Tunnelmia Korjaamon kirjamarkkinoilta

Helsingin Töölössä järjestetään tänä viikonloppuna toisen kerran Korjaamon kirjamarkkinat. Olin markkinoilla myös viime vuonna, ja nautin kovasti lämpimästä ja intiimistä tunnelmasta ja hyvästä ohjelmasta. Oli siis selvää, että kävisin markkinoilla myös tänä vuonna.

Ja kannatti taas mennä. Markkinoilla oli hurjan mukavaa, ohjelma oli kiinnostavaa ja tapahtumasta jäi todella hyvä mieli.

Korjaamon tilat ovat vanhoissa raitiovaunuhalleissa, ja paikan historiaa muistetaan myös pienessä ratikkamuseossa.

 

Vaunusalissa käytiin kirjakauppaa.

Kirjansitoja Mari Vehkaluoto myi mm. kirjakoruja.

Ja tietysti minun piti saada itselleni oma kaulassa kannettava kirja.

Korjaamon keittiössä Outi Rinne kertoi raakaruuasta, ruokabloggaamisesta ja kirjastaan Raakaruoka-aika. Riikka Väliahde haastatteli.

Tarjolla oli myös maistiaisia: herkullisia raakasuklaabrowneja.

Vintillä keskusteltiin tyttökirjoista ja chicklitistä. Maria Petterson haastatteli, paneelissa olivat mukana Sara Kokkonen, Sari Luhtanen, Laura Paloheimo ja Riikka Pulkkinen.

Kirjallisten tapahtumien jälkeen piti ravita ruumista skumpalla ja sushilla.

 

Ja kotona kelpasi katsella kirjahankintoja.

Kirjamarkkinat jatkuvat huomenna. Menkää paikan päälle – suosittelen lämpimästi.

Charles Dickens: Suuria odotuksia

"Voi minua! Luulin niitä yleviksi ja suuriksi tunteiksi. Mutta mieleenikään ei johtunut, että pysytteleminen loitolla Joesta, koska tiesin Estellan häntä halveksivan, oli halpaa ja pikkumaista. Vain yksi päivä oli kulunut siitä, kun Joe oli saanut kyyneleet kihoamaan silmiini. Ne olivat kuivuneet pian, antakoon Jumala minulle anteeksi – kuivuneet pian."

Teki mieli upottaa kirjalliset hampaat oikein kunnolliseen, paksuun klassikkoon. Dickensin Suuria odotuksia vastasi tähän tarpeeseen paremmin kuin hyvin. Kirjassa on kaikkea, mitä voi klassikonjanossa toivoa: värikkäitä henkilöhahmoja, suuria tunteita, moraalinen opetus, tapainkuvausta, salaisuuksia ja arvoituksia ja reilusti pituutta.

Suuria odotuksia on ennen kaikkea kasvukertomus. Kirjan minäkertoja Pip on orpopoika, joka kasvaa kiivasluontoisen sisarensa ja tämän lempeän aviomiehen kasvattamana - pienessä sepän pajassa synkillä suomailla. Elämä ei tunnu lupaavan Pipille kovinkaan suuria, mutta hän pääsee kuitenkin kurkistamaan ylemmän luokan oloihin, kun paikkakunnalla asuva omalaatuinen ikäneito Miss Havisham kutsuu hänet pitämään seuraa itselleen ja kasvattityttärelleen. Miss Havisham on kuin kauhukertomuksen hahmo: rakkaudessa pettynyt vanhapiika, joka pukeutuu edelleen vanhaan morsiuspukuunsa ja jonka hautukammiota muistuttavassa talossa hääkakkukin on jätetty homehtumaan pöydälle. Kasvattitytärtään Estellaa hän kasvattaa tunteettomaksi sydäntenmurskaajaksi, kostona koko miessukupuolelle.

Miss Havishamin luona Pip oppii häpeämään omaa taustaansa ja köyhiä elinolojaan. Tähän on syynä etupäässä kylmä ja kopea Estella, johon Pip on ensi silmäyksellä ihastunut. Koska Estella halveksii Pipin köyhyyttä, täytyy Pipinkin sitä halveksia. Kun Pip sitten saa yllättäen kuulla, että tuntematon hyväntekijä haluaa tehdä hänestä herrasmiehen ja rahoittaa hänen elämänsä Lontoossa, Pip jättää tyytyväisenä ja hieman pöyhkeänäkin vanhan elämänpiirinsä. Lontoossa Pip katselee ympärilleen, elää velaksi ja huvittelee. Sitten tapahtuu jotakin, mikä muuttaa täysin Pipin suuret odotukset.

Dickensin lukeminen muistutti minua taas kerran siitä, miksi luen mieluummin vanhoja romaaneja kuin  historiallisia romaaneja. Kun lukee 1800-luvulla kirjoitettua kirjaa, kirja vie paitsi sisällöllään, myös muodollaan menneeseen aikaan. Kun nykyajan kirjailija sijoittaa kirjansa 1800-luvulle, hän katsoo väkisinkin menneisyyttä nykyisyyden silmin, eikä lopputulos useinkaan tavoita samanlaista menneen maailman tuntua. Nykyajan kirjailija ei luultavasti laittaisi henkilöhahmojaan repimään tuskissaan hiuksia päästään, tai kyynelehtimään yhtä vuolaasti kuin Pip ja kumppanit. Monet Dickensin henkilöhahmoista ja juonenkäänteistä tuntuisivat nykyaikana kirjoitetussa historiallisessa romaanissa yliampuvilta, mutta Suurissa odotuksissa ne ovat kiehtovia.

Tuskin Dincensin aikaankaan ihmiset olivat jatkuvasta hiustensa repimisestä kaljuuntuneita, eivätkä vanhat kartanot luultavasti kätkeneet sisäänsä elävältä hautautuneita, kostonhimoisia ikäneitoja. Tällaiset asiat ovat vanhoissa kirjoissa kiinnostavia sen takia, että ne kertovat aikansa maailmankuvasta, ihanteista ja estetiikasta – eivät siksi että ne suoraan kertoisivat, millaista elämä oli. Samalla tavalla Dickensin koukeroiset, pitkät lauseet ja henkilöiden puheenparsi kuvaavat omaa aikaansa.

Mutta ei Dickens suinkaan ole pelkkää menneisyyttä ja ajan kuvaa. Kuolemattomia klassikkoja hänen kirjoistaan tekee tietysti se, mikä on ikuista: ihmisluonnon tarkka kuvaus. Vaikka jotkut hahmot ovat karrikoituja ja toiset on kuvattu ironisesti, on henkilökuvaus tarkkaa, oivaltavaa ja totta. Dickens kuvaa tarkkanäköisesti niin ihmisten heikkouksia – turhamaisuutta, oman edun tavoittelua, vallanhimoa – kuin heidän parhaimpia puoliaankin. Päähenkilö Pipistä löytyy niin heikkouksia kuin sympaattisuuttakin: hän on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta heikkoluonteinen; ystävyteen kykenevä mutta uskollisuudessa pettävä; hän valehtelee itselleen mutta tulee myös muiden huijaamaksi. On helppo kiintyä päähenkilöön, joka tuntuu niin inhimilliseltä kuin Pip. Ja on helppo uppoutua kirjaan, joka on sisällöltään niin rikas kuin Suuria odotuksia.

Kirjan ovat lukeneet myös Jokke, sheferijm, appple ja π.

Charles Dickens: Suuria odotuksia (Great Expectations, 1860-1861)
Suom. Alpo Kupiainen
Kannen kuva: Stanhope Alexander Forbesin maalauksesta
Karisto, 2008

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

"Muistakaa, mitä sanoin ihmisaikuisen monimutkaisista tahtomisen kudelmista. Vauva tietää, mitä haluaa. Hän haluaa pahan olon pois ja hyvän olon tilalle. Sitten hänestä tulee lapsi ja hän alkaa empiä, hän tulee uhmaikään ja sekoaa tunteissaan. Sen jälkeen hän menee milloin oikealle ja milloin vasemmalle, hän tahtoo jäätelökioskilla milloin vaniljaa ja milloin mansikkaa, hän haluaa vuoroin koko maailman ja vuoroin vain yhden kotoisan kulman, punaisen mökin ja perunamaan. Eikä hän enää koskaan ole siinä, missä luuli olevansa."

Aluksi huomio: tässä kirjassa on aivan ihastuttava kansi. Halusin kirjan omaan hyllyyni jo pelkästään Sanna Manderin söpön kansikuvituksen vuoksi.

Toiseksi tunnustus: taidan vähän fanittaa Riikka Pulkkista. En ole varauksetta ihastunut kaikkiin Pulkkisen kirjoihin, mutta erityisesti hänen kolmas romaaninsa Vieras jätti minuun voimakkaan jäljen.

