Vuosi kuvina -haaste: lokakuun loistoa

Ihmiset huokailevat usein kesän lyhyyttä, mutta ruska-aika se vasta lyhyt onkin. Mutta ehkä kultaiset lehdet, punaiset viiniköynökset, kuura ja maatumisen tuoksut niin sykähdyttäviltä juuri sen takia, että niistä saa nauttia vain hetken.

Lokakuu oli parhaimmillaan kolmisen viikkoa sitten, kun olin aamukävelyllä ja otin kuvia vuosihaastetta varten. Lokakuuta haisteli myös kuvan kissa, jolla oli selvästi metsästyshommat mielessä.

Onneksi lokakuu tulee taas ensi vuonna. Nyt on aika kääriytyä marraskuun lempeään hämärään.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

"Vaikuttaa siltä että rakkaus tulee paitsi ilmoittamatta myös niin sattumanvaraisesti, niin umpimähkäisesti, että joudut miettimään miksi voisit, miksi kukaan voisi, edes hetkellisesti uskoa syyn ja seurauksen lakeihin."

Lumikuningattaren keskiössä on kaksi veljestä. Isoveli Tyler rakastaa syöpää sairastavaa Bethiä ja yrittää kirjoittaa tälle täydellistä rakkauslaulua. Pikkuveli Barrett on rakkaudessa yhä uudelleen epäonnistuva mies, jolta "puuttu kyky valita ja pitää kiinni siitä minkä on valinnut". Eräänä iltana Barrett näkee taivaalla jumalallisen oloisen valoilmiön, joka tuntuu katsovan suoraan häntä. Onko valo kutsu, merkki vai vain heijastusta kaukaisesta lentokoneesta?

Michael Cunningham käsittelee uudessan kirjassaan suuria ja perimmäisiä aiheita. Lumikuningatar kertoo kuolemasta, rakkaudesta sekä Jumalan tai elämän tarkoituksen pohdinnasta. Se kertoo ihmissuhteista ja identiteetin etsinnästä. Teemat ovat suuria, ja siihen nähden Lumikuningatar tuntuu sanovan kovin vähän. Kirjassa on jotakin hiukan väkinäistä ja tekemällä tehtyä, aina kirjan aloittavasta yliluonnollisesta valosta lähtien.

Olen lukenut Cunninghamin suommennetuista kirjoista kaikki muut paitsi Säkenöivät päivät, jonka senkin varmasti vielä luen, vaikka se monille tuntuu olevan Cunninghamin kirjoista se vaikein ja vierain. Koti maailman laidalla jäi aikoinaan vaisuksi lukukokemukseksi, mutta kaikista muista kirjoista olen pitänyt paljon, ja erityisesti Tunnit on yksi elämäni tärkemmistä ja rakkaimmista kirjoista. Cunninghamin kirjat ovat myös olleet keskenään ilahduttavan erilaisia, vaikka hänellä toki oma tunnistettava tyylinsä onkin.

Lumikuningatar on Cunninghamin kirjoista ensimmäinen, joka tuntui minusta jossain määrin vanhan toistolta. Siinä on paljon aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä, niin henkilöhahmojen, ihmissuhteiden kuvauksen kuin tyylinkin osalta. Tuttujen elementtien rinnalle ei kuitenkaan nouse kovin paljon uutta: kirja ei yllätä eikä syvennä Cunninghamin kirjallista kuvaa.

Kaikesta huolimatta nautin kyllä Lumikuningattaren lukemisesta. Nautin Cunninghamin kielestä (vaikka sekin tuntui rehellisesti sanottuna tässä kirjassa välillä hiukan pöhöttyneeltä ja liiallisen kikkailevalta). Aivan erityisesti pidän siitä, kuinka Cunningham kuvaa pieniä arjen ilmiöitä ja ihmisten ajatuskulkuja. Tällaisissa oivalluksissa ja välähdyksissä Cunningham tuntuu aina tavoittavan jotakin melkein salattua, jotakin sellaista mikä puhaltaa elämään hengen. Ja tietysti Lumikuningattaressa on välillä suorastaan hengästyttävää kauneutta.

Kaiken kaikkiaan Lumikuningattaren kauniit ja hienot hetket jäivät kuitenkin irrallisiksi. Hetkiä on paljon, mutta kirja kokonaisuudessaan jää hajanaiseksi ja hapuilevaksi. Taivaallista valoa ei näkynyt.

Lumikuningattaren ovat lukeneet myös Helmi K, Magentabooks, Katja, Ulla, Leena ja Karoliina.

Michael Cunningham: Lumikuningatar (The Snow Queen, 2014)
Suom. Raimo Salminen
Kansi/kannen kuva: Eevaliina Rusanen/Pawel Gaul
Gummerus, 2014

Neljä päivää kirjamessuja

Yleensä olen viettänyt kirjamessuilla päivän tai pari, mutta tänä vuonna messujen kohdalle ei osunut mitään muita menoja ja päätin kerrankin osallistua messuille kaikkina neljänä päivänä. Ja mikäpä oli messutessa, kun messukeskus vielä tarjosi kirjabloggareille ilmaisen sisäänpääsyn bloggaripassin muodossa. Kiitos siitä.

Mitä neljässä päivässä sitten ehtii? Aika paljon. Torstaina osallistuin Pirkko Saisio -lukupiiriin, josta kirjoitin jo tarkemmin täällä.

Lukupiirin jälkeen kiertelin antikvariaattiosastoa, josta ei kuitenkaan vielä löytynyt mitään ostettavaa. Myöskään perjantaina antikvariaattiosasto ei tarjonnut muuta kuin silmänruokaa – mutta onhan kirjakarkki ehdottomasti myös tärkeä osa messuja.

Perjantaina kävin myös kuuntelemassa, kuinka Heta Pyrhönen ja Kersti Juva puhuivat Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Oikein hauska keskustelu, jonka jälkeen tuntui siltä että Ylpeys ja ennakkoluulo täytyisi heti ottaa uudelleenluettavaksi, tietysti Juvan uutena käännöksenä.

Lauantai alkoi Bonnierin järjestämällä bloggaajabrunssilla.

Herkkuja ja kirjailijahaastatteluja, mikä erinomainen tapa aloittaa päivä. Haastattelijana tapahtumassa toimi ihastuttavan aurinkoinen Ella Kanninen. Esitellyistä kirjoista mielenkiintoani kutkuttivat eniten Riina Katajavuoren ja Paolo Giardanon uutuudet.

 

Brunssilta ehdin kuuntelemaan Saila Susiluodon ja Satu Koskimiehen keskustelua Aila Meriluodosta. Liikutuin, kun molemmat lukivat keskustelun lopuksi valitsemansa runot Meriluodolta.

Päivystin myös Boknäsin bloggaajapisteellä, joka tarjosi mahdollisuuden kirjallisiin keskusteluihin ja kirjavinkkien antamiseen. Omalla päivystysvuorollani paikalla kävi yllättäen kaksi kirjailijaa: Elias Koskimies kertoi esikoisromaanistaan Ihmepoika ja kyseli kirjabloggaamisesta; Tommi Kinnuselle saimme antaa myös lukuvinkkejä – mahtaako hän tarttua niihin.

Välillä piti käydä ruokamessujen puolella herkkuja himoitsemassa. Grantatkin näyttävät kyllä varsin makoisilta.

 

Sirpa Kähköstä olisin voinut kuunnella vaikka kuinka kauan. Voitto Huotari ei ollut paras mahdollinen haastattelija, mutta Kähkönen oli vakuuttava puhuja. Ja melkoisen yleisömäärän hän oli myös kerännyt paikalle.

Päivän päätteeksi kävin vielä kuuntelemassa Pauliina Rauhalaa, jota oli myös lauantain viime hetkillä saapunut kuuntelemaan iso joukko ihmisiä.

Sunnuntaina kiirehdin haastattelupisteeltä toiselle. Ensin kävin kuuntelemassa bloggaajakollegoita: Katja ja Amma puhuivat kirjastaan Linnasta humisevalle harjulle.

Seuraavaksi vuorossa oli suomalaista kauhua Marko Hautalan ja Kuokkamummon muodossa, jonka jälkeen pääsin kuuntelemaan fanittamaani Anu Silfverbergiä, joka puhui kirjailijoiden some-julkisuudesta yhdessä Tommi Melenderin kanssa. Ihana Anu!

Helsingin Sanomien esikoiskirjailijaehdokkaat julkistettiin lauantaina, ja sunnuntaina kahdeksan heistä oli messuilla haastateltavana. Ehdin seurata haastattelusta noin puolet, mutta sitten oli taas kiirehdittävä eteenpäin, sillä Wine Cornerissa puhuttiin Komisario Palmu -kirjoista ja elokuvista. Keskustelu olikin oikein hauska, ja siihen oli hyvä päättää neljän päivän messu-urakka.

Niin, ja tulihan messuilla tehtyä niitä kirjahankintojakin.

Jotakin tästä messuyhteenvedosta jää puuttumaan. Ja se on juuri se asia, mikä tekee messuista niin ikimuistoiset. Se tunnelma, joka syntyy kun kirjojen ystävät kokoontuvat yhteen tilaan neljäksi päiväksi. Kirjalliset ja ei-niin-kirjalliset keskustelut. Kohtaamiset tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Väsyneet jalat ja olkapäätä painava kirjakassi. Virikeet jotka saavat ajatukset ylikierroksille. Ystävät. Sitä tunnelmaa en osaa kuvata sanoin tai kuvin, sen olen vain kokenut.

Kirjamessujen lukupiiri: Pirkko Saision Signaali

Helsingin kirjamessuilla järjestetään tänäkin vuonna lukupiirejä, joissa lukijat pääsevät kohtaamaan kirjailijan ja vaihtamaan ajatuksia tämän uutuusteoksesta. Minä osallistuin torstaina lukupiiriin, jossa käsiteltiin Pirkko Saision kirjaa Signaali. Keskustelun vetäjinä toimivat neljä naista, joiden lukupiiri on kokoontunut ja keskustellut kirjallisuudesta jo kymmenen vuoden ajan.

 Lukupiiriläiset ohjasivat keskustelua.

Signaali on omaelämäkerrallinen kokoelma novellinomaisia kirjoituksia. Kirjan kymmenen tarinaa ovat fragmentaarisia, pirstaleisia, ajassa ja paikassa harhailevia muisteloita. Lukupiiriä kiinnosti luonnollisesti se, missä määrin tarinat ovat totta – ovatko kirjoitukset faktaa vai fiktiota. Saisio kertoi, että kirjan tapahtumat ovat kyllä totta, mutta kirja on kuitenkin syntynyt muistojen vapaasta yhdistelystä. Hän sanoi myös, että fiktion todellisuus syntyy tunnistettavuudesta ja nauratti yleisöä toteamalla, että minä-muodossa on mukava kirjoittaa, koska silloin ei tarvitse välittää faktoista.

Lukupiirissä nostettiin esiin kirjan poikkitaiteellisuus: Signaalista löytyy paljon viittauksia esimerkiksi kuvataiteisiin ja musiikkiin. Saisio kertoi, että nämä viittaukset olivat tietoinen pyrkimys luoda kirjallisia hetkiä, joissa kaikki aistit ovat mukana. Keskustelun aikana tuotiinkin usein esiin kirjassa esiintyviä viittauksia väreihin, maalauksiin, veistoksiin ja myös se, kuinka kirja herätti lukijoissa aivan konkreettisia fyysisiä tuntemuksia.

Moniin lukijoihin oli tehnyt vaikutuksen myös Saision Mansikkapaikka-kirjoituksessa kuvaama "yliluonnollinen triptyykkikokemus" johon liittyy vahvasti Millet'n maalaus Iltakellot. Kokemusta kuvailtiin pysäyttäväksi, ja Saisio sai yleisöltä myös kehotuksen kirjoittaa jatkossa enemmänkin maalauksista.

Signaalin kirjoittamisesta

Signaalin teksti oli erään lukupiiriläisen mukaan hyvin vaivattoman tuntuista, ja hän kysyikin Saisiolta, oliko myös kirjoittaminen helppoa. Syntyivätkö kirjan tekstit vapaasti assosioiden? Saisio kertoi kirjoittamisen tosiaan sujuneen helposti. Tekstit olivat oikeastaan syntyneet Saision itselleen antamien kirjoitustehtävien pohjalta. Teatterikorkeakoulun pääsykokeita ohjatessaan Saisio oli huomannut, että hyviä ja spontaaneja tekstejä syntyy, kun kokelaat joutuvat kirjoittamaan nopeasti ja paineen alla. Tällaiset kirjoitukset ovat monesti paljon parempia kuin hiotut ja viimeistellyt tuotokset. Lisäksi Saisio oli toivonut, että joku antaisi hänellekin samantapaisia kirjoitustehtäviä kuin hän itse antoi pääsykokelaisille. Niinpä hän päätti keksiä itselleen hyviä otsikkoja ja kirjoittaa nopeasti niiden pohjalta.

 Pirkko Saisio ja kustantamon edustaja Touko Siltala.

Keskustelussa nostettiin esiin myös se, että kirjassa tapahtumien kuvauksen rinnalla kulkee koko ajan myös kirjoitusprosessin kuvaus. Saisio kertoi tämänkin olleen tietoinen ratkaisu, jolla hän pyrki tuomaan tekstin samaan hetkeen lukijan kanssa.

Samaistumisen kokemuksia

Moni keskustelija kertoi löytäneensä Signaalista samaistumispintaa omaan elämäänsä. Saision kirjalliset muistot saivat lukijat peilaamaan tekstiä omiin muistoihinsa ja kokemuksiinsa. Esimerkiksi Kaksoisolento-kirjoituksesta moni tuntui löytäneen jotakin tuttua ja tunnistettavaa. Tarinassa Saisio leikittelee entä jos -ajatuksella. Miten eri tavalla elämä olisi voinut mennä, jos olisin valinnut hiukan toisin? Tai onko kyse edes valinnasta – entä jos asiat olisivat vain kulkeneet hiukan eri tavalla? Olisinko silloin eri ihminen? Tarina on toisaalta hauska, toisaalta painajaismaisen ahdistava, ja siinä on selvästi tavoitettu jotakin sellaista, minkä moni meistä tunnistaa. Saisio itse kertoi pitävänsä juuri Kaksoisolentoa Signaalin onnistuneimpana tarinana.

Keskustelu lukupiirissä sujui luontevasti ja rattoisasti, ja puolitoistatuntinen kului hujauksessa. Lukupiiriläiset ohjasivat keskustelua, ja myös yleisö sai osallistua keskusteluun ja esittää kysymyksiä Saisiolle. Kritisointia kirjailija ei tässä lukupiirissä oikeastaan päässyt kuulemaan. Sen sijaan Signaali innosti keskustelijoita kertomaan omista muistoistaan ja moni halusi myös siteerata lempikohtiaan ja suosikkilausahduksiaan kirjasta. Signaali onkin hyvin siteerattava kirja, sellainen jota tekee jatkuvasti mieli lukea ääneen.

Kirjamessujen lukupiirit ovat mainio paikka kirjailijoiden ja lukijoiden kohtaamiselle. Messuilla on joka päivä kaksi lukupiiriä eli perjantaista sunnuntaihin lukupiireillään vielä kuusi kertaa. Tarkemmat tiedot lukupiireistä löydät täältä.

Rakkaani, romaanihenkilö

Ihana kirja – muuta en voi Rakkaani, romaanihenkilö -kirjan edessä sanoa! Rakastan kirjoja ja rakastan myös kirjallisia henkilöhahmoja. Ja on myös kiehtovaa ja kiinnostavaa kuulla muiden lukijoiden ja kirjallisuuden henkilöhahmojen suhteista: ketkä ovat suosikkeja ja mitä hahmoja ei kerta kaikkiaan siedetä.

(Muiden mielipiteet omista rakkaimmista romaanihenkilöistä voivat tosin olla vaarallisiakin. Entä jos joku on ymmärtänyt rakkaan henkilöhahmon aivan väärin? Tai rakastaa häntä vääristä syistä? Toisaalta, jos joku tajuaa rakkaan henkilön juuri oikein, voi tuntea syvää sielujen sympatiaa.)

Rakkaani, romaanihenkilö -kokoelmassa 20 lukijaa esittelee yhtä monta rakasta henkilöhahmoa. Henkilöhahmot ovat keskenään ilahduttavan erilaisia. Löytyy klassikoiden sankareita ja uutuuskirjojen hahmoja, korkeakirjallisuutta ja viihdettä, sarjakuvia ja lastenkirjoja. Myös kirjoittajien tavat lähestyä aihetta vaihtelevat: toiset enemmänkin esittelevät kirjaa ja sen tarinaa, toiset avaavat enemmän sitä, miksi juuri tämä henkilöhahmo on heille niin tärkeä.

Kiinnostavimpia olivat minusta juuri ne tekstit, joissa ote oli selvästi henkilökohtainen ja kirjoittaja kertoi kirjan lisäksi jotakin myös itsestään. Päivi Artikainen kirjoittaa hauskasti Jo Nesbøn Harry Holesta, ja hymyilin tekstiä lukiessani vaikka en Nesbøa tai Holea tunnekaan. Silja Järventaustan kirjoitus Herra Huusta taas on kiehtovaa sanojen ja tekstin leikkiä ja tarjoaa ainakin minulle ihan uuden näkökulman Huun maailmaan. Pidin kovasti myös Marko Hautalan Edgar Allan Poen nimetöntä sankaria käsittelevästi tekstistä, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti henkilökohtainen ja analyyttinen.

Kirjaa lukiessani tunnistin myös tuttuja lukijatunteita. Tuttua on esimerkiksi se, että rakkaan henkilöhahmon voi löytää kirjasta, joka ei ehkä muuten ole mikään suuri kirjallinen elämys. Ja se että henkilöhahmoon voi samaistua voimakkaasti, vaikka ei löytäisikään itsestään niin kovin paljon tämän piirteitä. Samaistuminen ei ole yksiselitteinen ilmiö vaan siinä voi olla mukana niin ihailua, tunnistamista kuin häpeääkin. Kirjaa lukiessaan voi kysyä itseltään "olenko minä tuollainen" tai "millainen haluan olla".

Ja siinä onkin yksi selitys sille, miksi kirjalliset henkilöhahmot ovat niin tärkeitä ja rakkaita.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Maija, Kirsi, Amma, Maria ja Jonna.

Rakkaani, romaanihenkilö
Toim. Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä, Merja Mäki
Kansi: Timo Numminen, Terhi Adler
Avain, 2014

Kirjamessut, kirjamessut!

Loistava lokakuu huipentuu taas Helsingin kirjamessuihin, jotka ovatkin jo aivan kulman takana. Messukuume nousee pikkuhiljaa, ohjelmalehtistä on selattu ja alleviivattu ahkerasti ja aikatauluja laadittu. Tänä vuonna aion messuilla kaikki neljä messupäivää eli torstaista sunnuntaihin. Saa nähdä kuinka bloggaajan kunto kestää!

Tostaina klo 16 ohjelmassa on Pirkko Saisio -lukupiiri, jossa käsitellään Saision uutuuskirjaa Signaali. Lukupiirin bloggaajaedustajana kirjoitan tilaisuudesta myös raportin blogiini. Tiedot kaikista messujen lukupiireistä sekä osallistumisohjeet löytyvät täältä.

Lukupiirin lisäksi taidan torstaina vain haistella messujen tunnelmaa. Ehkä ehdin pyörähtää myös Viini ja ruoka -messujen puolella.

Perjantai

Klo 17 Katri Vala -lavalla aiheena on Poikkeusyksilö uutuusromaaneissa. Keskustelemassa ovat Helmi Kekkonen, Markku Paasonen ja Raimo Pesonen. Näistä kiinnostaisi erityisesti Kekkonen.

Aleksis Kivi -lavalla klo 18 Juha Hurme kertoo kirjastaan Nyljetyt ajatukset. Juha Hurmetta olen ihaillut teatterintekijänä, mutta hänen kirjojaan en ole vielä lukenut.

Samalla lavalla klo 19 kiinnostaisi myös Tiina Rosenberg ja kirjansa Arvot mekin ansaitsemme.

Helsingin Yliopiston osastolla klo 18 Kersti Juva ja Heta Pyrhönen kysyvät, onko Ylpeys ja ennakkoluulo maailman paras rakkausromaani.

Lauantai

Kirjabloggareilla on tänä vuonna messuilla oma päivystyspiste Boknäsin osastolla 6g85, jonne voi tulla tapaamaan bloggaajia ja vaikkapa hakemaan lukuvinkkejä. Päivystän osastolla lauantaina klo 13-14.

Klo 14 Aino-lavalla aiheena on lestadiolaisyhteisö niin tietokirjassa kuin romaanissakin. Haastateltavina Aila Ruoho, Vuokko Ilola ja Maria Peura. Samaan aikaan Aleksis Kivi -lavalla "eturivin kirjailijat" kertoisivat esikoisteoksistaan.

Katri Vala -lavalla klo 14.30 Sirpa Kähkönen ja uutuusromaaninsa Graniittimies.

Klo 15 olisi taas mielenkiintoista ohjelmaa Aleksis Kivi -lavalla, jossa poliitikot kertovat millaisia ovat lukijoina.

Helsingin yliopiston osastolla klo 16 Raisa Porrasmaa kertoo, mitä Haruki Murakamin kääntäminen vaatii.

Ja vielä klo 17.30 olisi mukava käydä Katri Vala -lavalla kuuntelemassa Pauliina Rauhalaa.

Sunnuntai

Sunnuntainakin on vaikka kuinka paljon kiinnostavaa ohjelmaa! Klo 11 bloggaajakollegat Katja ja Amma kertovat kirjastaan Linnasta humisevalle harjulle Wine Cornerissa. Samassa paikassa klo 12 Marko Hautala puhuu Kuokkamummosta.

Takauma-lavalla klo 12.30 Tommi Melender ja Anu Silfverberg pohtivat some-julkisuutta kirjailijan kannalta. Heti perään klo 13 samalla lavalla jaetaan ensimmäinen Kirjailija kiittää -palkinto.

Ja Klo 14 pitäisi olla taas Wine Cornerissa, jossa aiheena Komisario Palmu kirjoissa ja elokuvissa.

***

Paljon siis kaikkea kivaa ja kiinnostavaa. Melko varmaa tosin on, että kaikkia suunnitelmia en tule toteuttamaan, sillä messuilla mennään kuitenkin aina virran mukana ja tempaudutaan mukaan tunnelmaan. Ja sehän on myös kerrassaan mainiota.

Edita Morris: Hiroshiman kukat

"Ah, Hirosimassa on paljon asioita, joita en halua teidän käsittävän, rakas Sam-san! Äkkiä tunnen olevani sata vuotta vahempi kuin te. Te olette niin viaton; te ette ole nähnyt meidän muuriemme, meidän puolusttusjärjestelmämme taakse. Teidän itsenne vuoksi toivon, että lähdette Hirosimasta tietämättä sen enempää kuin muutkaan siitä, mitä muuriemme takana on."

Edita Morrisin Hiroshiman kukat kertoo yhden hiroshimalaisen perheen elämästä 14 vuotta atomipommin jälkeen. Kaupunki on jälleenrakennettu ja ihmiset elävät elämäänsä, mutta pommin vaikutukset tuntuvat edelleen lukemattomin tavoin heidän arjessaan. Jotkut ovat vammautuneet pysyvästi, toiset sairastuvat vasta monta vuotta myöhemmin tappavaan säteilytautiin. Pommin uhreja vieroksutaan ja pelätään, he ovat monen silmissä toisen luokan kansalaisia.

Kolmekymppisen Jukan perheessä kaikki ovat tavalla tai toisella pommin uhreja. Juka itse peittää vaatteilla rumat arpensa, ja hän haluaa kaikin keinoin peittää perheensä tarinan myös nuorelta amerikkalaiselta vuokralaiseltaan Samilta. Sam on hyväntahtoinen nuori mies ja viattoman sokea hiroshimalaisten menneisyydelle. Ystävystyminen Jukan kanssa avaa kuitenkin Samin silmät huomaamaan, mitä kaupungin ihmisille oikein on tapahtunut.

Hiroshiman kukat on tunnelmaltaan surumielinen ja vakava, mutta kirja ei kuitenkaan ole synkkä tai lohduton. Ihmisten arki jatkuu hirveiden, sietämättömien tapahtumien jälkeenkin, ja arkeen mahtuu edelleen paljon iloa ja toivoa. Silmiä ei kuitenkaan saa sulkea eikä menneisyyttä saa unohtaa. Morrisin kirja ei syytä tai syyllistä, mutta se vetoaa lukijaansa: muistakaa tämä ja kertokaa muillekin.

Kirjan ovat lukeneet myös Sara, Jenni, Auringon Palvoja ja Miia

Edita Morris: Hiroshiman kukat (The Flowers of Hiroshima, 1959)
Suom. Juhani Jaskari
WSOY, 1961

Copycat-kisa: Rakas romaanihenkilö

Kirjabloggaajien Copycat-kisa järjestetään tänä vuonna jo kolmatta kertaa. Tämän mainion kisan ideanahan on tehdä omia versioita kirjojen kansista, ja kisan järjestäjänä toimii totuttuun tapaan Amma.

Tänä vuonna kisan teemana on Rakas romaanihenkilö. Tarkoituksena on siis valita copycat-kuvan lähtökohdaksi itselle läheinen kirjallinen hahmo ja hahmoa jollakin tapaa kuvaava kansi.

Ehdokkaita rakkaaksi romaanihenkilöksi oli paljon, mutta valinta oli kuitenkin loppujen lopuksi aika helppo. Dorothy L.Sayersin Peter Wimsey -dekkareissa esiintyvä Harriet Vane on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkejani kirjallisten sankarittarien joukossa. Harriet on älykäs, itsenäinen, kovia kokenut ja särmikäs nainen, johon olen vuosien varrella samaistunut monin tavoin.

Kanneksi valitsin luonnollisesti Wimsey-kirjoista sen, jossa Harrietille on kaikkein suurin rooli, eli Juhlaillan. Englanninkielisen pokkarin kantta koristaa tällainen kuva:

 

Sitten omaa versiota luomaan. Valitsin vaatekaapista mahdollisimman harrietmaiset tamineet. Asentoni ei kuvassa valitettavasti ole samanlainen kuin alkuperäisessä, koska istun matalan rahin sijaan korkealla tuolilla. Kädessäni pitelen savukkeen sijasta kynää, mutta se ei kuvassa oikeastaan näy.

Kuvankäsittely ei todellakaan ole vahvoja puoliani, ja voin kertoa että noiden yksinkertaisten tekstien vääntäminen oli työn ja tuskan takana. Kiitokset puolisolle sekä kuvan ottamisesta että avusta kuvankäsittelyn kanssa!

Copycat-kisa jatkuu 19.10. asti ja tarkemmat ohjeet löytyvät Amman lukuhetkestä.

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

"Me uneksimme siitä, miltä mökki näyttäisi. Huoneessa olisi neljä ikkunaa, yksi joka seinällä. Kaakossa annoimme tilaa suurille myrskyille jotka raivoavat saaren poikki, idässä kuu saa peilailla laguunissa ja lännessä on kallioseinämä jossa kasvaa sammalta ja kallioimarretta. Pohjoiseen on voitava tähystää jotta näkisi mitä on tulossa ja ehtisi totutella."

Tove Jansson ilmoitti jo hyvin pienenä haluavansa Kummelskärin majakanvartijaksi. Kummelskärille Tove ei koskaan päässyt asumaan, mutta unelma omasta saaresta eli sitkeästi. Tove vuokrasi puolisonsa Tuulikki Pietilän kanssa ensin Bredskärin saaren, mutta ajan kuluessa he alkoivat kaivata vielä rauhallisempaa ja yksinäisempää saarta. Löytyi Klovharun, kahteen osaan haljennut luoto.

Haru, eräs saari kertoo Toven, Tuulikin ja Harun tarinan. Se kuvaa puolisalaisia rakennusvaiheita: rakennuslupaa ei ollut, mutta Brunström-niminen kalastaja neuvoi että rakennusta ei voi purkaa, jos se on pystytetty kattohirteen asti. Brunström oli ennenkin rakentanut luvattomia tönöjä, "jollei muuten niin ärsyttääkseen joitain naapureita, esimerkiksi pernajalaisia tai pellinkiläisiä". Tove ja Tuulikki luottivat  Brunströmiin välittömästi. Siispä rakentaminen aloitettiin, ja Klovahrulle nousi pieni mökki, jossa Tove ja Tooti asuivat melkein 30 kesää.

Omalla jäjittelemättömällä tyylillään Tove kuvaa syysmyrskyjä ja jäiden lähtöä, kalastamista ja puiden sahaamista. Saaren herruudesta taistellaan lokkien kanssa, ja ajan kuluksi kehitetään kaikenlaisia projekteja. Kaunista poukamaa yritetään raivata tyhjäksi kivistä, ja vanhoista taidelehdistä tehdään kukkamultaa. Yleensä meri ja luonto tekevät projektit tyhjiksi, mutta naisilla tuntuu silti olevan hurmaavan hauskaa.

Tunnelmaa luovat paitsi Toven sanat, myös Tuulikin grafiikantyöt, joilla kirja on kuvitettu. Kuvissa voi nähdä kallioiden lämmön, öisen meren mustuuden ja tuulen puhalluksen. Kirjaa lukiessa herääkin väistämättä saaristolaiskuume. Kuinka ihanaa elämää, ja kuinka hurjaa! On vesipatsaita, myrskyjä ja raitiovaunun kokoisia jäälohkareita. Ja on pieni mökki, jonka ikkunoista kajastaa pimeällä valoa ja jossa kaksi ihmistä istuu pöydän ääressä puuhailemassa omiaan. Saarielämän lisäksi kirja kuvaa viehättävästi myös pitkää parisuhdetta, jossa ollaan eletty yhdessä niin kauan, että välillä voidaan huoletta myös ikävystyä toisen seurassa. Tove kuvaa parisuhdetta samaan tapaan kuin merta tai saarta, kauniisti ja lämpimästi mutta vailla mitään imelyyttä. Ja pieni ilkikurinen hymy suupielissä karehtien.

Kirjan ovat lukeet myös Sara, Jenni, Maija, Katri ja Mia.

Tove Jansson: Haru, eräs saari (Anteckningar från en ö)
Kuvat: Tuulikki Pietilä
Suom. Liisa Ryömä
Kansi/kannen kuva: Jukka Aalto/Signe Hammarsten-Jansson
WSOY, 1996

A.S. Byatt: Lasten kirja

"Tom oli osa sitä kuvaa, joka hänellä on englantilaisesta perheestään: lapset juoksemassa vapaina metsässä, auringon täplittämä maanpinta, hymyilevät vanhemmat talossa, johon he palasivat naarmuilla ja hengästyneinä Koijasta ja sen mutkattomista salaisuuksista. He olivat olleet yksikkö, asteittainen sarja touhukkaita lapsia, kaikki yhtä, kaikki erilaisia, niin kuin lapset ovat, ja arkielämä vähine rajoituksineen oli pitänyt heitä otteessaan – ja nyt tämä kaikki oli hänestä ylellisyyttä. Puutarha ja portaat olivat hänelle tutut, hänen pikku makuuhuoneensa ja Koija, yhtä tuttuja kuin hänen oma ruumiinsa, hiukset harjan alla, ohuet jalkaterät, jänteikkäät kädet. Mutta mikään ei ollutkaan sitä, miltä näytti."

Eletään 1800-luvun viimeisiä vuosia. Wellwoodin perheen äiti Olive kirjoittaa satuja, paitsi suurelle yleisölle, myös omille lapsilleen. Jokaisella Wellwoodin perheen seitsemästä lapsesta on oma kirjansa, johon Olive kirjoittaa kunkin lapsen omaa tarinaa. Kaikki tietävät, että Olive rakastaa eniten vanhinta poikaansa Tomia, ja myös Tomin kirja on muiden lasten kirjoja merkittävämpi.

Lasten kirja tutustuttaa lukijan Wellwoodien lisäksi Cainin, Fluddin ja Sternin perheisiin, sekä lukuisiin sivuhenkilöihin. Wellwoodien ja heidän lähipiirinsä elämä vaikuttaa aluksi lähes täydelliseltä englantilaiselta idylliltä. On vanha maalaistalo, metsiä ja niittyjä. On satutäti äitinä ja mukava isä. Seurustellaan taiteilijoiden, älykköjen ja yhteiskunnallisten vaikuttajien kanssa. Heti kirjan ensimmäisillä sivuilla Wellwoodit ottavat siipiensä suojiin Philip Warrenin, köyhän mutta taiteellisesti lahjakkaan pojan: lasten tarinoiden klassikkoaineistoa siis.

Vähitellen idyllin takaa alkaa paljastua tummia sävyjä. Salaisuuksia ja petoksia. Itsekkyyttä ja pahoja tekoja. Jokainen kirjan lapsista menettää viattomuutensa, osa julmastikin. Salaisuuksien, satujen ja leikkien keskellä varttuneet lapset joutuvat miettimään, keitä he oikeastaan ovat ja mitä he haluavat maailmassa tehdä. Jotkut yrittävät pitää kiinni huolettomasta lapsuudesta, toiset tarttuvat todellisuuteen ja haluavat muuttaa maailmaa.

Kirjasta voi löytää monia eri lapsuuden merkityksiä. Se kertoo lapsista, mutta myös aikuisista, joissa on jotakin lapsenomaista. Olive Wellwood kirjoittaa satuja ja näkee itsensä hanhiemona; Anselm Stern on marionettitaiteilija; Benedict Fludd on täysin oikkujensa ja raivokohtaustensa vietävissä. Kirjan aikuiset pukeutuvat naamiaisasuihin ja esittävät näytelmiä – yksityiselämässään he salailevat ja keksivät valkoisia valheita. Heitä kuljettavat himo, mieliteot ja fantasia. He haluavat elää ikuista lapsuutta, kuin Peter Pan.

Lapsuus ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti. Niin suloisia kuin lapsuuden leikit ja juhannusyön taika ovatkin, niihin ei voi jäädä elämään. Aikuinen, joka kieltäytyy vastuusta ja velvollisuuksista, on jollakin tavalla vaillinainen ja pahimmillaan hirvittävä. Byattin henkilöhahmoista monet ajalehtivat lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla, ja muutama kieltäytyy täysin aikuistumasta. On kuitenkin selvää, että kirjan sankareita ovat ne lapset, jotka kasvavat aikuisiksi, kantavat vastuunsa ja asettavat muiden tarpeet omiensa edelle.

Byatt kirjoittaa myös kokonaisesta aikakaudesta, joka takertuu lapsuuteen. Liisa ihmemaassa, Kaislikossa suhisee ja Rautatielapset kiehtovat aikuisten mieliä. Yhteiskunnalliset ongelmat, luokkataistelu ja naisten oikeudet muuttavat jo maailmaa, mutta suuri osa kirjan henkilöistä elää vielä sellaista etuoikeutettua elämää, jota nämä ilmiöt eivät juuri kosketa. Politiikasta ja moraalista keskustellaan, mutta etäisesti ja teoreettisesti. Mutta lapsuuden loppu on edessä myös Euroopalla, joka siirtyy 1800-luvulta 1900-luvulle.

Lasten kirja oli minulle lumoava lukukokemus. Kirja on järkälemäinen ja kaikin tavoin massiivinen. Henkilöhahmoja on kymmenittäin, samoin teemoja ja aiheita. Tarinankuljetuksen lomassa on runoja ja katkelmia Oliven saduista ja välillä pitkähköjä katsauksia historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Jotenkin Byatt onnistuu pitämään koko tämän paketin kasassa, eikä mikään kirjassa tuntunut minusta turhalta. Kersti Juvan suomennosta ei voi kuin ihailla: teksti on vivahteikasta, elävää ja soljuvaa.

Lasten kirja on hämmästyttävä yhdistelmä tarunomaisuutta ja realismia, siinä on tragiikka ja dramatiikka ja runollisuutta, mutta se tuntuu silti kovin todelliselta – välillä melkein unohdin lukevani fiktiota. Henkilöhahmoista tuli lukemisen aikana läheisiä, ja kirjan viimeisiä sivuja lukiessani huomasin itkeväni. Osaksi itkin liikutuksesta, kertomuksen koskettamana, osaksi ehkä sen takia että kirja oli kokonaisuudessaan niin pakahduttavan hieno. Tarinan taikaa parhaimmillaan.

Lasten kirjan ovat lukeneet myös Anna, Norkku ja Katja.

A.S. Byatt: Lasten kirja (The Children's Book, 2009)
Suom. Kersti Juva; runojen suomennos Alice Martin
Kansi: Iira Oivo
Teos, 2011