Ensikertalainen Turun kirjamessuilla

 Liput messuille saatu Turun Messukeskukselta.

Miksi Turkuun - onhan meillä Helsinki 

Olen usein suunnitellut Turun kirjamessuille osallistumista, mutta en ole aikaisemmin päässyt tuumasta toimeen.Tänä vuonna päätin lähteä messuille, kun selvisi että messujen teemana on tanssi. Haastateltavana olisivat mm. Tero Saarinen ja Jorma Uotinen, joita kumpaakin olen fanittanut vuosikausia.

Olin kuullut, että Turun messut ovat Helsingin messuja pienemmät ja intiimimmät. Toki näin olikin siinä mielessä, että messutila oli jonkin verran pienempi ja näytteilleasettajiakin oli vähemmän. Ihmisiä ja ruuhkia tuntui sen sijaan erityisesti lauantaina olevan ihan samaan tapaan kuin Helsingin messuillakin. Kirjat siis kiinnostavat!

 

Juttelin useamman Turun messujen konkarin kanssa, ja monet sanoivat, että siinä missä yleisöä riittää, näytteilleasettajien määrä on vähentynyt verrattuna aikaisempiin vuosiin ja esimerkiksi antikvariaattiosasto on kutistunut. Harmi, jos näytteilleasettaminen ei ole esim. taloudellisista syistä kannattavaa, kun yleisöä messuilla kuitenkin riittäisi.

Yleisesti ottaen Turun messuista jäi todella hyvä fiilis. Ohjelma oli kiinnostavaa, ja keskusteluja mahtui hyvin seuraamaan. Lavat oli myös aseteltu niin, että ainakin itse kuulin puheen hyvin, eikä toisilta haastattelupisteiltä kaikuva melu häirinnyt. Vaikka ruuhkia oli, messuilta jäi silti mukavan kotoisa ja lämmin tunnelma.

Kirjasome ja erityisesti kirjagram olivat näillä messuilla edustettuna paremmin kuin koskaan. Kirjagrammaajat @siperiankirjat ja @1001kirjaa (myös blogistaan tuttu) olivat mukana järjestämässä messuille kirjagramin omaa ohjelmaa. Kirjasomelle oli varattu myös oma kokoontumistila, jossa en itse tosin messukiireen keskellä ehtinyt piipahtaa.

Lauantai: tanssia ja taputuksia

Suuntavaistotonta ensikertalaista hiukan jännitti messuille saapuminen, mutta onnistuneesti pääsin Helsingistä Turun messukeskukseen. Ensimmäiseksi piti tietenkin ottaa tila haltuun ja tonkia sen jälkeen antikvariaattiosasto läpi. Vaikka osasto ei kovin suuri ollutkaan, ostettavaa olisi löytynyt vaikka kuinka paljon. Postauksen lopusta selviää, mitä päädyin hankkimaan.

Tero Saarista olin tullut kuuntelemaan, ja pääsinkin seuraamaan häntä kahden haastattelun verran. Toisessa oli mukana myös Jorma Uotinen, ja varsinkin tuo keskustelu oli jotenkin aivan ihana ja hauska. Saarinen puhui mm. siitä, kuinka tärkeää on myös sanaton viestintä kuten liike ja eleet- vaikka kirjamessuilla sanojen ylivallan keskellä ollaankin. Uotinen puolestaan sai suuret aplodit, kun hän muistutti, että tanssi on arvokasta itsessään - taiteena - vaikka sillä voi olla arvoa myös esimerkiksi terveyden edistäjänä.

 

Poliitikot kirjailijoiden tentissä -ohjelmaan olin suhtautunut etukäteen hiukan epäillen: mietin kuultaisiinko siinä vain ympäripyöreää jargonia lukemisen tärkeydestä. Kirjailijat esittivät kuitenkin niin konkreettisia kysymyksiä esim. taiteilijaeläkkeistä  ja kirjojen arvonlisäverosta, että vastauksissakin päästiin puhumaan asiaa. Keskustelu oli varsin kiinnostavaa ja viihdyttävääkin. Harvoin olen kuullut messuilla niin paljon ja niin voimakkaita väliaplodeja kuin tämän ohjelman aikana. Suurimman osan taputuksista keräsi Li Andersson, joka on kyllä erinomainen puhuja ja esiintyjä.

 

Messujen hauskin ohjelmanumero oli varmastikin lauantain ysäridisko! Messuilla tulee istuttua ja seisottua paljon, ja niskatkin ovat lujilla, kun kuikuilee divariosaston ylähyllyjä. Mikäpä siis parempaa kuin ravistella messujäykkyys tiehensä Haddawayn ja Daruden tahdissa. Ennen diskoilua Amman lukuhetken Amma jutteli Juha Itkosen kanssa 90-luvusta, muistoista ja musiikin merkityksestä.

 

Sunnuntai: kirjagramia ja klassikoita

Aloitin messusunnuntain päivystämällä Meet& Greet-pisteellä, jossa kerroin kirjagramista ja jaoin lukuvinkkejä. Oli mukavaa jutella lukemisesta ja jakaa kirjasomen ilosanomaa ihmisille.

Seuraavaksi kirjasome oli klassikoiden vauhdissa, kun Mari keskusteli Saara Turusen ja Laura Frimanin kanssa Suurteoksista ja uudesta Runotyttö-käännöksestä. Tämä kirjagramin tuottama ohjelmanunero, oli aivan ihana: klassikoiden ja Runotytön rakastaja vain hymyili menemään kuunnellessaan. Klassikoita saa lukea tai olla lukematta, niitä voi lukea myötä- tai vastakarvaan, ja klassikoiden kaanon elää.

Luontokadosta keskustelivat Juha Kauppinen, Kerttu Kotakorpi ja Maria Ohisalo. Keskustelussa korostettiin sitä, että vastuu luonnonsuojelusta ei voi olla vain yksilöiden harteilla, vaan siihen tarvitaan päättäjien sitoutumista. Yksilö voi myös olla luonnonsuojelija, vaikka ei olisi kaikissa valinnoissaan täydellinen.

Stella Harasekin esikoisromaani kiinnostaa, koska seurasin joskus aika aktiivisesti hänen blogiaan. Harasek on taitava kirjoittaja, ja on kiinnostavaa nähdä, miten hänen tekstinsä taipuu (tiiliskivi)romaaniksi.

Messujen viimeisenä ohjelmanumerona kuuntelin vielä Aino Frilanderin ja Aino Vähäpesolan haastattelun. Poimin mukaan Frilanderin lausahduksen, että hän kirjoittaa esseitä, koska hän on asiapentti, joka ei osaa luoda kuviteltuja maailmoja.

 

Messuostokset

Ostoskassiin päätyi Minna Eväsojan Sensei, koska luen kaikki Minna Eväsojan Japani-kirjat. Loput ostokset olivat antikvariaatti-puolelta.

