Katse taaksepäin - kirjavuosi 2016

Vuosi 2016 meni ja jätti jälkeensä monenlaisia ajatuksia. Tunnepuolella vuosi oli epätasaista menoa, vaikka sinänsä mitään kovin mullistavaa ei elämässäni tapahtunutkaan. Mutta olin väsyneempi kuin aikoihin, kärsin unettomuudesta ja alakulostakin.

Toisaalta oli paljon hienoja asioita, iloa ja onnea. Ja loppujen lopuksi muistan ne paljon kirkkaamin ja selkeämmin kuin harmaammat hetket. Yksi iso ilo oli tietysti eräs Miska-kissa, joka muutti meille vuoden alussa.

Miska paistattelee päivää

Ennen kuin siirryn kirjoihin, omistan hetken elokuville. Rakastan elokuvia, olen entinen elokuvien liikakäyttäjä, ja viime vuonna kävin taas katsomassa melkoisen määrän filmejä. (Ei toki mitään verrattuna villeihin nuoruusvuosiin). Siispä haluan listata tähän kymmenen elokuvasuosikkiani vuodelta 2016:

1. 45 vuotta
2. The Big Short
3. Spotlight
4. Arrival
5. Hymyilevä mies
6. Captain Fantastic
7. The Lobster
8. The Beatles: Eight Days a Week - The Touring Years
9. Son of Saul
10 Mustang

Sitten kirjoihin. En ole enää pariin vuoteen kirjoittanut blogiin läheskään kaikista lukemistani kirjoista, eivätkä edes kaikki hyvät kirjat päädy koskaan tänne asti. Blogi ei siis toimi enää lukutilastona, mutta veikkaisin että luin viime vuonna hiukan vähemmän kuin normaalisti. Alkuvuonna lukeminen sujui hiukan takkuisesti, mutta loppuvuodesta kirjat veivät taas mukanaan ja lukeminen maistui makealta.

Ja sitten niitä lukuvuodelta mieleen painuneita kirjoja – kymmenen kirjamuistoa vuoden varrelta.

Yllättäjät: ihanat miehet

Olen joskus blogissakin kertonut, että nuoremman polven suomalaiset mieskirjailijat eivät jostakin syystä kovin usein nouse suosikkieni joukkoon. Siksi olin iloisesti yllättynyt, kun huomasin että viime vuonna nimenomaan suomalaiset miehet kirjoittivat tiensä sydämeeni: Jukka Viikilä, Pajtim Statovci, Johannes Ekholm – kirjavuoden huippuja jokainen.

Hurmaavimmat

Helene Hanffin Rakas vanha kirja on kirjanystävän herkkupala, joka lämmittää mieltä kuin takan ääressä nautittu teekupponen ruumista. Nokkela, ihastuttava ja hiukkasen surumielinen tositarina kirjojen ja ystävyyden voimasta. Sydän!

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on täydellinen lukunautinto, kirja johon voi uppoutua ja unohtaa ympäröivän maailman. Tarina, henkilöhahmot, kerronta, tunnelma, kaikki on kohdallaan – ja lisäksi Parkkinen on luultavasti lisännyt jonkun salaisen mausteen, joka saa lukijan rakastumaan kirjaan.

Kesken jäänyt

Jätän todella harvoin kirjoja kesken, ja luen huonommatkin kirjat usein loppuun hammasta purren. Viime vuonna Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa jäi kuitenkin kesken noin sadannen sivun kohdalla. Odotin hotkaistavaa lukuromaania, mutta en viihtynyt kirjan parissa ollenkaan. Kirja ei sinänsä ollut huono, mutta se ei antanut minulle mitään, ei edes viihdykettä hellepäivänä uimarannalla.

Täydelliset

Richard Yatesin moderni klassikko Revolutionary Road on juuri minun makuni mukainen kirja. Melankolinen, säälimätön, tarkkanäköisyydessään viiltävä – vangitseva, nautinnollinen, kiehtova. Kirja kuvaa epämiellyttäviä ihmisiä, mutta tekee sen niin taiten ja moniulotteisesti, etten voinut lukiessa kuin nauttia.

Myös Colm Tóibínin Nora Webster on lukunautintoa alusta loppuun. Hienoa ja hiljaisesti ravisteleva kirja surusta. Nora Webster jätti varmaan vuoden voimakkaimman lukujäljen.

Vaikuttava

Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on järkyttävä, koskettava ja ajatuksia ravisteleva. Kirja on synkkä ja ahdistava mutta mykistävän hienosti kirjoitettu. 

Rakkaustarina

En tiedä, miten kuvaisin vaikutusta, jonka Bea Uusman Naparetki minuun teki. Tuntui, että jotakin nyrjähti minussa Naparetkeä lukiessani, paikoilleen tai paikaltaan. Joskus kirjaa lukiessa tuntuu siltä, kuin se pukisi sanoiksi jotain sellaista mitä on aina tiennyt, mutta jota ei ole osannut ilmaista. Naparetki oli sellainen kirja.

Toivon hyviä lukuketkiä meille jokaiselle vuonna 2017!

Ferrante, Weselius, Vartio - kolme lyhytarviota

Joulukuun kiireet veivät mennessään, eikä kotona ole juuri ollut aikaa viivähtää tietokoneen ääressä. Lukea olen sentään ehtinyt. Jotta bloggaamattomien kirjojen pino ei kasvaisi painostavan suureksi, niputan nyt yhteen juttuun kolme kirjaa. Yhdistävänä tekijänä kirjoille voisi pitää sitä, että niiden teemat keskittyvät vahvasti naisten ja naiseuden ympärille. Kaikki ovat myös hyviä kirjoja, ja ansaitsevat siis edes pienoisarvion verran tilaa.

