bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken

"Ei siis ihme, että olemme kansakunta, jonka kansalaisista suurin osa kuvaa olevansa uskonnollisia ja vakuuttaa uskovansa rakkauden jumalalliseen voimaan ja siltikään emme osaa kollektiivisesti omaksua rakkauden etiikkaa ja toimia sen mukaan. Tämä tulee erityisen selvästi ilmi silloin, kun täytyisi tukea radikaalia muutosta."

Mitä on rakkaus? Tähän kysymykseen etsii vastausta bell hooks, yksi amerikkalaisen nykyfeminismin tunnetuimmista ajattelijoista. Rakkaus oli kiinnostanut ja mietityttänyt hooksia jo pitkään, mutta hän oli huomannut, että siitä oli vaikea keskustella ihmisten kanssa, eikä kirjallisuudestakaan löytynyt kovin paljon tyydyttäviä määritelmiä rakkaudelle. Niinpä hän päätti itse kirjoittaa aiheesta.

Hooksin kirjan kiinnostavimmat ajatukset ovat se, että rakkaus täytyy määritellä, ja että rakkaus on tunteen sijaan tekoja. Rakkauden määritteleminen on tärkeää, koska jos vain kuvittelemme tietävämme, mitä rakkaus on, saatamme esimerkiksi pysyä rakkaudettomissa suhteissa, joiden kuvittelemme olevan rakastavia. Jos teemme itsellemme selväksi, mitä rakkaus mielestämme on, voimme peilata todellisen elämän suhteitamme käsitykseemme rakkaudesta. Rakkauden määritelmästä kannattaa myös keskustella muiden ihmisten kanssa, eikä olettaa että muut määrittelevät rakkauden samalla tavalla kuin me itse.

Rakkaus on verbi, ei substantiivi, kirjoittaa hooks. Tällä hän viittaa siihen, että rakkautta mitataan tekojen kautta. Rakkauteen eivät kuulu itsekkäät teot, laiminlyönti tai väkivalta, ja kuitenkin me usein hyväksymme nämä asiat osaksi ihmissuhteitamme, koska olemme oppineet ajattelemaan rakkautta vain tunteen kautta. Rakkauden tunne ikään kuin hyvittää teot, jotka eivät kuulu rakkauteen. Pelkkä tunne ei hooksin mukaan riitä, vaan rakkauden tulee olla aktiivisia tekoja ja valintoja.

Hooks ei kirjoita vain romanttisesta rakkaudesta, vaan hän ulottaa rakkauden teoriansa paitsi kaikkiin ihmisten välisiin suhteisiin, myös laajemmin yhteiskuntaan, hengelliseen rakkauteen ja siihen, kuinka suhtaudumme asioihin. Rakkaudettomassa yhteiskunnassa vallitsevat itsekkyys, oman edun tavoittelu ja valheellisuus. Jos yhteiskunta olisi aidosti sitoutunut rakkauteen, se asettaisi hooksin mukaan yhteisen edun, toisten auttamisen ja vastuullisuuden etusijalle. Ja koska rakkaus on tekoja, rakkaudellinen yhteiskunta toteuttaisi näitä arvoja myös käytännössä.

Rakkaus muuttaa kaiken on ensimmäinen hooksilta lukemani kokonainen kirja. Olen opiskeluaikoina lukenut hooksilta yksittäisiä esseitä, ja muistan pitäneeni niistä. Rakkaus muuttaa kaiken ei sen sijaan kiinnostavista ajatuksista huolimatta täysin vakuuttanut minua. Kirjasta jäi hiukan kepoinen vaikutelma – siinä oli vähän liikaa self help -kirjallisuuden kaikuja minun makuuni. Ajatuksia ja väittämiä ei kirjassa juurikaan perustella, vaan niitä enemmänkin tiputellaan lukijan eteen. Myös hooksin feminismi tuntuu jossain määrin vanhanaikaiselta: sukupuolten väliset erot ovat vahvoja hooksin ajatuksissa vaikka toki hooks selittää erot yhteiskunnallisilla syillä ja opituilla ajattelumalleilla eikä luonnonlaeilla.

