Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä - Ripa ja Kadunlakaisijat

Uusimmassa Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumissa saamme seurata, kuinka Risto pääsee musiikon urallaan vihdoin kiinni maineen kulmasta. Jazz-oopperan säveltämiseen myönnetty apuraha pakottaa kitaristin panostamaan tosissaan sävellystyöhön. Mutta syntyykö luomisen tuskasta jazz-oopperaa vai jotain ihan muuta?

Albumin pääjuonen muodostaa Riston vaimon Tanjan ihastuminen toiseen mieheen. Joonas työskentelee Tanjan tavoin yliopistolla, ja molemmat vievät lapsiaan samaan päiväkotiin, joten kaksikon tiet risteytyvät pakostakin aika ajoin - eikä Tanja voi olla katselematta Joonasta sillä silmällä. Kehittyykö ihastuminen pidemmälle? Miten se vaikuuttaa Tanjan ja Riston suhteeseen.

Samaan aikaan toisaalla Eskon ja Heidin elämä etenee tasaisemmin. Esko on tosin tehnyt radikaalin peliliikkeen ja liittynyt Facebookiin. Tässä uusimmassa albumissa kommentoidaankin varsin paljon sosiaalista mediaa ja sitä kuinka ihmiset somessa käyttäytyvät. Ehkä jopa enemmän kuin penkkiurheilua ja populaarimusiikkia!

Kramppien maailma on lämmin ja kotoisa. Siellä ollaan aina ihmisen puolella, ymmärretään ja annetaan anteeksi, vaikka ei aina kaikkea hyväksytäkään. Maailman meno ahdistaa aina toisinaan, mutta rakkaus ja ystävät pysyvät. Sekä Krampit ja nyrjähdykset.

Ripan ja Kadunlakaisijat on lukenut myös Hannu.

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Ripa ja kadunlakaisijat.
Kustannusliike Hans Nissen, 2016

12 tietokirjaa riippukeinuun

Katveita-blogin Katja lanseerasi jokin aika sitten 12 tietokirjaa riippukeinuun -haasteen. "Voiko tietokirja olla sellainen elämys, että sen parissa haluaa viipyillä ja levätä, viettää aikaa? Voiko kirja olla samaan aikaan hyvä tietokirja ja lukuelämys, joka koskettaa?", pohtii Katja ja haastaa kirjabloggaajat kertomaan rakkaimmista tietokirjoistaan. Sain haasteen myös toiselta Katjalta, Lumiomena-blogista - kiitos!

Parhaimmillaan tietokirja voi todellakin olla koskettava, viihdyttävä ja antoisa lukuelämys. Minulla on joitakin tietokirjasuosikkeja, joihin olen palannut useasti vuosien varrella, ja jotkut niistä ovat olleet jopa eräänlaisia lohtukirjoja, joita olen lukenut silloin kun olen halunnut hemmotella tai lohdutella itseäni. Tietokirjoissa huomaan usein pitäväni esseistä sekä omaelämäkerrallisuudesta (vaikkakaan en välttämättä puhtaista elämäkerroista). Myös taidetta käsittelevät tietokirjat ovat lähellä sydäntäni.

Tässä siis 12 tietokirjaa, joiden parissa ainakin minä mielelläni rentoutuisin riippukeinussa, laiturin nokassa tai rantakalliolla.

1. Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa
Silfverberg sanoo maailmasta kaiken sen, mitä itsekin haluaisin sanoa, jos vain osaisin. Lisäksi hän kirjoittaa myös sellaista, jos en ole ihan samaa mieltä, joten kirja ei mene pelkäksi samanmielisten selkääntaputteluksi. Nokkelia, hauskoja, suututtavia ja ajattelemaan innostavia esseitä kaikesta tärkeästä.

2. Peter von Bagh: Elämää suuremmat elokuvat 1 ja 2
Kun elokuvakärpänen puraisi minua joskus 15-vuotiaana, von Baghin teokset olivat minulle opaskirjoja filmifriikin maailmaan. Luin von Baghin ainutlaatuisella tyylillä kirjoitettuja elokuvaesseitä uudelleen ja uudelleen, ja tarkoitukseni oli tietysti nähdä kaikki hänen valitsemansa 100 klassikkoa. En vieläkään ole nähnyt niistä varmaan puoliakaan, mutta elokuvaa rakastan edelleen.

3. Danny Peary: Cult Movies 1, 2 ja 3
The Classics, the Sleepers, the Weird and the Wonderful. Jos von Bagh tutustutti minut elokuvan kiistattomiin klassikoihin, Danny Pearyn kirjat toivat mukaan myös kulttielokuvat, unohdetut helmet ja genre-eloluvat. Nämäkin kirjat olen lukenut läpi monta kertaa, ja edelleen jos näen jonkun Pearyn listaamista elokuvista, kaivan kirjat esiin hyllystä, ja luen mitä hän elokuvasta kirjoittaa.