 

Tove Janssonin Reilua peliä on ollut ostoslistalla pitkään. Rakastan tuota kansikuvaa. Edith Södergranin kokoelmasta myyjä sanoi että "Harva asia tässä maailmassa on varmaa, mutta siitä olin varma, että tämä kirja menee messuilla kaupaksi."

Lisäksi täydensin Kramppeja ja nyrjähdyksiä -kokoelmaani puuttuvilla osilla.

 

Yhteenveto

Kannatti lähteä kirjamessuille vähän kauemmaksikin. Helsingin messujen jälkeen puhun aina kirjamessukuplasta, johon uppoutuu täydellisesti messujen aikana, ja josta on hiukan vaikeaa palata arkeen. No, messukupla on vielä täydellisempi, kun lähtee toiseen kaupunkiin ja irtautuu messujen ajaksi kokonaan tutusta ympäristöstä.

Kohtaamiset ja keskustelut ovat kirjamessuilla aina ihania. Kaikki te, joiden kanssa tiet kohtasivat: olette osa messukuplaani.

Voi olla, että tulevina vuosina Turun kirjamessut kuuluvat syksyihini yhtä lailla kuin Helsingin kirjamessut.

Monika Fagerholm: Diiva

 

"En OLE yhtä kuin jokin seksuaalinen suuntaus, sillä maailma voi olla PUNAINEN ja KELTAINEN ja VIHREÄ ja SININEN, kuten ystäväni Frances sanoo. On miljoonia olemisen tapoja, tuhat tutkimatonta tapaa, voi olla juuri sellainen kuin haluaa."

Diiva on 13-vuotias koulutyttö. Hän on supersankari. Lapsinainen. Uusi, upea ja erilainen. "Kaikki mitä kerron on totta", Diiva julistaa kirjan ensimmäisellä sivulla. Kirjan muilla sivuilla totuus kyseenalaistetaan lukuisia kertoja. Tai ehkä on pikemminkin niin, että on miljoonia totuuksia, kuten on miljoonia olemisen tapoja.

Diiva oli aikoinaan ensimmäinen kirja, jota yritin lukea Monika Fagerholmilta. Taisin aloittaa kahdestikin, enkä kummallakaan kerralla päässyt paljon alkua pidemmälle. Myöhemmin olen lukenut kaikki Fagerholmin suomeksi ilmestyneet teokset Diivaa lukuunottamatta, ja olen rakastunut Fagerholmin kirjalliseen omaperäisyyteen ja hurjuuteen. Diivan lukemista olen säästellyt sopivaan hetkeen kuin herkkupalaa. Tänä kesänä aloin kaivata Fagerholmin outoja maailmoja ja päätin, että nyt on Diivan aika.

Diiva on taattua Fagerholmia: toisteinen teksti, viittaukset populaarikulttuuriin ja tyttöjen maailma ovat tuttuja fagerholmismeja. Toisin kuin joissakin muissa Fagerholmin kirjoissa, Diivassa ei toisaalta ole sellaista melko juonellista arvoitusta tai mysteeriä, joka toisi kirjaan tarinallisuutta tai luettavuutta. Diivassakin on omat mysteerinsä, mutta ne ovat enemmän pinnan alla kuin vaikkapa Amerikkalaisessa tytössä tai Lola ylösalaisin -kirjassa. Ehkä Diiva ei siksi olekaan paras kirja aloittaa Fagerholmiin tutustumista, mutta se on täydellinen kirja Fagerholm-fanille. Rakastin!

Kiinnitin erityisesti huomiota seksuaalisuuden kuvaukseen Diivassa. Diivan seksuaalisuus on virtaavaa, vapaata, monimuotoista. Diiva tuntee HALUA, eikä halun kohteen sukupuolella tai iällä ole Diivalle merkitystä. Toisaalta Fagerholm leikittelee nuoren naisen seksuaalisuuden kuvastolla: Diivassa näkyy viitteitä Lolitaan ja Laura Palmeriin ja lukuisiin kulttuurimme kuvauksiin nuoren naisen ja vanhemman miehen suhteesta. Diivassa seksuaalisuus ja halu ovat yhtä lailla mielikuvia ja ajatuksia kuin tekoja. Selvää kuitenkin on, että teinityttö on Fagerholmilla itsenäinen seksuaalinen olento, jolla on omat halunsa ja tarpeensa.

Seksuaalisuuden teema Diivassa innosti minut etsimään, mitä muut ovat aiheesta kirjoittaneet, ja löysin Pauliina Haasjoen kiinnostavan queerluennan. Teksti löytyy googlettamalla nimellä Kaikkivoipaisesti queer. Omnipotenssi, seksuaalisuus ja ambivalenssi Monika Fagerholmin Diivassa. Suosittelen tutustumaan.

Monika Fagerholm: Diiva (Diva, 1998)

Suom: Arja Tuomari

Otava, 1998

Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä

Kirjagramin Virginia Woolf -haaste antoi hyvän syyn lukea uudelleen yksi henkilökohtaisista Woolf-suosikeistani, Elettyjä hetkiä.

Elettyjä hetkiä koostuu viidestä omaelämäkerrallisesta tekstistä, jotka on julkaistu postuumisti. Tekstit on kirjoitettu eri aikoina ja eri tarkoituksiin, mutta yhdessä niistä muodostuu kiehtova kuva Woolfin lapsuudesta, nuoruudesta ja ajatuksista.

Kirjan avaava Muistoja on lapsuuskuvaus, jonka Woolf on kirjoittanut jo 25-vuotiaana. Se on kiinnostava erityisesti näytteenä Woolfin varhaisesta tyylistä, joka ei ole vielä aivan hioutunut, mutta josta voi jo tunnistaa hänelle ominaisia piirteitä.

Luonnoksen menneestä Woolf sen sijaan kirjoitti elämänsä loppupuolella, ja se on aihio muistelmiksi, joiden kirjoittamista Woolf ilmeisesti suunnitteli melko vakavissaan. Teksti on osittain viimeistellympää, osittain vain muistiinpanoja, mutta sellaisenakin Luonnos menneestä on nautittavaa luettavaa. En voi kuin haikeana huokailla, kuinka upeat muistelmat Woolf olisikaan kirjoittanut, jos teksti olisi joskus valmistunut.

Kolme viimeistä tekstiä Woolf kirjoitti esitettäväksi Muistelmaklubilla eli ystäväjoukolle, joka kokoontui lukemaan "ehdottoman vilpittömiä" muistelmiaan. Näissä kirjoituksissa Woolf käsittelee velipuoltaan, Bloomsburyn ryhmän syntymistä ja snobismia. Nämä tekstit ovat melko hiottuja, ja niissä näkyy niin Woolfin huumori kuin terävyyskin.

