tiistai 6. tammikuuta 2015

Antti Arnkil: Lauantaiesseet


Lauantaiesseiden esipuheessa Arnkil kirjoittaa romantiikasta periytyvästä ajatuksesta, jonka mukaan taideteosta voi kasvattaa kirjoittamalla siitä. Näin viedään eteenpäin teoksessa piileviä ajatuksia, avataan reittejä taiteeseen, jatketaan leikkiä. Juuri tätä taiteesta kirjoittaminen (tai puhuminen) parhaimmillaan taitaa olla. Ei arvostelua tai arvottamista vaan pohdintaa, joka tuo teokseen ja sen kokemiseen jotakin enemmän: kirkastaa ajatuksia ja johdattaa uusien mahdollisten tulkintojen pariin.

Arnkil liikkuu esseissään taiteen kentällä laidasta laitaan: rockista vallankumoukselliseen elokuvaan, analyyttisestä henkilökohtaiseen, kevyestä painavaan. Tekstejä yhdistää ennen kaikkea kokemuksellisuus. Arnkil ei kätke omia henkilökohtaisia muistojaan tai ajatuksiaan joita teoksiin tai niiden tekijöihin liittyy, ja juuri tämä tuo teksteihin raikkautta ja syvyyttä. Toisissa teksteissä Arnkil pysyttelee etäämmällä, toisissa hän taas tulee hyvinkin lähelle lukijaa, kuten kirjan varmasti koskettavimmissa esseessä Reko. Siinä Arnkil muistelee nuorena kuollutta ohjaajaa ja kirjailijaa Reko Lundánia – ystävänä, lukijana, kustannustoimittajana. Teksti on sekä kunnianosoitus Lundánin taiteelle että ystävän kaipaava muistokirjoitus.

Moni Launtaiesseiden teksteistä houkuttelee tutustumaan niissä esiteltyihin teoksiin. (Miksi en ole nähnyt Lars von Trierin Melancholiaa? Ja Hannu Raittilaa täytyisi selvästi lukea!) Toisissa tapauksissa taas essee itsessään riittää. Guy Debordia käsittelevä In girum imus nocte et consumimur igni on äärettömän mielenkiintoinen teksti yhteiskunnallisesta ja kumouksellisesta taiteesta (ja sen mahdottomuudesta), mutta en silti haluaisi Arnkilin tavoin viettää viikonloppua elokuva-arkiston Debord-maratonia seuraten. Essee sen sijaan oli kokoelman antoisimpia.

Kaikki kirjan esseet olivat kiinnostavia, myös ne joiden aiheista en etukäteen tiennyt mitään. Toki teksteistä kuitenkin löytyy erilaisia tasoja silloin, kun aihe on tuttu ja läheinen. Siksi säästelinkin lukiessani viimeiseksi kahta esseetä. Toinen oli jo aikaisemmin mainitsemani Reko, toinen oli Skavabölen poikia käsittelevä Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa). Vaikka Arnkil kirjoittaa Zaida Bergrothin elokuvaversiosta ja omat muistoni ovat Q-teatterin alkuperäisistä näytelmistä, kokemukset teoksesta tuntuivat kohtaavan ja kommunikoivan. Essee nosti esiin muistoja ja sai melkein tavoittamaan niitä fyysisiä tuntemuksia, joita Skavabölen pojat aikoinaan herätti, minussa ja selvästi myös Arnkilissä. Taideteos siis tosiaan jatkoi elämäänsä launtaiesseen kautta.

Muissa blogeissa: Donna Mobilen Leena oli lukemisen jälkeen täydellisen piristynyt ja iloinen; Hannan mielestä Arnkil on samanaikaisesti pehmeä ja terävä; "Mahtavaa", sanoo puolestaan Helmi K.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Graafinen suunnittelu: Aleksi Salokannel
Siltala, 2014 

12 kommenttia:

  1. Hyvä arvio! Olen iloinen, että pidit Lauantaiesseistä myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna. :) Lauantaiesseet oli juuri niin mainio kuin etukäteen uumoilinkin.

      Poista
  2. Olisipa kiehtovaa lukea esseitä. Arnkilin kirjasta kirjoitat niin houkuttelevasti, että tekisi mieli tarttua tähän.

    (P.S. Meillä oli muutamia samoja suosikkeja vuodelta 2014: Ghana ikuisesti, Aitta, Kankimäen kirja... Ei mitenkään yllättävää. ;) Ja Lasten kirja sekä Vihreän lohikäärmeen kylä! <3 )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, esseiden lukeminen on välillä virkistävää kuin happihyppely. Suosittelen Arnkiliä lämpimästi.

      Ja yhteiset suosikit eivät tosiaan enää tässä vaiheessa kauheasti yllätä. :D

      Poista
  3. Tämän haluan lukea, halusin jo aiemmin ja nyt tuli mainio muistutus taas. Voi kun löytäisi jostain tiensä tänne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, toivottavasti saat kirjan käsiisi. Lauantaiesseet oli hieno kokemus.

      Poista
  4. Tämä on ollut mielessä. Luen jossain vaiheessa. Kiitos kun muistutit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, kannattaa lukea, ehdottomasti. Ennemmin tai myöhemmin.

      Poista
  5. Oi, menin heti kirjaston sivuille ja ntikoihin metästämään tätä teosta, kun luin tämän tekstisi. Pistän nimen muistiin. Tämä minun on ehhdottomasti luettava!

    iitos hienosta, innostavasta arviosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta! Lauantaiesseet on minusta kirja, jota voi suositella melkein kenelle tahansa, jota taide jossain muodossaan kiinnostaa. Hienoa, jos sinäkin luet tämän.

      Poista
  6. p.s. Innostus sai näköjään typottamaankin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, innostuksesta johtuva typotus on ihan positiivista. :)

      Poista