Deborah Levy: Uiden kotiin

Joskus tekee mieli lukea vuodenaikakirjallisuutta. Vuodenaikakirjallisuus voi tarkoittaa sitä, että kesällä haluaa lukea kirjoja, joiden tapahtumat sijoittuvat kesään: kuumille kesäkaduille, helteessä läkähtyviin kaupunkeihin tai suolantuoksuiseen saaristoon. Tai se voi tarkoittaa sitä, että yhdistää tiettyyn vuodenaikaan tietynlaisen kirjallisuuden: syksyllä mieli kaipaa runoja, kesällä houkuttelevat paksut klassikot.

Deborah Levyn Uiden kotiin täyttää vuodenaikakirjallisuuden ehdot molemmilla tasoilla. Toukokuun yllätyshelteet saivat minut kaipaamaan luettavaksi kesäkirjaa, ja poimin Levyn kirjan lukupinosta, koska takakannessa puhutaan Nizzan kuumista rantabulevardeista ja huviloista uima-altaineen. Kirja onkin täynnä keskikesän tuntua, painostavaa kuumuutta, hikoilevia ihoja ja raskaita tuoksuja.

Yllättäen kirja vastasi muutenkin aika lailla käsitystäni hyvästä kesäkirjasta. Se on unenomainen pienoisromaani, jossa tunnelma on tarinaa olennaisempi. Se rakentuu irrallisista kohtauksista, joiden väliin jää paljon ilmaa ja kysymyksiä. Se on arvoituksellinen, hiukan ahdistava ja kummallisen kiehtova. Se lipuu eteenpäin verkkaisesti, pysähdyttäen lukijan samaan raukeaan tunnelmaan kuin kirjan ahdistuneet henkilöhahmot.

Henkilöt ovat Levyn kirjassa enemmän tyypiteltyjä hahmoja kuin moniulotteisia ihmisiä, mutta se ei tässä kirjassa haittaa, koska koko asetelma on enemmän maalauksellinen ja unenomainen kuin realistinen. Keskiössä säteilevä punatukkainen Kitty on kaikkein koristeellisin hahmo – alastomana tai risaisissa kesämekoissa esiintyvä, ihmisten salaisuuksien läpi näkevä mielenterveysongelmista kärsivä nuori nainen saattaa olla todellinen tai pelkkä näky, yksi niistä unikuvista, jotka ympäröivät huvilan kesäasukkaita.

Viihdyin erinomaisesti Levyn kirjan tunnelmissa, sen sottaisen kuumissa maisemissa. Uiden kotiin ei ole kepeä kesähuvittelu vaan siinä on uhan ja vaaran tuntua, kuten tämän tyyppisessä kesäkirjassa kuuluukin olla. Ja samalla siinä on kuitenkin kepeyttä, huolemttomuutta, joutilasta loikoilua ilta-auringon valossa. Melko täydellistä vuodenaikaluettavaa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Omppu, Linnea, bleue, Katja ja Jassu.

Deborah Levy: Uiden kotiin (Swimming Home, 2011)
Suom. Laura Vesanto
Kansi/kannen kuva: Outi Vihlman/Galina Gallo
Fabriikki kustannus, 2016

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Hyllynlämmittäjät-haaste on kerrassaan mainio – olen aivan innoissani siitä, kuinka monta kiinnostavaa kirjaa olen jo ehtinyt tänä vuonna lukea omasta hyllystäni! Syystä tai toisesta joihinkin kirjoihin ei vain tule tartuttua, mutta kun ne on haasteen myötä pinonnut valmiiksi kasaksi odottamaan, kirjat päätyvätkin luettavaksi melkein itsestään. Merkillistä, miten lukijan mieli toimii!

Paolo Giordanon Ihmisruumis oli saanut jäädä lämmittelemään hyllyä useammastakin syystä. Pidin paljon Giordanon esikoisesta Alkulukujen yksinäisyys (joka sekin sai tosin aikoinaan odottaa lukuvuoroa useamman vuoden), joten kynnys tarttua Ihmisruumiiseen pääsi nousemaan korkeaksi. En juurikaan lue sotakirjallisuutta, ja vierastin lähtökohtaisesti kirjaa, joka kuvaa italialaisia sotilaita komennuksella Afganistanissa. Kirjaan tarttumista jarrutti myös se, etten ollut lukenut kirjasta kovinkaan innostuneita arvioita. Kaikista näistä syistä pelkäsin pettyväni Ihmisruumiiseen.

Kaiken tämän vaikeilun jälkeen pidin loppujen lopuksi Ihmisruumista todella paljon. Kirja on synkkä ja masentava, vaikkakin pinnaltaa aika kepeä, melkein veijarimainen. Näennäinen kepeys tekee kirjasta helppolukuisen, ja teoksen kylmät pohjakerrokset hiipivät mieleen ikään kuin hidastetusti, hiukan myöhässä.

"Cederna ja Ietri treenaavat penkissä auringonpaisteen alla. He ovat nostelleet itse kyhättyjä painoja, ja nyt he tekevät erilaisia vatsalihasliikkeitä: suoraan ja kiertäen, jotta kaikki lihakset tulevat käyttöön. Keho on rakennettava pala palalta, systemaattisesti, vaikka on paljon ihmisiä, jotka eivät sitä tajua. Kuntosalilla monet toistavat muutamaa samaa harjoitusta, Heillä ei ole hajuakaan, mistä hommassa on kyse."

Giordano ei varsinaisesti kuvaa sotaa vaan enemmänkin ihmisen mieltä ja ruumista sodassa. Giordanon sotilaat ovat suurimman osan komennustaan täydellisen pitkästyneitä ja vailla virikkeitä. Ikävystyneisyyteen sekoittuu pelko sodan ja kuoleman läheisyydestä. Levottomuus ja tylsistyminen purkautuvat typerinä tempauksina, kiusantekona ja mielen turruttamisena huumeilla ja lääkkeillä. Kun miehet sitten joutuvat keskelle taistelua, heistä ei kuoriudu sankareita, vaan he ovat edelleen vain hauraita ihmisruumiita, jotka voivat hetkessä lakata olemasta.

Kirjan ihmiset ovat korostetun ruumiillisia. Heitä runtelevat kuume ja ripuli, luodit ja pommit, seksuaalinen väkivalta ja huumeet. He hikoilevat, ulostavat, hilseilevät ja vuotavat verta. Ihmisruumiit tappavat ja tulevat tapetuiksi ja kaipaavat lähelleen toista ihmisruumista, toveria tai rakastettua. Entä ihmisen mieli? Tuhoaako sota ihmismielen vai paljastaako se jotakin, mikä on aina ollut olemassa?

Giordanon kirjoitustyylissä on jotakin, mikä miellyttää minua suuresti. Se on elävää mutta samalla hiukan etäistä, hiukan sivusta katsovaa. Rankoistakin asioista kirjoitetaan ikään kuin toteavasti, liikoja kauhistelematta. Jonkun muun kertomana olisin todennäköisesti vierastanut Ihmisruumiin tarinaa, mutta Giordanon kirjoittamana se vetosi niin voimakkaasti, että tämä hyllynlämmittäjä saa edelleen jäädä hyllyyni.

Ihmisruumiista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja, Nanna, Anneli, Omppu ja Mai Laakso.

Paolo Giordano: Ihmisruumis (Il corpo umano, 2012)
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2014

John Galsworthy: Omenapuu

"Jos he olisivat puhuneet, olisi kaikki samassa hetkessä muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään."

John Galsworthyn pienoisromaani Omenapuu kertoo tutun tarinan yläluokan nuorukaisen ja maalaistytön tuhoon tuomitusta romanssista. Itse tarinassa ei ole varsinaisesti mitään erityisen poikkeavaa tai yllättävää, mutta Galsworthyn kerronnassa on sävyjä ja tasoja, jotka viehättävät ja tuovat yksinkertaiseen kertomukseen syvyyttä.

Frank ja Stella Ashurst ovat hopeahääpäivänään päättäneet matkustaa Torquayhin, jossa he ovat 26 vuotta aikaisemmin ensimmäisen kerran tavanneet toisensa. He pysähtyvät lounastauolle nummelle, joka viehättää "romanttisia seutuja" rakastavaa Stellaa. Sillä aikaa kun Stella maalaa vesiväriharjoitelmaa, Frank katselee keväistä maisemaa. Ja äkkiä hän tunnistaa paikan ja muistaa, ettei ainoastaan Stella hurmannut häntä 26 vuotta sitten: tuolla samalla seudulla hän oli kohdannut myös tummatukkaisen Meganin, jonka katse oli aamukasteen kirkas. Muistoissaan Frank palaa menneeseen kevääseen ja lyhyeen romanssiin Meganin kanssa.

Galsworthyn kerronta jättää paljon sanomatta, ja merkitykset löytyvät suureksi osaksi rivien välistä. Tämän vuoksi Omenapuu on myös mahdollista lukea varsin monin eri tavoin. Sen voi lukea katkeransuloisena rakkaustarinana ja nauttia kahden nuoren pakahduttavasta ensirakkaudesta. Sen voi nähdä psykologisena muotukuvana Frank Ashurstista ja tämän moraalisesta kamppailusta. Sen voi ottaa kuvauksena brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Tai sitä voi lukea nauttien keväästä, kukkivista omenapuista ja öisistä kuutomoista: heräävä luonto rinnastuu nuorten päähenkilöiden heräävään seksuaalisuuteen, kauneuden ja rakkauden kaipuuseen.

Frank Ashurst on päähenkilönä ristiriitainen: hän on miellyttävä ja samaistuttava mutta myös heikko ja itsekeskeinen. Hän rakastaa kauneutta, ja hänen rakkautensa Megania kohtaan onkin ennen kaikkea rakkautta tytön kauneutta kohtaan. Megan ei ole hänelle niinkään yksilö vaan edustaa puhtautta, viattomuutta ja kauneutta. Frank käy mielessään kamppailua siitä, miten hänen tulisi toimia suhteessaan Meganiin – kuinka hän voisi toimia oikein ja kunniallisesti – mutta hän ei oikeastaan missään vaiheessa mieti sitä, kuinka hänen tekonsa vaikuttavat Meganiin vaan sitä, kuinka ne vaikuttavat häneen itseensä. Galsworthy ei kuvaa Frankia sen paremmin sankarina kuin konnanakaan, vaan tämä on tavallinen ihminen, oman aikansa ja yhteiskuntaluokkansa tapojen ja moraalikäsitysten tuote.