Elettyjä hetkiä teki minuun valtavan vaikutuksen, kun luin sen ensimmäisen kerran noin 18-vuotiaana. Olin muutenkin aivan Woolfin lumoissa, ja rakastin kaikkea mitä häneltä luin, mutta tämä kirja innoitti minua voimakkaasti. Se ei tietenkään ole verrattavissa Woolfin valmiisiin kirjoituksiin, eikä se ole Woolfin paras kirja, mutta siinä on paljon kiinnostavaa ja outoa tenhoa.

Luulen, että nuorena vaikutuin osittain Woolfin elämän dramaattista tapahtumista. Läheisten kuolemat, monimutkaiset sisarussuhteet, seksuaalinen hyväksikäyttö ja mielenterveyden järkkyminen: kaikki tämä järkytti mutta myös kiehtoi nuorta lukijaa. Vaikuttavuutta lisäsi se, että Woolf kirjoittaa näistä asioista usein ikään kuin sivulauseessa ja viitteellisesti. Lukija hätkähtää ja pysähtyy, joutuu ajattelemaan.

Elettyjä hetkiä on myös kiinnostava kuvaus siitä, mitä on kirjoittaminen ja erityisesti muistoista kirjoittaminen. Woolf esimerkiksi kirjoittaa, että muistoista tai ihmisen elämästä ei voi kirjoittaa, jos ei ensin yritä kuvata sitä, kuka ihminen oikeastaan on. Muuten elämäkerrasta tai muistelmista tulee vain tapahtumien luettelo.

Muistot ja havainnointi ovat keskeisiä teemoja Woolfin tuotannossa, ja nämä tekstit tuovat teemoihin mielenkiintoista ristivalotusta, kun Woolf käsittelee konkreettisesti omia muistojaan. Samalla lukijalle tarjoutuu tilaisuus havainnoida tekstin syntymistä näiden eri tavalla viimeistelemättömien kirjoitusten kautta.

Kirja on kuitenkin ollut minulle erityisen tärkeä elettyjen hetkien käsitteen vuoksi. Luonnos menneestä -tekstissä Woolf kirjoittaa, että kaikkiin päiviin sisältyy sekä elettyä että ei-elettyä. Ei-eletyt hetket ovat pumpulia, jota emme muista jälkeenpäin. Hyviin päiviin sisältyy enemmän elettyjä hetkiä, kuten kävelyretkiä ja uuden kirjan lukemista. Arkielämässään ihminen on kuitenkin irrallaan todellisuudesta, mutta välillä joku eletty hetki paljastaa pinnan alla olevan todellisuuden, kuvion johon kaikki ihmiset kuuluvat. "Koko maailma on taideteos, ja me olemme tuon taideteoksen osia."Näissä ajatuksissa on jotain, mihin olen samaistunut voimakkaasti. Voisin jopa sanoa, etten olisi sama ihminen, jos en olisi nuorena lukenut eletyistä hetkistä.

Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä (Moments of Being, 1976)
Suom. Kaarina Ripatti
Kirjayhtymä, 1986

George Eliot: Middlemarch

 

Onko George Eliot jäänyt Suomessa hiukan syrjään klassikkokirjailijoista puhuttaessa? Englanninkielisillä klassikolistoilla Eliotin kirjat ovat saavuttaneet pysyvän aseman, mutta Suomessa Eliotin teoksia tuntuu olevan jopa vaikeaa löytää luettavaksi. Onneksi muutama vuosi sitten Alice Martin suomensi upeasti Daniel Derondan, ja sen myötä Eliot on noussut muutenkin enemmän esiin.

Itse olen lukenut nuorena Myllyn joen rannalla, mutta se ei silloin tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Toissa kesänä luin sitten Daniel Derondan, ja rakastin sitä koko sydämestäni. Varasin heti kirjastosta Middlemarchin, mutta jouduin odottamaan kirjaa puolitoista vuotta, koska sitä on Helmet-kirjoissa suomeksi vain yksi kappale. Odotellessani etsin kirjaa myös antikvariaateista, mutta sitä ei ollut niissäkään saatavilla. Middlemarchia ei siis varsinaisesti tyrkytetä suomalaisille lukijoille.

Ja se on sääli, koska kirja on aivan loistava! Se on kuvaus 1830-luvun Englannin pikkukaupungista, naisen asemasta, moraalista, avioliitosta sekä yksilön ja yhteisön välisistä suhteista. Se on järkälemäinen ja yksityiskohtainen tiiliskivi, josta voi löytää niin realismia, roamantiikkaa kuin huumoriakin. Se on täynnä kiinnostavia ja värikkäitä henkilöhahmoja, joista on vaikea päästää irti lähes 900 sivun lukumatkan jälkeen. Ja luulen, että se tulee jatkossa kuulumaan rakkaimpien lukukokemusteni joukkoon.

Middlemarchista voisi kirjoittaa vaikka kuinka monesta näkökulmasta, mutta avioliitto on monella tavalla Middlemarchin keskiössä, joten sitä ei voi olla käsittelemättä. Kirjan kaksi keskeistä henkilöhahmoa, Dorothea Brooke ja Rosamund Vincy, päätyvät kumpikin epäonnistuneisiin liittoihin väärien miesten kanssa. Yhtenä syynä epäonnistuneisiin avioliittoihin voi pitää naisten asemaa ja sukupuoliroojeja, toisena syynä itse avioliiton luonnetta 1800-luvulla. Puolisot tutustuvat toisiinsa oikeastaaan vasta mentyään naimisiin. Ennen avioliittoa heillä on odotuksia ja ihanteita, joita vääristävät kapeat sukupuoliroolit.

Dorothea Brooke on hyvin idealistinen nuori nainen, joka ihailee oppineisuutta mutta ei ole itse saanut juuri mitään koulutusta. Hän rakastuu pastori Casauboniin, ja uskoo voivansa auttaa miestään tämän tutkimustyössä. Dorothean haaveissa avioliitto merkitsee yhteistyötä, joskin hän myös uskoo miehen olevan häntä älyllisesti etevämpi. Dorothea joutuu pettymään, koska hänen puolisonsa on todellisuudessa epäonnistunut tutkija, joka ei odota vaimolta toveruutta vaan ihailua.

Dorothean vastapari Rosamund on käynyt tyttökoulua, jonka ainoa tarkoitus on opettaa naisia olemaan viehättäviä – ja sitä kautta pääsemään hyvään avioliittoon. Rosamund tavoitteleekin avioliitolta asemaa ja varallisuutta, ja hän valitsee puolisokseen nuoren lääkärin, Tertius Lydgaten. Lydgate itse haaveilee lääketieteellisen läpimurron tekemisestä, ja hän huomaa liian myöhään, että Rosamundille hänen tavoitteensa eivät merkitse mitään, jos ne tarkoittavat elintason laskua.