4. Katja Kallio: Elokuvamuisti
Vielä yksi elokuvakirja! Katja Kallion elokuvapakinat osuivat suoraan elokuvahullun sydämeeni, niin osuvasti Kallio kirjoittaa elokuvasta nimenomaan filmihullun näkökulmasta. Millaista on, kun elokuvat kietoutuvat osaksi omaa elämää, niin pienessä kuin suuressakin merkityksessä.

5. Riitta Konttinen: Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulla
Riitta Konttinen on kirjoittanut lukuisia kirjoja kultakauden naistaiteilijoista. Minulle niistä rakkain on ehkä tämä teos, joka kertoo erityisesti näiden naisten uran alkuvaiheista, opiskeluvuosista Suomessa ja Ranskassa. Luin kirjaa ollessani itse nuori taidehistorian opiskelija: mennyt ja nykyhetki, oma elämä ja taiteilijasiskojen kokemukset sekoittuivat päässäni.

6. Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Voi kuinka rakastin tätä Murakamin juoksukirjaa! Omaelämäkerta keskittyen juoksemiseen ja kirjoittamiseen, ja noiden kahden asian kautta koko elämään. Pitäisiköhän lukea tämä uudelleen tänä kesänä...

7. Katarina Haavio ja Satu Koskimies: 50-luvun tytöt ja 50-luvun teinit
Nämä ihanat päiväkirja- ja kirjekokoelmat olen myös aikoinaan lukenut monta kertaa. Sukellus menneen ajan tyttöjen elämään vie erilaiseen aikaan erilaisine tapoineen ja ajatuksineen, mutta näyttää samalla kuinka lapsuus ja nuoruus ovat vuosikymmentenkin jälkeen monella tavalla muuttumattomia.

8. Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Variksen omaelämäkerta avioliittovuosista Pentti Saarikosken vaimona on yksi kaikkien aikojen lempikirjojani. Siitä löytyy niin nuoren naisen kasvukertomus, hurja kuvaus siitä mitä on olla alkoholistin vaimo sekä hauska ja hämmästyttävä ajankuva 1960-70-lukujen suomalaisesta kulttuurielämästä. Kirja on rankka, kaunis, hupaisa ja viisas - mitä muuta voisi pyytää.

9. Märta Tikkanen: Kaksi. Kohtauksia eräästä avioliitosta
Toinen omaeläkerrallinen alkoholin sävyttämä avioliittokuvaus. Ja aivan yhtä lailla kiehtova, moni-ilmeinen, liikuttava ja hauska.

10. Virginia Woolf: Oma huone
Woolfin 1929 ilmestynyt essee on minulle yksi tärkeimmistä feministisistä teksteistä. Vaikka Woolf kirjoitti erilaisena aikana ja erilaisissa oloissa, hänen tekstinsä on edelleen ajankohtaista. Ja koska se on Woolfin tekstiä, se on tietysti myös läpikotaisin nautinnollista luettavaa.

11. Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kankimäen kirjan luettuani kuljin viikkoja silmät enemmän auki, mieli enemmän vastaanottavaisena maailman kaikelle kauneudelle ja runsaudelle.

12. Bea Uusma: Naparetki
Tämä vuosi ei ole jostain syystä vielä tarjonnut kovin montaa suurta lukuelämystä. Hyviä kirjoja toki, mutta ei juurikaan niitä elämää suurempia (!). Mutta sitten on tämä Bea Uusman Naparetki, joka lumosi, ihastutti ja saattoi hiukan sekoittaa pään. 1800-luvun epäonninen tutkimusmatka ja Uusman oma pakkomielteinen suhde tuohon matkaan synnyttävät yhdessä kerta kaikkisen lumoavan kokonaisuuden.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

"On helppoa nostaa laitos idealistiselle jalustalle täydellisenä paikkana jossa tehdään kaikki se mitä me ihmiset emme kykene tekemään toisillemme. Samaan aikaan se tuntuu pelottavalta, koska se edustaa jokaisen ihmisen sisällä piilevää epätäydellisyyttä: epäonnistumista, heikkoutta, yksinäisyyttä."

Kummallinen lukukokemus tämä Niin raskas on rakkaus. Odotukseni kirjan suhteen olivat korkealla, vaikkakaan eivät taivaissa. Muutamat houkuttelevat arviot, erityisesti luottolukijani Katjan kirjoitus saivat minut kuitenkin aavistelemaan mieluisaa ja vaikuttavaa kirjakokemusta.

Kirjan lukeminen eteni sinänsä ihan sujuvasti. Stridsberg kirjoittaa hyvin kauniisti ja ilmavasti ja luo tekstillään voimakkaan visuaalisia hetkiä ja maisemia. Huomasin kuitenkin, että minulla oli kovasti vaikeuksia keskittyä kirjan sisältöön: useammin kuin kerran huomasin lukeneeni kappaleen tai sivun ajatusteni harhaillessa jossain aivan muualla. Kauneudestaan huolimatta Stridsbergin teksti ei vetänyt minua mukaansa.

Myös tarina ja henkilöhahmot jäivät kovin etäisiksi. Kirja kertoo isän ja tyttären suhteesta ja Beckombergan mielisairaalasta. Kertojana toimii enimmäkseen Jackie-tytär, joka kasvaa lapsuudesta nuoruuteen vieraillen isänsä Jimin luona sairaalassa. Jim on kuolemankaipuun riivaama alkoholisti, naistenmies ja ikuisesti koditon. Ja äiditön: kaipuu kuolemaan on ehkä kaipuuta kuolleen äidin luo. Jackie puolestaan varttuu isänsä läheisyydessä, mutta vailla isän rakkautta. Ja yrittää katkaista sukupolvien ketjun rakastamalla omaa poikaansa.

Lukiessa mieleeni nousi useamman kerran asia, jonka myös Omppu nostaa esille omassa kirjoituksessaan: romantisointi. En voinut mitään sille, että kirjan maalaama kuva mielisairaalasta ja sen potilaista tuntui rähjäromanttiselta ja runolliselta, ei todelta. Ehkä ei ollut tarkoituskaan tavoitella todellisuutta: kirjassa on unta, runoa, muistoja ja näkyjä haikean lempeänä keitoksena. Makuasioita, mutta itse vierastan usein sitä, kun kipeät teemat kuvataan näin voimakkaasti kauniin kautta.

Kirja, jolta odotin jotakin voimakasta ja ehkä riipivääkin, osoittautui lopulta minulle melko haaleaksi kokemukseksi.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (Beckomberga. Ode till min familj, 2014)
Suom. Outi Menna
Kansi:Tuija Kuusela
Tammi, 2016

Patti Smith: M Train - Elämäni tiekartta

"Marraskuun loppu. Pienessä kahvilassa on kylmä. Miksihän tuulettimet pyörivät? Jos tuijotan niitä riittävän pitkään, ehkä myös mieleni pyörähtää käyntiin.
Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään." 

Ei-mistään ei ehkä ole helppoa kirjoittaa, mutta Patti Smith tekee sen hyvin. Siinä missä Smithin Ihan kakaroita oli kaikessa kauneudessaankin selkeälinjainen ja melko perinteinen nuoruusmuistelu, M Train on runollisen päämäärätöntä vaeltelua pitkin kaupungin katuja ja merenrantoja, pitkin ajatuksia.

M Trainissa Patti isuu kahviloissa kirjoittamassa ja juomassa yhä uusia kahvikupillisia, niin kauan että aika menettää merkityksensä. Hän näkee unia ja valvoo unettomana, katsoo rikossarjoja ja ruokkii kissojaan. Ja samalla ajatukset kantavat mieleen muistojen palasia: matkoista, kuolleesta aviomiehestä, homeen runtelemasta talosta meren rannalla. Muistoja luetuista kirjoista, kohdatuista ihmisistä, haudoista joilla Smith on vieraillut.

Viehätyin M Trainin tunnelmasta, ajalehtivasta unenomaisuudesta, jossa on kuitenkin jotakin arkisen tuttua. Smithin muistot tuntuvat sekoittuvan omiin muistoihini. Olen lukenut samoja kirjoja, katsonut samoja televisiosarjoja, ajatellut samoja ajatuksia. Elettyjen elämien tiekartat risteytyvät hetkeksi.

M Trainin ovat lukeneet myös Ulla, Omppu, Maisku, Taina ja Kirsi

Patti Smith: M Train. Elämäni tiekartta. (M Train, 2015)
Suom. Antti Nylén
Siltala, 2015

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Nuori tyttö ja vanhempi naimisissa oleva mies. Kesäinen suhde. Tyttö huomaa olevansa raskaana. Pikkukylä, jonka sulkeutuneessa maailmassa avioliiton ulkopuolinen raskaus on tavallinen mutta silti vaiettu ja paheksuttu asia. Vanhemmat, jotka pelkäävät enemmän muiden ihmisten tuomiota kuin itse raskautta. Vanha tuttu tarina.

Marja-Liisa Vartion Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö etenee juonen tasolla koruttoman arkisesti. Vaikutelmaa tukee Vartion pelkistetyn hiottu kieli, joka rytmittyy usein lyhyiksi, luettelomaisiksi lauseiksi. Suurten tapahtumien sijaan Vartio kuvaa yksityiskohtaisesti esimerkiksi vaatteiden pukemista tai rikkaruohojen kitkemistä. Myös dialogi on korostetun jokapäiväistä: ihmiset eivät puhu niinkään kommunikoidakseen kuin tavan vuoksi tai tyhjyyttä täyttääkseen.

Kirjassa kaikki tapahtuu pinnan alla. Näennäisen mitäänsanomattomien keskustelujen ja tekojen takaa voi lukea nuoren tytön kasvukertomuksen. Kirjan alussa tyttö näyttäytyy passiivisena oman elämänsä sivustakatsojana. Hän tarkkailee jatkuvasti itseään ja omaa ruumistaan: tapahtuuko tämä minulle; onko tämä minun käteni?

