Richard Yates: Revolutionary Road

"Miten salakavalasti ja petollisesti hän oli sille tielle eksynyt! Ja kun tielle oli kerran lähtenyt, oli hirvittävän vaikeaa pysähtyä; pian hän huomasi sanovansa "anteeksi, totta kai sinä olet oikeassa" ja "ihan niin kuin parhaaksi katsot" ja "sinä olet suurenmoisinta ja arvokkainta mitä maailmassa on", ja ei aikaakaan kun rehellisyys ja totuus siintelivät jossakin tavattoman kaukana, yhtä toivottoman saavuttamattomissa kuin kultaista elämää elävien ihmisten maailma."

Avioliitto, omakotitalo ja kaksi lasta – tyttö ja poika. Miehellä on vakaa vaikkei hohdokas työ, kotirouva on kaunis ja fiksu. Mallikelpoista unelmaelämää siis – tai niin voisi kuvitella.

Frank ja April Wheeler elävät tavallista amerikkalaista lähiöelämää 1950-luvulla. Heidän onnettomuutensa on kenties se, ettei kumpikaan heistä halua uskoa olevansa tavallinen. He ovat epämääräisen tyytymättömiä elämäänsä, itseensä ja toisiinsa. Lempiharrastuksena heillä on amerikkalaisen elämäntavan ja muiden lähiöiden ihmisten ivaaminen: itsensä he yleensä asettavat näiden ilmiöiden yläpuolelle. Joinakin selvänäköisyyden hetkinä he kuitenkin saattavat myöntää itselleen oman elämänsä epärehellisyyden. Ja sitten April keksii suunnitelman, joka voisi muuttaa kaiken ja nostaa heidät tavallisuuden yläpuolelle: koko perhe muuttaisi Pariisin.

Richard Yates kuvaa Revolutionary Roadissa viiltävän tarkkanäköisesti sitä, kuinka ihminen voi ajautua elämään valheessa; kuinka elämästä tulee eräänlaista teatteria, jossa ihminen esittää itseään. Romaani alkaa kuvaavasti harrastajateatteriesityksestä, jonka pääosassa aikoinaan näyttelemistä opiskellut April epäonnistuu. Näytteleminen jatkuu esiripun laskeuduttua, kun Frank yrittää esittää vaimolleen myötätuntoa ja rakkautta. Läpi kirjan Wheelerit esiintyvät ja suunnittelevat repliikkejään: toisinaan esiintyminen on hilpeää ja tiedostettua (kuten Pariisiin muuttoa suunniteltaessa), välillä itsepetosta, välillä yritys manipuloida vastapuolta.

April ja Frank eivät todellakaan ole miellyttävä aviopari, eivätkä kirjan muutkaan henkilöhahmot ole erityisen mukavia tai onnellisia. Itsepetos, ulkokultaisuus ja itsekkyys määrittävät Wheelereiden naapureita ja Frankin kollegoita. Kirjan rehellisin henkilöhahmo on ehkä tuttavaperheen aikuinen, mielisaaralaan toimitettu poika, mutta hänen rehellisyytensä on hyökkäävää ja vihamielistä. Frankin ja Aprilin lapset taas ovat sivuosassa niin kirjassa kuin Wheelereiden elämässäkin.

Vaikka Yates kuvaa henkilöitään armottomasti, hän ei syyllisty ylenkatseeseen tai pilkkaan. Epämiellyttävinäkin henkilöt ovat inhimillisiä ja moniulotteisia, traagisiakin. Heidän tunteisiinsa ja ajatuksiinsa pystyy samaistumaan, ja erityisesti loppua kohti tuntee myötätuntoakin. Yates sukeltaa syvälle Frankin ja Aprilin elämään, ja kuvaa sitä niin suurella taidolla, että kirjan lukeminen oli sen synkästä melankoliasta huolimatta suuri nautinto.

Revolutionary Roadin ovat lukeneet myös ainakin Katri, Laura, Amma ja Hurja Hassu Lukija.

