torstai 30. joulukuuta 2021

Eeva Joenpelto: Lohja-sarja

Olen jo pidempään halunnut lukea Eeva Joenpellon Lohja-sarjan, mutta toisinaan houkutteleviinkin kirjoihin tarttuminen lykkääntyy syystä tai toisesta. Joskus lukija tarvitsee sysäyksen. Tällä kertaa sysäys tuli Instagramissa, jossa Mari kyseli kiinnostuneita Lohja-sarjan yhteisluvun järjestämiseen. Olin välittömästi mukana, ja ideoinnin seurauksena kirjagramissa on luettu syksyn aikana sarjaa kirjan kuukausitahdilla.


Olen lukenut Joenpellolta aikaisemmin  Rikkaan ja kunniallisen (josta pidin kovasti) ja Uskomattomia uhrauksia (joka oli kiinnostava), joten osasin odottaa hyvää. Siltikin yllätyin siitä, kuinka upealle matkalle nämä kirjat minut veivät. Miten hienoa henkilökuvausta, rikasta kieltä ja oivaltavia havaintoja pääsin todistamaan.

Lohja-sarjaa verrataan usein Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan – sarjat ajoittuvat osittain samaan historialliseen aikaan, ja ne molemmat ovat sukutarinoita. Vertailussa nousee väistämättä esille kysymys siitä, miksi Lohja-sarja ei ole saavuttanut samanlaista klassikkoasemaa kuin TPA. Onko syy kirjailijan sukupuolessa, vai löytyykö selitys kirjoista?

Pohdiskelin lukiessani esimerkiksi Joenpellon ja Linnan henkilökuvauksen eroja: Joenpellon henkilöhahmot ovat mielestäni tavallaan haastavampia, koska oikeastaan kukaan ei ole selkeästi hyvä tai paha, vaan kaikista löytyy runsaasti harmaan sävyjä. Lukijan voi olla vaikeampi kiintyä henkilöhahmoihin, jotka ovat niin inhimillisen virheellisiä kuin Lohja-sarjassa. (Tämä ei ole kritiikkiä Linnan henkilöhahmoja kohtaan. Pohjantähdet ovat minulle todella tärkeitä kirjoja, ja rakastan Linnan henkilöitä enemmän kuin monia todellisia ihmisiä.) Joenpellon henkilöihin tutustuu ehkä hitaammin, mutta lopulta heihin syntyy monisyisiä viha- ja rakkaussuhteita.


Yleistäen voisi sanoa, että kirjat kertovat vahvoista naisista ja heikoista miehistä. Päällisin puolin voisi kuvitella, että asetelma olisi päinvastainen: miehet pyörittävät politiikkaa, liiketoimia ja kylän asioita, ja naiset alistuvat itsevaltiaiden puolisoiden varjossa ja ovat avioliitoissa kauppatavaraa. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä selvemmäksi käy, että Lohja-sarja on nimenomaan vahvojen naisten tarina. On Salme Hänninen, joka herää keski-iässä kapinoimaan tyrannimaista puolisoaan vastaan ja kannattelee koko perheen suruja ja murheita. Ja Salmen tyttäret Inkeri ja Anja, joista kummastakin kasvaa omalla tavallaan äitinsä kaltaisia vastuunkantajia. Mutta mielenkiintoisia näistä naisista tekee se, että heillä kaikilla on vahvuuksiensa lisäksi omat heikkoutensa ja sokeat pisteensä – he ovat uskottavia voimanaisia.

Ja miehet sitten. Oskari Hännisen omahyväisyys ja itsereflektion puute ovat mittasuhteiltaan megalomaanisia. Tarinan todellinen konna saattaa kuitenkin olla Oskarin vävy, liukas ja tunne-elämältään kylmää kalaa muistuttava Matti Reima. Gröönroosin Vieno puolestaan ymmärtää yhteiskunnallisia asioita mutta pysyttelee ihmissuhteissa aina turvallisen välimatkan päässä. Vieno edustaa Julinin miehien ohella ihmistyyppiä, joka ei ole oikein kunnolla elossa.

Henkilöhahmojen tarinoiden lisäksi sarja kuvaa Suomen itsenäisyyden ensimmäisiä vuosikymmeniä. Sisällissodan seuraukset, kieltolaki, Lapuan liike ja lama vaikuttavat henkilöiden elämään, mutta Joenpelto kuvaa historiallisia tapahtumia usein vain sivulauseissa, luontevana osana arkista elämää. Politiikalla on luonnollisesti merkittävä rooli kirjassa: joitakin lukijoita se saattaa vieraannuttaa, mutta minä uppouduin jopa kunnallisvaltuuston kokouksien kuvauksiin täysillä.

Pohjimmiltaan kirjoissa on kyse ihmiselämän perimmäisistä kysymyksistä. Hetkellisyys, ajan kuluminen ja kuolema kulkevat mukana läpi koko sarjan. Me synnymme, kasvamme, vanhenemme ja kuolemme – mitä teemme elämällämme noiden nopeasti kiitävien hetkien aikana? Löytyykö merkitys omaisuuden keräämisestä, suvun jatkamisesta tai maineen ja kunnian saavuttamisesta? Pitäisikö elää itselleen vai muita varten? Voiko ihminen olla sekä onnellinen että rehellinen itselleen? Joenpelto ei anna vastauksia, vaan asettaa sekä henkilöhahmonsa että lukijan vastakkain näiden kysymysten kanssa.

 

Lopuksi on vielä nostettava esille se, kuinka upeaa Joenpellon teksti on. Kirjat ovat täynnä siteeraamisen arvoisia kohtia, joissa Joenpelto tavoittaa maailman kauneuden, kauheuden tai huvittavuuden. Ei voi kuin pysähtyä ja hengitellä, kun lukee jotain tällaista:

"Yhtäkkiä, vilun värisyttäessä olkapäitä, Salme oli tuntevinaan jotakin, jota ehkä voisi sanoa minuudeksi. Että hän oli hän, mutta minkälainen todella?"

Syksy Lohjalla on ollut hieno kokemus, ja olo on oikeasti hiukan haikea, kun täytyy hyvästellä Hänniset ja kumppanit. Mutta odotan jo sitä, kun voin palata uudelleen heidän seuraansa.

Eeva Joenpelto: Lohja-sarja, WSOY
Vetää kaikista ovista, 1974
Kuin kekäle kädessä, 1976
Sataa suolaista vettä, 1978
Eteisiin ja kynnyksille, 1980

6 kommenttia:

  1. Luin Lohja-sarjan silloin, kun se ilmestyi. Se oli aikanaan Tapaus, josta puhuttiin paljon. Mietin, että voisiko Täällä Pohjantähden alla -kirjojen vahvempi asema johtua osittain ilmestymisajankohdasta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syitä on varmasti monia, ja itsekin mietin tuota ajankohtaa. Ja Pohjantähdet ovat ehdottomasti klassikkoasemansa ansainneet, mutta on myös mielenkiintoista, että aikanaan niin suosittu Joenpelto ei ole samanlaista asemaa saavuttanut.

      Poista
  2. Olen puntaroinut kovasti, että jaksaisinko lähteä urakoimaan tätä sarjaa. Luin Veljen varjon, joka oli ok. Ei kuitenkaan saanut minua varsinaisesti ihastumaan kerrontaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainahan voi kokeilla ensimmäistä osaa. Siitä saa hyvän kuvan koko sarjasta. Minulle tämä sarja oli vaikuttavampi kokemus kuin aiemmin lukemani Joenpellot.

      Poista
  3. Upea kirjoitus! Luotan lukumakuusi kuin kallioon, joten kyllä se vaan näyttää siltä että minunkin pitää käydä Lohja-sarjan kimppuun jonakin otollisena hetkenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Salla! Uskon vahvasti, että sinäkin tulet nauttimaan näistä kirjoista.

      Poista