vielä pettänyt, joita kukaan ei ole koskaan pettänyt. Hän roikkui pää alaspäin ja luotti siihen, ettei putoaisi. Tai jos putoaisi, joku ottaisi kiinni.

Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Sadut eivät ala näin. Näin alkavat toisenlaiset, synkemmät tarinat."

Lumikki Andersson on tyttö, joka on oppinut pelkäämään. Tyttö, joka on oppinut varomaan ja tekemään havaintoja ympäristöstään. Tyttö, joka  oppinut huolehtimaan itsestään ja joka ei sotkeudu muiden asioihin. Mutta kun Lumikki löytää lukion valokuvauspimiöstä kuivumaan ripustettuja seteleitä – seteleitä jotka pesusta huolimatta haisevat verelle – uteliaisuus vie voiton, ja Lumikki alkaa selvittää seteleiden taustaa. Pian Lumikki huomaa sotkeutuneensa perusteellisesti muiden asioihin: huumediilereiden, korruptoituneiden poliisien ja luokkatovereiden, joihin Lumikki on tarkoituksella pitänyt etäisyyttä.

Salla Simukan Punainen kuin veri on nuorille suunnattu jännäri, joka ammentaa dekkariperinteen lisäksi inspiraationsa satujen maailmasta. Vaikka päähenkilön nimi on Lumikki, kyseessä ei ole Lumikki-sadun suora uudelleentulkinta, vaan viittaukset satuihin löytyvät pienistä yksityiskohdista ja kerronnon keinoista. Lumikin lisäksi mieleen nousee vahvasti myös ainakin Lumikuningatar, sillä Simukan Lumikki liikkuu talvisen hyytävissä maisemissa, jossa jää, lumi ja pakkanen vallitsevat.

Luen mielelläni vanhoja nuoruuden suosikkikirjojani uudelleen näin aikuisiälläkin, mutta uusi nuortenkirjallisuus on minulle varsin vieras alue. Pari viikkoa sitten osallistuin Tammen järjestämään Marmeladia ja proosaa -tapahtumaan, jossa Salla Simukka kertoi Lumikki-trilogiastaan, ja sain kiinnostavan kuuloisen avausosan myös omakseni. Nyt oli siis hyvä tilaisuus kokeilla uuden nuortenkirjallisuuden lukemista.

Yritin lukiessani olla miettimättä liikaa, miten olisin lukenut kirjaa nuorena tai arvailla miltä se vaikuttaa nykyisten nuorten lukijoiden silmin: halusin suhtautua kirjaan vain kirjana. Näin luettuna Punainen kuin veri osoittautui hyvinkin viihdyttäväksi lukukokemukseksi. En ole maailman suurin dekkareiden ystävä, mutta Simukan kirjassa oli hiukan samanlaista herttaista jännärihenkeä kuin esimerkiksi Agatha Christien mysteereissä. Juoni ei ehkä ole täysin uskottava, mutta jännite pysyy hyvin yllä, ja huomio on enemmänkin siinä, miten Lumikki arvoitusta ratkoo kuin siinä, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Kirjan heikoin lenkki on dialogi, joka ei aina soinnu kovinkaan luontevasti. Sen sijaan muun kerronnan Simukka taitaa hyvin. Pidin erityisesti siitä, miten Lumikin menneisyyttä – koulukiusaamista ja salaperäistä ihastusta – valaistiin: näihin jaksoihin Simukka tuo runollisuutta ja sadunomaisuutta, josta pidin kovasti. Lumikki henkilöhahmona oli myös hyvin rakennettu: hän on sellainen hiukan ulkopuolinen tarkkailija ja "erilainen nuori", johon monen lukijan on luultavasti helppo samaistua. Seuraavien osien pariinkin houkuttelee ennenkaikkea Lumikin persoona ja siihen liittyvät arvoitukset: mitä salaisuuksia Lumikin perheeseen liittyy, ja kuka on salaperäinen ihastus, jonka Lumikki yrittää unohtaa?

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan ulkoasun suunnitellut Laura Lyytinen. Punainen kuin veri on esineenä kaunis ja houkutteleva punaisine sivunreunoineen ja kohokuvioineen.

Kirjaa on luettu kirjablogeissa paljon. Esimerkiksi Suketus, Valkoinen kirahvi, Jenni ja Amma ovat kirjoittaneet kirjasta.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2013

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

"Pikkiriikkinen kärsä oli vaaleanpunainen ja kultaisen puhdas ja saparo sojotti suorana pikkuruisesta pyllystä. Hän kohotti possun kasvoilleen ja se raotti unisesti silmiään ja hengitti pikkuisen vaikertaen. Vaaleiden ripsien alta avautuivat taivaansiniset silmät.
 – En ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista, hän kuiskasi. – Se on kauniimpi kuin kissanpennut ja koiranpennut ja kaikki. Aivan täydellinen, niin –" 

Kun taannoin pyysin lukijoilta suosituksia ei-englanninkielisistä ulkomaisista kirjoista, parikin henkilöä mainitsi Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä, millainen kirja(sarja) oli kyseessä, mutta kun trilogian ensimmäinen osa vihdoin osui silmiini kirjastossa, lainasin kirjan suositukset mielessäni.

Berliininpoppelit on perhetarina hyvin rikkinäisestä perheestä. Kolme toisistaan vieraantunutta veljestä kohtaavat joulun alla, kun heidän vanha äitinsä joutuu yllättäen sairaalaan. Margido on hautaustoimistoa pyörittävä vanhapoika, joka ei ole puhunut äidilleen seitsemään vuoteen. Perheeseen täydellisen pesäeron ottanut Erlend asuu Tanskassa miesystävänsä Krummen kanssa. Peräkammarinpoika Tor on äitinsä ja kotitilansa lisäksi kiintynyt vain sikoihinsa, vaikka yrittää pitää yllä jonkinlaista yhteyttä myös aviottomaan tyttäreensä Torunniin. Isoäitiään tapaamaan tuleva Torunn puolestaan saa huomata, etteivät sukulaiset edes tiedä hänen olemassaolostaan. Kun perhe kokoontuu yhteen näin tulehtuneissa merkeissä, seuraa väistämättä välienselvittelyä ja vanhojen sukusalaisuuksien esiinkaivamista.

Ragden kirjan asetelma ei siis tarjoa mitään uutta ja mullistavaa. Eikä tarvitsekaan, sillä sukutarinat, perheiden sisäiset ristiriidat ja vaihtoehtoiset tavat viettää joulua ovat aiheina ikuisia. Lisäksi Ragde puhaltaa tarinansa ja henkilöhahmonsa täyteen omalaatuista henkeä ja antaa näin vanhoille aiheille uuden sävyn.

Kirja on kiehtova yhdistelmä kaunista ja rumaa, tragediaa ja komediaa. On joulunaika lumisateineen ja lahjoineen, mutta myös kuolemaa ja rappeutunut sukutila. On suloisia vastasyntyneitä possuja ja omassa ulosteessaan makaavia vanhuksia. On reppanoita, pultsareita muistuttavia yksinäisiä miehiä ja hädän hetkellä apua tarjoavia läheisiä. Ragde kuvaa Neshovin maatilan hiljaista synkkyyttä niin elävästi, että lukija voi haistaa pesemättömän ihon, pilaantuneen ruuan ja pinttyneen lian. Rappion tekee erityisen riipaisevaksi se, etteivät sen keskellä asuvat ihmiset huomaa sitä lainkaan.

Neshovin veljeksiin – ja veljentyttäreen – todella kiintyy. Jokaisella on virheensä ja heikkoutensa ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän irrallaan ja eksyksissä. Erlendiä lukuunottamatta he ovat yksinäisiä erakkoja, ja Toria lukuunottamatta kuolemaa tekevä nainen on heille etäinen ja vieras. Mutta on sydämeenkäyvää seurata heidän haparoivia yrityksiään löytää yhteyttä ja yhteistä pohjaa. Ragde ei vie tarinaa liian harmoniseen suuntaan, ja ristiriidat jäävät kirjan lopussa leijumaan ilmaan. Onkin aivan pakko jatkaa pian trilogian kakkososan parissa, sillä näiden hahmojen elämää haluan seurata eteenpäin.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi, Merenhuiske, Minna J., Margit, Ina ja Minna.

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (Berlinerpoplene, 2004)
Suom. Tarja Teva
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2007