Riikka Pulkkisella taitaa olla maine vakavana, jopa tosikkomaisena kirjailijana. Ajatus Pulkkisesta kirjoittamassa kepeää ja viihteellistä chick litiä on herättänyt joissakin lukijoissa ihmettelyä: miten hiotun ilmaisun ja suurten aiheiden parissa viihtyvä kirjailija voisi onnistua komediallisen (ja joidenkin mielestä pinnallisen) genren parissa.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on toki erilainen kuin Pulkkisen aiemmat romaanit. Kirjallinen hyppäys ei ehkä kuitenkaan ole niin valtava loikka kuin äkkiseltään luulisi. Vaikka Raja ja varsinkin Totta ovatkin vakavuudessaan suorastaan ryppyotsaisia, ainakin minä löysin Vieraasta leikittelyä ja huumoria. Ihmissuhteista ja rakkaudestahan Pulkkinen on kirjoittanut kaikissa kirjoissaan, joten Iiris Lempivaaran sydänsurutkin hän hoitelee luontevasti.

Ja toisaalta, ei Pulkkinen tässä viihdekirjassaankaan täysin hattaraksi heittäydy. Parisuhdeongelmien, korkokenkien ja suklaan rinnalla kirjassa sivutaan vakavampiakin aiheita nuoruuden kasvukivuista siihen, mitä naisen tulisi olla. Ja Pulkkisen kieli kulkee älykkäästi, mutta aikaisempaa vapautuneemmin: tästä kirjasta ei synny vaikutelmaa sellaisesta liiallisesta hiomisesta, joka on tehnyt joistakin aikaisemminsra romaaneista hiukan raskaasti hengittäviä. Nyt Pulkkisen teksti pulppuilee ja virtaa. Myös kirjan huumori piilee ennen kaikkea sanoissa ja kielikuvissa, ei niinkään tapahtumissa.

Kirja rakentuu episodimaisesti lyhyistä luvuista, joiden nimet kuvaavat hyvin kirjan henkeä: Kyllä ja kuinka se opitaan. Liian täydellinen. Mielipuoli Foucault. Neiti Etsivät. Mitään sen kummallisempaa juonta kirjassa ei ole, vaan pienten sattumusten kautta kerrotaan, kuinka Iiris toipuu erosta ja oppii siinä sivussa itsestään ja elämästä. Ei siis mitään uutta ja mullistavaa, mutta toimivaa tavaraa. Pulkkinen ei uudista viihdekirjallisuutta mutta uudistuu kyllä itse kirjailijana. Tämän kirjan jälkeen on entistäkin mielenkiintoisempaa nähdä, mitä ja miten Pulkkinen seuraavaksi kirjoittaa.

Iiriksen sydämestä on kirjoitettu blogeissa paljon. Katso mitä mieltä olivat irisihmemaassa, Sanna, Taika, Lilli, Lukuneuvoja, Norkku, Mari, Anneli, Jonna, Marile, sonja, Jenni, Taru, Ilona, Anu, Jonna, Marja, Minna, Hanna ja HeidiBee.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kansi: Sanna Mander
Otava, 2014 

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

"Sopimus oli sanaton, jos sinä hyppäät niin minäkin hyppään, ja he antautuivat tuntien huikaisevaa iloa nousten korkeuksiin, jonne kellään muulla ei ollut asiaa. He tunsivat jo vatsassaan ne säryn säikeiset aavistukset, jotka muuttuisivat yhä viiltävimmiksi naurun jatkuessa. Mutta sitä oli myöhäistä enää ajatella. He nauroivat jo niin, etteivät saaneet sanaa suustaan. Nauru taivutteli heitä kaksinkerroin, painoi heidän kätensä vatsalle ja kasvoille. Välillä he päästivät pienen ulvahduksen, ja jatkoivat taas.
Sitten he makasivat jo maassa ja kääntyilivät puolelta toiselle helpottaakseen tuskaansa."

Aikahypyt voivat olla ongelmallisia kirjallisuudessa. Tiedättehän: kirjailija esittelee miljöön ja henkilöhahmot, luo kiehtovan tunnelman ja saa lukijan kiintymään henkilöihin. Ja sitten hypätään ajassa vuosia eteenpäin, henkilöhahmot ovat vanhentuneet ja muuttuneet, osa on jäänyt matkan varrelle ja tapahtumapaikkakin on kenties muuttunut. Voi käydä niin, että kirjailija joutuu houkuttelemaan lukijan uudelleen puolelleen – ja siltikin lukija saataa koko loppukirjan haikailla vanhan asetelman pariin.

Jotain tällaista minulle tapahtui Katja Kallion Säkenöivien hetkien parissa. Pidin todella paljon kirjan alusta, jossa Inga Troberg viettää tyttärensä Ellyn kanssa verkkaisia kesäpäiviä Hangon Hotel Pension Bellevuessa. Inga on hiukan salaperäinen, hauras hahmo, joka kätkee sisälleen salaisuuksia ja herättää kenties siksi muissa hotellivieraissa huolenpidon sekaista uteliaisuutta. Elly-tyttärellä sen sijaan tuntuu olevan koko elämä edessään, varsinkin sen jälkeen kun hän ystävystyy aristokraattisen Pepin kanssa.