Omenapuu on viehättävä kirja, jonka tunnelmassa on kevään suloista kuisketta ja katoavan kauneuden aiheuttamaa surumielisyyttä. Kirjan kielessä on – ainakin suomennoksessa – vanhanaikaista koristeellisuutta ja maalailevuutta, joka tukee kirjan menneen ajan maailmaa hyvin. Tämä on sellainen kirja, jonka pariin voisin hyvin kuvitella palaavani myös tulevina keväinä, vuodenaikakirja parhaasta päästä.

Luin Omenapuun osana Hyllynlämmittäjät-haastetta, ja tämä hyllynlämmittäjä saa jäädä hyllyyni jatkossakin, minulle hyvin rakkaiden Forsytein tarun ja Nykyaikaisen komedian rinnalle.

Omenapuusta ovat kirjoittaneet myös Katja, tuijata, hdcanis, Katja, Elina ja riitta k.

John Galsworthy: Omenapuu (The Apple Tree, 1916)
Suom. Vieno Koskenniemi, V. A. Koskenniemi
WSOY, 1945

Juri Nummelin: 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa

Millainen on kirjan ja elokuvatulkinnan suhde? Kirjan voi sovittaa elokuvaksi hyvin monin eri tavoin. Elokuva voi olla lähinnä kirjan kuvittamista, vailla suurempaa pyrkimystä elokuvallisuuteen tai itsenäiseen tulkintaan. Elokuva voi olla uskollinen kirjan tarinalle mutta kadottaa sen hengen. Toisaalta elokuva saattaa muuttaa kirjan tarinaa varsin paljonkin ja pysyä silti uskollisena kirjalle. Kirja saattaa olla vain lähtökohta, jolla ei ole juuri mitään yhteistä elokuvatulkinnan kanssa. Ja elokuva voi myös olla – uskokaa tai älkää – parempi kuin kirja.

Juri Nummelin on aikaisemmin kirjoittanut kirjojen elokuvatulkinnoista 50 kirjaa ja 50 elokuvaa -teoksen, jota en ole lukenut. Kirjastosta bongasin kuitenkin tämän suomalaisen vastineen, ja vanha filmifiriikki minussa tarttui kirjaan välittömästi.

Erityisesti aloittelevana elokuvahulluna luin mielelläni tällaisia "listakirjoja", koska niistä sai sekä tietoa että vinkkejä siitä, mitkä kaikki leffat pitäisi elämän aikana nähdä. Listakirjat ovat myös mukavan kevyttä luettavaa, koska niistä voi poimia houluttelevat palaset ja hypätä yli ne, jotka eivät syystä tai toisesta niin kiinnosta.

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa on kattava katsaus suomalaisten kirjaelokuvien historiaan. Kirjan alussa on pikaiset esittelyt suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan historiasta, jonka jälkeen 50 kirjaa ja elokuvaa käsitellään kirjojen julkaisujärjestyksessä, alkaen Kalevalasta ja päättyen Mielensäpahoittajaan. Mukaan mahtuu niin kirjojen kuin elokuvienkin puolelta tunnettuja klassikkoja, kansansuosikkeja, unohdettuja teoksia ja omalaatuisia kummallisuuksia.

Miehet hallitsevat väistämättä taiteilijoiden listaa, onhan elokuva-ala suomessa(kin) ollut hyvin miehinen taiteenala, mutta naiskirjailijoita ja -ohjaajia on kuitenkin nostettu kiitettävästi esiin. Listoilta löytyy hyvin monenlaista genreä saduista dekkareihin ja komedioista romantiikkaan. Yleensäkin Nummelinin valitsemat teokset ovat ilahduttavan erilaisia eivätkä aina niitä kaikkein ilmeisimpiä.

Osassa teksteistä Nummelin keskittyy lähinnä juonen summaamiseen sekä teoksen tekemisen ja vastaanoton kuvaamiseen, mutta mielenkiintoisempia ovat ne esittelyt, joissa päästään kunnolla vertailemaan kirja- ja elokuvaversioita, tai ne joissa Nummelinin omat mielipiteet ja tulkinnat pääsevät selkeimmin esille. Tulkintaa ja arviointia olisin kieltämättä kaivannut kirjaan enemmänkin. Teksteistä voi huomata, että toiset teokset ovat Nummelinille itselleen merkityksellisempiä (hyvässä tai pahassa) kuin toiset, ja niiden kohdalla kirjoituksetkin ovat kiinnostavimmillaan. Kaikkien parasta on tietysti se, kun on itsekin sekä lukenut kirjan että nähnyt elokuvan ja voi lukiessaan lisätä omat mielipiteensä mukaan keskusteluun.