Avioliiton lisäksi moraaliset valinnat nousevat yhdeksi kirjan keskeiseksi teemaksi. Kaikki keskeiset henkilöt joutuvat tekemään valintoja oman edun tavoittelun ja yhteisen edun, oikean ja väärän, rehellisyyden ja vilpillysyyden välillä. Erityisesti Dorothealle pyrkimys hyvään ja oikeaan on olennaista, mutta useimmat muut henkilöt ovat moraalisesti häilyväisempiä. Minun sydämessäni on aina paikka henkilöhahmoille, jotka pyrkivät tekemään oikein vaikka oman onnensa kustannuksella, ja ehkä siksi Eliot vetoaakin minuun niin voimakkaasti.

Harva Middlemarchin henkilöistä on yksiselittäisen paha, vaan useimmat heistä tekevät sekä oikeita että vääriä valintoja. Casaubonia luonnehditaan joissakin arvioissa hirviöksi, mutta oiekasti Casaubon on paljon hirviötä moniulotteisempi ja pohjimmiltaan hyvin surullinen henkilöhahmo: mies joka tietää itse epäonnistuneensa ja pelkää kuollakseen, että myös muut näkevät hänen epäonnistumisensa.

Middlemarchissa olennaista on myös Eliotin huumori, joka sävyttää kirjaa koko ajan ja estää sitä sortumasta liialliseen mahtipontisuuteen. Sekä kaikkitietävä kertoja että tietyt henkilöhahmot kommentoivat tapahtumia ja ihmisiä ja asettavat ne oikeisiin mittasuhteisiin. Middlemarch saattaisi olla saarnaava tai ylitunteellinen tai melodramaattinen, mutta ironia ja lämpö tekevät siitä elämältä maistuvan ja kokonaisen – sellaisen kirjan, joka jää elämään sydämeen.

George Eliot: Middlemarch (Middlemarch. A Study of Provincial Life, 1871-1872)

Suom. Aune Tuomikoski

WSOY, 1966

Eeva Joenpelto: Lohja-sarja

Olen jo pidempään halunnut lukea Eeva Joenpellon Lohja-sarjan, mutta toisinaan houkutteleviinkin kirjoihin tarttuminen lykkääntyy syystä tai toisesta. Joskus lukija tarvitsee sysäyksen. Tällä kertaa sysäys tuli Instagramissa, jossa Mari kyseli kiinnostuneita Lohja-sarjan yhteisluvun järjestämiseen. Olin välittömästi mukana, ja ideoinnin seurauksena kirjagramissa on luettu syksyn aikana sarjaa kirjan kuukausitahdilla.

Olen lukenut Joenpellolta aikaisemmin  Rikkaan ja kunniallisen (josta pidin kovasti) ja Uskomattomia uhrauksia (joka oli kiinnostava), joten osasin odottaa hyvää. Siltikin yllätyin siitä, kuinka upealle matkalle nämä kirjat minut veivät. Miten hienoa henkilökuvausta, rikasta kieltä ja oivaltavia havaintoja pääsin todistamaan.

Lohja-sarjaa verrataan usein Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan – sarjat ajoittuvat osittain samaan historialliseen aikaan, ja ne molemmat ovat sukutarinoita. Vertailussa nousee väistämättä esille kysymys siitä, miksi Lohja-sarja ei ole saavuttanut samanlaista klassikkoasemaa kuin TPA. Onko syy kirjailijan sukupuolessa, vai löytyykö selitys kirjoista?

Pohdiskelin lukiessani esimerkiksi Joenpellon ja Linnan henkilökuvauksen eroja: Joenpellon henkilöhahmot ovat mielestäni tavallaan haastavampia, koska oikeastaan kukaan ei ole selkeästi hyvä tai paha, vaan kaikista löytyy runsaasti harmaan sävyjä. Lukijan voi olla vaikeampi kiintyä henkilöhahmoihin, jotka ovat niin inhimillisen virheellisiä kuin Lohja-sarjassa. (Tämä ei ole kritiikkiä Linnan henkilöhahmoja kohtaan. Pohjantähdet ovat minulle todella tärkeitä kirjoja, ja rakastan Linnan henkilöitä enemmän kuin monia todellisia ihmisiä.) Joenpellon henkilöihin tutustuu ehkä hitaammin, mutta lopulta heihin syntyy monisyisiä viha- ja rakkaussuhteita.

Yleistäen voisi sanoa, että kirjat kertovat vahvoista naisista ja heikoista miehistä. Päällisin puolin voisi kuvitella, että asetelma olisi päinvastainen: miehet pyörittävät politiikkaa, liiketoimia ja kylän asioita, ja naiset alistuvat itsevaltiaiden puolisoiden varjossa ja ovat avioliitoissa kauppatavaraa. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä selvemmäksi käy, että Lohja-sarja on nimenomaan vahvojen naisten tarina. On Salme Hänninen, joka herää keski-iässä kapinoimaan tyrannimaista puolisoaan vastaan ja kannattelee koko perheen suruja ja murheita. Ja Salmen tyttäret Inkeri ja Anja, joista kummastakin kasvaa omalla tavallaan äitinsä kaltaisia vastuunkantajia. Mutta mielenkiintoisia näistä naisista tekee se, että heillä kaikilla on vahvuuksiensa lisäksi omat heikkoutensa ja sokeat pisteensä – he ovat uskottavia voimanaisia.

Ja miehet sitten. Oskari Hännisen omahyväisyys ja itsereflektion puute ovat mittasuhteiltaan megalomaanisia. Tarinan todellinen konna saattaa kuitenkin olla Oskarin vävy, liukas ja tunne-elämältään kylmää kalaa muistuttava Matti Reima. Gröönroosin Vieno puolestaan ymmärtää yhteiskunnallisia asioita mutta pysyttelee ihmissuhteissa aina turvallisen välimatkan päässä. Vieno edustaa Julinin miehien ohella ihmistyyppiä, joka ei ole oikein kunnolla elossa.

Henkilöhahmojen tarinoiden lisäksi sarja kuvaa Suomen itsenäisyyden ensimmäisiä vuosikymmeniä. Sisällissodan seuraukset, kieltolaki, Lapuan liike ja lama vaikuttavat henkilöiden elämään, mutta Joenpelto kuvaa historiallisia tapahtumia usein vain sivulauseissa, luontevana osana arkista elämää. Politiikalla on luonnollisesti merkittävä rooli kirjassa: joitakin lukijoita se saattaa vieraannuttaa, mutta minä uppouduin jopa kunnallisvaltuuston kokouksien kuvauksiin täysillä.

