Olen tuntenut lämpimiä tunteita monia teattereita kohtaan. Olen rakastanut vuorollaan Ryhmäteatteria, Komia, Helsingin Ylioppilasteatteria ja Takomoa. Mutta tuskin olen rakastanut mitään niistä yhtä kiihkeästi kuin Q-teatteria. Suhde Q:n kanssa on ollut intohimoinen, lämmin, katkolla, innostunut, onnellinen. On siis turha odottaa, että voisin suhtautua Q:n tarinasta kirjoitettuun kirjaan mitenkään muuten kuin suurella tunteella.
Q-teatterin tarina oli hyvä kertoa juuri nyt, teatterin eläessä uutta nousukautta. Eeva Kemppi ja Maria Säkö ovat koonneet kansien väliin teatterin 25 ensimmäistä vuotta. Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin etenee toisaalta kronologisesti, toisaalta temaattisesti: kirja nostaa esiin esimerkiksi sukupuoliroolit ja naisen aseman teatterissa, omaelämäkerrallisuuden, näyttelemisen metodit ja ravintola KuuKuun merkityksen teatterin varhaisvuosina. Paljon tilaa saa myös q-teatterilaisten käynnistämä Baltic Circle -festivaali.
Tekijät ovat haastatelleet kirjaa varten suuren joukon entisiä ja nykyisiä q-teatterilaisia. Kirja näkökulmana onkin enemmän teatterilaisten tarina kuin näytelmien syväanalyysi. Keskeiset esitykset käydään kuitenkin läpi perusteellisesti, tekoprosessista näytelmien vastaanottoon, kun taas jotkut näytelmät mainitaan vain ohimennen. Ratkaisu on onnistunut, koska merkittävimpien näytelmien kautta voidaan hyvin käsitellä Q-teatterin ominaispiirteitä ja roolia teatterikentällä. On myös ymmärrettävää, että teatterin alkuajat saavat kirjassa suhteessa enemmän tilaa kuin lähihistoria, koska varhaisvuosiin on jo syntynyt perspektiiviä ja etäisyyttä: teatterilaiset kertovat tekemisistään toisaalta nostalgisesti, toisaalta kriittisesti.
Kirjan tekijät haastattelussa kirjamesuilla. Mukana myös Antti Raivio ja Elina Knihtilä.
Minulle Q-kirjan lukeminen oli melkoista nostalgiaryöpytystä. Q:n tarinaa lukiessani tunsin lukevani myös oman nuoruuteni tarinaa, niin paljon muistoja ja tunteita kirja nosti pintaan. En muistanut ainoastaan näytelmiä vaan myös ajankuvaa, tunnelmia, omia ajatuksiani ja haaveitani. Ensimmäiset Q:ssa näkemäni näytelmät (Skavabölen pojat, Eikä minulta mitään puutu, Pirun kaunis tyttö) tekivät järisyttävän vaikutuksen, ja niiden kautta mieleen palautuu vahvana oma nuoruus ja 1990-luvun alku. Q-teatterin näytelmät tuntuivat toisaalta innostavalta teatteritaiteelta, toisaalta niin aidolta elämältä, että ne kietoutuivat osaksi omaakin elämää.
Kemppi ja Säkö ovat kertoneet, ettei heistä kumpikaan ole nähnyt Q:n ensimmäisiä näytelmiä. Mutta haastattelujen ja tallenteiden kautta he onnistuvat tavoittamaan hyvin elävästi Q:n sellaisena kuin se omissa muistoissani näyttäytyy. Taidetta tehtiin vahvasti tunnetila edellä, näyttelijät olivat kuin vereslihalla, ja se välittyi voimakkaasti myös katsomoon. Tommi Korpela kertoo vanhempien kollegoiden kommentoineen (ehkä nuorten tekijöiden vimmaa hiukan pelätenkin), etteivät q-laiset varmasti jaksaisi näytellä samalla tavalla vuositolkulla. "Ehkä he tavallaan olivat oikeassa, ei kukaan jaksa kauan sellaisella pulssilla", Korpela jatkaa.
Q:n uuden ajan kulttinäytelmää Kaspar Hauseria en ole nähnyt. Tavallaan se harmittaa, mutta toisaalta rakastan teatteria mm. siksi että se on hetken taidetta. Jokainen esitys on ainutlaatuinen, mutta myös yksi produktio elää vain tietyn hetken, ja sinä joko olet siinä mukana tai et. Kun taide elää hetkessä, on myös mahdollista tavoittaa jotakin olennaista omasta ajasta, jotakin mikä yhdistää ihmisiä voimakkaasti. Antti Raivion näytelmät tekivät sen 1990-luvulla, Kaspar Hauser 2010-luvulla. Minulle Kaspar Hauserin nostattama kuhina sen sijaan aiheutti sen, että joitakin vuosia tauolla ollut suhteeni Q-teatteriin syttyi uudestaan, ja olen taas vieraillut ahkerasti Tunturikadun näyttämöllä.
Kempin ja Säkön kirja on varmasti herkkupala Q-teatterin ystäville, riippumatta siitä koska suhde teatteriin on alkanut. Myös suomalaisesta teatterista yleisemmin kiinnostuneille kirjaa voi suositella. Jos jotakin moitittavaa haluaa nostaa esiin, niin kirjan tekstiä olisi ehkä voinut hioa hiukan selkeämmäksi – erityisesti loppupuolella kirjassa on jonkin verran toisteisuutta ja kömpelöitä ilmaisuja. Mutta se ei juurikaan haittaa, sillä voin rehellisesti sanoa rakastaneeni tätä kirjaa. Kirja tavoittaa paljon sellaista, mitä halusin muistaa – minkä mieleen palauttaminen tuntui tärkeältä. Se tuntuu minun Q-teatteriltani.
Kirjan on lukenut myös Arja.
Eeva Kemppi, Maria Säkö: Q. Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin
Like, 2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti