keskiviikko 2. maaliskuuta 2022

George Eliot: Middlemarch

 

Onko George Eliot jäänyt Suomessa hiukan syrjään klassikkokirjailijoista puhuttaessa? Englanninkielisillä klassikolistoilla Eliotin kirjat ovat saavuttaneet pysyvän aseman, mutta Suomessa Eliotin teoksia tuntuu olevan jopa vaikeaa löytää luettavaksi. Onneksi muutama vuosi sitten Alice Martin suomensi upeasti Daniel Derondan, ja sen myötä Eliot on noussut muutenkin enemmän esiin.

Itse olen lukenut nuorena Myllyn joen rannalla, mutta se ei silloin tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Toissa kesänä luin sitten Daniel Derondan, ja rakastin sitä koko sydämestäni. Varasin heti kirjastosta Middlemarchin, mutta jouduin odottamaan kirjaa puolitoista vuotta, koska sitä on Helmet-kirjoissa suomeksi vain yksi kappale. Odotellessani etsin kirjaa myös antikvariaateista, mutta sitä ei ollut niissäkään saatavilla. Middlemarchia ei siis varsinaisesti tyrkytetä suomalaisille lukijoille.

Ja se on sääli, koska kirja on aivan loistava! Se on kuvaus 1830-luvun Englannin pikkukaupungista, naisen asemasta, moraalista, avioliitosta sekä yksilön ja yhteisön välisistä suhteista. Se on järkälemäinen ja yksityiskohtainen tiiliskivi, josta voi löytää niin realismia, roamantiikkaa kuin huumoriakin. Se on täynnä kiinnostavia ja värikkäitä henkilöhahmoja, joista on vaikea päästää irti lähes 900 sivun lukumatkan jälkeen. Ja luulen, että se tulee jatkossa kuulumaan rakkaimpien lukukokemusteni joukkoon.

Middlemarchista voisi kirjoittaa vaikka kuinka monesta näkökulmasta, mutta avioliitto on monella tavalla Middlemarchin keskiössä, joten sitä ei voi olla käsittelemättä. Kirjan kaksi keskeistä henkilöhahmoa, Dorothea Brooke ja Rosamund Vincy, päätyvät kumpikin epäonnistuneisiin liittoihin väärien miesten kanssa. Yhtenä syynä epäonnistuneisiin avioliittoihin voi pitää naisten asemaa ja sukupuoliroojeja, toisena syynä itse avioliiton luonnetta 1800-luvulla. Puolisot tutustuvat toisiinsa oikeastaaan vasta mentyään naimisiin. Ennen avioliittoa heillä on odotuksia ja ihanteita, joita vääristävät kapeat sukupuoliroolit.

Dorothea Brooke on hyvin idealistinen nuori nainen, joka ihailee oppineisuutta mutta ei ole itse saanut juuri mitään koulutusta. Hän rakastuu pastori Casauboniin, ja uskoo voivansa auttaa miestään tämän tutkimustyössä. Dorothean haaveissa avioliitto merkitsee yhteistyötä, joskin hän myös uskoo miehen olevan häntä älyllisesti etevämpi. Dorothea joutuu pettymään, koska hänen puolisonsa on todellisuudessa epäonnistunut tutkija, joka ei odota vaimolta toveruutta vaan ihailua.

Dorothean vastapari Rosamund on käynyt tyttökoulua, jonka ainoa tarkoitus on opettaa naisia olemaan viehättäviä – ja sitä kautta pääsemään hyvään avioliittoon. Rosamund tavoitteleekin avioliitolta asemaa ja varallisuutta, ja hän valitsee puolisokseen nuoren lääkärin, Tertius Lydgaten. Lydgate itse haaveilee lääketieteellisen läpimurron tekemisestä, ja hän huomaa liian myöhään, että Rosamundille hänen tavoitteensa eivät merkitse mitään, jos ne tarkoittavat elintason laskua.

Avioliiton lisäksi moraaliset valinnat nousevat yhdeksi kirjan keskeiseksi teemaksi. Kaikki keskeiset henkilöt joutuvat tekemään valintoja oman edun tavoittelun ja yhteisen edun, oikean ja väärän, rehellisyyden ja vilpillysyyden välillä. Erityisesti Dorothealle pyrkimys hyvään ja oikeaan on olennaista, mutta useimmat muut henkilöt ovat moraalisesti häilyväisempiä. Minun sydämessäni on aina paikka henkilöhahmoille, jotka pyrkivät tekemään oikein vaikka oman onnensa kustannuksella, ja ehkä siksi Eliot vetoaakin minuun niin voimakkaasti.

Harva Middlemarchin henkilöistä on yksiselittäisen paha, vaan useimmat heistä tekevät sekä oikeita että vääriä valintoja. Casaubonia luonnehditaan joissakin arvioissa hirviöksi, mutta oiekasti Casaubon on paljon hirviötä moniulotteisempi ja pohjimmiltaan hyvin surullinen henkilöhahmo: mies joka tietää itse epäonnistuneensa ja pelkää kuollakseen, että myös muut näkevät hänen epäonnistumisensa.

Middlemarchissa olennaista on myös Eliotin huumori, joka sävyttää kirjaa koko ajan ja estää sitä sortumasta liialliseen mahtipontisuuteen. Sekä kaikkitietävä kertoja että tietyt henkilöhahmot kommentoivat tapahtumia ja ihmisiä ja asettavat ne oikeisiin mittasuhteisiin. Middlemarch saattaisi olla saarnaava tai ylitunteellinen tai melodramaattinen, mutta ironia ja lämpö tekevät siitä elämältä maistuvan ja kokonaisen – sellaisen kirjan, joka jää elämään sydämeen.

George Eliot: Middlemarch (Middlemarch. A Study of Provincial Life, 1871-1872)
Suom. Aune Tuomikoski
WSOY, 1966

6 kommenttia:

  1. Minun historiani George Eliotin kanssa on sama kuin sinun. Luin romaanin Mylly joen rannalla jo nuorena ja Daniel Derondan heti, kun suomennos ilmestyi. Pidin Daniel Derondasta enemmän. Middlemarch on vielä lukematta. Kirjoituksesi lisää halua lukea se, jos vain onnistun saamaan sen käsiini. Kiitos tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen ehdottomasti Middlemarchia, varsinkin jos pidit Daniel Derondasta. Tässä oli paljon samoja teemoja, mutta minusta Middlemarch oli vielä parempi - ehjempi ja monipuolisempi

      Poista
  2. George Eliot on tosiaan jäänyt meillä sivuraiteille. En ole häneltä ainakaan vielä mitään lukenut. Onpa kurjaa, miten vähän kappaleita jopa Helsingin seudulla on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä harmi, että tällaista suurta klassikkoa on niin vaikea saada käsiinsä. Sama kohtalo toki on monella muullakin klassikolla.

      Poista
  3. Muistan joskus nähneeni tämän teoksen isäni kirjahyllyssä ja pohtineeni mikähän teos se on, mutta aina päätynyt valitsemaan muita tunnetumpia klassikoita vierestä. Nyt arviosi luettua nousi kyllä suuri kiinnostus tarttua siihen viimein! Varsinkin kun se sattuisi tapauksessani vielä olevan helposti saatavilla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kannattaa tarttua, jos kirjakin kerran on ihan lähipiiristä saatavilla!

      Poista