Rakkaus muuttaa kaiken oli joka tapauksessa kiinnostavaa luettavaa, vaikka kaikki sen tarjoamat ajatukset eivät kovin painavia olleetkaan. Ja kuten hooks itsekin toteaa, rakkauden määrittelemistä ei saisi jättää vain populaarikulttuurin tehtäväksi. Se, että yhteiskunnalliset vaikuttajat, korkeakulttuurin edustajat ja filosofit käsittelevät rakkautta vakavasti otettavana teemana, on jo itsessään radikaali teko ja kannanotto rakkauden puolesta.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen. Vaikka suomennos on ilmestynyt vasta pari vuotta sitten, on kirja jo melkein 20 vuotta vanha, ja lisäksi hooks on itsessään sellainen klassikko, että kirjankin voi mielestäni klassikoksi lukea.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Anna Pöysä, helmisaukko ja Aurora Lemma.

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (All About Love. New Visions, 2000)
Suom. Elina Halttunen-Riikonen
Kansi. Camilla Pentti
niin & näin, 2016

Blogistanian kirjapalkinnot 2018 - minun ääneni

Tänään kirjabloggaajat äänestävät perinteiseen tapaan edellisen vuoden parhaista kirjoista. Osallistun äänestykseen Finlandia-, Globalia- ja Tieto-kategorioissa.

Finlandia

Kolmen kärki oli tässä kategoriassa helppo päättää, mutta hiukan jouduin pohtimaan ensimmäisen ja toisen sijan keskinäistä järjestystä. Kaikki kolme kirjaa olivat ahmaistavan hyviä lukunautintoja, jotka ilahaduttivat, pohdituttivat ja jäivät elämään mieleen.

1. Saara Turunen: Sivuhenkilö (3 pistettä)
"On niin paljon sellaista, mikä vetosi minuun Sivuhenkilössä. Syrjästäkatsojan näkökulma. Nuoren naisen näkökulma. Häpeä ja ahdistus. Se kuinka kaunistelematta myös matalat ja alhaiset ajatukset ja tunteet kuvataan. Se kuinka elämänilo ja vapaudentunne kuitenkin läikähtelevät masennuksen keskeltä pintaan."

2. Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2 pistettä)
"Turunen käyttää kieltä riemastuttavan kekseliäästi. Sanavalinnat kutkuttavat mieltä ja kitalakea: tekstiä tekee mieli maistella ja makustella suussaan. Pilkkusäännöt ja kielioppi saavat taipua Turusen omiin sääntöihin, eikä kirjan rakenne muutenkaan noudata totuttuja malleja. Kikkailevaa? Totta kai. Kiehtovaa, ilahduttavaa, virkistävää? Ainakin minulle."

3. Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (1 piste)
"[Kirja] kuvaa kevyen ja painavan, silkkipaidat ja sydänsurut, Tinderin ja merkityksen etsimisen. Se antaa näille kaikille yhtä paljon painoa – se antaa naisen kokemukselle painoa."

Globalia

Käännöskirjojen puolella oikeastaan yksikään kirja ei osunut aivan suoraan omaan sydämeeni, mutta  kolmen kärki oli silti helppo valita. Kirjat ovat kuitenkin mielessäni niin tasavahvoja, että järjestys voisi olla mikä tahansa.

1. George Saunders: Lincoln bardossa (3 pistettä)
"Ihastuin kirjan moniäänisyyteen (ja siihen millä taidolla Kaijamari Sivill on tämän moniäänisyyden suomentanut!) ja moniteemaisuuteen. Veijarimaisuus ei minuun niinkään vedonnut, mutta kirjassa on aivan riittämiin vakavia ja mietiskeleviä puolia tasapainottamaan kokonaisuutta. Kirja oli virkistävä, nokkela ja kutkuttava, kuin mielikuvitusleikki jossa on tumma pohjasävy."

2.   Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (2 pistettä)
"Viehätyin myös kirjan kertojaäänestä, naisesta jonka elämänasenne on enemmän älyllinen kuin tunteellinen. Etäisyydestä ja älyllistämisestä huolimatta on selvää, että ihminen on aina fyysinen ja emotionaalinen olento kohdatessaan sellaisia asioita kuin lapsen syntymän, pettämisen tai luteet."

3. Han Kang: Ihmisen teot (1 piste)
" Han Kang kirjoittaa tarinaansa tietyllä etäisellä asiallisuudella, jota tunnepiikit viiltävät vain ajoittain. Etäisyys ei tee kirjasta yhtään vähemmän raskasta kantaa, vaan se tuo tunnelmaan hyytävyyttä, joka ei jätä lukijaa rauhaan." 

Tieto

Tietokirjojen puolella vuosi oli hyvä, ja kolmen parhaan valitseminen oli tässä kategoriassa kaikkein vaikeinta. (Ja yksi hieno kirja jää listan ulkopuolelle ihan siitä syystä, etten ole ehtinyt blogata siitä.)

1. Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (3 pistettä)
"Sanat ja todellisuus kohtaavat Hosseinin esseissä ehkä täydellisimmin niissä hetkissä, joissa Hosseini kuvailee kokemuksiemme haurautta ja hetkellisyyttä. Siitä Pölyn ylistyksessä on monella tapaa kyse – katoavaisuudesta, unohduksesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta"

2. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (2 pistettä)
"Historialliset faktat, spekulaatiot ja omakohtaiset kokemukset risteilevät lumoavasti, kiehtovasti ja vastutamattoman innostavasti, tavalla joka on tuttu jo Kankimäen esikoisteoksesta."

3. Ville Similä ja Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä (1 piste)
"Ehkä Ultra Bra -kirja onnistuu niin hyvin viemään aikamatkalle, koska Ultra Bra oli yhtyeenä toisaalta niin omanlaisensa ja toisaalta niin kiinni omassa ajassaan. Sokeana hetkenä onkin bändihistoriikin lisäksi elävä kuva yhdestä aikakaudesta." 

Blogistanian äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 25.2.2019 klo 10.00. 

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Aina kun luen hyviä esseitä, minusta tuntuu, että voisin vallan tyytyväisenä lukea koko loppuelämäni pelkkiä esseitä. Oikeasti haluan toki lukea kaikenlaista kirjallisuutta, enkä luultavasti tiukan paikan tullen olisi valmis luopumaan fiktiosta, mutta joka tapauksessa essee on ainoa kirjallisuuden laji, joka herättää minussa yllättynyttä onnen tunnetta siitä, että tässä on kaikki, mitä lukemiselta haluan. (Romaaneja ei lasketa, koska niiden lukeminen on ainakin minulle itsestäänselvyys, ja ne ovat tarjonneet suuria elämyksiä lapsuudesta asti, joten niiden tuottama onni ei yllätä.)

Millaisia sitten ovat hyvät esseet?  Ne voivat totta kai olla monenlaisia, mutta itse voisin määrittää kaksi ominaisuutta, jotka saavat minut rakastamaan esseetä.

Ensinnäkin, kirjoitetun ajatuksen on esseessä liikuttava luontevasti asiasta toiseen, tavalla joka paljastaa lukijalle asioiden välisiä liitoksia ja risteymiä. Esseessä ei pidä liikaa selittää ja pohjustaa, vaan oivallukset syntyvät siitä, kuinka esseisti johdattaa lukijan ajatusten ja teemojen läpi.

Toiseksi, hyvä essee onnistuu sanallistamaan jonkun asian tavalla, joka saa tuntemaan, että sanat ja todellisuus ovat täydellisessä harmoniassa. Se saa todellisuuden tuntumaan hiukan todellisemmalta.

"Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllemme kepeästi ilkkuen."