"Hänen silmänsä olivat kokonaan auki ja katsoivat kattoon. Katossa oli kaksi vaaleanruskeaa kuviota ja hän ajatteli, että katto oli vuotanut.
Sitten hän sanoi itselleen: Minä olen: minä olen se, joka on tässä.
Ja hetken kuluttua hän kysyi itseltään: Olenko minä se, joka makaa tässä." 

Myös epätoivottu raskaus tekee omasta ruumiista tytölle vieraan, jonkun muun omistaman. Toisaalta raskauden konkreettisuus pakottaa tytön pois passiivisuudestaan, ottamaan aktiivisen toimijan roolin. Mitään sankaritarinaa Vartio ei kuitenkaan kerro, vaan henkilöhahmot säilyttävät koko ajan uskottavuutensa.

En ollut aikaisemmin lukenut Marja-Liisa Vartiota, olin vain ihaillut hänen kirjojensa toinen toistaan hienompia nimiä. Ja olen iloinen, että tutustuin Vartioon juuri nyt, sillä ainakin Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö on juuri sellaista kirjallisuutta, jollaisesta nykyään nautin suunnattomasti. Nuorempana en  ehkä olisi arvostanut sen vähäeleisyyttä ja nuhraantunutta arkisuutta – täydellistä tähtipölyn puutetta.

Mutta vaikka Vartiolta ei tähtipölyä löytyisikään, on hänen tekstissään jotakin lumoavaa. Siinä voi aistia sateisten kesäpäivien hämyn, kuutamoyöt ja talven pakkasen. Ihmisten väliset hapuilevat kohtaamiset, ihmisen elämän kokoiset surut ja ilot.

Kirjan ovat lukeneet myös Heidi V ja Elämäni lukulista.

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö
Kansi; Markku Reunanen
Otava, 1958/1966 

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet ja Neidonkenkä

Tuli sellainen olo, että pitää saada pienen tauon jälkeen lukea taas Kähkösen Kuopio-sarjaa. Poimin siis hyllystä sarjan neljännen osan Lakanasiivet, ja tunsin suurta jälleennäkemisen iloa tavatessani edellisistä osista tutut henkilöhahmot. Vanhojen tuttujen rinnalle Kähkönen tuo Lakanasiivissä myös monta uutta hahmoa ja nostaa sivuhenkilöitä aikaisempaa suurempiin rooleihin.

"Juopua. Tanssia. Miksi tosiaankin juuri se oli niin väärin, tällaisena aikana, jolloin jokaisen portin pieleen oli piirretty risti: tämä on ehken muraksi ja nuhjuksi menevä – ja jolloin jokaisen ohikulkijan otsassa oli musta merkki: tämän on äkkikuolema kumppanikseen varannut. Hilda laittoi ruusun rintapieleensä ja otti avaimen takkinsa taskusta. Hän ei ollut koskaan tanssinut, eikä enää tiennyt, miksi oli sen itseltään kieltänyt."

Lakanasiivet sijoittuu yhteen kuumaan kesäpäivään sotavuonna 1941. Ihmisiä painavat niin helle kuin väsymyskin: harva on nukkunut öitään kunnolla. Painostava tunnelma kulminoituu neuvostokoneiden pommitukseen, jota seuraavassa hädässä ja järkytyksessä ihmiset kohtaavat ja kadottavat toisensa, tekevät päätöksiä ja katsovat asioita uudesta kulmasta.

Kähkönen rakentaa yhden vuorokauden romaaninsa taiten. Tapahtumat ja tunnelma myötäilevät pommituksen dramatiikkaa: pysähtyneestä odotuksesta kuumeiseen toimintaan ja sitten rauhoittumiseen, jossa maistuvat niin suru kuin väkevä tunne elossa olemisesta. Voimia ja hermoja koetelleen päivän jälkeen väsyneet naiset voivat hetken istua rauhassa keittiössä, tanssia ja ottaa viinaryypyt.

Kirjan heikoin lenkki minulle oli uusi henkilöhahmo, tarinassa paljon tilaa saava kabareetanssija Mizzi. Verrattuna muihin, hyvin elävän tuntuisiin henkilöihin, Mizzin hahmo tuntui tarinalliselta ja ulkokohtaiselta. Piristäviä sen sijaan olivat yläluokkaiset herrasmiehet Mertanen, Kelo ja Lehtivaara, jotka kukin pohdiskelevat sotaa omasta kotirintaman miehen näkökulmastaan ja toimivat hyvinä vastavoimina sarjaa hallinneille työläisnaisille.

Paluu Kuopio-sarjan pariin tuntui niin hyvältä, että luin heti perään seuraavan osan, Neidonkengän.

"Tytön syytä, aina. Miehet olivat niin heikkoja, hyvän tytön piti osata varoa niitä. Mies kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja Mari valahti kylmäksi, niin kuin koko kesäinen notko olisi äkkiä hulvahtanut täyteen jäistä vettä, vyöryviä jäälohkareita ja puoleksi sulaa lumihyhmää."

Taas eletään sotakesää, nyt vuotta 1942. Sodasta on jo tullut osa arkea – sen ei enää odoteta loppuvan "ensi syksynä". On totuttu niukkuuteen ja perunankuorilla jatkettuun leipään. Kaupungilla liikkuviin saksalaisiin sotilaisiin on totuttu, tai yritetään tottua, vaikka äidit murehtivatkin tyttäriensä takia. Miten suojella nuoria naisia suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden imartelevalta mutta vaaralliselta huomiolta?

Sota-ajan yksinäisyys nostaa esiin kaipauksen, halun ja himon tunteet. Maailmalla käydään sotaa, mutta Kuopion kaduilla, metisssä, ravintoloissa ja makuuhuoneissa rakastetaan. Naiset ikävöivät rintamalla olevia miehiään, tai miehen kosketusta ylipäänsä. Kotirintamalla solmitaan suhteita ja avioliittoja nopein päätöksin, kenties pelkoa ja ikävää karkoittamaan. Jopa Hilda Tuomessa heräävät sellaiset seksuaaliset tunteet, joita hän ei ole aikaisemmin kaivannut – tai sallinut itselleen.

Neidonkenkä on sotaromaani, jossa kerrotaan rintamalla käytävästä sodasta vain muutaman kappaleen verran. Sen sijaan Kähkönen kertoo lomalle saapuvasta sotilaasta, jonka täytyy tuoda lähiomaiselle viesti kuolemasta. Hän kertoo kotona odottavista puolisoista ja lapsista. Venäläisten sotavankien kohtelusta. Kähkönen kuvaa ajatuksia ja tunteita, joita sota ja sen motiivit ihmisissä herättävät. Kaiken tämän hän kertoo kauniilla kielellä, vakavasti, inhimillisyyttä vaalien.

Kähkösestä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Maria, Salla, Amma, Katja, Maija ja Jonna.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Kansi/kannen kuva: Eino Mäkinen/Piia Aho
Otava, 2007/2010

Neidonkenkä
Kansi/kannen kuva: Paavo Poutiainen/Piia Aho
Otava, 2009/2010

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

"Kaikkialla on niin läpipääsemättömän pimeää, että sytyttämällä kynttilän teen vain pimeän näkyväksi. Pimeän maan kirkko kuuluisi piirtää pimeässä ja rakentaa pimeällä, mutta kirkosta tulee vaalea niin kuin koko kaupungista, jonka on määrä syrjäyttää pimeys. Nähtäväksi jää."

Helsinki – Engelin kaupunki. Carl Ludvig Engel saa 1800-luvun alussa tehtäväkseen Helsingin uudelleenrakentamisen. Kukapa arkkitehti kieltäytyi moisesta tehtävästä, edes vieraassa, kylmässä kaupungissa. Eikä Helsingin rakentamiseen edes menisi niin kauan: kuuden vuoden kuluttua Engel perheineen voisi palata Berliiniin. Tai niin Engel vaimolleen lupaa.

Jukka Viikilä maalaa esikoisromaanissaan kuvia Helsingistä ja sen rakentajasta Engelistä. Helsinki nähdään kirjassa koti-ikävää potevan muukalaisen silmin. Kaupunki on syrjäinen, pieni ja umpimielinen – ja kuitenkin siinä on myös kauneutta jota Engel ei voi olla näkemättä. Ja lisää kauneutta hän haluaa luoda rakennuksillaan.

Jos Helsinki on kaupunkinä pidättyväinen, sitä on myös Viikilän Engel. Kirja kuvaa miestä, jossa on herkkyyttä ja surumielisyyttä, mutta myös luovan taiteilijan ylpeyttä ja ylemmyydentuntoa. Yksinäinen mies piilottaa monet tunteet ja ajatukset sisälleen, ja purkaa niitä iltaisin ja yön unettomina tunteina yöpäiväkirjaansa. Päiväkirja tallettaa mietteet ammatillisesta kunnianhimosta, epäilyksistä, kateudesta, isyydestä ja surusta – ajatukset joita kenties kukaan toinen ei saa kuulla

Akvarellit on hidasta kirjallisuutta, jonka ääressä voi pysähtyä ja hengittää. Lyhyen, pienistä paloista kootun kirjan voi totta kai lukea nopeastikin, vaikka yhdeltä istumalta, mutta kirjan luonne houkuttelee silti pohdiskeluun. Kirjaa tekee mieli lukea viipyillen, virkkeitä kerraten, välillä kohottaen katseen kirjan sivuilta ympäristöä tarkkailemaan.

Minua viehätti Viikilän ajaton ote historialliseen aiheeseensa. Hän kirjoittaa historiallisista henkilöistä ja 200 vuoden takaisista tapahtumista luontevasti ja uskottavasti, kuitenkin nykyajan näkökulmasta. Päiväkirjojen mietteet esitetään Engelin kynästä lähtevinä, mutta kirjaa lukiessa ei tunnu oleelliselta arvuutella, ajatteliko historillinen Engel juuri näin. Lauseet ovat 2000-luvun ihmisen lauseita, mutta niissä on pysyvyyttä joka saa sanat kantamaan vuosisatojen taakse.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Sara  joka olisi halunnut siteerata sen jokaista sivua, Kaisa Reetta jonka mielestä Viikilän lauseet tuulettavat sielua, Amma joka nautti vaikka vierastikin päiväkirjamuotoa ja Arja jonka mielestä kirja on "upea, pakahduttava, sisimpää koskettava".

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2016

Blogistanian voittajien kukitus Kirjan ja ruusun päivänä

Kirjabloggaajat palkitsivat eilen Blogistanian vuoden 2015 parhaat kirjat. Varsinainen äänestyshän oli jo alkuvuodesta, eli voittajat ovat olleet selvillä jo muutaman kuukauden ajan, mutta kukitustilaisuus järjestyi nyt varsin sopivasti Kirjan ja ruusun päiväksi. Akateeminen kirjakauppa tarjosi tilat ja hoiti järjestelyt yhdessä bloggaajien kanssa – haastatteluista ja kustannuksista vastasivat bloggaajat.

Kirsi Ranin Kirsin Book Clubista avasi tilaisuuden kertomalla ensin yleisesti kirjablogeista ja Blogistania -äänestyksestä. Teoksen Jussi Tiihonen ja Bazarin Maria Saari kertoivat kustantamoiden toivovan bloggaajilta rehellisiä arvioita: haukkuakin saa (ja pitää!).  Bloggaajien ostamiseen "viinillä ja suklaalla" ei taida uskoa kukaan.

Blogistanian Kuopuksen voittanut Siiri Enoranta puolestaan vitsaili kirjailijoiden tavasta "googlettaa itseään narsistisesti" ja kertoi lukevansa kirjablogeja – eikä ainoastaan omien kirjojensa arvioiden vuoksi. Enorannan Surunhauras, lasinterävä syntyi halusta tutkia suurta surua. Kirja on luokiteltu fantasiaksi, mutta Enoranta ei sano kirjoittavansa tietoisesti nimenomaan fantasia-genreä, vaikka fantasia onkin "ihanaa".

Jussi Tiihonen edusti lomailevaa Laura Lindstedtiä, jonka Oneiron voitti Blogistanian Finlandian ylivoimaisesti. Kirsi ja Jussi keskustelivat mm. siitä, kuinka Oneiron haastaa ja palkitsee lukijansa, ja siitä millainen Oneiron olisi, jos päähenkilöinä olisikin seitsemän miestä.

John Williamsin vuonna 1965 ilmestynyt Stoner voitti Blogistanian Globalian. Kirja käännettiin suomeksi vasta viime vuonna, sen jälkeen kun Stoner ja Williams olivat kokeneet uuden tulemisen Yhdysvalloissa. Kirsin Book Clubin Airi Vilhunen haastatteli Bazarin Maria Saarta, joka kertoi Stonerin todella löytäneen lukijansa: Stoner ilmestyi suomeksi vuosi sitten ja Saaren mukaan se nousee edelleen muodossa tai toisessa esille lähes päivittäin. Myös myyntiluvut ovat olleet hyviä.

Blogistanian Tiedon Naparetkellään voittanut Bea Uusma kertoi, ettei ole lukenut lainkaan arvioita kirjastaan, koska Naparetki on hänelle niin läheinen, kuin kolmas lapsi. Aina joku kesken -blogin Tanja Brummer kuitenkin rohkeni tarjota Uusmalle joitakin käännöksiä Naparetkestä kirjoitetuista blogiarvioista. Uusma alkoikin silmäillä käännöksiä ja huudahti pian selvästi ilahtuneena: "They get it!"

Tanja kysyi Uusmalta, saiko hän kirjan kirjoittamisen myötä rauhan Andréen naparetkestä, johon Bea joutui vastaamaan kieltävästi, vaikka oli luullut niin käyvän. Naparetki kulkee siis edelleen Uusman matkassa, ja voi olla että saamme vielä joskus lukea aiheesta lisää. 

Haastatteluiden jälkeen ojensimme voittajille vielä kunniakirjat ja kukkakimput.

Henkilökohtaisella tasolla voin tunnustaa, että olin lähes fanityttömäisen häikäistynyt Bea Uusman näkemisestä. Naparetki on vangitseva kirja, ja varsin vangitseva oli myös Uusman persoonallisuus. Pyysin tilaisuuden jälkeen omistuskirjoituksen omaan Naparetkeeni. Uusma selaili kirjaa, ja sanoi kuinka hassua on nähdä läpikotaisin tuttu kirja vieraalla kielellä ja kysyi, onko käännös mielestämme onnistunut. (Kyllä on!)

Iso kiitos vielä kaikille Blogistanian äänestykseen ja kukitustilaisuuden järjestelyyn tavalla tai toisella osallistuneille!

