tiistai 31. heinäkuuta 2012

Rex Stout: Pelokkaitten miesten liitto

Kaipasin tuossa eräänä viikonloppuna jotakin rentouttavaa ja muutamassa tunnissa ahmaistavaa luettavaa. Tällaisissa tapauksissa varminta on kääntyä oman kirjahyllyn hyviksi todettujen aarteiden puoleen, ja usein valinta osuu joku tyttökirjaklassikkoon tai dekkariin. Tällä kertaa olin enemmän dekkaritunnelmissa, ja poimin luettavaksi Rex Stoutin järjestyksessä toisen Nero Wolfe -dekkarin, Pelokkaitten miesten liiton.

Pidän kovasti tästä Stoutin varhaisesta tuotoksesta, vaikka se ei ihan kirkkainta kärkeä kirjailijan tuotannossa edustakaan. Henkilöhahmot eivät ehkä ole vielä aivan löytäneet täydellisiä muotojaan. Eksentrinen ja muodoltaan massiivinen kulinaristi Wolfe on ehkä jotenkin äkkiväärempi, ja hänen apulaisensa Archie Goodwin puolestaan hiukan enemmän pihalla tapahtumista kuin myöhemmissä kirjoissa. Merkillepantavaa on myös se, että Wolfen rakas vihamies poliisivoimista, tarkastaja Cramer polttaa kirjassa piippua, sen sijaan että pureskelisi sikaria. Juonenkuljetus ei myöskään ole yhtä tiukkaa ja napakkaa kuin parhaissa Stouteissa, mutta kirjan perusasetelma on minusta aina ollut kutkuttavan herkullinen.

Pieleen menneessä opiskelijakepposessa joukko Harvardin toisen vuoden opiskelijoita on aikoinaan aiheuttanut pysyvän vamman ensimmäisen vuoden opiskelijalle Paul Chapinille. Vuosien kuluessa miehet ovat pyrkineet eri tavoin sovittamaan tekonsa Chapinille: he jopa kutsuvat joskus itseään Sovituksen liitoksi. Sitten eräs miehistä kuolee, ilmeisesti onnettomuudessa. Pian liiton muut jäsenet saavat nimettomän kirjeen, joka päättyy seuraavasti:

"Näin yhden siellä, jo tallessa kuoleman rajalla;
laskin: Yksi!
Vielä lasken tuttuja kaksi, ja kolme ja neljä...
en varro ajan hampaan työtä.
Olisitte tappaneet minut."

Epäilykset suuntautuvat luonnollisesti Chapiniin, josta on tullut kohtalaisen menestynyt kirjailija. Mitään ei kuitenkaan voida todistaa, ei silloinkaan, kun toinen liiton jäsen kuolee. Kun kolmas mies katoaa, miehet ovat jo kauhuissaan ja valmiita turvautumaan Wolfen hintaviin palveluksiin.

Kirjassa on monia mainioita piirteitä. Esimerkiksi se, että Wolfen keino ratkaista tapaus on lukeminen. Koska Chapin on kirjailija, Wolfe uskoo, että romaanit kertovat kaiken oleellisen tämän mielenlaadusta ja henkilöpsykologiasta. Chapin itse on varsin mielenkiintoinen henkilöhahmo, ei suinkaan mikään sympaattinen kiusanteon uhri, vaan aidosti vastenmielinen kummajainen. Pidän myös siitä, että Wolfen asiakkaana on iso ryhmä miehiä, ja vaikka liiton jäsenistä moni jää vain luonnostelun asteelle, Stout piirtää ihan hauskan kokonaiskuvan ryhmädynamiikasta ja siitä esiin nousevista yksilöistä. Archien kertojaääni on aina hauskaa seurattavaa, vaikka sekin on joissakin muissa kirjoissa vielä hykerryttävämpää. Kaiken kaikkiaan kuitenkin verratonta luettavaa Stoutin ystävälle.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa American Crime.

Rex Stout: Pelokkaitten miesten liitto (The League of Frightened Men, 1935)
Suom. Reijo Lehtonen
WSOY, 1990

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti