Halusin jouluksi jotakin helposti sulavaa luettavaa. Jotakin sellaista, johon pystyy vaivatta keskittymään silloinkin, kun puoli sukua hyörii ympärillä. Hyllyssä oli odottamassa Liane Moriartyn Hyvä aviomies, joka vaikutti juuri sopivalta. Moriartyn kirjoja on kehuttu vetäviksi ja nokkeliksi, ja takakansi lupaili tarinaa, jossa pitkään vaietut salaisuudet paljastuvat.
Hyvä aviomies palvelikin varsin hyvin tarkoitustaan lomapäivien viihteenä. Kirjaan oli helppo uppoutua, ja vaikka se olikin juonivetoinen, henkilöhahmot olivat kuitenkin keskiössä. Henkilöhahmot olivat myös mukavan särmikkäitä teoissaan ja ajatuksissaan. Juoni sen sijaan oli kaikkine "yllätyskäänteineen" minusta aika ennalta arvattava, enkä pitänyt kirjan lopetuksesta – suorastaan ärsyynnyin siitä, miten syyllisyyden ja vastuun teemoja lopussa käsiteltiin.
Vaikka en erityisemmin ihastunut Hyvään aviomieheen, sen lukeminen oli niin rentouttavaa, että kaipasin lisää jotakin samankaltaista. Kävin joulun jälkeen kirjastossa, ja palautettujen kirjojen kärryssä odotti sopivasti Moriartyn toinen kirja, Tavalliset pikku pihajuhlat, sekä Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen.
En viitsinyt lukea peräkkäin kahta Moriartya, joten tartuin ensin Bournen kirjaan. Katsokaa miten onnellinen olen kuvaa kolmikymppisten naisten maailmaa, ja erityisesti niitä paineita joita naisilla on liittyen uraan, ulkonäköön ja ihmissuhteisiin. "Todellisen elämän" ja sosiaalisen median kulissien välisillä ristiriidoilla on myös kirjassa suuri rooli.
Olisin halunnut pitää Bournen kirjasta enemmän kuin pidin, koska siinä oli ihan hyviä aineksia. Bourne kirjoittaa vetävästi ja käsittelee kiinnostavia teemoja. Kirjassa oli tosin makuuni liikaa vitsinvääntöä, mutta vastapainoksi löytyi kuitenkin yllätävän paljon kipua ja synkkiäkin kerroksia.
Lukiessani huomasin kuitenkin ärsyyntyväni koko ajan enemmän. Naiseuden ja siihen kohdistuvien paineiden kuvauksessa ei ollut lopulta kauheasti mitään uutta. Eniten ärsytti se, kuinka tutuilla kaavoilla naisten välisiä ystävyyksiä kuvattiin. Kateutta, kilvoittelua, kaksinaamaisuutta, kuppikuntia. Äidit vastaan lapsettomat naiset ja vaimot vastaan naimattomat. En väitä, ettei naisten välisiin suhteisiin liittyisi näitä ilmiöitä, mutta haluaisin lukea muunkinlaisia ystävyyskuvauksia – erityisesti kirjoista, jotka luokitellaan asenteeltaan feministisiksi. Lisäksi loppupuolella kirjaan hiipi opettavainen äänensävy, joka väänsi lukijalle rautalangasta päähenkilön elämänopit ja oivallukset. Lupaavasti alkanut lukukokemus päättyi harmistukseen.
Bournen tuottaman pettymyksen jälkeen palasin takaisin Moriartyn pariin. Tavalliset pikku pihajuhlat kertoo takautumien kautta kolmen pariskunnan ja heidän lastensa spontaaneista grillijuhlista, joissa on tapahtunut jonkinlainen onnettomuus. Kuten Hyvässä aviomiehessä, tässäkin kirjassa tapahtumat olivat jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta Pihajuhlat keskittyy Aviomiestäkin enemmän siihen, miten henkilöt tapahtumiin suhtautuvat. Kirjan käänteet ja yllätykset eivät myöskään ole niin dramaattisia kuin Hyvässä aviomiehessä, mikä minun silmissäni oli vain positiivista.
Kepeiden kirjojen kolmikostani Tavalliset pikku pihajuhlat osoittautui omaksi suosikikseni. Vaikka kirjassa on dekkarimainen juoni, se on loppujen lopuksi aika arkinen tarina. Henkilöhahmot ovat tyyliteltyjä mutta kiinnostavia. Ja vaikka tässäkin kirjassa kuvataan naisten välistä ongelmallista ystävyyttä, ongelmat eivät yhdisty naiseuteen – ja loppujen lopuksi tässä ystävyydessä on jotakin koskettavaa.
Tavallisten pikku pihajuhlien parissa onnistuin viihtymään ärsyyntymättä, eli kirja täytti vihdoinkin onnistuneesti kepeän kirjan tarpeeni. Voin siirtyä eteenpäin, ja lukea jotakin muuta.
Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret, 2013)
Suom. Helene Bützow
WSOY, 2014
Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, 2016)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
WSOY, 2017
Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?, 2018)
Suom. Kristiina Vaara
Kansi: Sanna Mander
Gummerus, 2019
Hyvä viihde on kyllä vaikea laji. Moriarty on yksi lajityypin taitureista. Minä luin Hyvän aviomiehen englanniksi ja luulen, että kieli antoi sopivaa etäisyyttä: nautin kirjasta, vaikka olen samaa mieltä sen lopetuksesta.
VastaaPoistaLuulen, että käännyn kyllä Moriartyn puoleen myös tulevaisuudessa, kun kaipaan hyvää viihdettä. Tykkäsin Pihajuhlista aika paljon, ja ainakin Mustat valkeat valheet kiinnostaa. Välillä on ihanaa tyhjentää päätä tällaisen kirjallisuuden parissa.
Poista