Kallio punoo kirjansa ensimmäisillä sadalla sivulla tiheän vaikka raukean tunnelman, jolla kietoi minut pauloihinsa. Saatoin tuntea kuuman auringonpaisteen ihollani, maistaa kahvin ja leivokset, nähdä maiseman jonka värit ovat kuin helteessä haalistuneet. Nautin porvariston hillityn charmin kuvauksesta: julkisivuista joita kannatellaan pystyssä kuin hyvää ryhtiä ja seurustelusäännöistä joiden rikkominen voi olla kohtalokasta. Pidin salaisuuden verhoista, jotka yllättäen heilahtivat sivuun.

En kuitenkaan saanut jäädä viipyilemään kylpylähotellin tunnelmiin, sillä Kallio kelaa yllättäen aikaa eteenpäin parikymmentä vuotta. Huomio siirtyy Ellyn aikuisuuden kynnyksellä oleviin tyttäriin, Harrietiin ja Beataan. Siskokset kilvoittelevat keskenään ja täydentävät toisiaan, kamppailevat ja pettävät. Elämä ei tunnu tarjoavan kenellekään kirjan naisista aivan sitä mitä nämä odottavat – vaikka säkenöiviä hetkiä itse kunkin tielle osuu.

Kirjan tunnelma säilyy voimakkaana loppuun asti. Sävyt ovat tummia, yleistunnelma haikea. Kallio kuvaa taas kerran taitavasti ihmismielen alempia kerroksia: kateutta, epävarmuutta, pettymyksiä, häpeää. Mukana on kuitenkin myös lempeyttä ja ymmärrystä: Kallio tuntuu välittävän henkilöistään. Nautin kirjan lukemisesta – ja kuitenkin jokin viimeinen silaus jäi puuttumaan. Ehkä jäin omassa mielessäni liiaksi kiinni alun tunnelmiin enkä missään vaiheessa saanut kolmannen sukupolven kokemuksista samalla tavalla kiinni. Tai sitten olisin kaivannut jotakin, mikä olisi rikkonut kirjan hienostuneen tyylikkyyden. Vaikka nautin juuri siitä viipyilevästä tavasta, jolla Kallio tarinaansa kuljettaa, se ei ehkä aivan kantanut läpi kirjan 400 sivun.

Säkenöivät hetket kuljetti minua lempeästi mukanaan. Se jätti kuitenkin jälkeensä tunteen siitä, etten aivan päässyt koskettamaan jotakin luvattua kauneutta.

Muissa blogeissa: Katjalle kirja oli myönteinen mutta ristiriitainen kokemus; Jennin mielestä kirja on kuin auringonpaisteessa maaliaan rapisuttava vanha pitsihuvila; Karoliinalle kirja tarjoili tummaa hehkua ja pimeää valoa; Susa melkein häkeltyi kirjan vahvuudesta ja syvyydestä; Minna odotti paljon mutta sai jotakin; Erja nautti tavattomasti kirjan lukemisesta; Maria vertaa Kalliota Sirpa Kähköseen ja Jane Austeniin; Joanan kirja sai miettimään; Arjan mielestä kirjaa on luettava huolellisesti ja ajatuksella; Kirjakko ruispellossa tunsi olevansa kirjan parissa kuin huonosti käyttäytyvä mies; Mai Laaksolle kirja oli hieno lukukokemus.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Kansi: Emmi Kyytsönen
Otava, 2013 

Britta-Lisa Joutsen: Taivas, mikä sisar!

"Isoäiti huokasi. "Rakas lapsi, etkö sinä ymmärrä, että Kati halusi vain auttaa sinua? Sinun täytyy todellakin saada enemmän itseluottamusta, et sinä voi piiloutua kirjojen taakse koko elämäsi ajaksi."
Mutta isoäidin tyynnyttely ei auttanut. Kaikki se kateus ja itsesääli, joka oli patoutunut Anjan sydämeen, purkautui yhtenä ryöppynä."

Amerikkalainen Cathy Connor muuttaa vuodeksi Suomeen, koska hänen arkeologivanhempansa lähtevät tutkimusretkelle Meksikoon. Cathyn – eli suomalaisittain tietenkin Katin – äiti on suomalainen, joten Katikin puhuu täydellistä suomea, vaikka ääntääkin r-kirjaimet kovin pehmeästi.