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

"Nyt minä lähestyn leiriä, ja liikkeeni ovat verkkaisia, ikään kuin näkisin unta, vaikken koskaan ole ollut näin hereillä. Tämä paikka on ollut sisälläni niin kauan, joten nyt kun kävelen täällä on kuin minä kävelisin itseni sisällä.

Nyt minä kävelen itseni sisällä."

Vuonna 1897 Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel nousevat vetyilmapallolla ilmaan Huippuvuorilla. Tarkoituksena on lentää Pohjoisnavan yli ja laskea alas poiju merkiksi tuntemattoman maanosan valloittamisesta. Mikä sankariteko se olisikaan!

Todellisuudessa retkikunnan ilmalento päättyi alle kolmen vuorokauden päästä keskellä ahtojäätä, kaukana Pohjoisnavasta. Kolmen kuukauden ajan miehet vaelsivat jäällä, kunnes nousivat maihin Valkosaarella, josta heidän ruumiinsa löytyivät 30 vuotta myöhemmin. Kukaan ei tiedä, mihin miehet kuolivat. He ovat merkinneet retkensä vaiheet tarkasti muistiin kolmen kuukauden ajan, mutta merkinnät loppuvat pian saarelle nousemisen jälkeen.Tiedetään, että Strindbergin kuoleman jälkeen ainakin yksi miehistä on ollut elossa, koska tämä on ainoana miehistä haudattu. Kuolemasta ei kuitenkaan ole tehty mitään merkintöjä päiväkirjoihin.

1990-luvun puolivälissä Bea Uusma lukee sattumalta kirjan Andréen naparetkestä. Siitä lähtien hän on pyrkinyt pääsemään yhä syvemmälle naparetken salaisuuteen. Hän haluaa tietää kaiken. Miltä tuntuu seistä Huippuvuorilla paikassa, jossa Kotka nousi ilmaan? Millaista on hengittää Pohjoisen jäämeren ilmaa? Hän haluaa nousta maihin Valkosaarella, vaikka sitä pidetään saavuttamattomana jatkuvien ahtojäiden vuoksi. Hän haluaa tietää, mitä Andrée, Strindberg ja Fraenkel matkansa aikana söivät, miten he pukeutuivat, mitä tunsivat. Ja tietysti hän haluaa vastauksen suurimpaan arvoitukseen: miten he kuolivat.

On vaikea sanoa, kumpi kirjassa kiehtoo enemmän – kuvaus epäonnisesta ilmapallomatkasta vai kuvaus Uusman omasta pakkomielteisestä uppoutumisesta retkikunnan vaiheisiin. Yhdessä ne joka tapauksessa muodostavat vastustamattoman kokonaisuuden. Uusma kertoo rinnakkain kahdesta tutkimusmatkasta, omastaan ja Andréen. Hän sekoittaa joukkoon Andréen ja Strindbergin päiväkirjamerkintöjä, valokuvia, ruumiinavauspöytäkirjoja ja aikaisempia tulkintoja retkikunnan vaiheista. Hän tutkii dokumentteja ja Valkosaarelta löytyneitä tavaroita. Hän käy jopa selvännäkijällä ja soittaa Nils Strindbergin vanhaan puhelinnumeroon.

Kolmesta miehestä juuri Strindberg nousee kirjassa keskeiseen rooliin. Hän on miehistä nuorin, ja myös se joka kuolee Valkosaarella ensimmäisenä. Hän kirjoitti naparetkellä muistiinpanoja ja päiväkirjamerkintöjä sekä kirjeitä kihlatulleen. Lainaukset näistä kirjoituksista tuovat Nilsin lähelle lukijaa, ja hän tuntuu olevan myös Uusmalle miehistä läheisin. Fraenkel jää taustahahmoksi (hänestä opimme lähinnä sen, että  fyysisistä voimistaan huolimatta hän ilmeisesti murtui henkisesti nopeimmin), kun taas Andréesta piirtyy kuva ylimielisenä jääräpäänä. Nuori, rakastunut Nils on retkikunnan sydän.

"Pikku Anna raukka, kuinka lohduton oletkaan, jos emme me pääse kotiin ensi syksynä. Mutta Ja saat uskoa, että raastaa minuakin asiaa ajatella, ei minun itseni vuoksi sillä nyt minua ei se kiusaa, että joudun pahoin raatamaan kunhan vain pääsen joskus kotiin ja saan nauttia onnesta että rakkautesi auringonpaisteessa saan jälleen lämmitellä."

