Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

"Minä olin äidin suosikki. Lowell oli isän. Minä rakastin isää yhtä paljon kuin äitiä mutta Lowellia kaikkein eniten. Fern rakasti eniten äitiä. Lowell rakasti Ferniä enemmän kuin minua.
Meidän perheen mieltymykset vaikuttavat näin kuvailtuina pääosin vaarattomilta. Jokaiselle oli jotakin. Enemmän kuin riittävästi." 

Rosemaryn perhe on hajalla. Sisar on poissa, samoin isoveli. Äiti on masentunut ja isä juo liikaa. Rosemary itse pitää etäisyyttä kaikkiin eikä sopeudu joukkoon opiskelijaporukoissa. Kun Rosemary kertoo perheensä tarinaa, hän aloittaa tarinan keskeltä, sillä se on helpointa. Alku on liian vaikea – tai ehkä Rosemary ei edes muista mitä alussa tapahtui.

Kuulin kesällä Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme -kirjasta, sen erinomaisuudesta ja siitä ettei kirjasta voi oikeastaan kertoa juuri mitään spoilaamatta kirjan olennaista koukkua. Kirja alkoi houkutella kovasti. Ennen kaikkea kehujen vuoksi, ei niinkään koukun tai yllätyskäänteen takia, koska en ole suuri yllätysjuonenkäänteiden ystävä. Vaarana kun helposti on, että yllätys määrittelee teosta niin paljon, ettei käteen loppujen lopuksi jää juuri muuta. Paljon mainostettu koukku saattaa myös kääntyä itseään vastaan: kaiken puheen jälkeen koukku tuntuu pettymykseltä tai ennalta-arvattavalta.

Fowlerin kirjassa koukku toimii erinomaisesti. Käänne yllättää, mutta tarina ei kulminoidu yllätykseen vaan pikemminkin alkaa siitä. Ja vaikka yllätys on herkullinen, en kirjan luettuani miettinyt yllätyskäännettä vaan kirjan tarinaa ja teemoja. Teemoja ja aihioita onkin aika paljon, mutta Fowler onnistuu punomaan ne yhteen hyvin ehjäksi ja eläväksi kokonaisuudeksi.

Mistä Olimme ihan suunniltamme sitten kertoo? Rikkonaisesta perheestä, sisarussuhteista, lapsuuden traumoista. Opiskelijaelämästä ja identiteetin etsinnästä. Moraalista ja valinnoista. Muistoista ja niiden epäluotettavuudesta. Perusasioista. Mutta Fowler onnistuu kuin onnistuukin tuomaan tuttuihin teemoihin tuoretta ja virkistävää näkökulmaa. Fowler yhdistelee tuttuja aineksia, mutta muuttaa suhteita juuri sen verran että sekoitus tuntuu uudelta.

Olen aikaisemmin lukenut Fowlerilta Jane Austen lukupiirin, joka oli melko heppoista ihmissuhdeviihdettä. Olimme ihan suunniltamme on ihan eri luokkaa. Se on viihdyttävä, koukuttava, nokkela ja koskettava. Kirjasta voi jotenkin aistia, että kirjailija on todella halunnut kertoa Rosemaryn tarinan: siitä huokuu kertomisen ilo. Ja tuo ilo tarttui myös minuun, kun heittäydyin tarinan vietäväksi.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja, Kaisa Reetta, Liina, Omppu, bleue ja Nina.

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (We Were All Completely Beside Ourselves, 2013)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2015

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa

Aamuaurinko
lämmittää mökin portaat.
Altis istuja
pääsee aikakoneella
onnellisimpiin kesiin.

Pekka Kytömäen esikoiskokoelmassa runoilija kulkee pitkin metsää ja kaupungin katuja, runokirja ja kynä taskussaan, ja havainnoi maailmaa. Eletään rauhallisesti, annetaan ajatusten kuplia – elämää ei kannata pikakelata. Kuljetaan metsässä viimeistä kertaa ennen lumen tuloa, mitataan aikaa onnentunteina, vuorataan kodin seinät kirjapinoilla maailman kylmyyttä vastaan.

Näiden runojen lukeminen rauhoittaa ja tekee hyvää. Pienet runot ihastuttavat ja houkuttelevat lukemaan lisää, napsimaan useamman kolmirivisen oivalluksen kerralla. Mutta yksittäisten runojen kohdalle kannattaa myös pysähtyä ja palata tutkailemaan tarkemmin, mitä näennäisen yksinkertaisen pinnan alle kätkeytyy.

Suuri osa runoista liikkuu luonnossa, mutta mukana on myös konttorirotan elämää, isyyden iloja, kaupungin loskaisia katuja ja ajatuksia elämän kulusta.

Marraskuun metsä
aavistaa jotain mitä
emme voi tietää.