Pohjimmiltaan kirjoissa on kyse ihmiselämän perimmäisistä kysymyksistä. Hetkellisyys, ajan kuluminen ja kuolema kulkevat mukana läpi koko sarjan. Me synnymme, kasvamme, vanhenemme ja kuolemme – mitä teemme elämällämme noiden nopeasti kiitävien hetkien aikana? Löytyykö merkitys omaisuuden keräämisestä, suvun jatkamisesta tai maineen ja kunnian saavuttamisesta? Pitäisikö elää itselleen vai muita varten? Voiko ihminen olla sekä onnellinen että rehellinen itselleen? Joenpelto ei anna vastauksia, vaan asettaa sekä henkilöhahmonsa että lukijan vastakkain näiden kysymysten kanssa.

 

Lopuksi on vielä nostettava esille se, kuinka upeaa Joenpellon teksti on. Kirjat ovat täynnä siteeraamisen arvoisia kohtia, joissa Joenpelto tavoittaa maailman kauneuden, kauheuden tai huvittavuuden. Ei voi kuin pysähtyä ja hengitellä, kun lukee jotain tällaista:

"Yhtäkkiä, vilun värisyttäessä olkapäitä, Salme oli tuntevinaan jotakin, jota ehkä voisi sanoa minuudeksi. Että hän oli hän, mutta minkälainen todella?"

Syksy Lohjalla on ollut hieno kokemus, ja olo on oikeasti hiukan haikea, kun täytyy hyvästellä Hänniset ja kumppanit. Mutta odotan jo sitä, kun voin palata uudelleen heidän seuraansa.

Eeva Joenpelto: Lohja-sarja, WSOY

Vetää kaikista ovista, 1974

Kuin kekäle kädessä, 1976

Sataa suolaista vettä, 1978

Eteisiin ja kynnyksille, 1980

Kirjamessujen paluu!

 

Kun kirjamessut tekevät paluun kahden vuoden tauon jälkeen, on syytä herätellä viime aikoina harvakseltaan päivittynyt blogi horroksestaan ja kirjoittaa perinteinen messuraportti.

Kirjamessut ovat yleensä olleet yksi syksyn kohokohdista, mutta tänä vuonna en etukäteen hirveästi fiilistellyt messuja. Mietitytti tietysti, onnistuuko messujen järjestäminen lopulta kuitenkaan, ja jos onnistuu, joudutaanko ne pitämään hirveän tiukoin rajoituksin tai jotenkin typistettynä. Ja olisiko messuilla yleensäkään niin ihanaa kuin muistikuvissa – entä jos ei pääsisikään messutunnelmaan!

Kun perjantaina sitten saavuin messukeskukseen ja lähdin tutustumaan alueeseen, tunsin tutun messukuplinnan heräävän. Kirjoja! Kirjaihmisiä! Puhetta! Kuinka ihanaa!

Alueen kiertämisen ja ensimmäisten kirjaostosten jälkeen suuntasin messuohjelman pariin kuuntelemaan Suvi Aholan kertomana, mitä Eeva Joenpelto todella sanoi. (Kirjagramin puolella luetaan tänä syksynä Joenpellon Lohja-sarjaa, ja viimeistään tuo lukuhaaste on tehnyt minusta Joenpelto-fanin.) Ahola kertoi, ettei hän juurikaan ollut lukenut Joenpeltoa ennen kuin alkoi kustantamon tilaustyönä kirjoittaa tästä kirjaa. Keskustelun aikana pohdittiinkin sitä, miksi Joenpeltoa ei enää lueta tai tunneta kovin laajalti, vaikka hän on aikoinaan ollut niin suosittu kirjailija. Ahola ei löytänyt mitään selkeitä syitä Joenpellon syrjään jäämiselle, mutta hän nosti esille syitä lukea Joenpeltoa jatkossakin – erityisesti tuotannon monipuolisuuden ja vahvat naishahmot.

 

 

Perjantaina seuraamissani keskusteluissa naiset ja feminismi nousivat muutenkin esille. Ehdin kuuntelemaan osan Saara Turusen ja Petra Maisosen haastattelusta, jossa he puhuivat toimittamastaan Suurteoksia-kirjasta, jossa nostetaan esiin miehisen kirjallisuuskaanonin sivuuttamia kirjoja. En ole vielä ehtinyt lukea Suurteoksia, mutta nyt ostin sen messuilta omaan hyllyyn, ja aikomuksena on lukea se pian.

Perjantain lopuksi kuuntelin Suomen arvostelijain liiton keskustelun feminismistä kirjallisuuskritiikissä. Lyhyessä keskustelussa ei päästy kovin syvälle aiheeseen, ja se käsitteli ehkä enemmän kirjallisuuskritiikkiä yleisellä tasolla kuin nimenomaan feministisestä näkökulmasta. Ihan kiinnostava keskustelu kuitenkin.

 

 

Lauantaina suuntasin messuille heti aamusta. Ensimmäiseksi kävin kuuntelemassa Paolo Giordanon haastattelua. Giordano puhui kiinnostavasti esimerkiksi nuoruudesta, nuorten kokemuksista korona-aikana, ilmastonmuutoksesta ja terrorismista. Giordano kertoi käsittelevänsä uudessa Jopa taivas on meidän -kirjassaan sitä, kuinka ihmiset voivat tehdä kauheita tekoja aatteiden nimissä – myös hyvien aatteiden – ja kuinka kaikissa ihmisissä on kyky pahuuteen. Nämä teemat kiinnostavat minua kovasti, ja kirja onkin lukulistallani.

Kun kirjailijoita haastatellaan heidän uutuusteoksistaan, keskustelu jää usein kirjan aiheiden ja henkilöhahmojen kuvailun asteelle, mikä ei aina ole kovin kiinnostavaa, varsinkaan jos tietää kirjasta jo etukäteen jotakin, tai jos on jo ehtinyt lukea kirjan. On kiinnostavampaa, jos keskustelu laajenee kirjan teemojen ympäriltä laajemmalle. Tässä onnistui mielestäni sekä Giordano että sitä seurannut Sisko Savonlahti, ja puhui suorasanaiseen ja kiperään tyyliinsä vanhenemisesta, ulkomuodon ja kuluttamisen palvonnasta ja itsensä rakastamisen ongelmallisuudesta. Voisin kuunnella Savonlahtea vaikka kuinka kauan!

Seuraavaksi Saara Turunen puhui Järjettömiä asioita -kirjastaan, ja kertoi työskentelevänsä tällä hetkellä uuden, ensi syksynä Q-teatterissa esitettävän näytelmän parissa. Sen jälkeen ehdin vielä kuuntelemaan vaatepuhetta: Laura Friman, Anniina Nurmi ja Laura Pörsti ovat kaikki kirjoittaneet uutuuskirjoissaan ristiriitaisesta suhteestamme vaatteisiin. Aihe on mielenkiintoinen, ja ainakin Nurmen ja Pörstin kirjat kiinnostavat.