Suomessa Kati asettuu asumaan Pesolan perheeseen ja valloittaa nopeasti perheen isän ja viisivuotiaan Jukan sydämet. Äiti ja 13-vuotias Anja suhtautuvat varauksellisemmin vilkkaaseen ja puheliaaseen Katiin: uusia asioita pelkäävä Anja viihtyisi paljon paremmin kirjojen kuin amerikansisarensa seurassa. Vähitellen tytöt kuitenkin ystävystyvät, mutta Anjan sisällä muhii alemmuudentunne. Iloinen ja välitön Kati ystävystyy helposti kaikkien kanssa, tarttuu pelottomasti uusiin haasteisiin ja tuntuu onnistuvan kaikessa – oli sitten kyse ruuanlaitosta tai hiihtämisestä – ja Anja tuntee usein itsensä harmaaksi hiirulaiseksi Katin rinnalla. Ja voiko olla niin, että Anjan vanhemmatkin pitävät enemmän Katista kuin omasta tyttärestään?

Taivas, mikä sisar! oli minusta lapsena aivan ihana kirja. Ja yllättävän raikas ja viihdyttävä se oli näin aikuisiällä luettunakin. Mielenkiintoiseksi kirjan tekee erityisesti kateuden ja huonon itsetunnon käsittely: Anjan ja Katin ystävyys ei pääse kehittymään täysin ehjäksi, ennen kuin Anja oppii arvostamaan itseään eikä vertaa itseään jatkuvasti Katiin. Kateus ystävyysssuhteessa ei ole lastenkirjan aiheena kaikkein helpoin, ja Joutsen onnistuu mielestäni käsittelemään sitä hyvin onnistuneesti.

Luulen etten suinkaan ollut ainoa lapsi, jonka oli helppo samaistua Anjaan ja tämän itsetunto-ongelmiin. Samaistumisen kannalta ei ollut niin väliä, oliko omassa elämässä ketään konkreettista Katia, johon vertailla itseään: alemmuudentunne ja käsitys siitä kuinka muita rakastetaan enemmän ovat joka tapauksessa oman pään sisäisiä asioita ja siellä hyvin todellisia.   

Mutta miksi tässä, kuten monessa muussakin lastenkirjassa päähenkilön lukuharrastus esitetään hiukan negatiivisessa valossa? Lapsena minun oli helppo samaistua Anjaan, koska hänet kuvataan lukutoukaksi joka unohtuu helposti kirjastoon tuntikausiksi. Minua kuitenkin harmitti, kun muut henkilöhahmot patistivat Anjaa pois kirjojensa äärestä ja kielsivät häntä piiloutumasta kirjojen taakse. Toisaalta, ehkä sekin vain lisäsi samaistumisen tunnetta. Kukapa meistä lukutoukkalapsista ei olisi useasti kuullut kysymystä "Miksi sinä aina luet ja luet?" Ja kuinka usein olisimme halunneet vastata kysyjille: "Mikset sinä voi joskus vaihteeksi jäädä kotiin lukemaan?" Ei siksi, että lukemalla voisi paeta maailmaa – vaan koska lukeminen on niin ihanaa!

Britta-Lisa Joutsen: Taivas, mikä sisar!
Kansi: Maija Karma
WSOY, 1969

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä

"Ymmärrätkö jos sanon, että kuolema on kaunis.
Jotkut puhuvat minulle raakuudesta. Että sota on raakaa. Ehkä se onkin sitä, jos katsot kuvia sanomalehdestä ja uutiskatsauksia televisiosta. Mutta kun olet mukana, olet itse sitä samaa ainesta, sitä sykkivää, kärsivää kuolevaa lihaa. Se mitä näet, on myös sinun sisälläsi.Eikä se lähde sieltä."

Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylä on täynnä hiljaista voimaa. Kirja on hyvin vähäeleinen; sen tunnelma on rauhallinen; kerronta on lähes toteavan asiallista.

Ja kuitenkin tämä oli minulle yksi viime aikojen pakahduttavimmista lukukokemuksista. Kirja hengästytti, vaikka sen tahti oli verkkainen. Välillä oli pakko nostaa katse kirjasta ja nieleskellä kyyneleitä, kun tunnelataus kävi liian suureksi kestää.

Vihreän lohikäärmeen kylä kertoo tarinan Vietnamin sodasta ja elämästä sodan jälkeen. Amerikkalainen sotilas Carver sekä vietnamilaiset äiti ja poika – Lien ja Dung – ovat kaikki selvinneet sodan läpi hengissä. Mutta voiko sodasta todella selvitä?  Millaista on elää sen jälkeen, kun on tappanut vauvoja äitiensä syliin. Tai kun on löytänyt koko sukunsa kuolleena ja kotikylänsä poltettuna. Sodasta voi ehkä selvitä, mutta se kulkee tavalla tai toisella mukana aina.