Runoissa on paljon hiljaisesti myhäilevää huumoria. Sellaista, joka syntyy pienistä havainnoista ja oivalluksista, jotka saavat arkisetkin asiat näyttäytymään uudessa valossa. Tai sanaleikkejä, jotka kääntävät ajatuksen päälaelleen. Runoissa voi kulkea tutun maiseman läpi ja nähdä siinä uusia ja yllättäviä yksityiskohtia.

Kieltomerkille
pysäköinyt harakka,
kapinallinen.

Kytömäki havainnoi elämää ja erityisesti luontoa tavalla, joka tuo mieleen Risto Rasan runomaailman. Kytömäki osaa katsoa maailmaa rasamaisen tarkalla katseella ja tiivistää havaintonsa kolmeen tarkkaan riviin. Runous on suurennuslasi maailman katsomista varten.

Hetken häikäisee.
Kun saa silmät auki,
alkaa hämärtää. 

Kirjan on lukenut myös Elina, joka toteaa runojen olevan riemullisia. Tähän on helppo yhtyä.

Pekka Kytömäki on tuttu myös Poplaari-blogista.

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
Kansi: Anna Kytömäki
Sanasato, 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

""Minä suojelen sinua tältä kaikelta", ajattelin raitiovaunujen kolistessa vastaan, sekavan näköisen miehen rikkoessa tyhjän viinapullon roskalaatikon kylkeen, pienen pojan jäädessä ystävistä jälkeen. Minä kannan sinua sylissäni niin kauan, että kasvat lujaksi ja tarpeeksi vahvaksi kohtaamaan tämän kaiken, astumaan maailmaan ja muuttamaan sen."

Helsingissä, jonkin ajan kuluttua, nuori mies kiipeää Lasipalatsin katolle ja alkaa ampua ihmisiä. Vielä muutama hetki sitten Aslak oli kettuja rakastava pikkupoika, mutta nyt hänestä on tullut joukkosurmaaja. Laura, Aslakin äiti, on yliopistolla pitämässä luentoa ilmastonmuutoksesta – Aava-sisko on juuri lopettanut raskaan työpäivän Somaliassa. Kun he kuulevat uutiset Aslakista, kumpikaan ei oikeastaan ylläty. Jotakin tällaista he ovat pelänneet jo pitkään.

Luin tämän Elina Hirvosen kirjan jo muutama viikko sitten, mutta minun on ollut kummallisen vaikea kirjoittaa siitä. Kenties sen takia, etten ole aivan varma, mitä oikeastaan ajattelen kirjasta. Kun aika loppuu on kiistatta hyvä kirja, se on ajatuksia herättävä, täynnä kaunista kieltä ja kipeitä tunteita. Luin kirjan nopeasti, ja vaikutuin lukemastani. Ja kuitenkin, jotakin jäi puuttumaan. Olisin odottanut, että tällainen kirja voisi puristaa minut tunteista tyhjäksi, mutta kirja jäikin yllättävän etäiseksi.

Ehkä yksi ongelma, johon lukijana törmäsin, oli se että Hirvonen kirjoittaa niin kauniisti ja hallitusti jostakin kauheudessaan käsityskyvyn ylittävästä. En missään nimessä kaivannut aiheella mässäilyä tai tahallista järkyttämistä, mutta kirja tuntui minusta aiheeseensa nähden rauhalliselta ja siistiltä. Ehkä se johtui Hirvosen kielestä, joka on kirkasta ja hiottua – ehkä kirjan rytmistä, joka on pohdiskeleva ja verkkainen. Aika ja ihmiset eivät nyrjähdä sijoiltaan edes pimeimmillä hetkillä.

Kirja ei toki tarjoa mitään yksiselitteisiä vastauksia tai valmiita ratkaisuja sille, miksi pienestä pojasta kasvaa tappaja, mutta jonkinlaisia suuntaviivoja Hirvonen yrittää löytää. Mutta voiko mikään asia tai asioiden summa koskaan riittää selittämään tällaisia tekoja? Selittämään Aslakia. Äiti ja sisar yrittävät kumpikin löytää syitä, ennen kaikkea omista teoistaan: olinko läsnä, rakastinko tarpeeksi, mitä olisin voinut tehdä toisin? Syyllisyys kulkee luultavasti mukana koko elämän, mutta syitä tuskin löytyy.

Kun aika loppuu on ennen kaikkea kirja läheisten, äidin ja tyttären tunteista: surusta, itsesyytöksistä, rakkaudesta. Niitä Hirvonen kuvaa hienosti ja koskettavasti. Yritys päästä Aslakin pään sisälle ei toimi yhtä hyvin, ja Aslak nettikeskusteluineen jääkin aika ennalta-arvattavaksi hahmoksi. Läheisten näkökulmat olisivat ehkä riittäneet – Aslak olisi voinut jäädä enemmän hämärään.

Pidin Hirvosen kirjasta enemmän kuin tästä kirjoituksesta ehkä voisi päätellä. Kun aika loppuu on painava ja merkityksellinen kirja, joka tasapainottelee toivon ja epätoivon välillä. Lohduttomuuden keskellä on tärkeää säilyttää usko elämään.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Sara, Elina, Katja, Omppu, Katri, Minna, tuijata, Amma, Arja ja Mari A.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Kansi: Ville Tietäväinen
WSOY, 2015 

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

"Rauhallinen virkailijaääni kysyy, istunko tukevasti. Bussi jatkaa matkaa, istun yhä sen sisällä, kun puhelimessa sanotaan: "Teillä on nyt pieni tyttö. Pääsettekö tulemaan? Olisi kolme kuvaa ja tietoja." Muutakin ääni sanoo, mutta en enää kuule.
Tämä on se päivä." 

Adoptiomatka on epäilemättä sitä kulkeville todellista tunteiden vuoristorataa, ja tuon tunteiden kirjon Anna Pihlajaniemen kirja kuvaa hienosti. On hurjaa iloa ja onnea, esimerkiksi silloin kun saa kuulla että viranomaiset suosittelevat lämpimästi vanhemmiksi. On viiltävää ikävää: miksi kaivattu lapsi ei jo tule. On vaikeita hetkiä, kun hyvää tarkoittavat tai mielestään paremmin asioista tietävät tuttavat neuvovat ja satuttavat kommenteillaan. Ja sitten ovat ne suuret ja ihmeelliset hetket. Kun saa työmatkalla kuulla olevansa äiti. Kun saa ensimmäisen kerran lapsensa syliin. 

Blogeihin perustuvilla kirjoilla ei ehkä ole kaikkein paras maine, mutta ainakin Adoptiomatka on hyvä esimerkki siitä, että blogin pohjalta voi syntyä hyvää kirjallisuutta. Pihlajaniemi kuvaa kirjassa hänen ja miehensä lähes viisi vuotta kestänyttä adoptioprosessia, adoptioneuvonnan alkamisesta lapsen kotiintuloon. Blogimaisuudesta muistuttaa kirjan päiväkirjamuoto, joka sopiikin tähän kirjaan erinomaisesti. Lukija saa kulkea Pihlajaniemen perheen matkan mukana: alkuinnostuksessa ja -pelossa on paljon sanottavaa ja pohdittavaa; matkan pitkittyessä tunteet vaihtelevat turhautumisesta rauhalliseen hyväksyntään; välillä sanottavakin tuntuu loppuvan; ja matkan lopussa mitkään sanat eivät tunnu riittäviltä. Kirjaa lukiessa itketti usein, mutta onneksi kaikkein eniten niiden onnellisimpien hetkien kohdalla.

Ihailen Pihlajaniemen taitoa kuvata rehellisesti niitä tunteita ja ajatuksia, joita hän adoptiomatkan aikana käy läpi. Pelkoja, toiveita, epäilyksiä, haaveita ja iloa. Unohtamatta tai kaunistelematta niitä negatiivisimpia puolia, joita prosessi nostaa hänestä itsestään esiin. Oman navan ympärillä pyörimistä; kohtuuttomia odotuksia läheisiä kohtaan; yliherkkyyttä muiden kommenteille. Joskus edes aviomies ei tunnu suhtautuvan adoptioprosessiin riittävällä vakavuudella ja intohimolla – kohtuuton ajatus, kuten Pihlajaniemi itsekin ymmärtää.

Ihailen myös Pihlajaniemen taitoa kirjoittaa herkästä aiheesta näin tyylikkäästi. Kirja on intiimi ja vetoaa voimakkaasti tunteisiin, mutta lukiessa en tuntenut aavistustakaan kiusallisesta tirkistelyn tunteesta. Teksti on avointa ja rehellistä, mutta siinä on myös selvästi vedetty tietyt yksityisyyden rajat: ihan kaikkea ei lukijan tarvitse tietää.

Vanhemmuus, lasten saaminen tai lapsettomuus tuntuvat monelle olevan aihe, jota ulkopuolinen saa vapaasti kommentoida. Oli lapsia sitten kommentoijan mielestä liian paljon, liian vähän tai ei ollenkaan, mielipiteitä ja neuvoja lapsista ja kasvattamisesta tarjoillaan kysymättäkin. Hyvässä tarkoituksessakin sanottu kommentti voi satuttaa, puhumattakaan ajattelemattomista tai täysin epäempaattisista sanoista. Adoptiomatkaa voisikin suositella luettavaksi kaikille – ihan jo senkin takia, että kirja ehkä auttaisi meitä ymmärtämään paremmin, kuinka erilaisissa tilanteissa elämme.