  
Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Minulla oli aluksi vaikeuksia saada otetta Ferranten menestyksekkään napolilaissarjan avausosasta. Kahdesta erilaisesta ystävästä kertova kirja jakautuu lyhyempään Lapsuus-osaan ja pidempään Nuoruus-osaan. Koko Lapsuuden luin vähän puoliväkisin, ihmetellen miksi kirja ei temmannut ollenkaan mukaansa. Kun Ferrante siirtyi Lilan ja Elenan lapsuudesta nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, tapahtui kuitenkin jotakin: tarina alkoi vetää ja saada sävyjä. Huomasin viihtyväni ja kiinnostuvani, vaikka en täysin ihastunutkaan.

Ferranten lapsuuskuvaus oli omaan makuuni ehkä liian tarinallista, sadunomaista. Sama asetelmallinen tarinallisuus leimaa tosin jossain määrin koko kirjaa: henkilöhahmot ovat melko yksiulotteisia ja juoni etenee kohtalonomaisesti. Ferranten tavassa kuvata nuorten naisten kokemuksia on kuitenkin kiehtovaa luomoa. Kateus, kiintymys, epävarmuus, rakkauden kaipuu, kunnianhimo: nuoruuden kipeyden ja haavoittuvuuden kuvauksessa Loistava ystäväni on tarkkanäköinen ja koskettava.

Loistavasta ystävästäni on kirjoittanut esimerkiksi Maisku.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L´amica geniale, 2011)
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2016

Hanna Weselius: Alma!

Hanna  Weseliuksen esikoiskirja Alma! sukeltaa vielä syvemmälle naisena olemiseen. Romaanissa nainen on yksinhuoltajakuvataiteilija joka kaipaa kipeästi sitä että joku näkisi hänet – näkisi, ei vain katsoisi. Tai hän on nuori nainen joka tarjoaa maksusta ruumiinsa katsottavaksi ja koskettavaksi. Hän on lakimies joka haluaa pelastaa asiakkaikseen tulevat naiset. Hän voi olla 234 siepattua nigerialaista koulutyttöä. Tai hän on Alma Mahler, Gustav Mahlerin vaimo, joka luopui omasta säveltäjän urastaan ja joka muistetaan Gustavin elämänkerran kertojana – tai vääristelijänä.

Alma! on hurjan mielenkiintoinen kirja, sekä kieleltään että teemoiltaan. Weselius kirjoittaa kiihkeästi ja vimmaisesti naisista arvostelun ja katseen kohteena. Naisia katsotaan joukkoliikennevälineissä, ateljeissa, historiankirjoituksessa, uutisissa ja iltalehtien viihdeuutisissa. Ja kuinka usein se katse onkaan paheksuva, pilkkaava tai alistava! Ja nainen, joka pyrkii itse vaikuttamaan siihen, tuleeko hän nähdyksi tai millaisena hänet nähdään, on erityisen tuomittava. Weseliuksen kirja kutkutti mieltäni, mutta Ompun tavoin joudun toteamaan, että kirja jätti hienoudestaan huolimatta minut vähän kylmäksi. Kirjassa on monia valtavan hienoja kohtia, mutta kokonaisuutena siitä jäi jotenkin etäinen vaikutelma. Mutta, olen iloinen siitä, kuinka Weselius sai ajatukseni liikkumaan.

Hanna Weselius: Alma!
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Hänen olivat linnut on pinnaltaan verkkainen ja tasainen kuvaus leskeksi jääneen ruustinna Adelen ja tämän palvelijan Alman suhteesta. Kirja etenee pääasiassa näiden kahden naisen välisinä keskusteluina, muutaman muun henkilöhahmon säestäessä taustalla. Adele ja Alma ovat yksinäisiä, rikkinäisiä naisia, jotka tuntuvat sekä vihaavan että tarvitsevan toisiaan. Kaksikon kehää kiertävissä, jankkaavissa keskusteluissa paljastuu pikku hiljaa sotkuinen pakkomielteiden, materialismin, torjuttujen tunteiden ja vääristyneiden muistojen maailma, johon naiset ovat sulkeutuneet.

Vartion kirja ei ole kepeää luettavaa. Ilmapiiri on ahdistava ja painostava: lukija tuntee istuvansa Adelen ja Alman seurassa ruustinnan kodissa, jossa täytetyt linnut seuraavat naisten keskustelua ja riitelyä. Tunnelma tiivistyy tiivistymistään, maailma ulkopuolella tuntuu katoavan ja kaikki keskittyy vain naisten keskinäiseen kamppailuun, kilpailuun, toveruuteenkin. Ruokkivatko Alma ja Adele toistensa pakkomielteitä, vai ovatko he toistensa ainoa turva maailmassa josta ovat vieraantuneet?

Mielenkiintoinen, vaikuttava kirja. Täytyy jatkaa Vartion lukemista.

Vartion kirjasta on kirjoittanut perusteellisemmin Opus eka. 

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Otava, 1967  

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Mannisen Tieto-Finlandialla palkittu kirja kuvaa yhden lapsen politiikkaa tavallisten kiinalaisten kokemusten kautta. Manninen on haastatellut perheitä jotka ovat joutuneet pakkoabortoimaan lapsensa, adoptoituja naisia jotka on hylätty lapsina, paperittomia suurperheiden lapsia ja yhden lapsen perheitä, joissa ainokainen on "pikkukeisari".

Haastattelujen perusteella piirtyy kuva siitä, kuinka monin tavoin yhden lapsen politiikka on vaikuttanut ihmisten elämään. Suurimmaksi osaksi vaikutukset ovat surullisia ja julmiakin, mutta silti harva haastateltava moittii yhden lapsen politiikkaa sinänsä. Politiikan konkreettisia ilmenemismuotoja saatetaan kyllä arvostella, mutta useimmat pitävät silti politiikkaa hyvänä ja välttämättömänä toimintamallina. Manninen tuo kuitenkin esille, että väestönkasvu olisi luultavasti hidastunut Kiinassa ilman pakkopolitiikkaakin: samoihin tuloksiin olisi voitu päästä ilman tiukkoja ja epäinhimillisiä pakkokeinoja. Käsitys yhden lapsen politiikan hyödyistä elää kuitenkin voimakkaana, niin Kiinassa kuin muuallakin maailmassa.

"Minä nostin korin mustan polkupyöräni tarakalle. Kello oli kolmen ja neljän välillä aamulla, kun tulin kalatorille. Jätin vauvakorin portaille, paikkaan, jossa se olisi turvassa liikenteeltä. Sitten lähdin nopeasti kotiin, jotta ensimmäiset torille tulijat eivät näkisi minua."

Politiikan päättäjien ja valtaapitävien ääntä ei kirjassa kuulla. Perhesuunnitteluviranomaisia edustaa ainoastaan byrokratian alimmalla askelmalla seisova perhesuunnitteluapulainen, rouva Dong. Rouva Dongin tehtävänä oli levittää propagandaa, auttaa lapsentekolupien hakemisessa ja vahtia raskauksia ja jopa naisten kuukautiskiertoa. Dongin tarina on kirjan kiinnostavimpia ja vaikeimmin samaistuttavia: kaikessa vieraudessaan ja kummallisuudessaan sekin kuitenkin edustaa yhden lapsen politiikan arkea.

Yhden lapsen kansa näyttää yhden puolen maailmastamme, jossa lasten hankkimista ja naisen ruumista kontrolloidaan. Vallanpitäjät ovat aina asettaneet rajoja sille, keiden on sopivaa lisääntyä tai kasvattaa lapsia, ja sille missä määrin nainen saa itse päättää omasta ruumiistaan. Manninen tuo kiinnostavasti esille sen, kuinka Kiinan pakkoabortoinnit ja monen muun maan aborttikiellot ovat itse asiassa ajatusmaailmaaltaan sukua toisilleen.

Kirja on tiivis paketti, kaksisataa sivua napakkaa, helppolukuista tekstiä. Aihe on sen verran kiinnostava, että mielelläni olisin lukenut siitä enemmänkin. Toisaalta, tavallisten ihmisten kokemuksiin keskittyvänä haastattelukirjana Yhden lapsen kansa toimii hyvin juuri tämän pituisena – jos haastetteluja ja haastateltavia olisi enemmän, olisi lopputulos varmasti hajanaisempi ja toisteisempi. Nyt kirja saa janoamaan lisää tietoa, niin yhden lapsen politiikasta yleensä, kuin Mannisen kirjassa esiteltyjen ihmisten tarinoista.

Yhden lapsen kansasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katri, Henna, Krista, Tiia ja  Nanna.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.
Kansi: Ville Lähteenmäki
Atena, 2016

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

"Puhummepa sitten kalalajeista, sioista tai jostakin muusta syömästämme eläimestä, eikö meidän tulisi kiinnittää ennen kaikkea huomio niiden kärsimykseen? Selvästikään emme niin tee. Mutta kysymys ei olekaan siitä. Varsinaisestihan kyse on siitä, painaako niiden kärsimys puntarissa enemmän kuin sushi, pekoni tai kananuggetit."

En muista, koska kirjan lukeminen olisi viimeksi sujunut yhtä hitaasti. Luin tätä Jonathan Safran Foerin kirjaa Eläinten syömisestä yli kuukauden ajan, eikä lukeminen edennyt välillä ollenkaan. Tosiin kuin voisi luulla, syy tahmeaan lukemiseen ei ollut se että kirja olisi ollut erityisen rankka tai järkyttävä. En vain juurikaan pitänyt siitä tyylistä, jolla kirja on kirjoitettu.

Saako tietokirjaa arvostella tyyliseikkojen tai taiteellisten ansioiden perusteella? Pitäisikö keskittyä vain sisältöön, erityisesti jos kyseessä on yhteiskunnallisesti tai eettisesti tärkeä aihe? Itse sanoisin, että muotoseikat voivat olla tietokirjoissa hyvinkin merkittäviä, sillä ne vaikuttavat paljon myös siihen, kuinka kirjan sisältöön suhtautuu. Jos kirjoitustyyli tai kirjan kieli ei miellytä, voi sisältökin mennä lukijalta ohi tai koko kirja jäädä kesken. Minä luin kyllä Foerin kirjan loppuun, mutta kieltämättä kirjan sanoma jäi ärsyttäväksi kokemani kirjoitustyylin jalkoihin.

Foer ei ole huono kirjailija. Olen lukenut aikaisemmin hänen esikoisromaaninsa Kaikki valaistuu, josta pidin varsin paljon. Eläinten syömisestäkin on sinänsä ihan hyvin kirjoitettu, mutta se on myös todella tyypillinen amerikkalainen viihteellinen tietokirja. Toisin sanoen kirja korostaa henkilökohtaisuutta, tarinallisuutta ja jutustelevuutta. Foer tuo omat mielipiteensä ja henkilökohtaiset kokemuksensa voimakkaasti esiin, mutta kirjoitustyylistä puuttuu kaikki se persoonallisuus, joka hänen romaanissaan ihastutti.

Kirjaa varten Foer luki suuren määrän lähdekirjallisuutta ja haastatteli ihmisiä. Hän myös murtautui eläinaktivistin kanssa kalkkunatilalle ja kirjoitti kirjeitä alalla toimiville ihmisille. Kirjassa on paljon asiaa – mutta siinä on myös paljon täytettä, tunnelmanluontia, tarinointia. Foer kuvailee haastateltaviensa ulkomuotoa ja puhetyyliä, kertoo omasta perheestään ja suvustaan ja jutustelee nokkelasti lukijan kanssa. Yksi esimerkki kirjan tarinallisuuden korostamisesta on kappale nimeltä "Minä olen tehotuottaja". Se on kirjoitettu yhden ihmisen lausuntona ("Opin lypsämään lehmiä jo kuuden vanhana. Asuimme Wisconsinissa."), mutta alaviitteestä käy ilmi, että se on itse asiassa koottu useamman eri henkilön haastattelusta.