Silvia Hosseinin esseekokoelmassa ajatus liikkuu sulavasti ja notkeasti, tehden välillä yllättäviä kaarroksia ja jääden välillä hengittämään hiljaisuutta. Hosseini kuljettaa lukijan van Goghin vaaleanpunaisista ruusuista brändättyyn elämään, voimabiiseistä sodan glorifiointiin ja raiskauskulttuuriin, kansallisgallerioista jalkapallohuligaaneihin. Hän kirjoittaa väkivallan seksuaalisesti virittyneestä estetiikasta, Leonard Cohenin kappaleiden naisvihasta sekä ylevästä Al Pacinon näyttelijäntyössä. Korkeakulttuuri, viihde ja henkilökohtainen kokemus kohtaavat esseissä tasaveroisina.

Kokoelman runollisimmassa esseessä pureudutaan Dubain keinotekoiseen maailmaan. Hosseinille ruma, mauton ja tyylitön voi olla innostavaa, vapauttavaa tai kaunista. Se ei tarkoita, että rumaan tai mauttomaan liittyvät vakavammat ongelmat kiellettäisiin. Dubaissa voi ehkä olla huoleton ja kokea ruumiillisia nautintoja – jos on rikas turisti ja "jos katsoo todellisuudesta tiukasti sivuun". Karri Koiran ja Ruudolfin hölmö Leijonakuningas-kappale on huono aivan eri tavalla kuin kappale, jota se parodioi, R. Kellyn nationalistinen, sotapropagandan välineeksi valjastettu The World's Greatest. Huonoudessakin on erilaisia tasoja.

Sanat ja todellisuus kohtaavat Hosseinin esseissä ehkä täydellisimmin niissä hetkissä, joissa Hosseini kuvailee kokemuksiemme haurautta ja hetkellisyyttä. Siitä Pölyn ylistyksessä on monella tapaa kyse – katoavaisuudesta, unohduksesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta. Mutta niin kauan kuin olemme täällä, voimme liikuttua sentimentaalisia elokuvia katsoessamme, hymyillä tuntemattomille, shoppailla, harrastaa seksiä ja lukea kaunokirjallisuutta joka saa ymmärtämään maailman monimutkaisuutta. Ja pöly leijailee.

Pölyn ylistyksestä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Tuomas, Marjatta, Laura, Linnea ja Katja.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Kansi: Ville Hytönen
Savukeidas, 2018

Edward St Aubyn: Toivoa sopii

"Uusi alku oli vanhan kertausta. Ei mitään uutta eikä mikään alku, mahdolliset hahmot saivat vain jatkuvasti todellisia olomuotoja, sisäinen monologi muuttui puheeksi. Olla ajan tasalla sellaisen ilmaisun kanssa: se oli tuoretta. Hän tunsi sen luissaan, aivan kuin hän saattaisi lakata olemasta hetkellä millä hyvänsä tai jatkaa olemassaoloa ja jatkaessaan uudistua."

En ollut mitenkään erityisen ihastunut Patrick Melrosen tarinan kolmen ensimmäisen osan kokoelmaan, Loistavaan menneisyyteen, mutta kyllä kirja sen verran kiehtoi, että halusin lukea myös kaksi viimeistä osaa. Suomessa Mother's Milk ja At Last ovat ilmestyneet yhteisniteessä Toivoa sopii.

Sarjan kolmannessa osassa St Aubyn tuntui tekevän tilinpäätöstä menneisyytensä kanssa ja pääsevän jopa jonkinlaiseen yksipuoliseen sovintoon kuolleen isänsä kanssa. Tämä kolmannen osan harmoninen ja toivoa täynnä ollut loppu tuntui minusta jokseenkin väkinäiseltä mutta kuitenkin selkeältä tarinan päätepisteeltä. Kiinnosti siis nähdä, kuinka Patrickin tarina jatkuisi, ja toisiko St Aubyn jotakin aivan uutta näkökulmaa henkilöhahmoihin tai kerrontaan.