Richard Yates: Revolutionary Road (Revolutionary Road, 1961)
Suom. Markku Päkkilä
Jälkisanat: Richard Ford
Kannen kuva: Stephen Schauer
Otava, 2009

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira

"Pereira kertoo että olisi halunnut sanoa paljon asioita. Hän olisi halunnut vastata että hänen yläpuolellaan oli hänen toimitusjohtajansa, joka oli hallituksen kannattaja, sitten hallitus, hallituksen poliisi ja sensuuri, ja että Portugalissa kaikilla oli suukapula, ettei omaa mielipidettään yleensäkään voinut ilmaista vapaasti, ja että hän vietti päivänsä surkeassa kopperossa Rua Rodrigo da Foncecalla hengenahdistusta potevan tuulettimen seurassa ja ovenvartijaeukon vahtimana  joka luultavasti oli poliisin kätyri."

Maisteri Pereira on Lissabonilainen-lehden kulttuurisivujen toimittaja. Pereira on melko väritön hahmo, lapseton leskimies ja reilusti ylipainoinen. Työssään kulttuuritoimittajana hän kirjoittaa pieniä muistokirjoituksia ja kääntää vanhaa eurooppalaista kirjallisuutta jatkokertomuksina julkaistavaksi. Lissabonilainen on lehti, joka kirjoittaa esimerkiksi maailman ylellisimmän risteilyaluksen matkasta, mutta ei niistä "kauheista asioista", joista Pereiran kantapaikan tarjoilija vihjailee. On kesä 1938, Espanjassa käydään sisällissotaa ja Portugalissa eletään salazarilaisen diktatuurin ensimmäisiä vuosia.

Politiikka ei kiinnosta Pereiraa, joka uskoo että kirjallisuus on tärkeintä maailmassa. Mutta mitä Pereiran pitäisi tehdä nuorelle Monteiro Rossille, joka tarjoaa Lissabonilaiselle täysin sopimattomia muistokirjoituksia, kirjoituksia joissa on kumouksellisia aatteita poliittisesti epätoivotuista henkilöistä. Vähitellen Pereiran elämään ilmestyy yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät sovi puolueettoman kulttuuritoimittajan vakiintuneisiin tapoihin ja ajatusmalleihin.

Antonio Tabucchi kertoo Pereiran tarinan eleettömän toteavaan tyyliin. Tekstin rytmi on tasainen, melkein luettelomainen. Kirja on kuin raportti tai kuulustelupöytäkirja, mutta kuka lukijalle raportoi. Kenelle Pereira tapahtumista kertoo?

Kirja on kuin ulkopuolisen tarkkailijan raportti, mutta toisaalta siinä on jotakin sadunomaista. Pereira vaeltaa kaupungin katuja kuin satujen sankarit, kohtaa erilaisia neuvonantajia ja joutuu valitsemaan oman tiensä. Oman sävynsä kertomukselle antaa pieni absurdin huumorin hymynkare, joka väreilee pinnan alla. Tabucchin kirja on pienimuotoinen mutta se puhuu suurista asioista. Kirja houkuttelee mukaansa vähitellen, ja alun verkkaisista hetkistä edetään kohti intensiivistä loppua. Miten toimia elämän käännekohdissa, historian murhenäytelmien hetkillä, kysyy kirja, ja yhden vastauksen kertoo Pereira.

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira (Sostiene Pereira, 1994)
Suom. Liisa Ryömä
Kansi: Eero Heikkinen
Tammi, 1996   

Helene Hanff: Rakas vanha kirja

"Hyvät herrat,

Kirjat tulivat turvallisesti perille, ja Stevenson on niin hieno teos, että se saattaa minun appelsiinilaatikoista kyhätyn kirjahyllyni häpeään. Minua melkein pelottaa käsitellä niin pehmeitä pukinnahkakansia ja paksuja kermanvärisiä sivuja. Amerikkalaisten kirjojen kalmanvalkoiseen paperiin ja pahvisiin kansiin tottunut kun olen, en koskaan tiennyt, että kirjaa olisi tällainen ilo koskettaa." 

Mikä ihana kirja! Helen Hanffin Rakkaasta vanhasta kirjasta ei voi kirjoittaa ilman huudahtelua ja huutomerkkejä. Kirja on todellinen helmi, herkkupala, kirjan ystävän ja kirjakauppojen rakastajan unelma.

Helene Hanff oli amerikkalainen kirjoittamisen monitoiminainen, joka rakasti vanhoja kirjoja. Vuonna 1949 hän kirjoitti englantilaiseen Marks & Company -antikvariaattiin ja tiedusteli voisiko kauppa auttaa häntä löytämään tiettyjä loppuunmyytyjä kirjoja kohtuulliseen hintaan. Kauppa vastasi pian kirjalähetyksellä, ja niin alkoi pitkä kirjeenvaihto ja etäystävyys Hanffin ja kaupan työntekijän Frank Doelin välillä. Vähitellen myös muut kaupan työntekijät ja Doelin perheenjäsenet kirjoittivat Helenelle, joka kokosi myöhemmin kirjeenvaihdosta tämän suloisen kirjan.

"Siellä on pimeää, kaupan haistaa ennen kuin sen näkee. Siinä on ihana tuoksu, eikä sitä osaa helposti pukea sanoiksi, mutta siinä yhdistyvät viinimehun, pölyn, ajan ja puisten seinien ja lattian tuoksu. Kaupan takaosassa vasemmalla on kirjoituspöytä, jolla on pöytälamppu. Eräs viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli samanlainen nenä kuin Hoghartin  piirroksissa, istui pöydän ääressä. Hän katsahti ylös ja sanoi "Hyvää päivää" pohjois-englantilaisella murteella, ja minä sanoin, että halusin vain katsella, ja hän sanoi "olkaa hyvä".

Kirja on ihana, koska siitä huokuu rakkaus kirjoja ja erityisesti vanhoja kirjoja kohtaan. Helene Hanff pitää kirjoista, joita joku toinen on jo aikaisemmin rakastanut. Siitä, että kirja aukeaa itsestään kohdasta, josta sitä on monesti luettu. Omistuskirjoituksista, alleviivauksista ja marginaaleihin tehdyistä merkinnöistä. Omaan hyllyynsä hän haluaa vain sellaisia kirjoja, jotka hän haluaa lukea uudelleen.

Mutta kirjassa on myös paljon muuta mitä rakastaa. Se on viehättävä kuva ystävyydestä, joka syntyy ja elää sanoista. Helenen kirjeissä on heti alusta lähtien tuttavallisen humoristinen ote, kun taas Frank Doel pysyttelee pitkään virallisen kohteliaisuuden suojissa. Vähitellen myös Frankin kirjeet saavat henkilökohtaisempia sävyjä, ja kirjeissä kirjoitetaan yhä enemmän muustakin kuin kirjamyynnistä. Amerikkalainen suorapuheisuus ja brittiläinen pidättyväisyys kohtaavat toisensa ja löytävät yhteisen lämpimän sävelen.

"Kuulehan nyt, Frankie, edessä on pitkä kylmä talvi, ja minä istun lapsenvahtina JA TARVITSEN LUETTAVAA, ÄLÄ OLLENKAAN RUPEA ISTUSKELEMAAN PAIKALLASI, LÄHDE ETSIMÄÄN MINULLE KIRJOJA."

On myös ihastuttavaa, kuinka kirjeiden perusteella piirtyy niin tarkkaa ajankuvaa ja eläviä henkilökuvia. Kirjanhankinnan ohella kerrotaan pienistä arjen tapahtumista, joskus sivutaan isompiakin uutisia, kannustetaan suosikkijalkapallojoukkuetta, vaihdetaan lahjoja ja tietysti pohdiskellaan kirjoja ja lukemista. Helenen ja Frankin voi nähdä sielunsa silmin, vaikka kumpikaan ei kerro kirjeissä kovinkaan paljon itsestään. Paitsi kirjojen kautta ja rivien välissä.

"Kiitos vielä kerran kauniista kirjasta, yritän kovasti olla tiputtamatta giniä ja tuhkaa sen päälle. Se on kyllä liian hieno minun kaltaiselleni." 

Rakkaasta vanhasta kirjasta ovat kirjoittaneet myös Sara, Tiina, essielina, jaana ja Maija.

Helene Hanff: Rakas vanha kirja (84, Charing Cross Road, 1970)
Suom. Anneli Tarkila
Karisto, 1982 

Vuoden 2015 Blogistanian parhaat - minun ääneni

 

Tänään me kirjabloggaajat valitsemme viime vuoden parhaat kirjat jo perinteisessä Blogistanian parhaat kirjat -äänestyksessä. Ihanan kutkuttavaa! Omat ääneni menevät seuraaville kirjoille:

Finlandia:

Voittajan valinta oli Finlandian kohdalla harvinaisen helppoa. Kakkos- ja kolmossijaa jouduin sen sijaan miettimään aika paljonkin: tasavahvoja ehdokkaita oli useampi.

1. Laura Lindstedt: Oneiron 3 pistettä
    Mykistävän upea kirja. Kuten aina parhaiden kirjojen kohdalla, Oneironin jälkeen elämää (ja kuolemaa) katsoo hiukan eri tavalla.

2. Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki 2 pistettä
    Kaunis ja ahdistava kuva vaihtoehtotodellisuudesta.

3. Saara Turunen: Rakkaudenhirviö 1 piste
    Rosoinen ja raikas esikoinen, jossa on aitoa nuoruuden tuskaa.

Globalia: 

Myös käännöskirjojen puolella ykkönen oli omassa kastissaan.  

1. John Williams: Stoner 3 pistettä
    Kirjarakkautta! Stoner menee suoraan sydämeen.

2. Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme 2 pistettä
    Vuoden parasta viihdettä. Fiksusti ja suurella sydämellä.

3. Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta 1 piste
    Tunteiden napanöyhdän kaivelua viiltävän tarkkanäköisesti.

Tieto: 

Luin vähän vuoden 2015 tietokirjoja, mutta niiden joukosta nousi kaksi ehdokasta.   

1. Yusuf M. Mubarak, Eva Nilsson & Niklas Saxén: Suomen somalit 3 pistettä
    Tärkeä ja ajankohtainen. Mielenkiintoinen ja koskettava.
 
2. Virpi Mikkonen: Kiitos Hyvää Pikaruokaa 2 pistettä
     Herkullinen ja kaunis ruokakirja.

Yusuf M. Mubarak, Eva Nilsson & Niklas Saxén: Suomen somalit

"Edustan kaikkia somaleita. Jos heitän roskan lattialle, se ei ole minä joka sen heitti, vaan koko Somalian kansa heitti sen. Mitä ikinä teen, se heijastuu koko yhteisöön. Koko ajan täytyy yrittää olla täydellinen, vaikka kukaan ei ole täydellinen. Duunissa oli aluksi niin. Tiedän, että jos myöhästyn, jos olen poissa, jos työtahti hidastuu, tiedän sataprosenttisesti, että muiden somalien on sata kertaa vaikeampi saada siitä paikasta duunia."

Suositun somalialaisen sananlaskun mukaan "kaikki sormet ovat eripituisia, vaikka ovat samasta kädestä". Kaikki ihmiset ovat erilaisia, vaikka kuuluisivatkin samaan ryhmään, yhteisöön tai kansaan. Vähemmistöjen edustajat joutuvat kuitenkin jatkuvasti huomaamaan, ettei heitä nähdä yksilöinä vaan stereotypioina ja yleistyksinä. Maahanmuuttajat nähdään kätenä, jonka kaikki sormet ovat samanlaisia.

Suomen somalit on kattava tietokirja ja vahvasti kokemusperäinen kirja, joka antaa puheenvuoron nimenomaan somaleille itselleen. Kirjaa varten haastateltiin 75 somalitaustaista henkilöä, minkä lisäksi taustahaastatteluja tehtiin esimerkiksi somaliyhteisön parissa työkennelleiden ihmisten kanssa. Haastattelujen tukena kirjassa on käytetty laajaa tutkimus- ja tilastoaineistoa. Haastattelut ovat kuitenkin kirjan sydän: ääneen pääsevät ne, jotka usein esiintyvät vain mielikuvissa tai ennakkoluuloissa.

Kirjassa käydään läpi, kuinka ensimmäiset somalipakolaiset saapuivat Suomeen 1990-luvulla, millaisista olosuhteista ja mistä syistä he tänne tulivat, ja millä tavalla heidät otettiin vastaan. Kotouttamisessa tehdyt virheet, valtaväestön ennakkoluulot ja somalien sopeutumisongelmat tuodaan esille - monesti lukiessa tuntui että 25 vuoden takaiset tapahtumat muistuttavat kovin paljon nykyhetkeä. Kuinka paljon aikaisemmasta on opittu – entä kuinka paljon voitaisiin oppia kuuntelemalla niitä, jotka ovat kokeneet pakolaisuuden omakohtaisesti.

Maahanmuuttajuus ei ole identiteetti, jonka kukaan tunnistaisi omakseen. Se on jotakin ulkoapäin annettua. Kirjassa nousee vahvasti esiin se, kuinka maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä on vaikea löytää omaa identiteettiä: he eivät tunne olevansa aivan suomalaisia eivätkä aivan somalialaisia. Ja ainakaan he eivät koe olevansa maahanmuuttajia. Moni sanookin tuntevansa itsensä ennen kaikkea muslimiksi.

Suomen somalit on kiinnostava ja tärkeä kirja, joka tuo somalien kokemukset ja arjen lähelle lukijaa. Se kertoo niin hyvistä kuin huonoistakin kokemuksista, sopeutujista ja ulkopuolle jääneistä. Ja se muistuttaa: Tutustu minuun, ennen kuin hylkäät minut.

Kirjasta on kirjoittanut myös Anneli.

Usuf M. Mubarak, Eva Nilsson, Niklas Saxén: Suomen somalit
Kansi: Antti Kukkonen
Into, 2015

Virpi Mikkonen: Kiitos Hyvää Pikaruokaa

Takana kiireinen työpäivä, on nälkä ja väsy, ja jotain ruokaa pitäisi saada nopeasti. Toiveissa olisi siis pikaruokaa, mutta terveellistä  – sellaista jota voi huoletta syödä vaikka joka päivä.

Virpi Mikkosen Kiitos Hyvää Pikaruokaa pyrkii vastaamaan kiireisen arjen ruokahaasteisiin. Kirjassa on yli 80 ohjetta, joiden luvataan olevan sekä helppoja että terveellisiä. Kaikki ohjeet ovat gluteenitonta kasvisruokaa, ja suurin osa ohjeista on vegaanisia. Ohjeet on jaettu kolmeen osaan: aamupaloihin, lämpimiin aterioihin ja makeisiin herkkuihin.

Aamupalafanina tulen aina hyvälle tuulelle aamiaisvinkeistä ja -ohjeista. Vaikka aamupalapyörää ei keksisikään täysin uudelleen, on aina hauskaa saada pientä variaatioita tuttuihin puuroihin ja voileipiin. Mikkosen kirjassa ihastuttavat esimerkiksi yksinkertaisen nerokkaat paprikamunakkaat ja kolmen kaalin aamupalasalaatti. Moni aamupalaohje sopii myös jälkiruuaksi tai osaksi päivällistä.

Kaikkien kirjan ohjeiden luvataan valmistuvan korkeintaan puolessa tunnissa. Monet ohjeet ovatkin niin simppeleitä, että tämä aikaraja varmasti täyttyy, mutta ihan kaikkien reseptien kohdalla en usko ainakaan ensikertalaisen onnistuvan 30 minuutissa. Esimerkiksi omassa keittiössäni kesäkurpitsalasagnen valmistumiseen meni lähemmäs tunti – mutta ruuasta tuli kyllä erinomaisen herkullista!

Mikkosen kirja on minusta vallan ihastuttava ja inspiroiva. Osa ohjeista on jopa huvittavan yksinkertaisia, mutta niinpä kynnys niiden kokeilemiseen on myös hyvin matala. Ja mukana on myös haastavampia ohjeita kunnianhimoisempia ohjeita varten. Kirja on lisäksi hyvin kaunis ja tyylikäs: reseptien lisäksi Mikkonen vastaa kirjan harmonisista valokuvista. Herkullista kirjaa tekee mieli selailla ihan vain silmänruokana.

Virpi Mikkonen (teksti, reseptit ja kuvat): Kiitos Hyvää Pikaruokaa, Helppoja reseptejä terveelliseen arkeen
Kannen kuva: Riikka Kantinkoski
Graafinen suunnittelu: Annukka Alasko
Otava, 2015 

John Williams: Stoner

"Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä  löytyi – tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi."

Tunnustan: John Williamsin Stoner on minulle täydellinen kirja. En sano, että se on täydellistä kirjallisuutta, mutta se on juuri sellaista kirjallisuutta, jota minä (ehkä kaikkein eniten) rakastan. Kirja, joka on niin vähäeleinen ja rauhallinen, että sitä lukiessa on kuljettava varpaisillaan. Ja kirjan kansien sulkeuduttua tuntuu, että sielussa värisee joku sellainen kohta, jota harva osaa koskettaa. Tuntuu samaan aikaan turvalliselta ja haikealta.

Stoner kertoo yhden miehen elämäntarinan. Yhden melko tavallisen elämän. William Stoner aloittaa elämänsä vaatimattomissa ja karuissakin oloissa maatilan poikana. Hän opiskelee yliopistossa maataloustiedettä tuntematta sen suurempaa innostusta opintoja kohtaan. Innostus – voisi sanoa intohimo – herää yllättäen, kun Stoner osallistuu pakolliselle englanninkielisen kirjallisuuden kurssille. Elämän suunta muuttuu. Stonerista tulee yliopiston tutkija ja opettaja – ei erityisen menestyksekäs, ei erityisen arvostettu, mutta kieltä ja kirjallisuutta syvästi rakastava mies.

Williams kertoo Stonerin tarinan yksinkertaisen kauniilla kielellä, rauhallisesti ja kuin vierestä katsoen. Tyynen pinnan alla piilee kuitenkin suuria tunteita, ja aina välillä ne nousevat esiin pakahduttavina. Kirjan yleistunnelma on melankolinen, mutta siinä on myös viiltävää terävyyttä, lempeää hymyilyä ja kirkasta kauneutta. 

Kirja tuntuu kysyvän lukijalta, elikö Stoner onnellista vai onnetonta elämää. Samalla se saa miettimään, mitä onni, menestys, epäonnistuminen tai arvokas elämä merkitsevät. Stonerin voi halutessaan nähdä niin tahdottomana ajelehtijana, surullisen hahmon ritarina tai oman elämänsä sankarina. Hänen elämäänsä mahtuu niin surua kuin iloakin, menetyksiä ja onnen hetkiä. Riippuu lukijasta, näkeekö hän kokonaisuudessa onnellisen vai onnettoman miehen tarinan.

Stonerista ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Kaisa Reetta, Katja, Tiina, Elina, Minna ja Katja.

John Williams: Stoner (Stoner, 1965)
Suom. Ilkka Rekiaro
Esipuhe: John McGahern
Bazar, 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kuvien kaupunki

"Kuinka väsynyt olen kantamaan öitäni yksin, katsomaan pois siitä, minkä tulee säilyä saaren silmiltä piilossa. Ohittamaan ovet, joista haluaisin kulkea, kätkemään pimeyteni ja pelkäämään, että se vuotaa kaikkien näkyville. Ja ympärilläni venyvät joka suuntaan verkot; kuka tietää, miten tiukasti ne vetävät minut syliinsä, jos nyt käännyn takaisin ja kiireessäni jään kiinni niihin?"

Keskellä merta kohoaa saari, jonka asukkaista osa ei uskalla nukkua öisin. Unennäkijät ovat tahrattua väkeä: Painaja ratastaa heidän päällään öisin, ja silloin uneksijan silmät ovat laajentuneet mustat aukot, ja hänen äänensä matalaa vaikerrusta. Ihmisten nukkumista vahditaan, ja unennäöstä kiinni jääneet siirretään Tahrattujen taloon.

Muitakin ongelmia saarella on. Elämää katkovat toistuvat tulvahälytykset. Merien meduusat kuolevat salaperäiseen tautiin. Ihmiset sairastuvat uniruttoon. Lukutaito on naisille suurimmaksi osaksi kielletty taito. Kaikkea kontrolloi Neuvosto, jonka itsevaltainen hallinto pitää kansalaisia pelon ja epäluulon vallassa.

Emmi Itäranta on rakentanut odotettuun toiseen romaaniinsa kiehtovan vaihtoehtotodellisuuden. Se muistuttaa omaamme, mutta etääntyy siitä dystooppisiin ja fantasianomaisiin ulottuvuuksiin. Maailma on taitavasti rakennettu, vaikka siinä paikoitellen on ehkä hitunen jäykkää keinotekoisuutta. Kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa, ja myös lukijan mielikuvitukselle jätetään tilaa.

Itäranta kirjoittaa hyvin visuaalisesti, ja kirjan maisemat piirtyvät lukiessa silmien eteen kirkkaina. Voin nähdä mustana vellovan, hyisen meren; oranssinpunaisena hehkuvan meripihkan; sateen värisen saaren; kudotut seittiseinät; unennäkijöiden rinnalla istuvan Painajan. Itärannan maalaamat mielikuvat ovat kauniita, herkkiä ja ahdistavia. Samanlaisella taidolla hän luo myös tunnelmia ja tunnetiloja kuvaten hienosti niin vainoharhaisen epäluulon kuin surun ja rakkaudenkin.

Rakastuin kolme vuotta sitten Itärannan esikoiseen, Teemestarin kirjaan. Suuren vaikutuksen tehneen esikoisen jälkeen odotukset toista romaania kohtaan olivat luonnollisesti katossa. Lunastaako Kudottujen kuvien kaupunki ne? Kyllä lunastaa, vaikka en ihastunut siihen aivan yhtä paljon kuin Teemestarin kirjaan, jonka teemat ja maailma koskettivat minua hyvin voimakkaasti.

Uutukainen on esikoista juonivetoisempi ja vauhdikkaampi, ja yksinkertaisen ystävänä kaipasin ajoittain Teemestarin kirjan hiljaista vähäeleisyyttä. Kudottujen kuvien kaupunki on kuitenkin kirjana eheä ja kerronnaltaan taitavampi ja sujuvampi kuin paikoitellen hiukan haparoiva esikoinen. Onkin lähinnä makukysymys, kummasta kirjasta pitää enemmän – molemmat ovat hienoja teoksia ja todistavat Itärannan voimasta tarinankertojana. Tämän kaksikon jälkeen ei tarvitse enää jännittää, tuleeko Itäranta kertomaan meille lisää kauniita ja tärkeitä tarinoita. 

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, tuijata, Sara, Katri, bleue, Suketus ja Henna.

Emmi Itäranta: Kudottujen kuvien kaupunki
Kansi: Jussi Kaakinen
Teos, 2015