Kirjan ansioksi on sen sijaan luettava esimerkiksi se, että Foer tarkastelee eläinten syömistä ilahduttavan monesta eri näkökulmasta. Hän käy läpi asiaan liittyvät moraaliset kysymykset, kulttuurin ja perinteiden merkityksen, tehotuotannon väärinkäytökset, ekologiset vaikutukset, eläinten ja ihmisten terveyteen liittyvät kysymykset ja henkilökohtaiset valintansa.

Kirja ei ole näkemyksissään mustavalkoinen tai ehdoton. Foer kyseenalaistaa ihmisen tarpeen syödä eläimiä ylipäänsä, mutta hänen kritiikkinsä terävin kärki on tähdätty tehotuotantoa kohti. Foer on itse valinnut kasvossyönnin, mutta hän suhtautuu ymmärtäväisesti, jopa kannustavasti niihin lihantuottajiin, jotka pyrkivät kohtelemaan tuotantoeläimiä mahdollisimman hyvin. Toisaalta Foer kyseenalaistaa sen, voiko "mahdollisimman hyvä" koskaan olla riittävän hyvä, kun puhutaan eläinten syömisestä.

Eläinten syömisestä kannattaa kyllä lukea, jos aihe kiinnostaa ja jos ei vierasta jutustelevan tarinallisia tietokirjoja. Moneen tällainen kirja varmasti myös vetoaa jopa paremmin kuin tiukemmin pelkkään faktaan perustuva tyyli. Henkilökohtaisesti suosittelisin lukemaan mieluummin vaikkapa Elina Lappalaisen Syötäviksi kasvatetut, joka käsittelee samaa aihetta asiapitoisemmin, ja tekee siksi minusta myös suuremman vaikutuksen.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Jori, Zephyr ja Arja.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä (Eating Animals, 2009)
Suom. Antti Immonen
Loppusanat: Salla Tuomivaara
Atena, 2011/2012

Riitta Jalonen: Kirkkaus

1990-luvun alussa Suomen televisiossa esitettiin Jane Campionin tv-sarja Enkelin kosketus. Päädyin luultavasti katsomaan sarjaa aivan sattumalta, mutta olin ensi hetkistä lähtien lumoutunut. Sarja kertoi uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, seuraten tämän elämää lapsuudesta aikuisuuteen. Samaistuin voimakkaasti Campionin kuvaaman Janetin ujouteen ja sosiaaliseen kömpelyyteen ja liikutuin tuon kovia kokeneen naisen selviytymistarinasta. Sarjan voimakkaat värit ja Kerry Foxin roolityö aikuisena Janetina painuivat lähtemättömästi mieleeni. Myöhemmin olen nähnyt sarjasta muokatun elokuvaversion parikin kertaa.

Riitta Jalosen Kirkkaus kertoo saman tarinan, toisen taidemuodon keinoin. Campionin sarjasta ja elokuvasta muistan ennen kaikkea valon, värit ja näyttelijöiden ihon alle menevät suoritukset. Jalonen taas kertoo ja kuvaa asiat voimakkaalla, kiehtovalla kielellä, sanojen sävyillä ja rytmillä.

Olin vähällä ohittaa Kirkkauden kokonaan. Syy: kirja oli (ja on) minusta kansikuvineen todella ankean näköinen. (Kirjan ulkoasulla voi olla hyvinkin suuri vaikutus lukuvalintoihini.) Kirjamessuilla Jalonen oli kertomassa kirjastaan Bonnierin bloggaajabrunssilla, ja siellä kuulin ensimmäistä kertaa, mistä Kirkkaus kertoo. Janet Frame! Kiinnostus kirjaa kohtaan heräsi heti, ja nappasin kirjan mukaani brunssilta.

"Olin varma, että istuutuessani autoon mukanani tuli sairaalan haju, että haisin ruumishuoneelta ja sinne vaivihkaa kuljetetuilta ruumiilta, märiltä lattiaräteiltä, ummehtuneilta vuodevaatteilta ja ikivanhalta lialta, jolle oli annettu nimi hulluus."

Jalonen kirjoittaa Framen tarinaa intsensiivisesti, välillä melkein vereslihalla. Teksti on vahvaa, kauniisti polveilevaa. Kielikuvat ovat visuaalisia ja kekseliään yllättäviä: meri avaa suunsa ja huutaa, iloon sotkeutuu likaista vettä, Janetin sisällä on hiljaista lunta, Big Benin viisarit ovat veitsiä, joilla leikataan elämän ja kuoleman aika toisistaan erilleen. Vertaukset ovat kiehtovia ja kauniita, mutta välillä niiden ylenpalttisuus tuntui raskaalta: aloin kaivata yksinkertaisempaa ja suorempaa ilmaisua.

Kirkkaus on hieno kirja, mutta omaan lukukokemukseeni ei voinut olla vaikuttamatta se, että rakastan niin paljon Campionin Enkelin kosketusta. Vertasin väistämättä näitä kahta tulkintaa toisiinsa, eikä Kirkkaus luultavasti mitenkään voinut pärjätä Enkelin kosketukselle, jota olen hellinyt mielessäni yli kaksikymmentä vuotta. Varsinkaan, kun Jalosen tulkinta Framesta on hyvin samantapainen kuin Campionilla – ehkä vertailu ei olisi ollut niin vahvaa, jos Jalosen näkökulma olisi ollut selvästi erilainen kuin Campionilla. (En siis tarkoita, että Jalonen olisi ottanut vaikutteita Campionilta. Totean vain ,että heidän tulkintansa Framesta ja tämän elämästä on samansuuntainen.)