Adoptiomatkasta ovat kirjoittaneet myös Maria, Karoliina, pihi nainen, Linnea, Minna, Susa, Mari A ja Ilona.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
Kansi: Maria Mitrunen 
Tammi, 2011 

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Ihan pienet juhlat

Kuinka ihanaa onkaan avata uusi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi ja tavata taas vanhat hyvät ystävät! Esko, Risto, Tanja ja Aino ovat kulkeneet mukanani jo parikymmentä vuotta, ja olen kasvanut ja vanhentunut yhdessä heidän kanssaan. "Jotkut sarjakuvahahmot eivät vanhene" todettiin jo monta vuotta sitten jossakin Kramppi-stripissä. Onneksi Kramppien sankarit kuitenkin vanhenevat – se tekee heistä niin samaistuttavia ja tuttuja.

Uusimmassa albumissa Tanja ja Risto elävät lapsiperheen arkea, ja Risto suunnittelee jo seuraavaakin askelta yhteiskunnan kantavan rakenteen roolin omaksumisessa. Entinen naistenmies on toisin sanoen päättänyt kosia Tanjaa ja järjestää ihan pienet juhlat. Tanjaa kuitenkin epäilyttää: miksi Risto yhtäkkiä haluaa naimisiin.

Eskon elämä tuntuu olevan mallillaan. Heidin kanssa elämä hymyilee.

Kramppien henkilöhahmot ovat aina pohdiskelleet elämän suuria ja pieniä kysymyksiä. Kuten sitä, kuinka tee haudutetaan oikeaoppisesti. Tai mistä rahat tulevat, kun valtio ottaa lainaa.

Ajankohtaiset tapahtumat ja puheenaiheetkin näkyvät sarjassa. Henkilöt puivat kahvipöytäkeskusteluissa ja lenkkipoluilla esimerkiksi some-aktivismia, vaalilupauksia ja eettistä kuluttamista.

Kuten olen ennenkin todennut, Kramppeja lukiessa tunnen olevani ystävien seurassa. Henkilöiden ilot ja murheet, ajatukset ja tunteet ovat uskottavia ja maistuvat elämälle. Maailma ympärillä on välillä julma, itsekäs ja vieraan tuntuinen, mutta kun ystäväpiiri kokoontuu illanviettoon ja avaa viinipullon, asiat järjestyvät oikeille paikoilleen.

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Ihan pienet juhlat
Kustannusliike Hans Nissen, 2014/2015

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika

"Niin me erosimme. Isä lähti kävelemään asemalle päin, minä nousin pyöräni selkään ja aloin polkea päinvastaiseen suuntaan, sinne minne toiset olivat jo menneet. Itkin jokaisella pyöränpolkaisulla, kastelin kyynelilläni sen tien joka johti minut maailmalle elämänikäiseen evakkouteen. Vaikka palasimmekin, tämä oli se hetki jolloin läksin kotoani."

Luin alkuvuodesta Eeva Kilven sota-aikaan sijoittevien muistelmien ensimmäisen osan, Talvisodan ajan, joka teki suuren vaikutuksen: kirja on sekä koskettava kertomus sodasta lapsen silmin koettuna että oivaltava kuvaus muistoista ja muistamisesta. Trilogian seuraavissa osissa Kilpi jatkaa muistojensa purkamista ja pohtimista ja kuvaa samalla, kuinka eräs karjalaistyttö kasvoi lapsesta aikuisuuden kynnykselle. Ja kuinka tuo tyttö oppi elinikäisen koti-ikävän.

Muistamisen ja muistojen teemat ovat kirjassa keskeisessä roolissa. Muistojen luonne muuttuu trilogian edetessä. Talvisodan aikaan Kilpi oli vielä lapsi, ja hänen muistonsakin ovat lapsen muistoja – hapuilevia ja irrallisia. Jotkut yksityiskohdat ovat piirtyneet kirkkaina mieleen, mutta niiden ympärille ei saa aina rakennettua asiayhteyttä. Jatkosodan aikaiset muistot alkavat olla selkeämpiä ja tarinallisempia. Silti Kilpi törmää jatkuvasti näissäkin muistoissa epävarmuuteen: toiset muistovat asiat eri tavalla kuin hän; muistoissa on aukkoja; muistot eivät asetu aikajärjestykseen; tai muistoja värittää myöhemmin koettu ja opittu.

Miksi muistamme tiettyjä asioita ja unohdamme toisia? Eeva Kilpi ei pysty palauttamaan mieleensä lopullista lähtöään Karjalan kodista. Onko muisto kadonnut liian kipeänä? Vai onko muisti vain sattunut hävittämään juuri tuon hetken? Lähtöjä ja paluita eri kodeista oli sotavuosina niin monia, että ehkä muisti ei jaksanut pitää niistä kaikista lukua.