Neljäs osa alkaa varsin lupaavasti. Tapahtumia katsotaan aluksi Patrickin vanhemman pojan, lievästi sanottuna pikkuvanhan Robertin näkökulmasta. Robert ei oikeastaan tunnut todelliselta pikkupojalta – niin tarkkanäköinen, pohdiskeleva, älykäs ja  tunne-elämältään kypsä hän on – mutta se ei mitenkään häirinnyt minua. Robertin näkökulma on viihdyttävä yhtä kaikki.

Robertin lisäksi asioita tarkastellaan myös tämän vanhempien kautta. Patrickin näkökulma ei tuo henkilökuvaan juuri mitään uutta: ironiaa, ihmisvihaa, pakkomielteitä ja itsekeskeisyyttä höystettynä hiukan lattean tuntuisilla elämänviisauksilla ja päihdesekoiluilla. Tällä kertaa Patrickin päätä sekoittaa enimmäkseen alkoholi, mutta sekoilu ja tajunnanvirta ovat ennallaan. Jos piti sarjan toisen osan huumehöyryisestä osasta, tervehtii varmaan ilolla addikti-Patrickin paluuta.

Minua Patrick henkilöhahmona ei juurikaan jaksa enää viihdyttää tai liikuttaa. Tämän vaimo Mary on kiinnostavampi, vaikkakin hiukan yksiulotteinen hahmo. Mary on täydellisen omistautuva äiti, siinä määrin että hän jättää omat tarpeensa huomioimatta. Ja myös Patrickin tarpeet, mikä tietysti on Patrickin näkökulmasta olennaisempaa.

Mary vertautuu Patrickin äitiin Eleanoriin, joka tekee muistisairaana ja halvautuneena hidasta kuolemaa. Eleanor on ollut kyvytön pitämään huolta lapsestaan, joten hän on suunnannut huomionsa itseensä ja hyväntekeväisyyteen. Kaksi äidin mallia, kumpikin mahdottoman tehtävän edessä: yksi uhraa itsensä lapsilleen, toinen yrittää sovittaa tai pyyhkiä pois epäonnistunutta äitiyttään.

Viidennessä osassa Patrick käy toden teolla tiliä äitinsä kanssa, tämän hautajaisissa. Viides osa muistuttaa melko paljon sarjan kolmatta osaa. Patrick on kuivilla ja näyttää saavuttaneen jonkinlaisen tasapainon. Hän yrittää ymmärtää menneisyyttään ja vanhempiaan mutta päästä samalla niistä irti, kohti omaa elämää. Ympärillä pyörivät kirjasarjasta tutut henkilöhahmot, joiden kautta ivataan taas yläluokan tyhjänpäiväisyyttä sekä ihmisten pinnallisuutta ja itsekeskeisyyttä.

Loppujen lopuksi on sarjan päätöksenä onnistuneempi kuin hajanainen ja liian selittelevä kolmas osa. Tässäkin kirjassa sorrutaan tosin alleviivaamaan Patrickin ajatuksia ja henkistä kasvua. Harmittavaa on myös se, että Patrickin vaimo ja lapset jäävät tässä kirjassa sivuhenkilöiksi. Mutta kokonaisuutena kirja toimii, ja hautajaiskohtaus on varsin herkullinen kuvatessaan omaisten erilaisia mietteitä seremonian aikana.

Toivoa sopii oli epäilyistäni huolimatta varsin hyvä jatko Patrick Melrosen tarinalle. Odotukset eivät tosin olleet kovin korkealla toisen ja kolmannen osan pettymyksen jälkeen, mutta kyllä kahden viimeisen osan teemat olivat kiinnostavampia ja paremmin käsiteltyjä kuin kahden edellisen kirjan. Kokonaisuutena sarjassa oli makuuni liikaa toisteisuutta, liikaa päihteitä, liikaa selittelyä ja liikaa Patrickia, mutta siinä oli myös maukasta ironiaa, viiltävää julmuutta ja kiinnostavia huomioita.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Laurila, Kirjaluotsi,  Mai Laakso, Opus eka ja Siina.