Joka tapauksessa, Kirkkaus on hieno kirja, jonka lukemisesta suurimmaksi osaksi nautin. Ja toivon, että kirjan suosion myötä Janet Framen tuotantoa vihdoin suomennettaisiin. Olisi aika tutustua kirjailijaan myös hänen tuotantonsa, ei vain muiden tulkintojen kautta.

Kirkkaudesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Arja, tuijata, Omppu, Kaisa V, Suketus ja Laura.

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi, 2016 

Tuula-Liina Varis: Huvila

"Mitä Raakel haluaa? Hän ei halua mitään, ei vielä päättää mistään, miksi pitäisi, ensin on elettävä, on elettävä niin, että tuntuu. Voi rakastuakin, se kuuluu elämään, mutta voi rakastua sitoutumatta ja alistumatta kotirouvaksi. Miehen pitää sitten olla aivan erityinen, ekstraordinääri, semmoinen, joka sallii naiselle oman elämän."

Raakel on nuori kirjallisuudenopiskelija 1920-luvun lopun Turussa. Raakel rakastaa kirjoja ja on kuvitellut opiskelemisen yhdeksi juhlaksi: Katri Valaa, Olavi Paavolaista, L. Onervaa ja kenties valmistumisen jälkeen akateeminen ura, itsenäisen naisen elämä. Todellisuudessa yliopistolla tankataan antiikin klassikoita, eikä Raakel osoita erityisiä lahjoja opiskelussa.

Taidenäyttelyn avajaisissa Raakel tapaa komean ja karismaattisen taiteilijan, Aksel Korkeakorven. Korkeakorpi on intomielinen ja kansallismielinen, fanaattisuuteen asti. Hän on myös hurmaava ja suuri naistenmies: Aksel valloittaa helposti kokemattoman Raakelin. Pidetään häät, ja pariskunta muuttaa suureen huvilaan keskelle metsää. Aksel kiinnostuu yhä enemmän Lapuan liikkeestä, fasismista ja natsismista. Ja eräänä aamuna mies lähtee, eikä tule takaisin – Raakel jää yksin pienen tyttären ja piikatytön kanssa.

Tuula-Liina Variksen Huvilassa ihmiset elävät keskellä suuria tapahtumia. Kirjan naiset eivät osallistu politiikkaan, eivät juuri edes keskusteluissa, mutta politiikka ja aatteet sekoittavat silti heidän elämänkulkunsa. Henkilökohtaiset tragediat sekoittuvat maailmanhistorian tragedioihin, eikä kukaan selviä ehjänä. Kirjan maailmassa naiset on lähtökohtaisesti suljettu tapahtumien ulkopuolelle, vaatteiden, seuraelämän ja taloudenhoidon maailmaan, mutta he itse eivät voi sulkea maailman tapahtumia pois elämästään.

Kirjan pienimuotoinen ja rauhallinen kerronta viehättää. Henkilöhahmoja ja heidän kokemuksiaan ei puristeta tyhjiin, vaan jäin hyvällä tavalla kaipaamaan lisää. Varis kuvaa paljon henkilöidensa arkista, ulkoista toimintaa ja jättää näiden tunteiden tulkinnan lukijalle. Rauhallisesti polveileva teksti tukee kerrontaa, jossa on  enemmän viileää etäisyyttä kuin suuria tunteita. Kylmäksi kirja ei silti jätä, sen ihmiskohtaloissa on riipaisevaa murhetta.

Huvilan ovat lukeneet myös riitta k, Krista, Anneli ja Ulla.

Tuula-Liina Varis: Huvila
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Nuori vihainen mies. Nuori kapinallinen. Rebel Without a Cause. Maailmantuska. Itsekeskeisyys. Napanöyhtä. Autofiktio. Knausgård.

Siinä joitakin ajatuspolkuja Johannes Ekhomin kirjaan Rakkaus niinku. Monia muitakin polkuja voisi rakentaa, sillä tässä kirjassa ajatukset toden totta risteilevät. Mutta nuoren miehen Weltschmerz on yksi mahdollinen polku.

Kolmekymppinen Joona on nauhoittanut ja julkaissut työnantajiensa rasistisen keskustelun. Tempaus on tuonut hänelle julkisuutta mutta myös potkut, joten rahapulassa Joona joutuu muuttamaan isänsä luo. Isä on hiljattain julkaissut autofiktiivisen kirjan, jonka ansioista häntä on tituleerattu Suomen Knausgårdiksi. Ja sattumoisin myös Joonalle on tarjottu kustannussopimusta. Käsikirjoitusta ei toki ole, eikä oikein ideaakaan, joten Joona alkaa tallentaa kaikki käymänsä keskustelut: näistä tallenteista syntyisi se "sukupolven ääni", jota kustantamo on toivonut.

Joona käy keskusteluja isänsä, entisen tyttöystävänsä ja enemmän tai vähemmän humalassa olevien kavereidensa kanssa. Lisäksi hän viestittelee Google Hangoutsissa SAD91RL-nimimerkin taakse kätkeytyvän henkilön kanssa. Isän ja Sad Girlin kanssa käydyt keskustelut ovat keskeisiä: niissä Joona paljastaa – tarkoituksella ja tahattomasti – itsestään paljon.

"SAD91RL
[...]ja jos mä oon masentunut koska eurooppa2016
tarkottaa luokkasotaa ja rasismia ja eurooppa on taloudellisesti
ja kulttuurisesti ajanu karille ja ilmastonmuutos ja epärehellinen
massamedia ja raiskauskulttuuri ja oon asunnoton koska
en oo tarpeeks hyvä tyyppi ja veloissa koska halusin
opiskella klassisia kieliä kymmenen vuotta sitten,
nii se että sä et voi sietää että mun "rivien välistä" näkyy etten
oo tyytyväinen on must vaan ihan vitun väkivaltaista ja väärin

JOONA
mul on sellanen tunne että sä
tahallas ymmärrät mut väärin

SAD91RL
mitä mun olis pitäny ymmärtää?" 

Joona ja isä ovat kuin toistensa peilikuvia. Kumpikin on oman aikansa tuote (jos isällä oli aikoinaan taistolaisuus, Joonalla on prekariaatti), mutta kumpikin painii samojen ongelmien kanssa. Masentaa, elämä tuntuu merkityksettömältä, mutta konkreettisia syitä näihin tunteisiin on vaikea löytää. Siispä molemmat harrastavat jatkuvaa itsetutkiskelua, jota he myös käyttävät kirjojensa materiaalina. Omalle dokumettiromaaniprojektilleen Joona yrittää löytää erilaisia älyllistettyjä perusteluja; isän autofiktio herättää hänessä yhä suurempaa raivoa.

Taiteilijat ovat kautta aikojen käyttäneet materiaalina itseään ja ympäristöään – myös läheisiä ihmisiään. Ja kautta aikojen on myös keskusteltu taiteilijan etiikasta: onko moraalisesti oikein käyttää toista ihmistä ja tämän kokemuksia tällä tavalla hyväksi, vaikka tuloksena olisikin suurta taidetta? Pitääkö taiteilijan pyytää kohteeltaan lupa? Pitääkö lupa pyytää vain läheisimmiltä ihmisiltä, kuten lapsilta tai puolisolta? Kuinka suuresti Joonan projekti loppujen lopuksi eroaa muusta taiteesta – onko ero tallenteiden käyttämisessä vai jossakin syvemmällä?

Rakkaus niinku ei ole vain kirja kirjallisuudesta, vaikka aiheessa riittäisikin pureskeltavaa. Se käsittelee myös kommunikaatiota – tai kyvyttömyyttä kommunikoida. Kirjan henkilöt puhuvat ja kirjoittavat paljon, mutta suurimmaksi osaksi toistensa ohi. Onko puheen tarkoitus välittää ja ottaa vastaan ajatuksia vai esitellä omia ajatuksia? Rakkaus niinkun maailmassa puhe ja teksti kikkailee, ironisoi ja siteeraa, analysoi loputtomasti mutta todellista kohtaamista ei tunnu syntyvän. Maailma ja sen ongelmat ahdistavat, mutta voiko niiden hyväksi tehdä muuta kuin postata Twitteriin?

Ekholmin kirja voisi sortua olemaan vain pikkunokkela muotokuva omasta ajastamme, mutta pinnallisen kuorensa alla kirja menee syvemmälle: yksinäisyyteen, tyhjyyden tunteeseen, ahdistukseen. Valkoisen heteromiehen tuska esitetään kirjassa kaikessa itseensä käpertyneessä naurettavuudessaan, mutta toisaalta tuota tuskaa katsotaan niin läheltä, että siihen on melkein pakko samaistua. Jos Rakkaus niinku ei olisi niin hauska ja kekseliäisyydessään hengästyttävän innostava, se olisi suunnattoman surullinen kirja. 

Rakkaus niinkun ovat lukeneet myös esimerkiksi Arja, Opus eka, Tuomas, Omppu, Krista ja Siina.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Graafinen suunnittelu: GRMMXI
Otava, 2016 

Kersti Bergroth: Maailman Rooma

"Sarja sydämenjysähdyksiä, nautinnollista pelästymistä ­ – sitä on historian tutkiminen. Ei ole normaali se ihminen, joka voi kulkea Statford-on-Avonissa vapisematta kuin rakastettua ihmistä odotellessa. Tai joka voi seisoa Pantheonissa Rafaelin sarkofagin ääressä tuntematta rintansa paisuvan mystillisestä ylpeydestä, kuin olisi itse luonut hänen taideteoksensa."

Kersti Bergroth oli tuottelias kirjailija, joka on kuitenkin minulle tuttu vain mainioista nuorisoromaaneistaan. Salanimellä Mary Marck kirjoitetut kirjat, kuten Eevan luokka, Vähän enemmän Eevasta ja Luokan merkkihenkilöitä ovat hauskoja, herttaisen viattomia ja viehättävän vanhahtavia. Olen lukenut Bergrothin nuortenkirjoja sekä lapsena että aikuisena ja nauttinut niistä, mutta aikaisemmin mieleeni ei ollut tullut tutustua hänen muuhun tuotantoonsa. Tutustuttavaa kuitenkin riittäisi, sillä Bergroth kirjoitti paitsi romaaneja, myös näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, aforismeja, pakinoita ja esseitä.

Maailman Rooma on esseekokoelma, jonka aiheet sivuavat muinaista ja nykyistä Roomaa. Bergroth kirjoittaa roomalaisesta luonteenlaadusta ja italialaisesta luonnosta, Julius Caesarista ja Brutuksesta, Dantesta ja Nerosta. Hän pohdiskelee, miltä Rooma näyttää matkustajan silmin, ja mikä on roomalaisten oma suhde kaupunkiinsa. Ja punaisena lankana kaiken ympärillä kulkee Rooman historia, Rooma ikuisena kaupunkina, Rooman ainutlaatuinen karisma.

"Jokainen köyhä pieni turisti, joka kulkee Via Sacralla, ajaa kaikessa hiljaisuudessa triumfivaunussa ja tuntee hartioillaan purppuran."

Kenties viehättävintä kirjassa on se, kuinka rakastavasti Bergroth suhtautuu historiaan ja menneeseen aikaan. Kirja on rakkaudentunnustus Roomalle mutta yhtä lailla historialle, kulttuurille ja sivistykselle. "Historia on nautintoaine", Bergroth kirjoittaa, ja sitä historia hänelle tosiaan on. Rooman keisarit, runoilijat ja taiteilijat eivät ole hänelle vain nimiä, vaan yhtä läheisiä kuin ystävät ja sukulaiset: Bergrothin lämmin ja läheinen suhde Danteen ja Goetheen lämmittää mieltä.