Mutta kauhun ja rumuuden keskellä Liukkonen myös hellii lukijaa. Sodan julmuuden ja sietämättömän tuskan rinnalle hän tuo lohdullista rauhaa ja tyyneyttä. Kirja on kaunis  – tosin sen kauneus on varsin vakavaa ja soi enimmäkseen mollissa. Lien muistelee kirjassa kansansatuja, joita isoisä aikoinaan kertoi: kansansatujen maailmassa julmuus ja kauneus, kuolema ja elämän jatkuminen kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Samantapainen tasapainon etsiminen hallitsee myös Vihreän lohikäärmeen kylää: tasapainon etsiminen kärsimyksen ja mielenrauhan välillä.

Hieno, lähes mykistävä kirja.

Vihreän lohikäärmeen kylän on lukenut myös Katja, joka uskoo kirjan porautuvan mieleen pitkäksi aikaa. Samoin uskon käyvän minulle.

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmään kylä
Kansi: Marjaana Virta
WSOY, 2013

Hannu Mäkelä: Musta on meri

Rakkaus on uni ja laulu; ja miten lempeä.
Huone soi. Ilman äänirauta säätää sanat.

Kuinka kauniisti Hannu Mäkelä kuvaakaan rakkautta Musta on meri -kokoelmassaan. Runot kertovat rakkaudesta ja vanhenemisesta – unista ja merestä. Särmättömästä kauneudesta ei kuitenkaan ole kyse: mukana kulkevat myös katkerat muistot menneisyydestä, nykyhetken pelot sekä ajatukset lähestyvästä kuolemasta.

Kokoelman runot tuntuivat rakentavan tarinaa, vaikka kyseessä ei mikään juonellinen kokonaisuus ole, eikä yksittäisissä runoissakaan kovin paljon tapahtumallisuutta ole. Runoissa kävellään, mietiskellään, tehdään havaintoja luonnosta ja säätilan muutoksista, nukutaan ja herätään. Kuitenkin tunsin lukiessani pääseväni kuin  matkalle.

Runojen kertojaminä – jo vanhemman puoleinen mies – viettää rakastettunsa kanssa aikaa meren rannalla Venäjällä. Päivät ovat levollisia: kävellään rannalla kiviä keräillen, syödään syrnikejä ja smetanaa, torkutaan ruokailun jälkeen lavitsalla.

Miten helppoa on olla ja olla vain,
jos halua ja innostusta riittää.

Runoja lukiessa tulee rauhallinen ja hyvä olo: kuin siirtyisi itsekin johonkin pieneen merenrantakaupunkiin, jossa kiireetöntä elämää rytmittävät syöminen ja nukkuminen. Runot kertovat unista, yön valvotuista hetkistä, painajaisista ja heräämisestä uuteen aamuun. Rakastavaiset nukkuvat samassa sängyssä: välillä toisiinsa painautuneina, välillä toisistaan etäällä. Yön valvotut tunnit nostavat mieleen myös  pelot ja epäilyn hetket. Öisin mielen voi vallata Pelko, jolla on veitsihampaat ja kaikkialle ulottuvat kädet. Mutta yöt ovat myös rauhan, mietiskelyn ja läheisyyden aikaa. Unen ja valveen rajamailla rakastavaiset koskettavat toisiaan.

Mäkelä kirjoittaa myös vanhuudesta – siitä kuinka päivät ovat

[...] jäytävää kipua,
jota ruumis kaikin keinoin yrittää kantaa,
koska mieli, vahva kuin lumivuohi,
kipuaa ylemmäs korkeuden vuoria,
joiden huippuja kylmyys yhä valaisee.

Vanhuus, elämän kulkeminen kohti loppuaan ja hetken hauraus ovat runoissa vahvasti läsnä. Tunnelma on surumielinen mutta lempeä ja samalla kirkas: hetket tuntuvat sitä arvokkaammilta, mitä vähemmän niitä on edessä.

Ja meri: se ympäröi kaikkea. Meren kohina kantautuu uniin, mainingit lyövät rantaan, ja aamulla aurinko värjää mustan meren kaikilla sävyillään.

Oi meri, sen ääni, kohu, tuoksu,
ilmassa lentävä jodi ja bromi.
Meri, meri, alata valpas, aina vapaa:
kaiken elämän keinuva kehto.

Kirjan on lukenut myös Jenni, joka aikoo lähteä näiden runojen matkaan vielä uudelleenkin.

Osallistun tällä kokoelmalla Saran runohaasteeseen.

Hannu Mäkelä: Musta on meri
Kannen kuva / suunnittelu: Sami Parkkinen / Laura Noponen
Paasilinna, 2013 

Anne B. Ragde: Erakkoravut

"Hän ei purskahtanut itkuun ennen kuin oli kotona, alasti peilin edessä hammasharja suussaan. Hän harjasi hampaita mekaanisesti, ja leuankärjestä valui valkoista vaahtoa. Hän pillahti itkuun kun näki peilistä olkapäänsä. Ne olivat niin kovin kapeat ja kalpeat. Yksinäiset, eikä kukaan pidellyt niistä kiinni, kukaan ei pidellyt häntä sylissään tai silittänyt. Ne olivat hänen olkapäänsä, hänen olkapäänsä. Ne saisivat yöpaidan verhokseen ja solahtaisivat kylmän peiton alle, ja hän heräisi aamulla ilman yhtäkään ilonaihetta nämä kapeat, valkoiset olkapäät seuranaan."

Vuosi sitten ihastuin kovasti Anne B. Ragden Berliinipoppelit-trilogian ensimmäiseen osaan, ja oli heti selvää että lukisin jossain vaiheessa myös toisen ja kolmannen osan. Ensimmäinen kirja oli erinomainen sekoitus viihdettyvää kerrontaa, vakavaa asiaa ja lämmintä tunnelmaa, ja ajattelin että sarjan toinen osa Erakkoravut voisi olla juuri sopivaa luettavaa tässä kiireiden keskellä.

Erakkorapujen takakannessa kirjan sanotaan olevan itsenäinen jatko-osa Berliinipoppeleille, mutta minusta tämä kirja oli aika vahvasti kirjasarjan keskimmäinen osa. Ensinnäkin henkilöhahmojen välisiä jännitteitä ja suhteita voisi olla hiukan vaikea hahmottaa, jos ei olisi lukenut ensimmäistä osaa – toiseksi Erakkoravut loppuu melkoiseen cliffhangeriin, mikä tarkoittaa että kolmaskin osa täytyy lukea, jos haluaa tietää, kuinka henkilöhahmoille tarinassa käy.

Erakkoravut lähtee hiukan vaisusti käyntiin. Kirjan alussa Neshovin veljekset sekä veljentytär Torunn  eroavat hautajaisten ja joulunvieton jälkeen, ja kunkin elämää seurataan vuorotellen. Jännite, joka syntyi luonteeltaan erilaisten sukulaisten kohtaamisesta ja vanhojen salaisuuksien esiin kaivamisesta teki Berliininpoppeleista voimakkaasti tunteisiin vetoavan, mutta erillään Neshovin perheenjäsenten vaiheet eivät temmanneet samalla tavalla mukaansa.

Jossain puolivälin vaiheilla kirja alkoi vetää paremmin, mutta varsinaisesti kirja tempaisi  kuitenkin mukaansa vasta siinä vaiheessa, kun Torunn palaa isänsä sikatilalle, ja Ragde pääsee taas kunnolla ristiriitojen ja ääneen lausumattomien ajatusten pariin, sillä niiden kuvaajana hän on ehdottomasti parhaimmillaan.

Erakkorapuja on kuitenkin hiukan vaikea arvioida juuri sen vuoksi, että se on niin selvästi osa laajempaa kirjasarjaa. Berliininpoppelit oli erinomainen aloitus, jonka tasolle Erakkoravut ei minun mielestäni noussut. Kolmas osa Vihreät niityt saa ratkaista, millainen trilogiasta kokonaisuudessaan muodostuu.

Anne B. Ragde: Erakkoravut (Eremittkrepsene, 2005)
Suom. Tarja Teva
Tammi, 2008

Vuosi kuvina -haaste: helmikuun sumua

Tämä viikonloppu on kulunut pääasiassa kahden harrasteen parissa: tenttikirjojen ja olympialaisten. Tenttiin lukeminen on tuntunut harvinaisen takkuiselta ja epäinspiroivalta – olympialaiset sen sijaan ovat tarjonneet viihdettä ja iloa ja jännitystä. Yhteenlasketuksi arvosanaksi viikonlopulle tulee siis varsin hyvä.

Ulkonakin olen ehtinyt käydä kävelemässä, ja tänään kuvasin myös otokset Vuosi kuvina -haasteeseen, jonka tammikuiset kuvat löytyvät täältä. Tammikuun puolivälissä näytti siltä, että talvi olisi vihdoin saapunut: lämpötila oli reilusti pakkasen puolella ja maa oli peittynyt lumeen. Neljä viikkoa myöhemmin helmikuun kimaltelevista hangista ei ole tietoakaan: ulkona käyskennellessään voisi luulla että eletään pikemminkin maalis- tai huhtikuuta. Lumi sulaa, linnut laulavat ja ilmassa tuntuu tuoksuvan jo kevät. Tänään sää oli kovin sumuinen ja kostea, joten kuvatkin ovat varsin harmaita.

Ensi viikolla palaan taas kirjajuttujen merkeissä. Luvassa ainakin erään trilogian kakkososa ja runoja. 

Jayne Anne Phillips: Suojelus

"Kuinka liikkumaton on vesi, kuin lasin peitossa, sileä kuin ensijää. Mutta ilma on lämmin, yö viilenee vasta, ja kun Pastori hiipii lähemmäksi, niin lähelle että hän näkee tytön kasvot, toinen tyttö nousee seisomaan, vaiti, ja odottaa että Frank katsoo häneen. Kun Frank sen tekee, tyttö polvistuu takaisin korsien sekaan ja pitempi nousee, opaalihohtoisena tumman ruohon yllä."

Partiotyttöjen leirillä heinäkuussa vuonna 1963 ilma on tiheä niin kuumuudesta kuin salaisuuksistakin. Siskokset Lenny ja Alma tietävät kumpikin vanhemmistaan salaisia, aikuisia asioita, joista he eivät kuitenkaan puhu keskenään. Lennyllä on myös omat öiset salaisuutensa ystävänsä Capin kanssa – pikkusisko Alma taas pitää huolta omasta ystävästään Deliasta, jonka isän kuolemassa on jotakin vaiettua ja salaista.

Leirin johtajattaren, rouva Thompson-Warnerin salaisuudet liittyvät kommunismiin ja venäläisiin. "On levottomuutta herättäviä tosiasioita jotka pysyvät salassa", sanoo rouva T. Kylmän sodan henki vaikuttaa leirillä voimakkaasti. Toisaalta ilmassa on myös nuoruutta, viattomuutta ja kasvamiseen liittyviä kipuja. Viattomuuden menetys koskettaa kipeästi myös leirin keittäjän pientä poikaa Buddya.

Jayne Anne Phillipsin Suojeluksen tapahtumat ajoittuvat muutamalle kesäiselle päivälle. Helteinen tunnelma on käsinkosketeltavaa. Ilma on kuin nestettä, jonka läpi voi uida, ja tuoksut ovat tummia ja tiiviitä. Lukiessa voi tuntea, kuinka vaatteet liimautuvat hiestä nihkeään ihoon; kuinka viileältä lammen vesi tuntuu yöllä päivän kuumuuden jälkeen, kuinka sakeana ilma on tuoksuja.Yhtä lailla voi tuntea sen levottomuuden, jonka vallassa nuoret tytöt maleksivat läpi kesäisten päivien: hämmennyksen, pelot ja seksuaalisen kutinan joka kasvaa välillä paineeksi jonka täytyy päästä purkautumaan.

Suojeluksen tunnelma on niin voimakas, että lukeminen tuntuu välillä suorastaan raskaalta. Kirja on vaativa niin teemoiltaan kuin tyyliltäänkin. Tunnelma on välillä unenomaisen kaunis, välillä painajaismaisen painostava. Phillips kirjoittaa tiheää tekstiä, joka saa lukijan hengästymään ja ahdistumaan, mutta joka myös lumoaa kauneudellaan. Kirja on painava myös uskonnollisesta symboliikasta. Selkeimmin se näkyy tapahtumien taustalla liikkuvan Pastorin hahmossa, mutta uskonnollisuus on läsnä kaikkialla. Kuvaava on kirjan motoksi valittu lainaus Johanneksen ilmestyksistä: " Ja minä näin tulevan taivaasta alas enkelin, jolla oli syvyyden avain ja suuret kahleet kädessään."

Phillipsin kirja ei ole helppo, mutta se on äärettömän kiehtova. Ja myös hämmentävä: en lukiessani tai kirjan päätyttyäkään ollut aivan varma, mitä kaikkea kirjassa oikeastaan tapahtui, ja millaisia merkityksiä kirjaan kätkeytyi. Välillä tuntui, että kirja eksytti minut syvälle metsään – välillä se piirsi eteeni kuvia jotka olivat tarkkuudessaan kuin elokuvaa. Kirja jättää jälkeensä merkillisen tunnelman, joka oli sekoitus puhtautta ja tahriintuneisuutta. Lapsuuden loppu, todellakin.

Suojeluksen ovat lukeneet myös Katja ja Minna.

Jayne Anne Phillips: Suojelus (Shelter, 1994)
Suom. Kersti Juva
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 1995/2009