 

Kolusin messuilla ahkerasti antikvariaattiosastoa. Rakastan vanhojen kirjojen katselemista ja selailua, ja on myös erityisen ihanaa tehdä kirjalöytöjä antikvariaateista.Tänä vuonna ilahdutti Muumi-sarjakuvakokoelmani puuttuvan osan löytäminen!

Kirjamessut olivat siis tänäkin vuonna ihanat! Oli hyvää ohjelmaa, ihania kohtaamisia ja tuttu kirjakupla. Lopuksi vielä kaikki messuostokseni, uutena ja vanhana hankitut:

Tuula Karjalainen: Outi Heiskanen – Taiteilija kuin shamaani

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): Suurteoksia

Tove Jansson: Muumipeikko rakentaa talon

Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Eeva-Liisa Manner: Fahrenheit 121

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

P. G. Wodehouse: Pulmallinen viikonloppu

 

* Maksoin osallistumiseni kirjamessuille itse.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Guermantesin tie 1

 

Olen edennyt Kadonneen ajan etsinnässä puoleen väliin. Eikä aikaakaan ole kulunut kuin kymmenen vuotta! Olin pariin kertaan yrittänyt Proustin lukemista aikaisemminkin, mutta melkein tasan kymmenen vuotta sitten olen lukenut ensimmäisen osan kokonaan. Välillä lukemisessa on ollut pidempiä taukoja, mutta onneksi sarjan pariin on hyvin helppo palata pitkänkin ajan jälkeen, koska mitään suurempaa juonta kirjoissa ei ole. Ehkä kuitenkin tavoittelen sitä, että luen viimeiset viisi osaa vähän nopeammin kuin ensimmäiset viisi.

Sarjan kirjat ovat olleet keskenään yllättävän erilaisia lukukokemuksia. Jos sarjan edellisen osan lukeminen oli melko helppoa ja suorastaan nautinnollista, tämän osan lukeminen meni välillä suorittamisen puolelle. Pönöttävien ja teeskentelevien seurapiirien kuvaukset eivät ole missään vaiheessa ollut suosikkejani sarjassa, ja tässä osassa niitä kuvauksia tosiaan riitti. Toki seurapiirikuvauksissa on hupaisia huomioita, ja Proustin tapa kuvata henkilöhahmojensa elekieltä ja teennäisiä tapoja on herkullista, mutta isoina annoksina kohtaukset alkavat pitkästyttää.

Päähenkilö on tässäkin kirjassa pakkomielteisen ihastunut: tällä kertaa ihailun kohteena on kopeasti käyttäytyvä Guermantesin herttuatar. Epätoivoiset ja nolostuttavat yritykset päästä tutustumaan herttuattareen saivat melkein kiemurtelemaan myötähäpeästä – niin elävästi ne oli kuvattu. Käyttäytyminen, joka nuoressa pojassa tuntui vain lapselliselta, alkaa tuntua yhä nolostuttavammalta päähenkilön varttuessa. Proust tuntuu myös kuvailevan päähenkilönsä rakastumisia ironisemmin ja etäämmältä: sekä kertoja että päähenkilö tuntuvat tajuavan, että lemmentuskat ovat tietynlaista poseeraamista.

Erityisen mielenkiintoista tässä osassa oli lähes koko kirjan läpi kulkeva Dreyfusin tapaus, joka jakaa koko Ranskaa. Juutalaisvastaisuus nousee vahvaksi teemaksi: kirjan loppupuolen kohtaus, jossa eräs herra de Charlus suoltaa päähenkilölle juutalaisvastaisia mielipiteitään, on suorastaan karmaisevaa luettavaa. 

Vaikka tämä osa ei noussut omaksi suosikikseni sarjassa, tälläkin kertaa kirja oli täynnä siteeraamisen arvoisia kohtia. Proust kuvaa tässä osassa useampaan kertaan henkilöidensä ulkoisen ja sisäisen maailman eroja ja sitä, ettemme voi koskaan todella tuntea toisia ihmisiä. Asian voi ilmaista suoraviivaisesti tai Proustin tapaan näin:

"Ja näin hän ensimmäisenä opetti minulle, ettei kukaan ihminen koskaan, niin kuin siihen saakka olin luullut, esiinny edessämme läpinäkyvänä ja liikkumattomana hyveineen, vikoineen, suunnitelmineen, meitä koskevine aikomuksineen (niin kuin puutarha istutuksineen, jota aitauksen takaa ihaillaan), vaan varjona johon emme koskaan pääse tunkeutumaan, josta me muodostamme monenmoisia käsityksiä nojautumalla lausuttuihin sanoihin, jopa tekoihinkin, jotka kummatkin välittävät vain riittämättömiä ja keskenään ristiriidassa olevia tietoja, varjona jonka alla me vuoron perään ja aivan yhtä hyvällä syyllä voimme kuvitella milloin vihan, milloin taas rakkauden kytevän."

Tällaisten kohtien vuoksi sitä on valmis sietämään pitkästyttäviä seurapiirikuvauksiakin.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 5. Guermantesin tie 1. (À la recherche du temps perdu. Le côte de Guermantes, 1920)

Suom. Inkeri Tuomikoski

Otava, 1985/2007

Maisku Myllymäki: Holly

 

Kuinka paljon meillä ihmisillä on yhteisiä mielenmaisemia – sellaisia paikkoja, joissa näemme itsemme joko tosielämässä tai mielikuvissa. Yksi omista rakkaista mielenmaisemistani muodostuu merestä, saaresta ja kallioista. Joskus olen mielenmaisemassani yksin, toisinaan siellä on kuviteltuja ihmisiä, yleensä naisia. Maisema ei välttämättä ole pelkästään turvallinen vaan siinä saattaa olla jotain salaperäistä tai odottavaa.

Maisku Myllymäen esikoisromaanin miljöö muistuttaa mielenmaisemaani suuressa määrin. Se ei tietenkään ole aivan samanlainen, vaan siinä on yllättäviä ja odottamattomia piirteitä ja paikkoja, joita voi tutkia. Saari on vieras, mutta kuitenkin niin tuttu, että kiertelen siellä ihastuksissani, paikkoja ja tunnelmia tunnistaen. Solahdan kirjan maailmaan tyytyväisenä ja nautiskellen mutta myös yllättyen. Jonkinlainen yhteinen mielenmaisema on löytynyt.

Kirjan tunnelma on tiheänä ääneen lausumattomista asioista ja salaisuuksista. Saarella asuu yksinäisyyteen vetäytynyt näyttelijä Holly Ö, värikäs, kovaääninen, näyttävissä kaftaaneissa tilan omakseen ottava nainen. Hänen vieraakseen saapuu Ihmisen luonto -lehdestä Eva – nainen jonka hiukset on leikattu asialliseksi polkkatukaksi. Näkökulma saarella on Evan, joka tarkkailee saarta ja ennen kaikkea Hollya, vaikka on tullut kirjoittamaan juttua harvinaisesta lintuhavainnosta. Viikko saarella muodostuu ratkaisevaksi molempien naisten elämässä: ilmassa voi alusta alkaen aavistaa tulossa olevan muutoksen tuulet.