Sillä mistä syystä turisti etsii sormellaan hartaasti Julius Casearin temppelin tai vestaalien talon? Siitä syystä, että hän vielä uskoo että kulttuurin tunteminen ja tutkiminen lisää hänen arvoaan.
Sehän on hämmästyttävä ja kunnioitettava ilmiö. Tämä rahantunteva, smartti ihmiskunta on viehättävän nöyrä Forum Romanumilla. Emmekö siis olekaan niin barbaarisia kuin olemme luulleet?"

Bergroth kirjoittaa maalailevasti ja välillä maailmaa syleillen, mutta mukana on myös kepeyttä ja nokkeluutta, mikä ei toki Mary Marckin kirjoja lukeneena tule yllätyksenä. Ilman näitä huumorin kosketuksia kirja olisikin ehkä jopa liian ylevä, liian pateettinen. Myös Bergrothin harrastamat yleistykset ja luonnehdinnat esimerkiksi eri kansallisuuksista tuntuvat huvittavilta tai pahimmillaan hiukan tökeröiltä. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin tavattoman viehättävä. Se heijastelee paitsi muinaisen Rooman historiaa, myös kirjoitusaikaansa, joka on myös nykylukijalle muuttumassa historiaksi.

Ja kuinka voisi olla rakastamatta kirjaa, joka itsessään rakastaa näin suuresti: Roomaa, taidetta, elämää.

"Rooman palatsit ja sillat lepäävät tänä kesäpäivänä auringonpaisteessa kuin pilvessä, Tiber haihtuu kauniiksi usvaksi, Rooma näyttäytyy sinä mikä se on: juhlana."

Kersti Bergroth: Maailman Rooma
Otava, 1957

Eeva Kemppi & Maria Säkö: Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin

Olen tuntenut lämpimiä tunteita monia teattereita kohtaan. Olen rakastanut vuorollaan Ryhmäteatteria, Komia, Helsingin Ylioppilasteatteria ja Takomoa. Mutta tuskin olen rakastanut mitään niistä yhtä kiihkeästi kuin Q-teatteria. Suhde Q:n kanssa on ollut intohimoinen, lämmin, katkolla, innostunut, onnellinen. On siis turha odottaa, että voisin suhtautua Q:n tarinasta kirjoitettuun kirjaan mitenkään muuten kuin suurella tunteella.

Q-teatterin tarina oli hyvä kertoa juuri nyt, teatterin eläessä uutta nousukautta. Eeva Kemppi ja Maria Säkö ovat koonneet kansien väliin teatterin 25 ensimmäistä vuotta. Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin etenee toisaalta kronologisesti, toisaalta temaattisesti: kirja nostaa esiin esimerkiksi sukupuoliroolit ja naisen aseman teatterissa, omaelämäkerrallisuuden, näyttelemisen metodit ja ravintola KuuKuun merkityksen teatterin varhaisvuosina. Paljon tilaa saa myös q-teatterilaisten käynnistämä Baltic Circle -festivaali.

Tekijät ovat haastatelleet kirjaa varten suuren joukon entisiä ja nykyisiä q-teatterilaisia. Kirja näkökulmana onkin enemmän teatterilaisten tarina kuin näytelmien syväanalyysi. Keskeiset esitykset käydään kuitenkin läpi perusteellisesti, tekoprosessista näytelmien vastaanottoon, kun taas jotkut näytelmät mainitaan vain ohimennen. Ratkaisu on onnistunut, koska merkittävimpien näytelmien kautta voidaan hyvin käsitellä Q-teatterin ominaispiirteitä ja roolia teatterikentällä. On myös ymmärrettävää, että teatterin alkuajat saavat kirjassa suhteessa enemmän tilaa kuin lähihistoria, koska varhaisvuosiin on jo syntynyt perspektiiviä ja etäisyyttä: teatterilaiset kertovat tekemisistään toisaalta nostalgisesti, toisaalta kriittisesti.

Kirjan tekijät haastattelussa kirjamesuilla. Mukana myös Antti Raivio ja Elina Knihtilä.

Minulle Q-kirjan lukeminen oli melkoista nostalgiaryöpytystä. Q:n tarinaa lukiessani tunsin lukevani myös oman nuoruuteni tarinaa, niin paljon muistoja ja tunteita kirja nosti pintaan. En muistanut ainoastaan näytelmiä vaan myös ajankuvaa, tunnelmia, omia ajatuksiani ja haaveitani. Ensimmäiset Q:ssa näkemäni näytelmät (Skavabölen pojat, Eikä minulta mitään puutu, Pirun kaunis tyttö) tekivät järisyttävän vaikutuksen, ja niiden kautta mieleen palautuu vahvana oma nuoruus ja 1990-luvun alku. Q-teatterin näytelmät tuntuivat toisaalta innostavalta teatteritaiteelta, toisaalta niin aidolta elämältä, että ne kietoutuivat osaksi omaakin elämää.

Kemppi ja Säkö ovat kertoneet, ettei heistä kumpikaan ole nähnyt Q:n ensimmäisiä näytelmiä. Mutta haastattelujen ja tallenteiden kautta he onnistuvat tavoittamaan hyvin elävästi Q:n sellaisena kuin se omissa muistoissani näyttäytyy. Taidetta tehtiin vahvasti tunnetila edellä, näyttelijät olivat kuin vereslihalla, ja se välittyi voimakkaasti myös katsomoon. Tommi Korpela kertoo vanhempien kollegoiden kommentoineen (ehkä nuorten tekijöiden vimmaa hiukan pelätenkin), etteivät q-laiset varmasti jaksaisi näytellä samalla tavalla vuositolkulla. "Ehkä he tavallaan olivat oikeassa, ei kukaan jaksa kauan sellaisella pulssilla", Korpela jatkaa.