Minun rakkaustarinani. Kirjassa kulkee rinnakkain useampiakin rakkaustarinoita. On Nils Strindbergin ja Anna Charlierin sydämeenkäyvä suhde: odottamaan jäävä nuori nainen ja kaipaavia mutta toiveikkaita kirjeitä jäätiköltä kirjoittava mies. On rakkaus jota naparetkeläiset tuntevat seikkailua, sankaritekoja ja uuden löytämistä kohtaan. Ja tietysti myös Uusman outo rakkaus: intohimo jota hän tuntee sadan vuoden takaista ilmapallomatkaa kohtaan. Ja mahdollisesti syntyy vielä yksi rakkauskertomus: se jonka lukija rakentaa mielessään tarinan edetessä. Tätä kirjaa kun on vaikea lukea lumoutumatta. Kirjan maailma vetää täysin mukaansa: minulla se tuli uniinkin, joissa kuljin pitkin jäälauttoja etsimässä kadonnutta retkikuntaa.

Kertoessaan huimapäisestä ja tyhmänrohkeasta ilmapallomatkasta Uusma onnistuu kertomaan paljon ihmisyydestä. Ihmisen halusta saada tietoa, löytää uutta ja tutustua maailmaan. Ihmisen kyvystä selvitytyä ja murtua. Rakkaudesta. Kirja hohkaa arktista kylmyyttä, se hohtaa valkoisena ja turkoosina kuin Valkosaari ja sitä ympäröivä jäinen meri. Ahdistusta, kaipuuta ja kauneutta – Naparetkestä löytyy kaikki.

Naparetkestä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Leena, Henna, Kaisa Reetta, Lukuneuvoja, tuijata, Arja ja Katja.

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
Suom. Petri Stenman
Like, 2015

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

"Kenelläkään meistä ei ollut kokemusta kirjallisista piireistä, joten laadimme itse sääntömme: Kerroimme vuorotellen kirjoista, joita luimme. Aluksi yritimme pysytellä viileinä ja objektiivisina, mutta pian luovutimme ja puhujien tarkoitukseksi muodostui yllyttää kuulijatkin lukemaan puheena oleva kirja. Kun kaksi jäsentä oli lukenut saman teoksen, he saattoivat kiistellä, mikä ilahdutti meitä suuresti."

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sai alkunsa toisen maailmansodan aikana Guernseyn saarella. Koko piiri oli aluksi vain peitetarina porsaspaisti-illalliselle, joka piti salata saksalaismiehittäjiltä.  Aluksi pakon edessä kokoontunut seura alkaa kuitenkin pian aivan rehellisesti kiinnostua kirjallisesta keskustelusta. Nekin seuran jäsenet, jotka eivät aikaisemmin ole lukeneet mitään, saattavat löytää itsensä lukemasta vaikkapa Catullusta tai Anne Brontëa.

Sodan jälkeen lontoolainen kirjailija Juliet Ashton saa kirjeen Guernseyn saarelta. Dawsey Adams kertoo omistavansa kirjan, joka on aikaisemmin kuulunut Julietille – samalla mies tulee kertoneeksi saarelaisten kirjallisesta piiristä. Juliet kiinnostuu välittömästi lukupiiristä, jolla on kutkuttava nimi, ja niin alkaa kirjeenvaihto Julietin ja kirjallisen piirin jäsenien välillä. Ei kulu kauaakaan, kun Julietin on pakko matkustaa tutustumaan niin Guernseyn saareen kuin sen asukkaisiinkin.

Kirjeromaani ei ole lajityypeistä helpoin. Kirjailijan täytyisi pystyä kuljettamaan tarinaa pelkkien kirjeiden voimalla ja luomaan jokaiselle fiktiiviselle kirjeen kirjoittajalle oma persoonallinen tyyli. Shafferin ja Barrowsin kirjassa tarina kulkee sutjakkaasti. Pituudeltaan ja tyyliltään vaihtelevat kirjeet rytmittävät tekstiä, ja tunnelma vaihtelee leikillisen humoristisesta tunnelmoivaan ja surumieliseen.

Aivan yhtä hyvin kirjailijat eivät onnistu henkilöhahmojensa yksilöllisten äänien luomisessa. Tyyliltään kirjeet muistuttavat kovasti toisiaan riippumatta kirjoittajan iästä, sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta. En tiedä, ovatko tyylierot olleet suurempia alkuperäisessä tekstissä, mutta ainakaan suomennoksessa kirjeet eivät juuri erotu toisistaan.

Kirjallinen piiri on herttainen pieni kirja – ehkä jopa hiukan liian herttainen omaan makuuni. En myöskään voinut olla vertaamatta kirjaa muutama kuukausi sitten lukemaani Rakkaaseen vanhaan kirjaan, jota Kirjallinen piiri varsinkin alkuasetelmiltaan jonkin verran muistuttaa. Näiden kirjojen kohdalla on todettava, että fakta on fiktiota vangitsevampaa ja hurmaavampaa. Rakas vanha kirja kertoo kirjeiden voimasta, ystävyydestä ja kirjojen rakastamisesta niin hienosti, ettei ole ihme jos Kirjallinen piiri tuntuu sen jälkeen hiukan laimealta.

Perunankuoripaistosta ovat nauttineet myös ainakin Norkku, Kaisa, Sara, Maria ja penjami.

Mary Ann Shaffer, Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008 )
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava, 2010