Edward St Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V (Mother's Milk, 2005, At Last, 2011)
Suom. Markku Päkkilä
Otava, 2018

Tara Westover: Opintiellä

Kiinnostuin Tara Westoverin Opintiellä-muistelmista parista syystä. Ensinnäkin minulla on loppumaton kiinnostus erilaisia suljettuja aatteellisia yhteisöjä kohtaan. Westoverin varhaista elämää hallitsivat useammatkin erilaiset ääriaatteet. Westover kasvoi mormoniperheessä, joka uskonnon lisäksi harjoitti vainoharhaisen isänsä johdolla survivalismia ja homeopatiaa ja vastusti muun muassa länsimaista lääketiedettä ja koululaitosta. Perhe valmistautui maailmanloppuun ja Jeesuksen toiseen tulemiseen, vastusti hallituksen kontrollia ja noudatti isän tulkintoja Raamatusta ja Mormonin kirjasta.

Toinen syy kiinnostukseeni olivat kommentit, joissa kirjaa kehuttiin oppimisen ja koulutuksen ylistykseksi. Täysin puutteellisesta kotikasvatuksestaan huolimatta Westover pääsi opiskelemaan – ensin mormoniyliopistoon ja sen jälkeen Cambridgeen. Herkistyin jo etukäteen opintojen maailman avautumisesta.

Todellisuudessa Opintiellä kertoo ennen kaikkea Westoverin ongelmallisesta, väkivaltaisesta ja valtaa väärin käyttävästä perheestä, ei niinkään aatteista tai oppimisestakaan. Westover kuvaa tarkasti perhettään koetelleita onnettomuuksia ja kohtaamaansa perheväkivaltaa. Kokemukset ovat järkyttäviä, mutta niiden yksityiskohtien lukemisesta tulee auttamatta hiukan tirkistelevä olo. Yksityisen perhehelvetin rinnalla kirjan yleisemmät teemat jäävät vähemmälle huomiolle.

Westoverit ovat mormoneja mutta omassa yhteissössäänkin ulkopuolisia. Heidän uskonnollisuuttaan tuntuu värittävän toisaalta isän vainoharhaisuus, toisaalta erityisesti naisiin kohdistuva siveellisyyden vaatimus. Uskonnon teema näkyy eniten siinä, kuinka perheen miehet käyttävät uskontoa lyömäaseena – Westover ei kirjassaan juurikaan käsittele mormonismia tai uskonnollisuutta yleisemmällä tasolla tai sitä, mitä ne hänelle itselleen merkitsevät.

Olin odottanut kirjassa erityisesti osuutta, jossa Tara pääsee opiskelemaan. Pettymyksekseni opintoja kuvaavat osuudet jäivät kirjassa aika vaisuiksi, eikä odottamaani oppimisen ylistystä tullutkaan. Koulutuksen merkitys on silti kiistaton: se merkitsee Taralle vapautumista perheen vallasta, maailman avautumista, oman historian ymmärtämistä. Opiskelulla ja koulutuksella on valtava merkitys, mutta silti kirjasta jää puuttumaan jonkinlainen innostava tunne opiskelun ilosta. Westoverille koulutuksen merkitys onkin ehkä jossain muualla. Ilman koulutusta ihminen on alttiimpi kontrollille, valheille, muunnelluille totuuksille – koulutettu ihminen voi muodostaa oman totuutensa, vaikka se olisikin vaikeaa ja tuskallista.

Opinitellä oli kieltämättä mukaansa tempaavaa luettavaa. Westoverin selviytymistarina koukuttaa, vaikka läheskään kaikki sen yksityiskohdat eivät kiinnosta. Kirjallisuutena Opintiellä ei tee suurta vaikutusta, vaikka Westover aivan pätevästi kirjoittaakin. Teemat ovat kuitenkin kiinnostavia, ja ne kannattelevat tarinaa loppuun asti.

Opintiellä ovat olleet myös Kirjakko ruispellossa, Kirjaluotsi, Kirsi ja Leena Lumi.

Tara Westover: Opintiellä (Educated, 2018)
Suom. Tero Valkonen
Tammi, 2018