Q:n uuden ajan kulttinäytelmää Kaspar Hauseria en ole nähnyt. Tavallaan se harmittaa, mutta toisaalta rakastan teatteria mm. siksi että se on hetken taidetta. Jokainen esitys on ainutlaatuinen, mutta myös yksi produktio elää vain tietyn hetken, ja sinä joko olet siinä mukana tai et. Kun taide elää hetkessä, on myös mahdollista tavoittaa jotakin olennaista omasta ajasta, jotakin mikä yhdistää ihmisiä voimakkaasti. Antti Raivion näytelmät tekivät sen 1990-luvulla, Kaspar Hauser 2010-luvulla. Minulle Kaspar Hauserin nostattama kuhina sen sijaan aiheutti sen, että joitakin vuosia tauolla ollut suhteeni Q-teatteriin syttyi uudestaan, ja olen taas vieraillut ahkerasti Tunturikadun näyttämöllä.

Kempin ja Säkön kirja on varmasti herkkupala Q-teatterin ystäville, riippumatta siitä koska suhde teatteriin on alkanut. Myös suomalaisesta teatterista yleisemmin kiinnostuneille kirjaa voi suositella. Jos jotakin moitittavaa haluaa nostaa esiin, niin kirjan tekstiä olisi ehkä voinut hioa hiukan selkeämmäksi – erityisesti loppupuolella kirjassa on jonkin verran toisteisuutta ja kömpelöitä ilmaisuja. Mutta se ei juurikaan haittaa, sillä voin rehellisesti sanoa rakastaneeni tätä kirjaa. Kirja tavoittaa paljon sellaista, mitä halusin muistaa – minkä mieleen palauttaminen tuntui tärkeältä. Se tuntuu minun Q-teatteriltani.

Kirjan on lukenut myös Arja.

Eeva Kemppi, Maria Säkö: Q. Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin
Like, 2016

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

"Herra Hume väittää, että mikään huhu ei viriä maaseudulla niin helposti kuin naimajuoru, mutta siinä hän on väärässä, sillä onnettomuudet ja sairaudet kiihdyttävät ihmisiä enemmän ja ilo siitä, että saa kertoa näin mieltäkiinnittävän uutisen ja levittää sitä vieläpä ensimmäisenä, on monin verroin suurempi."

Herra Darwinin puutarhuri on 1870-luvulla kentiläisen pikkukylän huomion kohteena. Itse herra Darwin on tietysti kylän kuuluisuus, varakas ja oppinut herra josta kirjoitetaan lehdissä, mutta jolla toisaalta on uusia ja jumalattomia ajatuksia. Puutarhuri Thomas Davies tuntuu kuitenkin kiinnostavan kyläläisiä enemmän, onhan hän yksi kyläläisistä mutta kovin kummallinen. Jumalankieltäjä, joka taitaa hautoa itsemurhaa vaimonsa kuoleman jälkeen. Jotain vikaa täytyy myös olla miehessä, jota Jumala on rankaissut kahdella sairaalla lapsella – kompurajalkaisella pojalla ja vähämielisellä tytöllä.

Kristina Carlson kuvaa Herra Darwinin puutarhurissa taitavasti pientä kyläyhteisöä, jonka sisällä juorut, ennakkoluulot ja uskomukset vaikuttavat vahvasti. Ihmiset tarkkailevat toisiaan, levittävät tarinoita ja tekevät omia johtopäätöksiään näkemästään ja kuulemastaan. Kaikki tarkkailu ei toki ole pahantahtoista tai tuomitsevaa, mukana on myös huolta ja lähimmäisenrakkautta. Mutta kun joku Thomas Daviesin tavoin kieltäytyy naapuriavusta ja viihtyy parhaiten omassa seurassaan, saa hän väistämättä outolinnun maineen.

Kyläläisten puheet ja ajatukset kulkevat tajunnanvirtana, joko yksittäisten ihmisten tai kyläkollektiivin mietteitä seuraten. Teksti tosiaan virtaa, välillä ryöpsähdellen, välillä verkkaisemmin, sitten taas eteenpäin kiiruhtaen, välimerkeistä liikaa piittaamatta. Näin Carlson luo kiehtovan kuvan yhteisön kollektiivisesta mielestä, jossa erilaiset näkemykset ja jaetut ajatukset risteilevät ja kohtaavat. Kirjassa vastakkain asettuvat erityisesti kristinusko ja uudet luonnontieteelliset näkemykset, mutta kyse on laajemminkin uuden ja vanhan, uskomusten ja tiedon törmäyksistä. Eikä kyse ole vain 1800-luvun maalaiskylästä, vaan yhtäläisyyksiä on helppo vetää omaan aikaamme.

Carlsonin kirja ei päästä virtaavine teksteineen lukijaa aivan helpolla. Kirja ei ole vaikea mutta vaatii keskittymistä ja ajatusten hiljentymistä. Hiukan harmittaakin, etten päässyt lukemaan tätä hienoa pientä romaania aivan parhaissa olosuhteissa. Luin kirjaa pienissä pätkissä, lounastauoilla ja työmatkoilla, eikä se tehnyt kirjalle hyvää. Siitäkin huolimatta olin vaikuttunut. Herra Darwinin puutarhuri on viisas pieni kirja, josta löytyy ihmiselon rumuus ja kauneus, suru ja suuri ilo.

Muissa blogeissa: Jassu ei saanut sitä mitä odotti, Lukijatar toteaa että Carlson osaa kertoa paljon sanomalla vähän, Mariaa miellytti kirjan hitaus, Kaisa Reetan mielestä kirjan sisältö on teräkseen taittavaa kultaa.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Kannen kuva: Anna Atkins, Dandelion
Otava, 2009