Kirjaan on rakennettu koukuttava jännite, joka houkuttelee lukemaan eteenpäin. Tarinaa oleellisempaa on kuitenkin tapa, jolla tarinaa kerrotaan. Myllymäki kuvailee asioita ja ihmisiä herkullisesti ja rehevästi: kirja on tulvillaan värejä, tuoksuja ja tekstuuria. Teksti ei kuitenkaan pääse lipsahtamaan liian maalaukselliseksi ja kauniiksi, ja tunnelmassa on koko ajan läsnä tietty rappeutumisen ja kulumisen tunne. Hollyn talon maalipinta on kulunut ja huoneet pölyttyvät. Henkilöhahmot ovat myös vahvasti ruumiillisia kohtuineen, virtsarakkoineen ja hampaanväleineen.

Tunnelmassa on myös jotakin epätodellista tai ainakin ajasta ja paikasta riippumatonta. Kirjan maailma on käsinkosketeltava mutta se ei ole kiinnostunut realismista tai ajankuvasta. Se viittaa enemmän muihin kirjallisiin maailmoihin kuin ympäröivään todellisuuteen. Iris Murdochin Meri, meri mainitaan ilmeisenä vaikutteena myös tarinassa, ja jossakin taustalla Marja-Liisa Vartion Alma imitoi metsoa. Hollyn maailma on kuitenkin omansa, ja viittaukset toimivat taustalla tunnelman luojina.

Unenomaisuus ja tietty epärealistisuus tuntuvat virkistäviltä, ja ehkä kirja olisi voinut kurkottaa jopa pidemmälle outouden ja häiritsevän puolelle. Tunnelman ja kielen tasolla kirjassa oli ihastuttavasti vinoa viehätystä, joka veti puoleensa ja samalla askarrutti, ja samaa olisi voinut vielä enemmän myös tarinan tasolla. Vaikka Holly ei selitä asioita auki ja paljon jää lukijalle pohdittavaksi, ehkä nimenomaan juonen tasolla kirja olisi voinut olla vielä aukkoisempi ja hämärämpi. Tällaisenakin Holly valloitti minut ja jäi mieleeni viipyilemään. Kirja tekeekin mieli lukea heti uudelleen, unohtaen tarinan ja keskittyen vain tekstiin. Mielenmaisemana Holly on täydellinen.

Muissa blogeissa: Tuijata, Kirjanmerkkinä lentolippu, Satunnainen ohilukija, Nannan kirjakimara.

Maisku Myllymäki: Holly

Kansi: Anna Makkonen

WSOY, 2021

Luetut, lukemattomat 10 vuotta! Arvonta!

 

Luetut, lukemattomat täyttää tänään pyöreitä. Tasan kymmenen vuotta sitten julkaisin jännittyneenä blogin ensimmäisen tekstin. Olin seuraillut paria kirjablogia pidempään, mutta en ollut tullut ajatelleeksi että voisin itsekin kirjoittaa kirjoista nettiin. Kymmenen vuotta sitten kirjablogien määrä alkoi kasvaa, ja löysin useita uusia blogeja, joiden innostamana sitten heräsi ajatus omasta blogista. 

Vaikeinta blogin perustamisessa oli tietysti nimen keksiminen. Pyörittelin erilaisia kirjoihin liittyviä ajatuksia, kunnes melkein itsestään mieleen nousi sanaleikki: Luetut, lukemattomat. Olin varma, että nimen täytyy olla jo jollakin käytössä, mutta raivokas googlettaminen ei tuottanut tuloksia, joten uskalsin ottaa nimen käyttöön. Ja siitä bloggaaminen sitten lähti.

Blogin ensimmäiset vuodet olivat hyvin aktiivisia: kirjoitin melkein kaikista lukemistani kirjoista, ja seurasin myös todella aktiivisesti muita kirjablogeja. Kirjablogit elivätkin tuolloin kultakautta. Blogeja oli paljon, kommentointi kävi vilkkaana, ja erilaisia tempauksia järjestettiin. Näistä legendaarisimpana mieleeni on jäänyt plagioinnin vastainen flashmob, jossa bloggaajat kirjoittivat valearvioita klassikoista. Itse kirjoitin Siepparista ruispellossa.

Ensimmäisten vuosien jälkeen bloggaamisen tahti rauhoittui. Nelisen vuotta sitten liityin Instagramiin, ja vähitellen myös kirjajutut alkoivat luontevasti siirtyä yhä enemmän sinne. Insta on vaivaton, ja sinne on helppo postata lyhyitäkin kirjajuttuja. Joistakin kirjoista haluan kuitenkin edelleen kirjoittaa pidemmin, ja siihen blogi on paljon luontevampi alusta. Nykyään kirjoittelen blogiin kerran tai pari kuussa.

Pyöreiden vuosien kunniaksi muistelin menneitä ja poimin kymmenen suosikkipostausta:

Kymmenen kirjallista kävelyä: listasin itselleni rakkaita kirjallisia kuvauksia kävelemisestä.

Copycat-kansi: Bloggarin osa: Varioin Copycat-kisassa Kari Hotakaisen Ihmisen osan kantta, ja lopputulos on minusta edelleen mainio.

Anja Snellman, Ivana B. ja intertekstuaalisuuden rajat: Pohdiskelin Anja Snellmanin taipumusta lainata melko reippaasti muilta kirjailijoilta.

Lapsuuden suosikit kadoksissa: tämä kirjoitus ei ole suosikkini oman tekstini vuoksi vaan osoituksena kirjanystävien joukkovoimasta. Kommentoijien avulla tunnistin lapsuuden suosikkikirjoja, joiden nimet olivat unohtuneet.

Kadonnutta aikaa etsimässä: kun lukee Kadonneen ajan kolmannen osan toisen kerran – vahingossa.

Ensimmäinen lukumaraton: lukumaratonit ovat olleet hienoja kokemuksia, ja tämä ensimmäinen oli tietysti ikimuistoisin.

Helena-sarja: vanhoista tyttökirjasuosikeista on aina erityisen ihana kirjoittaa. Tämä postaus Helena-kirjoista saa edustaa näitä nostalgiakirjoituksia.

Dorothy L. Sayers: Strong Poison: sanoin joskus leikilläni, että työni bloggaajana on tehty, jos saan edes yhden ihmisen innostumaan Sayersista. Tietääkseni ainakin yksi innostui.

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti: tämä postaus saa edustaa ihan tavallista kirja-arviota, omasta mielestäni erityisen onnistunutta sellaista. Sain sanottua sen, mitä tunsin.

Yhden viikon lukupäiväkirja: pidin viikon ajan kirjaa siitä, kuinka pajon luin ja milloin.