Väliaikaisissakin kodeissa eletään sodan aikana suurimmaksi osaksi arkea. Nuoren tytön arkeen kuuluu luonnollisesti koulunkäynti, ja monet koulumuistot ovat piirtyneet mieleen kirkkaina. Äidinkielen ainekirjoitustunneilla Eeva etsii omaa ääntään kirjoittajana. Onnistunut aine ja siitä saatu hyvä arvosana ovat olleet suuria kokemuksia.

Sodan aikana monet tunteet on piilotettu ja tukahdutettu. Pelko, koti-ikävä ja suru on kätketty, ja pinnalla ollaan oltu urheita ja toiveikkaita. Sodan jälkeen taas ollaan pyritty palaamaan nopeasti arkeen – samaan aikaan ollaan tunnettu epäuskoa siitä, että Karjala on todellakin menetetty. Suru ja ikävä kulkevat mukana koko elämän ajan. Sota päättyy mutta sen jättämät jäljet eivät koskaan katoa lopullisesti. Kuusikymppisen Eeva Kilven sisällä asuu ikuisesti kotinsa jättävä nuori Eeva Salo.

Trilogiasta tai sen osista ovat kirjoittaneet myös Kirsi, jaana ja Maria.

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika, 1990
Jatkosodan aika, 1993

Yhteisniteessä Muistojen aika
Kansi: Kirsikka Mänty
WSOY, 1998

Juhani Aho: Yksin

"Kaikki on katoavaista, muutamien kuukausien kuluttua ei tästä ole jäljellä kuin irvistävät rauniot. Ja sitäkö varten on pantu koko maailma liikkeelle? Nykyaika on humbuugia, ja tämä on kaikista suurinta. Mutta minä tunnen kuitenkin, että arvosteluni olisi kokonaan toinen, jos hän olisi tääällä, jos saisin kulettaa häntä kaikkialle, jos voisimme yhdessä katsella: silloin nauttisin, ihailisin ja olisin innostunut."

Pariisin maailmannäyttely vuonna 1889. Musiikkia, näyttelyitä, ihmisvilinää. Iltaisin Pariisin valot syttyvät, ja kaikkein näyttävimmin loistaa näyttelyn symboli, Eiffel-torni. Yksin-romaanin päähenkilö katselee kaikkea tätä synkän kyynisin tuntein, onnettomasti rakastuneen miehen silmin.

Päähenkilö, hiljalleen keski-ikää lähestyvä mies, ihastuu ystäväperheen tyttöön, jonka on tuntenut jo tytön ollessa lapsi. 15 vuotta miestä nuoremmasta Annasta on kasvanut viehättävä nuori nainen, ja mies rakastuu tähän kuin olisi itsekin parikymppinen – kuin ensirakkauden haaveellisessa huumassa. Hän viettää Annan kanssa aikaa maalla, soudellen ja kalastellen, ja elättelee samalla unelmia yhteisestä kodista ja puhtaasta rakkaudesta. Suunniteltu Pariisin matka lykkääntyy rakkauden toiveiden ja pelkojen vuoksi. Mutta kun mies sitten ilmaisee tunteensa, eikä Anna vastaakaan rakkauteen, Pariisi tarjoaa mainion pakopaikan särkyneelle sydämelle.

Juhani Aho on sitten ihana! Niin taiturimainen sanankäyttäjä, niin lempeän tarkkanäköinen ihmiskuvaaja. Aho osaa kuvata yksinäisiä ja onnettomia ihmisiä myötäeläen, välillä sydäntäsärkevästi, välillä haikeasti. Yksin-pienoisromaanissa mukana on myös aavistuksen verran hyväntahtoista hymyilyä: aivan kuin Aho haluaisi sanoa, etteivät (luultavasti häneltä itseltään piirteitä lainanneen) päähenkilön rakkaussurut ole luonteeltaan aivan kuolettavan vakavia.

Kirjassa kuvataan elävästi Pariisia kahviloineen, mainoksineen ja bulevardeineen. Suuressa kaupungissa yksinäinen mies on todellakin yksin, ihmispaljouden keskelläkin. Päivät noudattavat samoja rutiineita, ja omissa oloissa on helppo hautoa ajatuksia rakkaudesta ja kaipauksesta. Yksinäisyyden tunnetta eivät poista edes absintti tai Moulin Rougen naiset – eivät ainakaan pysyvästi. Suurkaupungissa myös moni muu ihminen on lohduttoman yksinäinen.

Kaiken kaikkiaan viehättävä ja haikean kaunis pienoisromaani. Pidin kovasti, vaikka kirja ei koskettanutkaan samalla tavalla syvältä sielusta kuin suurenmoiset Papin tytär ja Papin rouva. 

Kirjan ovat lukeneet myös Katja, Morre, Hanna, Katja, Salla ja jaana.

Juhani Aho: Yksin, 1890
Project Gutenberg EBook, 2004

Cheryl Strayed: Wild

"What if what made me do all those things everyone thought I shouldn't have done was what also had got me here? What if I was never redeemed? What if I already was?"

Cheryl Strayedin elämä oli pahasti solmussa, kun hän 26-vuotiaana päätti kävellä sadan päivän ajan Pasific Crest Trailia, vaellusreittiä joka kulkee Meksikon rajalta Kanadaan. Cherylillä ei ollut aikaisempaa vaelluskokemusta, mutta hän oli saanut päähänsä, että pitkä vaellusmatka antaisi hänelle mahdollisuuden selvittää ajatuksiaan ja elämäänsä. Äidin kuolema muutamaa vuotta aikaisemmin oli johtanut alamäkeen, joka piti sisällään irtosuhteita, avioeron ja heroiinia. Kävellessä olisi aikaa käydä läpi kaikkea tätä ja etsiä itseään.

Cheryl oli aina pitänyt kävelemisestä, joten hän oli ajatellut vaeltamisenkin sujuvan mukavasti. Käy ilmi, ettei pitkällä vaelluksella ole mitään tekemistä tavallisen kävelemisen kanssa. Rinkka painaa niin paljon, että Cheryl tuskin jaksaa kantaa sitä. Matka etenee tuskallisen hitaasti. Kengät ja kantamus raastavat jalat ja ihon rikki. Vaarallisinta on kuitenkin jano: ilman vettä vaeltaja on oikeasti hengenvaarassa. Lisäksi Cheryl tekee jatkuvasti amatöörin virheitä, jotka hidastavat hänen matkaansa ja pakottavat muuttamaan suunnitelmia.

Mutta juuri vaeltamisen fyysisen vaativuuden vuoksi Cherylin suunnitelma tuntuu toimivan. Ei siksi, että hän ehtisi pohtimaan ongelmiaan, vaan nimenomaan siksi ettei hänellä ole voimia ajatella niitä. Fyysinen ponnistelu, väsymys ja nälkä vievät kaiken huomion. Jossain vaiheessa Cheryl huomaa, ettei hän ole itkenyt kertaakaan vaelluksen aikana. Mieli on tyhjentynyt.

Cheryl Strayedin elämäkerta Wild (suomennettu nimellä Villi vaellus) yllätti minut positiivisesti. Etukäteen ajattelin, että kirja kiinnostaisi minua lähinnä aihepiirinsä vuoksi – olenhan heikkona kirjoihin joissa kävellään. Strayedin kirja oli kuitenkin lukukokemuksena kaikin puolin antoisa. Strayed kirjoittaa hyvin, vailla turhaa makeilua tai viihdyttämisen tarvetta. Kerronnassa vaelluskuvaukset rytmittyät luontevasti Cherylin menneisyyttä avaavien takautumien kanssa. Ja koska kirja on kirjoitettu useampi vuosi vaelluksen jälkeen, Strayed osaa analysoida omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Kaikki oivalllukset tuskin ovat syntyneet vaelluksella tai edes heti sen jälkeen, mutta aivan selvästi kävelymatka aukaisi jonkin lukon Cherylin sisällä.

Minuun tekisi vaikutuksen esimerkiksi se, kuinka Strayed päätti heti matkansa alussa olla pelkäämättä. Naisille opetetaan lapsesta asti, että heidän täytyy varoa ja pelätä, mutta Strayed päätti kertoa itselleen erilaista tarinaa naisena olemisesta. Hän päätti olevansa vahva. Urhea. Turvassa. Ja kirjanystävää luonnollisesti ilhaduttaa myös se, että Strayed kertoo tarkasti matkan aikana lukemistaan kirjoista ja niiden merkityksestä hänen henkisellä vaelluksellaan.

Ja vaellushimon, sen tämä kirja herättää takuuvarmasti.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku, Kirjahilla, sonja, Mai Laakso, Jenni ja Tiina.

Wild on viimeinen suoritukseni Lukulampun kesäkirjahaasteessa, kategoriassa "kirja, jossa on kesä".

Cheryl Strayed: Wild: A Journey from Lost to Found, 2012
E-kirjan julkaissut Atlantic Books, 2012

Sarah Waters: Parempaa väkeä

26-vuotias Frances Wray tuntuu alistuneen vanhanpiian rooliinsa. Nuorena Frances on ollut kapinallinen – suffragetti ja pasifisti. Ensimmäinen maailmansota on kuitenkin muuttanut niin Francesin kuin koko Englannin tilanteen, ja perheen miesten kuoltua Frances on jäänyt kotiin hoitamaan äitiään ja yhä rapistuneemmaksi käyvää taloa. Taloudellisen tilanteen jatkuva heikkeneminen pakottaa Wrayn naiset lopulta ottamaan kotiinsa "maksavia vieraita". Vuokralaiset, nuori aviopari Leonard ja Lilian Barber, tulevat alemmasta yhteiskuntaluokasta, mutta heillä on jotakin mitä Francesilta ja tämän äidiltä puuttuu – rahaa.