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa oli mukava ja nopeasti lukaistava kirja, ja jos 50 kirjaa ja 50 elokuvaa osuu tielleni, luen varmasti myös sen. Voi jopa olla, etten jää vain odottelemaan, tuleeko kirja vastaan vaan etsin sen ihan itse käsiini.

Juri Nummelin: 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa
Avain, 2017

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit

In transit on liikettä, lähtemistä, kaipuuta toiseen paikkaan tai aikaan. Se on etsimistä, halua kokea jotakin, mikä saa tuntemaan että on elossa. Se on elämää, jatkuvaa muutosta, jatkuvaa uudistumista, jossa mikään ei ole pysyvää.

Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa ihmiset lähtevät, palaavat, pakenevat ja jäävät. Galadriel on nuori nainen, joka ei osaa juurtua minnekäään, mutta joka tekee väliaikaisen kodin niin Lontooseen, Bombayhin kuin Los Angelesiinkin. Juuri nyt Galadriel on kuitenkin palannut lapsuuden maisemiinsa, keltaiseen taloon, josta hän on aina halunnut pois.

Keltaisessa talossa asuu myös isotäti Vera, joka on aikanaan myös lähtenyt. Tosin vain Helsinkiin, mutta maailma oli ennen pienempi ja Helsinki melkein yhtä kaukana kuin Lontoo nyt. Isoisä Sem puolestaan lähti Tukholmaan asti ja palaa muistoissaan noihin aikoihin maatessaan nyt vanhana ja hauraana rakentamansa talon yläkerrassa. Jossain kaukana, menneisyydessä tai kuvitelmissa matkustaa myös Fridtjof Nansen jäänsinisine silmineen.

"Otan mitä on tullakseen. Tämä on suurenmoista, säkenöivää; täällä maa pyörii akselinsa ympäri ja minä otan riskit. Joten tulkoot. Minä olen täällä."

Ihminen voi olla liikkeessä niin ruumiissaan kuin mielessään. Joskus mielen liikkeeseen tarvitaan myös fyysistä liikettä, paikan ja olosuhteiden muutosta. Toisaalta mieli voi kulkea kauas, menneisyyteen tai kuvitelmiin silloinkin, kun ihminen istuu keltaisen talon pihalla puutarhakeinussa. Muistot ja haaveet kuljettavat kirjan henkilöhahmoja siinä missä lentokoneet ja laivatkin. Muutosta ja liikettä heijastavat kirjassa myös rakkaus ja seksi, kohtaamiset ihmisten välillä, toisiinsa sulautuvat kehot.

Taivassalon teksti virtaa ilmavasti ja vaivattomasti, ja lukija keinuu sen tahdissa kuin laineilla. Teksti on toisteista ja kehämäistä mutta samalla avaraa ja yllättävää. Kieli kulkee henkilöhahmojen ajatusten ja muistojen tahdissa, se palaa aina uudelleen tiettyihin iskulauseisiin ja tähtihetkiin, kalvamaan jääneisiin asioihin tai haaveisiin.

In transit oli minulle ihastuttava lukuelämys, jonka ei olisi suonut loppuvan ollenkaan. Kirjassa on pituutta reilusti yli 400 sivua, eikä siinä varsinaisesti tapahdu mitään, mutta mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä intensiivisemmin uppouduin sen maailmaan, ja tuntui että aloin hengittää kirjan tahdissa. Ihan pienen moitteen esittäisin siitä, että kirjan loppu tuntui hiukan töksähtävältä, ja siltä että siinä haluttiin vähän liikaa saattaa asioita sopivaan päätökseen. Minusta vielä avoimempi lopetus olisi sopinut kirjan luonteeseen paremmin. Tämä oli kuitenkin hyvin pieni kauneusvirhe muuten aivan täydellisessä kirjassa.

In transitista ovat kirjoittaneet myös Tuomas, Maisku, Kaisa Reetta, riitta k, Ulla ja Omppu.

Hannela Mikaela Taivassalo: In transit (In transit)
Suom. Raija Rintamäki
Kansi: Sanna Mander
Teos & Förlaget, 2016 

Sari Kivistö & Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus

Sari Kivistö ja Sami Pihlström puolustavat uutuskirjassaan sivistystä ja erityisesti humanistisia tieteitä voimakkaasti – paikoitellen jopa kärkkäästi. Kirjassa esitellään akateemista elämänmuotoa, yliopistojen ja tieteellisen tutkimuksen historiaa sekä  kirjallisuuden ja kirjastojen merkitystä. Samalla kirja kritisoi populismia, hyötyajattelua ja päivänpolitiikkaa, jotka uhkaavat akateemisia arvoja. Kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, että humanistinen sivistys ja tieto ovat inhimillisen elämän keskeisiä piirteitä: ne ovat heidän mukaansa edellytys sille, että tietoa ja tutkimusta voidaan yleensäkin tuottaa, ja ne ovat myös vastalause populismille ja väärälle tiedolle.

Sivityksen puolustus on yleistajuinen ja varsin kattava puheenvuoro akateemisen sivistyksen historiasta ja merkityksestä. Toisaalta se on selkeästi kannanotto omaan aikaamme ja sellaisiin arvoihin, jotka uhkaavat tuota sivistystä. Kirjoittajat nousevat vastustamaan kapeakatseista hyötyajattelua, jossa akateeminen tutkimus pyritään määrittelemään sen tuottaman välittömän arvon mukaan. Tieteen ja tutkimuksen arvoa ei voi määritellä sen mukaan, kuinka paljon ne tuottavat rahallista arvoa, tai kuinka hyvin niitä voidaan soveltaa, tai kuinka paljon mainetta ne tuovat tutkijalle ja yliopistolle. Tiede ja tutkimus ovat arvokkaita itsessään. Tiedettä tieteen vuoksi, taidetta taiteen vuoksi, julistavat kirjoittajat.

Olisin mielelläni innostunut tästä kirjasta. Olen sen perusväittämien kanssa täysin samaa mieltä, ja nousisin mielelläni barrikadeille yliopistojen, sivistyksen ja kirjastojen puolesta. Kuitenkaan kirja ei onnistunut kirvoittamaan minussa mitään riemunkiljahduksia. Ehkä ongelma oli juuri se, että olin suurimmaksi osaksi samaa mieltä kirjan kanssa – se ei juurikaan haastanut tai tarjonnut uusia oivalluksia. Samanmielisistä kirjoista voi totta kai innostua, mutta silloin niiden täytyy joko olla niin hyvin kirjoitettuja, että sitä innostuu jo pelkästään ilmaisun terävyydestä ja kauneudestä tai haastaa samanmielisyyden ohella kyseenalaistamaan joko omia tai kirjoittajan ajatuksia.

Kivistö ja Pihlström kirjoittavat useasti tieteellisen ajattelun jatkuvasta itsekriittisyydestä ja -korjaavuudesta, mutta tässä kirjassa he eivät kyseenalaista akateemista ajattelua tai perinnettä oikeastaan millään tavalla. Toki tässä on kyseessä nimenomaan akateemisen ajattelun puolustus, mutta jonkinlainen kritiikki tai kyseenalaistaminen olisi voinut tarjota lukijalle vähän enemmän pureskeltavaa.

Se, mikä minua kirjassa eniten häiritsi, oli kuitenkin sivuilla vilahteleva ilkyily. Teos on ehkä syntynyt osittain yliopistoihin kohdistuvan kritiikin ja leikkausten aiheuttamasta turhautumisesta ja suuttumuksesta. Valitettavasti tuo turhautuminen näkyy kirjassa ikävänä piikittelynä. Kirjoittajat moittivat päättäjiä, jotka puhuvat halveksuvaan sävyyn "kaikenmaailman dosenteista", mutta ovatko he itse yhtään parempia nälviessään konsulteille tai brändiajattelijoille?

Vaikka en innostunut Sivistyksen puolustuksesta niin paljon kuin olisin toivonut, on kirjan perusajatus kunnioitettava. Yliopistojen, sivistyksen, totuuden etsimisen ja kirjallisuuden puolustaminen on tärkeää ja ihailtavaa, ja vaikka kirjan tyyli ei juuri minuun uponnutkaan, on tällaiselle puheenvuorolle varmasti tilausta.

Sari Kivistö, Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan?
Kansi: Jukka Aalto
Gaudeamus, 2018 

Donna Tartt: Tikli

Suhteeni Donna Tarttin on sellainen, etten oikein pysty kirjoittamaan Tarttin kirjoista kirjoittamatta suhteestani Donna Tarttiin. Kerrottakoon siis, että suhtaudun Tarttiin lähes fanityttömäisellä ihailulla, ja että Jumalat juhlivat öisin  on minulle erittäin tärkeä ja rakas kirja – yksi kaikkein rakkaimmista. Jumalat kosketti minua aikoinaan sellaisella tavalla, johon vain harvat kirjat pystyvät, ja jota on vaikea selittää. Mutta jotain ehkä kertoo se, että jos 9-vuotiaana katselin maailmaa L. M. Montgomeryn Anna-kirjojen kautta, 19-vuotiaana katselin sitä Jumalien kautta.

Tarttin toinen kirja Pieni ystävä oli Jumalien jälkeeen väistämättä pettymys, vaikka pidin siitäkin kohtalaisen paljon. Ihailuani Tarttia kohtaan pettymys ei laimentanut, ja olin suorastaan häikäistynyt, kun olin Tiklin ilmestymisen aikoihin kuuntelemassa Tarttin haastattelua Akateemisessa kirjakaupassa. Pienikokoinen ja maalauksellinen Tartt tuntui hiukan epätodelliselta, hiukan siltä kuin hän olisi astunut maailmaamme jonkun oman kirjansa lehdiltä. Ihastuksissani ajattelin lukevani Tiklin heti, mutta sitten jonkinlainen rimakammo estikin kirjaan tarttumisen. Vasta nyt, Hyllynlämmittäjät-haasteen myötä sain kirjan luettua.

Näistä lähtökohdista on varmaan selvää, etten pysty suhtautumaan Tikliin vain yhtenä kirjana muiden kirjojen joukossa. Luin kirjaa aluksi korostetun tarkkaavaisena, miettien koko ajan, mitä mieltä olen lukemastani. Onneksi alkuhaparoinnin jälkeen tarina ja Tarttin kerronta veivät minut mukanaan, ja uppouduin kirjan vietäväksi. Lukemista sävytti kuitenkin koko ajan jonkinalainen Tartt-asenne: erityinen onnellisuus kirjan ollessa parhaimmillaan ja suvaitsevainen ymmärtäväisyys kirjan jäädessä junnaamaan paikoilleen tai lähtiessä väärille raiteille.

Tikli ei siis missään nimessä ole virheetön kirja, mutta pidin siitä kaikkine virheineenkin todella paljon. Kirja on liian pitkä, välillä epäuskottava ja välillä omaan makuuni liian hurjiin juonenkäänteisiin heittäytyvä, mutta se on myös viipyilevä ja surumielinen, hitaasti kasvava kertomus, jonka maailmaan on helppo kadottaa itsensä.

Tikli on kertomus surusta ja syyllisyydestä. 13-vuotias Theo Decker menettää äitinsä taidemuseoon tehdyssä terrrori-iskussa. Iskussa itsekin loukkkaantunut Theo tulee puolivahingossa varastaneeksi museosta Carel Fabritiuksen Tikli-maalauksen, jota hänen äitinsä oli rakastanut. Theo kantaa syyllisyyttä äitinsä kuolemasta ja myös varastetustamaalauksesta. Tikli merkitsee Theolle turvaa ja kauneutta – se muistuttaa häntä äidistä ja kaikesta mikä maailmassa on oikein ja paikoillaan – mutta samalla sen läsnäolo on jatkuva muistutus Theon syyllisyydestä ja virheistä, menetyksestä ja kuolemasta.

Äitinsä menettänyt Theo ei löydä itselleen paikkaa maailmassa. Hän hakee turvaa isästään, ystävistään ja erilaisista vanhempien korvikkeista mutta joutuu kokemaan menetyksen ja hylkäämisen tunteet yhä uudelleen. Theo elää jonkinlaista varjoelämää, jossa tunteet ja teot ovat usein todellisuuden jäljittelyä tai valhetta. Aitoa tunnetta  edustavat ehkä vain Tikli sekä Pippa-niminen tyttö, johon Theo on pakkomielteisen rakastunut. Tikli on kuitenkin varastettu ja Pippa saavuttamaton, joten molmepien tuottamaan onneen sekoittuu tuskaa.

Tarttin maailmaa sävyttää kaiken läpäisevä melankolia. Elämän perussävyt ovat tummia ja synkkiä, ja onnellisimpiakin hetkiä tuntuu värittävän tietoisuus niiden katoavaisuudesta. Tunnelmassa on nostalgista haikeutta, kaipuuta menetettyä onnea kohtaan. Siinä on pölyisiä vanhoja huonekaluja, hämäriä huoneita joihin valo siivilöityy kaihtimien raoista, kuihtuneita kukkia ja kynttilöiden valoa. Siinä on synkkyyttä ja kuolemaa, mutta myös kauneutta ja rakkautta.

Minulle Tiklin voima olikin juuri tunnelmassa ja tunteissa. Vaikka tapahtumat eivät aina tunnu olennaisilta tai uskottavilta, Theon tunteisiin ja ajatuksiin on helppo uskoa. Ja vaikka tarina kävi välillä tyhjäkierroksilla, kirjassa oli sellaista kerronnan lumoa, joka kantoi turhienkin jaksojen yli. Ja tuon lumovoiman vuoksi rakastan Tikliä – ja Donna Tarttia.

Entä saako tämä hyllynlämmittäjä jäädä edelleen hyllyni? Totta kai saa, onhan se Donna Tarttia.

Tiklistä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Laura, Kirsin Book Club, Katja ja Omppu.

Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch, 2013)
Suom. Hilkka Pekkanen
Kansi: Keith Hayes
Kannen kuva: Carel Fabritius, Tikli, 1654
WSOY, 2014

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Chick-lit-dekkari ei lähtökohtaisesti kuulosta sellaiselta kirjalta, johon ensimmäiseksi tarttuisin. Enkä luultavasti olisi tarttunut tähän Anniina Tarasovan esikoiromaaniinkaan, jos kustantaja ei olisi lähettänyt siitä arvostelukappaletta. Kun kirja kuitenkin luettavaksi tarjoutui, ajattelin että pieni viihdepläjäys ei ehkä vaihteeksi tekisi pahaa. Viihde on vaikea laki, mutta parhaimmillaan se voi tehdä oikein hyvää.

Vaikka kirjan tyylilaji arvelutti, Venäläisissä tilikirjoissa oli muutama kiinnostava tekijä. Ensinnäkin minua ilahdutti se, että päähenkilö on ammatiltaan tilintarkastaja. Virkistävän erilaista! Toiseksi kiinnosti kirjan sijoittuminen Venäjälle ja venäläisen kulttuurin kuvaus. Ja kolmanneksi minua veti puoleensa Sanna-Reetta Meilahden mainio kansikuva: tuntui että olisi synti jättää näin hienon näköinen kirja lukematta.