 

Sitten synttäreiden tärkeimpään osuuteen eli lahjoihin! Arvon juhlapäivän kunniaksi kolme kirjallista palkintoa:

• 30 euron lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan.
• Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa. Raunion kirja oli yksi suosikkejani viime vuonna.
• Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste. Auvisen kirjaa en ole itse vielä lukenut, mutta se on yksi niistä kirjoista, joiden lukemista tällä hetkellä odotan eniten.

Arvottavat kirjat ovat käyttämättömiä. Kustannan kaikki palkinnot itse, eikä mikään ulkopuolinen taho ole osallinen arvontaan.

Arvonnan säännöt:

1. Kommentoi joko blogissa tai Intagramissa (@liisa_maaria) ja kerro joku itsellesi erityisen rakas lukumuisto. Se voi liittyä joko johonkin kirjaan tai lukuhetkeen.

2. Kerro minkä palkintojen arvontaan osallistut. Voit osallistua yhden, kahden tai kaikkien kolmen palkinnon arvontaan. Arvon kuitenkin jokaiselle palkinnolle eri voittajan, eli jos voitat ensimmäiseksi arvottavan palkinnon, et ole enää mukana muiden palkintojen arvonnassa.

3. Arvonta-aika on 7.-14.7.

4. Jos osallistut blogissa, jätä yhteystiedot, joista tavoitan sinut.

Jos haluat, voit myös lähettää terveisiä kymmenvuotiaalle blogille! Onnea arvontaan!

E. M. Forster: Maurice

 

Sieluni kaipaa säännöllisin väliajoin E. M. Forsteria. Koska Forsterin romaanituotanto ei ole kovin laaja, luen kaipaukseeni samoja kirjoja yhä uudelleen. Ja mielelläni luenkin: saan Forsterin kirjoista jokaisella lukukerralla ajateltavaa ja iloa. Kaikkein useimmin olen lukenut Talon jalavan varjossa ja Mauricen.

"Ja heidän rakkauskohtauksensa jatkui, verrattomana etunaan uusi kieli. Mikään perinne ei mykistänyt heitä kunnianarvoisuudellaan. Sovinnaisuus ei sanellut, mikä oli runollista ja mikä ei. Heitä kiehtoi intohimo, jonka harva heidän maanmiehistään oli tunnustanut, ja se antoi heidän luovuudelleen täyden vapauden. Lopulta kummankin mieleen muovautui jotakin ihmeen kaunista, jotakin unohtumatonta ja ikusta, vaikka se olikin rakennettu  vähäisistä puheen sirkamista ja yksinkertaisimmista tunteista."

En ole varma, koska olen lukenut Mauricen ensimmäisen kerran, mutta luultavasti ihan 1990-luvun alussa, lukioikäisenä. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen monellakin tavalla. Erityisen vaikutuksen teki se, että tuohon aikaan oli harvinaista lukea kirja, jonka päähenkilö oli seksuaalivähemmistön edustaja – ja vieläpä seksuaalivähemmistön edustaja, jonka tarinalla oli onnellinen loppu. Toki vastaavia kuvauksia kirjoissa ja elokuvissa oli, mutta niitä oli tarjolla huomattavasti vähemmän kuin nykypäivänä. 

Jos valtavirtataiteessa seksuaali- tai sukupuolivähemmistön edustajia näkyi, henkilöhahmot harvoin olivat kokonaisia ihmisiä: he olivat huumorihahmoja, seksuaalisuudesta riisuttuja sivuhenkilöitä tai rikollisia. Moniulotteisemmat henkilöhahmot taas olivat usein onnettomia ja riivattuja.  Kuvaukset saattoivat myös olla niin verhottuja ja viitteellisiä, että niiden ymmärtäminen vaati tulkintaa. Maailma oli erilainen 30 vuotta sitten: kehottamiskielto oli voimassa, ja vuoteen 1981 asti homoseksuaalisuus oli luokiteltu sairauksi.

Maailma oli erilainen myös 1910-luvun alussa, kun Forster kirjoitti Mauricen. Forster ei elinaikanaan halunnut julkaista kirjaa, koska hän epäili, ettei sitä hyväksyttäisi maassa, jossa homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi. Maurice julkaistiin vasta Forsterin kuoleman jälkeen vuonna 1971. Forster halusi kirjaansa onnellisen lopun, ja juuri se olisi Forsterin mielestä koitunut kirjan kohtaloksi:

"Onni on sen perussävel – millä sivumennen sanoen on odottamaton vaikutus: se on vaikeuttanut kirjan saamista julki. [...] Jos se olisi päättynyt onnettomasti, hirttosilmukassa killuvaan nuorukaiseen tai itsemurhakirjseeseen, kaikki olisi hyvin, sillä tarinassa ei ole pornografiaa tai alaikäisten viettelyä. Mutta rakastavaiset selviävät rangaistuksetta, ja houkuttelevat siis rikokseen."

Ei Mauricenkaan tarina silkkaa onnea ole. Maurice on peribrittiläinen, sovinnainen ja kaikin tavoin keskiverto nuorukainen, joka luultavasti olisi ensimmäisenä tuomitsemassa kaikki vähemmistöt jos ei itse olisi homo. Maurice on erityisesti kirjan alussa vähemmän rakastettava hahmo: hän on jäyhä, ei erityisen älykäs, täysin vailla herkkyttä ja tilannetajua. Jos Maurice olisi hetero, tai jos hän kieltäisi seksuaalisuutensa, hänestä luultavasti tulisi sellainen samea, valheessa elävä ihminen, jollaisia Forster usein kirjoissaan kritisoi. Oman seksuaalisuuden hyväksyminen ja löytäminen ovat kuitenkin Mauricen pelastus, hänen tiensä kokonaiseksi ihmiseksi. Tie ei kuitenkaan ole helppo.

Rehellisyys on aina Forsterin kirjoissa tärkeä teema – erityisesti rehellisyys itseä ja omia tunteitaan kohtaan. Myös Mauricessa päähenkilöitä määrittää vahvasti se, kuinka rehellisiä he ovat suhteessa omaan seksuaalisuuteensa. Puolittainen rehellisyys ei riitä, vaan se johtaa valheelliseen elämään.

Koen Mauricen jokaisella lukukerralla yhtä voimakkaasti. Kullanhohtoisen ensirakkauden kuvauksen. Mauricen tuskan ja kauheat yritykset eheytyä. Pettymyksen, pelon ja toivon hetket. Lähes unenomaisen lopetuksen, jossa pimeässä hehkuvat maahan pudonneet helokkien terälehdet. Jännitän jokaisella lukukerralla, saako Maurice onnellisen loppunsa – ja olen aina yhtä onnellinen, kun se hänet saavuttaa.

E. M. Forster: Maurice (Maurice, 1971)

Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Jorma Luotio

Gummerus, 1987