Barberit ja Wrayt pysyttelevät aluksi hiukan kiusaantuneina etäällä toisistaan, mutta vähitellen Francesin ja Lilianin välille kehityy ystävyyssuhde. Ystävyys saa pikku hiljaa yhä intiimimmän sävyn ja kasvaa salaiseksi rakkaussuhteeksi. Sitten tapahtuu jotakin, mikä antaa suhteelle aivan uuden, vaarallisen luonteen. Rakkaustarina muuttuu murhenäytelmäksi.

"Hän tunsi itsensä yhtäkkiä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän hiipi huoneeseensa ja riisuutui sytyttämättä kynttilää, käpertyi epätoivon kourissa sänkyyn. Mitä virkaa hänen elämällään oli? Hänen sydämensä oli kuivunut; kuiva luumu, fossiili, kuonakappale. Hänen suunsa olisi voinut olla täynnä tuhkaa. Kaikki oli täysin toivotonta ja turhaa..."

Waters rakentaa kirjan alussa Francesin ja Lilianin välistä jännitettä kutkuttavasti. Kirjan ensimmäinen kolmannes olikin varsin herkullista luettavaa, kuvailun ja tunnelman luomisen juhlaa. Kun ihmissuhdetarina sitten alkaa kääntyä rikosjännärin suuntaan, tarinan jännitteelle tapahtuu jotakin kummallista. Se ei katoa, mutta ei myöskään kasva vaan jää oudosti junnaamaan paikalleen.

Paremmassa väessä tuntuu olevan aineksia ja lupausta vaikka mihin, mutta Waters ei täysin onnistu lunastamaan lupauksiaan. Tuntuu, että moni aihio ja teema jää ikään kuin puolitiehen, eikä esimerkiksi syyllisyyden, moraalisten valintojen tai pelon teemoihin mennä niin syvälle kuin voisi toivoa.

Olen aina nauttinut Watersin hitaasti etenevästä yksityiskohtaisuudesta, mutta Paremman väen kohdalla verkkaisuus tuntui välillä vain turhalta tarinan pitkittämiseltä. Ehkä se johtuu juuri siitä, ettei kerronnan jännite kasva tarpeeksi suureksi, jolloin pikkutarkasta kuvailusta ei synny piinaavaa jännitystä, vaan se pikemminkin rikkoo jännityksen. 

Perusteellisesta pikkutarkkuudestaan huolimatta Watersille on tyyppillistä myös se, että hän jättää paljon asioita kertomatta ja antaa lukijan päätellä sen, mitä ei kerrota. Tässä kirjassa Waters toteuttaa tuota arvoituksellisuutta esimerkiksi Francesin ja Lilianin suhteen kuvauksessa. Lukija ei voi olla aivan varma, mistä suhteessa on kyse, tai mitkä Francesin ja Lilianin tunteet ovat. Lisäksi asiat nähdään koko ajan Francesin näkökulmasta, jolloin Lilianin ajatukset ja tunteet jäävät jossain määrin salaisuuksiksi niin lukijalle kuin Francesillekin. Ihmissuhteiden kiemurat ja niiden julmatkin puolet ovat jälleen kerran Watersilla hyvin hallussa.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta pidin kyllä Paremmasta väestä. Watersin kirjoitustyyli, tarinat ja kyky herättää lähihistoria henkiin vetoavat minuun. Silti Parempaa väkeä jää omalla Waters-asteikollani selvästi aikaisempia vaisummaksi lukukokemukseksi. Kirja oli – suurimmaksi osaksi – miellyttävää luettavaa ja erinomainen kesätiiliskivi, mutta se ei säväyttänyt samalla tavalla kuin kolme aikaisemmin suomennettua Watersin kirjaa ovat tehneet.

Watersin uutuutta on luettu paljon kirjablogeissa. Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katri, Katja, Erja, Omppu ja Kaisa Reetta.

Sarah Waters: Parempaa väkeä (The Paying Guests, 2014)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi, 2015 

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Agatha Christien tuotanto on niin laaja, että lukijan on lähes mahdotonta muistaa kaikkia kirjoja tai juonia, murhaajista puhumattakaan. Moni Christien ystävä on varmasti tarttunut jo aikaisemmin lukemaansa dekkariin, eikä ole onnistunut tunnistamaan murhaajaa, vaikka tarina muuten muistuisikin mieleen. Toki Christiellä on vastapainoksi myös niitä kirjoja, joiden kohdalla murhaajaa tai tarinan koukkua ei todellakaan voi unohtaa: esimerkkinä voisin mainitavaikkapa Väärän vänkyrän talon tai Idän pikajunan arvoituksen.

Syyttävä sormien kohdalla sen sijaan olen muistanut kirjasta tiettyjä ykstyiskohtia ja erityisesti sen että olen aikoinaan pitänyt siitä kovasti, mutta en ole muistanut kirjan nimeä. Olen parikin kertaa tarttunut johonkin Christien dekkariin ajatellen, että tässä on nyt se etsimäni herkullinen pikkukylän murhamysteeri, jossa on mukana hauskoja romansseja, ja huomannut osuneeni harhaan. Mutta nyt onnistuin vihdoinkin löytämään oikean tapauksen, ja sain ilokseni todeta että kirja oli juuri niin viihdyttävä kuin muistelinkin.

Syyttävä sormi ei murhamysteerinä ole mitenkään erityisen mieleenpainuva tai poikkeuksellinen Christien tuotannossa vaan pikemminkin aika peruskauraa. Sen sijaan kirjassa on aivan mainio henkilökaarti ja mukavan leikkisä tunnelma, unohtamatta kuitenkaan tummia sävyjä, jotka tuovat mukaan tarvittavaa dekkarimaista jännitettä.

"En tahdo kieltää ettei nimetön kirje jättänyt karvasta makua suuhun. Sen se epäilemättä teki, mutta unohdin sen varsin pian. Toistaiseksi en näet ottanut sitä vakavalta kannalta. Ajattelin muistaakseni jotakin siihen suuntaan että tuollaista tapahtuu melko usein syrjäkylissä."

Jerry Burton on loukkaantunut pahasti lento-onnettomuudessa. Hänen jalkansa ovat jo hyvää vauhtia parantumassa, mutta hermot kaipaavat täydellistä lepoa. Niinpä Jerry matkustaa sisarensa Joannan kanssa Lymstockin pikkukylään, kanervikkoa kasvavalla nummella sijaitsevaan vanhaan huvilaan. Täydellistä rauhaa ei kuitenkaan kestä kauan, sillä Jerry ja Joanna saavat pian niljakkaan kirjeen, jossa vihjataan etteivät he todellisuudessa ole sisaruksia. Pian heille selviää, että lähes jokainen kyläläinen on saanut nimettömän kirjeen. Sitten eräs kyläläinen löydetään kuolleena. Itsemurha, poliisi toteaa, laukaisevana tekijänä nimetön kirje. Kirjeiden kirjoittajaa aletaan etsiä aikaisempaa suuremmalla vakavuudella. Ja sitten tapahtuu murha – onko kirjeiden kirjoittaja pelästytetty liikkeelle?

Syyttävä sormi on tosiaan täynnä hauskoja ja värikkäitä henkilöitä. Toki hahmot ovat christiemäiseen tapaan vahvasti tyyliteltyjä, eikä kovin syvälle henkilöpsykologiaan sukelleta. Mutta se ei haittaa, koska Christie tekee tämän viihteellisen tyypittelyn niin taitavasti. On mainio seurapiirikaunotar Joanna, joka pukeutuu maaseutuelämää varten muotiasuun pour le sport. On eksentrinen kirkkoherran rouva joka laukoo totuuksia joita muut eivät ajattelekaan sanovansa ääneen; on vakavamielinen nuori tohtori; on viktoriaaninen vanhapiika. Ja luonnollisesti myös juoruilevia kyläläisiä, bridgen peluuta, vahvaa teetä, sherrytilkkasia ja aamiaiseksi munia ja pekonia.

Kirjan ainoa kauneusvirhe on oikeastaan tarinaan hiukan keinotekoisesti mukaan tuotu neiti Marple, joka ilmestyy mukaan vasta kirjan lopussa ratkaisemaan arvoituksen. Marplen rooli kirjassa on pieni ja oikeastaan täysin turha, ja päähenkilöt olisivat aivan hyvin voineet napata murhaajan kiinni ilman neidin apua. Muuten kirja on vallan erinomainen, viihdyttävä, hauska ja juuri sopivasti jännittävä. Melko täydellinen kesädekkari.

Syyttävän sormen ovat lukeneet myös Jokke joka analysoi kuinka Christien hämää lukijaa savuverholla; Nina joka piti kirjasta vaikka toivoi mukaan enemmän neiti Marplea ja Suvi joka nautti tarinasta täydellä sydämellä. Jonna pitkästyi äänikirjan parissa; Kirsi toteaa että Christie vie lukijaa kuin kuoriämpäriä; Anu kehuu henkilöhahmoja herkullisiksi; Sallan mielestä Lars Svedbergin lukemia Christie-äänikirjoja ei voi kuin kehua. Katjan blogissa Syyttävä sormi kisasi kirjamatsissa neiti Marple -novellia vastaan – kumpi mahtoi voittaa?

Osallistun kirjalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen, kategoriassa "kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä".

Agatha Christie: Syyttävä sormi (The Moving Finger, 1942)
Suom. Eva Siikarla
Kansi/kannen kuva: Pekka Loiri/Tom Adams
WSOY, 1972/1990