Kirjan päähenkilö Reija Wren saa komennuksen tekemään sisäistä tarkastusta Pietariin. Urallaan eteenpäin pyrkivä ja isänsä varjosta pois pyristelevä Reija tarttuu työtehtävään innolla, eikä häntä lannista pätkääkään se, että työtehtävän hoitamista tunnutaan alkumetreiltä lähtien häiritsevän ja suorastaan sabotoitavan. Työasioiden lisäksi Reijaa pitävät kiireisinä kuohuviinin huuruiset pitkät illat ja ympärillä pyörivät miehet suomalaisesta sulhasesta venäläisiin hurmureihin.

Miten minulle sitten kävi viihdekirjan vietävänä? Rehellisesti sanottuna on pakko myöntää, ettei tämä kirja ollut yhtään minun juttuni. Se oli makuuni ihan liian juonivetoinen, eikä kirjan jännärijuoni vienyt minua ollenkaan mukanaan. Henkilöhahmoihinkaan en saanut minkäänlaista otetta, eivätkä Reijan mieskuviot kiinnostaneet. Moni on kirjan parissa viihtynyt, joten kyse ei ole siitä, että kirja olisi tylsä, vaan siitä että itse tylsistyn tällaisten juonikuvioiden parissa.

Se, mikä kirjassa toimi ja mikä sai lukemaan sen loppuun asti, oli venäläisen miljöön ja kulttuurin kuvaus. Se tuntui aidolta, maistuvalta ja tuoksuvalta ja rehevältä. Muutenkin Tarasova osaa tunnelman luomisen taidon: kirjassa on nuoruuden rauhattomuutta, valvottuja öitä ja päänsärkyisiä aamuja, samanaikaista huolettomuutta ja levottumuutta.

Ei minun kirjani, mutta heille, jotka osaavat arvostaa genren ominaispiirteitä, Venäläiset tilikirjani luultavasti tarjoaa ihan kelpo viihdettä mukavan persoonallisilla mausteilla.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Amma, Omppu, Kirjakko ruispellossa, riitta k ja Arja.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
Gummerus, 2018

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Kamila Shamsie punoo Poltetuissa varjoissa yhteen sukutarinan ja lähihistorian tapahtumat. Henkilökohtainen ja poliittinen todellakin yhtyvät kirjassa, jossa atomipommi vie rakastetun, siirtomaavallan mureneminen erottaa ihmiset toisistaan ja imperialismi vie kohti henkilökohtaisia tragedioita. Kirjan keskiössä on japanilainen Hiroko Tanaka, joka kokee läheltä Nagasakin atomipommin, Intian jakautumisen, Afganistanin sodan ja WTC-iskut. Ystävyys, rakkaus ja vanhemmuus sekoittuvat kirjassa sotaan, terrorismiin ja ideologioihin.

Shamsie onnistuu kuljettamaan pienet ihmisensä varsin onnistuneesti ja uskottavasti läpi historian myrskyjen. Hänen henkilönsä eivät suurimmaksi osaksi ole niitä, jotka vaikuttavat aktiivisesti historian tapahtumiin, vaan historia vaikuttaa heihin. Paikoitellen juonenkäänteet tosin ovat ehkä hiukan liian dramaattisia ja kohtalonomaisia, mutta kokonaisuus toimii kuitenkin tyylikkäästi.

Poltetuissa varjoissa ihmiset kohtaavat yli kansallisuuksien, sukupuolen ja uskonnon asettamien rajojen, mutta he ovat myös näiden rajojen rakentajia ja uhreja. He ovat usein voimattomia valtioiden, uskontojen ja muiden suurien voimien puserruksissa. Mitä pieni ihminen voi tehdä, kun suurvallat päättävät pienten maiden kohtalosta, kun uskonnon nimissä tapetaan ihmisiä tai kun asekauppa on vain bisnestä bisneksen joukossa? Ainakin hän voi pyrkiä siihen, että kohtaisi toisen ihmisen aina ihmisenä, tuntuu Shamsie sanovan. Siihen, ettei ihminen olisi rotu, kansallisuus tai uskonto – siihen ettei ihmisiä nähtäisi vihollisena, pelinappulana maailmanpolitiikan näyttämöllä tai välttämättömänä uhrauksena sodassa.

Poltetut varjot oli toinen tänä vuonna lukemistani hyllynlämmittäjistä. Olen tyytyväinen, että haaste sai minut tarttumaan Shamsien kirjaan, sillä se oli laadukas ja mukanaan vienyt lukuromaani, joka tarjosi viihdyttämisen lisäksi ajattelemisen aihetta. Kovin mieleenpainuva kirja ei kuitenkaan ollut: luin kirjan kuukausi sitten, eikä lukumuistijälki ole enää erityisen voimakas. Shamsien kirja on hyvä, mutta ei ehkä hirveän persoonallinen, eikä se siten jäänyt mieleen viipyilemään. Tämä hyllynlämmittäjä saa siis lähteä kiertoon etsimään seuraavaa lukijaa.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Kaisa, Leena, Katri ja Annika.

Kamila Shamsie: Poltetut varjot (Burnt Shadows, 2009)
Suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2010

Han Kang: Ihmisen teot

"Haluan nähdä ampujan ja käskyn antajan kasvot, häilyä kuin lepattava liekki niiden yläpuolella heidän nukkuessaan, pujahtaa heidän uniinsa, hulmuta otsan ja suljettujen luomien päällä, kunnes pääsen niiden läpi. Kunnes he näkevät painajaisissaan kerran toisensa jälkeen, millaiset silmäni olivat, kun vuodin kuiviin. Kunnes he kuulevat minun kysyvän vaativasti: miksi?"

Pohjaton suru. Suuri toivottomuus. Nuo tunteet tuntuvat hallitsevan Han Kangin Ihmisen tekoja. Kirja kuvaa vuoden 1980 kansannousua Etelä-Korean Gwangjussa, kansannousun väkivaltaista tukahduttamista ja sen jälkiseurauksia, jotka kantavat nykypäivään asti. Se kertoo julmasti tapetuista opiskelijoista, suremaan jäävistä vanhemmista, kidutuksen uhreista jotka tukahduttavat tunteensa juomalla itsensä joka ilta tainnoksiin. Se kertoo sensuurista, muistamisesta ja yrityksestä unohtaa.

Kirja kuvaa julmuutta paikoitellen melkein sietämättömällä tarkkuudella, mutta väkivaltaa enemmän kirja kuvaa sitä, millainen vaikutus koetulla väkivallalla on ihmiseen ja ihmisen mieleen. Juuri tästä kumpuaa se toivottomuuden tunne, joka tihkuu Ihmisen tekojen joka sivulla. Kukaan ei selviä väkivallan teoista ehjänä, eivät ne joiden ruumiit kasataan ihmistorniksi metsänreunaan toukokuussa 1980, eivätkä ne joiden kidutetut ruumiit tekevät hiljaista kuolemaa vuodesta toiseen. Gwangju vaikuttaa korealaisten mielissä kuin radioaktiivinen myrkky – se heijastuu jokaisessa uudessa mielivaltaisessa väkivallan teossa.

Han Kang kirjoittaa tarinaansa tietyllä etäisellä asiallisuudella, jota tunnepiikit viiltävät vain ajoittain. Etäisyys ei tee kirjasta yhtään vähemmän raskasta kantaa, vaan se tuo tunnelmaan hyytävyyttä, joka ei jätä lukijaa rauhaan. Kirja, ja kaikki sen henkilöt tuntuvat puristuvan sisäänpäin, pienentyvän, menettävän itsensä, ja sama tunne tarttuu lukijaan.

Miten voi olla ihminen, jos ihminen kykenee tällaisiin tekoihin, tuntuu Han Kang kysyvän. eikä tarjoa juurikaan vastauksia. Ehkä jonkinlaisen vastauksen tarjoaa taide, teatteriesitys joka toteutetaan sensuuriyityksistä huolimatta. Siinä hetkessä pilkahtaa toivo, sanoma siitä, ettei vaiennettuja ääniä pystytä kokonaan tukahduttamaan.

Lopuksi vielä sananen kirjan kääntämisestä. Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä, ja kun lukemisen jälkeen etsin juttuja kirjasta, löysin myös Deborah Smithin artikkelin käännöksensä tekemisestä. Juttu oli monelle tapaa mielenkiintoinen, ja se sai jälleen kerran miettimään, kuinka paljon käännöksessä on kääntäjän tulkintaa. Smithin käännöksessä tulkintaa on ilmeisen paljon – jopa niin paljon että siinä on Smithin omia lisäyksiä, joita ei alkuperäisessä tekstissä ole. Osittain Smith selittää lisäyksiä sillä, että ne helpottavat länsimaista lukijaa ymmärtämään korealaisia ilmiöitä, osittain hän perustelee lisäyksiä sillä, että alkuperäinen teksti on synnyttänyt nuo lisäykset hänessä.

Käännös on aina enemmän tai vähemmän kääntäjän tulkinta alkuperäisestä tekstistä, mutta tuntuu josssain määrin hämmentävältä lukea, että kääntäjä on kirjaimellisesti muuttanut tekstiä. Tavallaan minusta on myös sääli, jos tekstiä muutetaan vain sen takia, että kirja tulee toisesta, oletettavasti vieraasta kulttuurista, jonka kaikkia nyansseja lukija ei ehkä ymmärrä. On myös sääli, että nämä muutokset siirtyvät suoraan myös suomennokseen, vaikka toki luen mieluummin Han Kangia vaikka kahden käännöskulman kautta, kuin olisin lukematta hänen kirjojaan ollenkaan.

Ihmisen teoista ovat kirjoittaneet myös ainakin MarikaOksa, Syksyn lehti, Laura, tuijata ja Tuomas.

Han Kang: Ihmisen teot (Sonyeon-i Onda,2014)
Suom. Sari Karhulahti Deborah Smithin englanninnoksesta Human Acts
Kansi: Tom Darracott
Gummerus, 2018