sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä


"Puhummepa sitten kalalajeista, sioista tai jostakin muusta syömästämme eläimestä, eikö meidän tulisi kiinnittää ennen kaikkea huomio niiden kärsimykseen? Selvästikään emme niin tee. Mutta kysymys ei olekaan siitä. Varsinaisestihan kyse on siitä, painaako niiden kärsimys puntarissa enemmän kuin sushi, pekoni tai kananuggetit."

En muista, koska kirjan lukeminen olisi viimeksi sujunut yhtä hitaasti. Luin tätä Jonathan Safran Foerin kirjaa Eläinten syömisestä yli kuukauden ajan, eikä lukeminen edennyt välillä ollenkaan. Tosiin kuin voisi luulla, syy tahmeaan lukemiseen ei ollut se että kirja olisi ollut erityisen rankka tai järkyttävä. En vain juurikaan pitänyt siitä tyylistä, jolla kirja on kirjoitettu.

Saako tietokirjaa arvostella tyyliseikkojen tai taiteellisten ansioiden perusteella? Pitäisikö keskittyä vain sisältöön, erityisesti jos kyseessä on yhteiskunnallisesti tai eettisesti tärkeä aihe? Itse sanoisin, että muotoseikat voivat olla tietokirjoissa hyvinkin merkittäviä, sillä ne vaikuttavat paljon myös siihen, kuinka kirjan sisältöön suhtautuu. Jos kirjoitustyyli tai kirjan kieli ei miellytä, voi sisältökin mennä lukijalta ohi tai koko kirja jäädä kesken. Minä luin kyllä Foerin kirjan loppuun, mutta kieltämättä kirjan sanoma jäi ärsyttäväksi kokemani kirjoitustyylin jalkoihin.

Foer ei ole huono kirjailija. Olen lukenut aikaisemmin hänen esikoisromaaninsa Kaikki valaistuu, josta pidin varsin paljon. Eläinten syömisestäkin on sinänsä ihan hyvin kirjoitettu, mutta se on myös todella tyypillinen amerikkalainen viihteellinen tietokirja. Toisin sanoen kirja korostaa henkilökohtaisuutta, tarinallisuutta ja jutustelevuutta. Foer tuo omat mielipiteensä ja henkilökohtaiset kokemuksensa voimakkaasti esiin, mutta kirjoitustyylistä puuttuu kaikki se persoonallisuus, joka hänen romaanissaan ihastutti.

Kirjaa varten Foer luki suuren määrän lähdekirjallisuutta ja haastatteli ihmisiä. Hän myös murtautui eläinaktivistin kanssa kalkkunatilalle ja kirjoitti kirjeitä alalla toimiville ihmisille. Kirjassa on paljon asiaa – mutta siinä on myös paljon täytettä, tunnelmanluontia, tarinointia. Foer kuvailee haastateltaviensa ulkomuotoa ja puhetyyliä, kertoo omasta perheestään ja suvustaan ja jutustelee nokkelasti lukijan kanssa. Yksi esimerkki kirjan tarinallisuuden korostamisesta on kappale nimeltä "Minä olen tehotuottaja". Se on kirjoitettu yhden ihmisen lausuntona ("Opin lypsämään lehmiä jo kuuden vanhana. Asuimme Wisconsinissa."), mutta alaviitteestä käy ilmi, että se on itse asiassa koottu useamman eri henkilön haastattelusta.

Kirjan ansioksi on sen sijaan luettava esimerkiksi se, että Foer tarkastelee eläinten syömistä ilahduttavan monesta eri näkökulmasta. Hän käy läpi asiaan liittyvät moraaliset kysymykset, kulttuurin ja perinteiden merkityksen, tehotuotannon väärinkäytökset, ekologiset vaikutukset, eläinten ja ihmisten terveyteen liittyvät kysymykset ja henkilökohtaiset valintansa.

Kirja ei ole näkemyksissään mustavalkoinen tai ehdoton. Foer kyseenalaistaa ihmisen tarpeen syödä eläimiä ylipäänsä, mutta hänen kritiikkinsä terävin kärki on tähdätty tehotuotantoa kohti. Foer on itse valinnut kasvossyönnin, mutta hän suhtautuu ymmärtäväisesti, jopa kannustavasti niihin lihantuottajiin, jotka pyrkivät kohtelemaan tuotantoeläimiä mahdollisimman hyvin. Toisaalta Foer kyseenalaistaa sen, voiko "mahdollisimman hyvä" koskaan olla riittävän hyvä, kun puhutaan eläinten syömisestä.

Eläinten syömisestä kannattaa kyllä lukea, jos aihe kiinnostaa ja jos ei vierasta jutustelevan tarinallisia tietokirjoja. Moneen tällainen kirja varmasti myös vetoaa jopa paremmin kuin tiukemmin pelkkään faktaan perustuva tyyli. Henkilökohtaisesti suosittelisin lukemaan mieluummin vaikkapa Elina Lappalaisen Syötäviksi kasvatetut, joka käsittelee samaa aihetta asiapitoisemmin, ja tekee siksi minusta myös suuremman vaikutuksen.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Jori, Zephyr ja Arja.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä (Eating Animals, 2009)
Suom. Antti Immonen
Loppusanat: Salla Tuomivaara
Atena, 2011/2012

4 kommenttia:

  1. Varmasti mielenkiintoinen kirja, mutta minäkin vieroksun tietokirjallisuudessa viihteellisyyttä. Haluan faktat faktoina ja asialliset jutut asiallisina. Se ei ole sama asia kuin kuivakkuus, mutta en koe tarvetta nauraa tai lukea esim. ulkonäkökuvauksia haastateltavista. Eli varmaan ärsyyntyisin samoista syistä kuin sinä.

    Sen sijaan tuo Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut kiinnostaa. Mutta hyvänä asiana pidän sitä, että aiheesta kirjoitetaan ja keskustellaan ja on hyvä, että tietoutta tarjolla erilaisissa muodoissa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, minustakaan asiallisuus ei tarkoita kuivakkuutta. Tietokirja voi vallan hyvin olla sekä asiapitoinen että mukaansatempaava. Ja ehdottomasti hyvä, että asiasta kirjoitetaan, ja että kirjoja on erilaiseen makuun - viihteellisempää ja faktapainotteisempaa.

      Poista
  2. Jätin kirjan kesken siinä vaiheessa, kun kirjoittaja alkoi kolmatta kertaa toistaa samoja esimerkkejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riikka, kieltämättä kirjassa oli myös aika lailla toistoa. Sekin teki lukemisesta vähän raskasta.

      Poista