Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässsä. Rouva Swannin ympärillä

Teki mieli lukea taas Proustia. Kadonneen ajan kahden ensimmäisen kirjan perusteella olin jo päätynyt siihen, että viihdyn Proustin parissa hyvin silloin, kun hän käsittelee muistamista ja muita mielen liikkeitä, mutta huonommin silloin kun puidaan ihmissuhteita. Kolmas kirja vain vahvisti tätä kuvaa.

Kirjan ensimmäinen puolisko keskittyy erityisesti päähenkilön taide-elämysten kuvailuun. Hän käy teatterissa katsomassa Faidraa, jonka pääosassa esiintyy Madame Berma, ja pääsee Swannien kotona keskustelemaan suuresti ihailemansa kirjailijan, Bergotten kanssa. Molemmat tapahtumat kuvaavat sitä, kuinka odotuksemme vaikuttavat kokemuksiimme, ja kuinka toisaalta mielessämme muokkaamme kokemuksiamme odotuksiamme vastaaviksi. Erityisesti teatteriepisodi oli mielenkiintoinen: päähenkilö on odottanut teatterissakäyntiä kiihkeästi ja rakentanut kuvitelmissaan jo valmiin kuvan siitä, millainen esitys tulisi olemaan ja kuinka suuresti hän tulisi la Berman tulkinnasta nauttimaan. Kun esitys ja legendaarinen näyttelijä eivät vastaakaan odotuksia, on pettymys tietysti suuri. Myöhemmin päähenkilö kuitenkin yrittää vakuuttaa itselleen, että esitys on sittenkin ollut vaikuttava - varsinkin kun vanhemmat ja kokeneemmat teatterinkävijät ylistävät esitystä ja tulkintaa.

"Tuskin olin ottanut vastaan tämän uuden käsitteen "puhtaimmasta, ylevimmästä taidetapahtumasta", kun se jo lähestyi teatterissa kokemaani epätäydellistä nautintoa, lisäsi siihen hiukan sitä, mikä siltä puuttui, ja niitten yhdistelmästä muodostui jotakin niin kiihoittavaa, että huudahdin: "Mikä suuri taiteilija!""

Juuri tämäntapaisissa huomioissa Proust on minusta parhaimmillaan. Hän tavoittaa hyvin ajatusprosessit ja sen, kuinka maailmamme muokkautuu mielessämme. Näihin havaintoihin on helppo samaistua ja tehdä oivalluksia. Kukapa ei olisi joskus yrittänyt vakuuttaa itselleen, että joku pettymyksen aiheuttanut, odotettu asia, oli oikeastaan hieno kokemus - ainakin melkein niin hieno kuin sen odottikin olevan.

Yhtä samaistuttavia eivät ole Proustin mieshenkilöiden rakkaushuolet. Edellinen kirja kuvasi Swannin mustasukkaista rakkautta Odettea kohtaan - tässä kirjassa päähenkilö kärsii samankaltaisesta vaivasta, jonka kohteena on Swannin ja Odetten tytär Gilberte. Päähenkilö on rakkaudessaan kiihkeä, omistushaluinen ja epätoivoinen: hän manipuloi, juonii ja liikuttuu omista tunteistaan. Rakkaus ei suinkaan ole onnea tai vastavuoroisuutta. Proustille se on jatkuvaa kaipausta, jonka kohde helposti vaihtuu; se on kärsimystä ja epävakaata omistautumista. Muunlaista rakkautta Proust ei näytä tuntevan, enkä itse saa kovin paljon irti tällaisesta pakkomielteisestä rakkauden rakastamisesta.

Mielenkiintoista on se, että Proustin henkilöhahmot jäävät aika paperisiksi, vaikka hän on niin taitava kuvaamaan ihmisen mielenmaailmaa. Mutta ihminen onkin paljon muutakin kuin ajatuksensa ja tunteensa. Hän on myös kanssakäymistä muiden kanssa, puhetta ja reagointia. Näiden kuvaajana Proust ei ole yhtä tarkkanäköinen kuin muistin ja ajattelun tulkkina. Suosikikseni tässä kirjassa taisi nousta rouva Swann, entinen puolimaailman nainen, nykyinen hienosteleva seurapiirirouva, joka höystää puhettaan englanninkielisillä fraaseilla. Hänen muotokuvassaan Proust väläyttelee jopa huumoria, joka tuntuu virkistävältä kaiken vakavuuden keskellä.

Lisää kirjasta Vielä palaa lukulamppu -blogissa.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (A la recherche du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Otava: 1979/2004