Blogistanian voittajien kukitus Kirjan ja ruusun päivänä

Kirjabloggaajat palkitsivat eilen Blogistanian vuoden 2015 parhaat kirjat. Varsinainen äänestyshän oli jo alkuvuodesta, eli voittajat ovat olleet selvillä jo muutaman kuukauden ajan, mutta kukitustilaisuus järjestyi nyt varsin sopivasti Kirjan ja ruusun päiväksi. Akateeminen kirjakauppa tarjosi tilat ja hoiti järjestelyt yhdessä bloggaajien kanssa – haastatteluista ja kustannuksista vastasivat bloggaajat.

Kirsi Ranin Kirsin Book Clubista avasi tilaisuuden kertomalla ensin yleisesti kirjablogeista ja Blogistania -äänestyksestä. Teoksen Jussi Tiihonen ja Bazarin Maria Saari kertoivat kustantamoiden toivovan bloggaajilta rehellisiä arvioita: haukkuakin saa (ja pitää!).  Bloggaajien ostamiseen "viinillä ja suklaalla" ei taida uskoa kukaan.

Blogistanian Kuopuksen voittanut Siiri Enoranta puolestaan vitsaili kirjailijoiden tavasta "googlettaa itseään narsistisesti" ja kertoi lukevansa kirjablogeja – eikä ainoastaan omien kirjojensa arvioiden vuoksi. Enorannan Surunhauras, lasinterävä syntyi halusta tutkia suurta surua. Kirja on luokiteltu fantasiaksi, mutta Enoranta ei sano kirjoittavansa tietoisesti nimenomaan fantasia-genreä, vaikka fantasia onkin "ihanaa".

Jussi Tiihonen edusti lomailevaa Laura Lindstedtiä, jonka Oneiron voitti Blogistanian Finlandian ylivoimaisesti. Kirsi ja Jussi keskustelivat mm. siitä, kuinka Oneiron haastaa ja palkitsee lukijansa, ja siitä millainen Oneiron olisi, jos päähenkilöinä olisikin seitsemän miestä.

John Williamsin vuonna 1965 ilmestynyt Stoner voitti Blogistanian Globalian. Kirja käännettiin suomeksi vasta viime vuonna, sen jälkeen kun Stoner ja Williams olivat kokeneet uuden tulemisen Yhdysvalloissa. Kirsin Book Clubin Airi Vilhunen haastatteli Bazarin Maria Saarta, joka kertoi Stonerin todella löytäneen lukijansa: Stoner ilmestyi suomeksi vuosi sitten ja Saaren mukaan se nousee edelleen muodossa tai toisessa esille lähes päivittäin. Myös myyntiluvut ovat olleet hyviä.

Blogistanian Tiedon Naparetkellään voittanut Bea Uusma kertoi, ettei ole lukenut lainkaan arvioita kirjastaan, koska Naparetki on hänelle niin läheinen, kuin kolmas lapsi. Aina joku kesken -blogin Tanja Brummer kuitenkin rohkeni tarjota Uusmalle joitakin käännöksiä Naparetkestä kirjoitetuista blogiarvioista. Uusma alkoikin silmäillä käännöksiä ja huudahti pian selvästi ilahtuneena: "They get it!"

Tanja kysyi Uusmalta, saiko hän kirjan kirjoittamisen myötä rauhan Andréen naparetkestä, johon Bea joutui vastaamaan kieltävästi, vaikka oli luullut niin käyvän. Naparetki kulkee siis edelleen Uusman matkassa, ja voi olla että saamme vielä joskus lukea aiheesta lisää. 

Haastatteluiden jälkeen ojensimme voittajille vielä kunniakirjat ja kukkakimput.

Henkilökohtaisella tasolla voin tunnustaa, että olin lähes fanityttömäisen häikäistynyt Bea Uusman näkemisestä. Naparetki on vangitseva kirja, ja varsin vangitseva oli myös Uusman persoonallisuus. Pyysin tilaisuuden jälkeen omistuskirjoituksen omaan Naparetkeeni. Uusma selaili kirjaa, ja sanoi kuinka hassua on nähdä läpikotaisin tuttu kirja vieraalla kielellä ja kysyi, onko käännös mielestämme onnistunut. (Kyllä on!)

Iso kiitos vielä kaikille Blogistanian äänestykseen ja kukitustilaisuuden järjestelyyn tavalla tai toisella osallistuneille!

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

"Nyt minä lähestyn leiriä, ja liikkeeni ovat verkkaisia, ikään kuin näkisin unta, vaikken koskaan ole ollut näin hereillä. Tämä paikka on ollut sisälläni niin kauan, joten nyt kun kävelen täällä on kuin minä kävelisin itseni sisällä.

Nyt minä kävelen itseni sisällä."

Vuonna 1897 Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel nousevat vetyilmapallolla ilmaan Huippuvuorilla. Tarkoituksena on lentää Pohjoisnavan yli ja laskea alas poiju merkiksi tuntemattoman maanosan valloittamisesta. Mikä sankariteko se olisikaan!

Todellisuudessa retkikunnan ilmalento päättyi alle kolmen vuorokauden päästä keskellä ahtojäätä, kaukana Pohjoisnavasta. Kolmen kuukauden ajan miehet vaelsivat jäällä, kunnes nousivat maihin Valkosaarella, josta heidän ruumiinsa löytyivät 30 vuotta myöhemmin. Kukaan ei tiedä, mihin miehet kuolivat. He ovat merkinneet retkensä vaiheet tarkasti muistiin kolmen kuukauden ajan, mutta merkinnät loppuvat pian saarelle nousemisen jälkeen.Tiedetään, että Strindbergin kuoleman jälkeen ainakin yksi miehistä on ollut elossa, koska tämä on ainoana miehistä haudattu. Kuolemasta ei kuitenkaan ole tehty mitään merkintöjä päiväkirjoihin.

1990-luvun puolivälissä Bea Uusma lukee sattumalta kirjan Andréen naparetkestä. Siitä lähtien hän on pyrkinyt pääsemään yhä syvemmälle naparetken salaisuuteen. Hän haluaa tietää kaiken. Miltä tuntuu seistä Huippuvuorilla paikassa, jossa Kotka nousi ilmaan? Millaista on hengittää Pohjoisen jäämeren ilmaa? Hän haluaa nousta maihin Valkosaarella, vaikka sitä pidetään saavuttamattomana jatkuvien ahtojäiden vuoksi. Hän haluaa tietää, mitä Andrée, Strindberg ja Fraenkel matkansa aikana söivät, miten he pukeutuivat, mitä tunsivat. Ja tietysti hän haluaa vastauksen suurimpaan arvoitukseen: miten he kuolivat.

On vaikea sanoa, kumpi kirjassa kiehtoo enemmän – kuvaus epäonnisesta ilmapallomatkasta vai kuvaus Uusman omasta pakkomielteisestä uppoutumisesta retkikunnan vaiheisiin. Yhdessä ne joka tapauksessa muodostavat vastustamattoman kokonaisuuden. Uusma kertoo rinnakkain kahdesta tutkimusmatkasta, omastaan ja Andréen. Hän sekoittaa joukkoon Andréen ja Strindbergin päiväkirjamerkintöjä, valokuvia, ruumiinavauspöytäkirjoja ja aikaisempia tulkintoja retkikunnan vaiheista. Hän tutkii dokumentteja ja Valkosaarelta löytyneitä tavaroita. Hän käy jopa selvännäkijällä ja soittaa Nils Strindbergin vanhaan puhelinnumeroon.

Kolmesta miehestä juuri Strindberg nousee kirjassa keskeiseen rooliin. Hän on miehistä nuorin, ja myös se joka kuolee Valkosaarella ensimmäisenä. Hän kirjoitti naparetkellä muistiinpanoja ja päiväkirjamerkintöjä sekä kirjeitä kihlatulleen. Lainaukset näistä kirjoituksista tuovat Nilsin lähelle lukijaa, ja hän tuntuu olevan myös Uusmalle miehistä läheisin. Fraenkel jää taustahahmoksi (hänestä opimme lähinnä sen, että  fyysisistä voimistaan huolimatta hän ilmeisesti murtui henkisesti nopeimmin), kun taas Andréesta piirtyy kuva ylimielisenä jääräpäänä. Nuori, rakastunut Nils on retkikunnan sydän.

"Pikku Anna raukka, kuinka lohduton oletkaan, jos emme me pääse kotiin ensi syksynä. Mutta Ja saat uskoa, että raastaa minuakin asiaa ajatella, ei minun itseni vuoksi sillä nyt minua ei se kiusaa, että joudun pahoin raatamaan kunhan vain pääsen joskus kotiin ja saan nauttia onnesta että rakkautesi auringonpaisteessa saan jälleen lämmitellä."

Minun rakkaustarinani. Kirjassa kulkee rinnakkain useampiakin rakkaustarinoita. On Nils Strindbergin ja Anna Charlierin sydämeenkäyvä suhde: odottamaan jäävä nuori nainen ja kaipaavia mutta toiveikkaita kirjeitä jäätiköltä kirjoittava mies. On rakkaus jota naparetkeläiset tuntevat seikkailua, sankaritekoja ja uuden löytämistä kohtaan. Ja tietysti myös Uusman outo rakkaus: intohimo jota hän tuntee sadan vuoden takaista ilmapallomatkaa kohtaan. Ja mahdollisesti syntyy vielä yksi rakkauskertomus: se jonka lukija rakentaa mielessään tarinan edetessä. Tätä kirjaa kun on vaikea lukea lumoutumatta. Kirjan maailma vetää täysin mukaansa: minulla se tuli uniinkin, joissa kuljin pitkin jäälauttoja etsimässä kadonnutta retkikuntaa.

Kertoessaan huimapäisestä ja tyhmänrohkeasta ilmapallomatkasta Uusma onnistuu kertomaan paljon ihmisyydestä. Ihmisen halusta saada tietoa, löytää uutta ja tutustua maailmaan. Ihmisen kyvystä selvitytyä ja murtua. Rakkaudesta. Kirja hohkaa arktista kylmyyttä, se hohtaa valkoisena ja turkoosina kuin Valkosaari ja sitä ympäröivä jäinen meri. Ahdistusta, kaipuuta ja kauneutta – Naparetkestä löytyy kaikki.

Naparetkestä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Leena, Henna, Kaisa Reetta, Lukuneuvoja, tuijata, Arja ja Katja.

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
Suom. Petri Stenman
Like, 2015

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

"Kenelläkään meistä ei ollut kokemusta kirjallisista piireistä, joten laadimme itse sääntömme: Kerroimme vuorotellen kirjoista, joita luimme. Aluksi yritimme pysytellä viileinä ja objektiivisina, mutta pian luovutimme ja puhujien tarkoitukseksi muodostui yllyttää kuulijatkin lukemaan puheena oleva kirja. Kun kaksi jäsentä oli lukenut saman teoksen, he saattoivat kiistellä, mikä ilahdutti meitä suuresti."

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sai alkunsa toisen maailmansodan aikana Guernseyn saarella. Koko piiri oli aluksi vain peitetarina porsaspaisti-illalliselle, joka piti salata saksalaismiehittäjiltä.  Aluksi pakon edessä kokoontunut seura alkaa kuitenkin pian aivan rehellisesti kiinnostua kirjallisesta keskustelusta. Nekin seuran jäsenet, jotka eivät aikaisemmin ole lukeneet mitään, saattavat löytää itsensä lukemasta vaikkapa Catullusta tai Anne Brontëa.

Sodan jälkeen lontoolainen kirjailija Juliet Ashton saa kirjeen Guernseyn saarelta. Dawsey Adams kertoo omistavansa kirjan, joka on aikaisemmin kuulunut Julietille – samalla mies tulee kertoneeksi saarelaisten kirjallisesta piiristä. Juliet kiinnostuu välittömästi lukupiiristä, jolla on kutkuttava nimi, ja niin alkaa kirjeenvaihto Julietin ja kirjallisen piirin jäsenien välillä. Ei kulu kauaakaan, kun Julietin on pakko matkustaa tutustumaan niin Guernseyn saareen kuin sen asukkaisiinkin.

Kirjeromaani ei ole lajityypeistä helpoin. Kirjailijan täytyisi pystyä kuljettamaan tarinaa pelkkien kirjeiden voimalla ja luomaan jokaiselle fiktiiviselle kirjeen kirjoittajalle oma persoonallinen tyyli. Shafferin ja Barrowsin kirjassa tarina kulkee sutjakkaasti. Pituudeltaan ja tyyliltään vaihtelevat kirjeet rytmittävät tekstiä, ja tunnelma vaihtelee leikillisen humoristisesta tunnelmoivaan ja surumieliseen.

Aivan yhtä hyvin kirjailijat eivät onnistu henkilöhahmojensa yksilöllisten äänien luomisessa. Tyyliltään kirjeet muistuttavat kovasti toisiaan riippumatta kirjoittajan iästä, sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta. En tiedä, ovatko tyylierot olleet suurempia alkuperäisessä tekstissä, mutta ainakaan suomennoksessa kirjeet eivät juuri erotu toisistaan.

Kirjallinen piiri on herttainen pieni kirja – ehkä jopa hiukan liian herttainen omaan makuuni. En myöskään voinut olla vertaamatta kirjaa muutama kuukausi sitten lukemaani Rakkaaseen vanhaan kirjaan, jota Kirjallinen piiri varsinkin alkuasetelmiltaan jonkin verran muistuttaa. Näiden kirjojen kohdalla on todettava, että fakta on fiktiota vangitsevampaa ja hurmaavampaa. Rakas vanha kirja kertoo kirjeiden voimasta, ystävyydestä ja kirjojen rakastamisesta niin hienosti, ettei ole ihme jos Kirjallinen piiri tuntuu sen jälkeen hiukan laimealta.

Perunankuoripaistosta ovat nauttineet myös ainakin Norkku, Kaisa, Sara, Maria ja penjami.

Mary Ann Shaffer, Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008 )
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava, 2010

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

"Sitten hänen levottomuutensa. Aloin hermostua siitä, ettei Samuel voinut olla rauhassa, ottaa hetkestä kiinni,vaan ajoi aina takaa seuraavaa kokemusta. Hän oli jotenkin itsekeskeinen, aina oli kyse hänen kokemuksistaan, hänen muistoistaan. Ei koskaan kenenkään muun."

Nuori Samuel on kuollut auto-onnettomuudessa. Vai oliko kyseessä sittenkään onnettomuus? Ruotsalainen kirjailija kiinnostuu Samuelin kohtalosta, ja haastattelee tämän läheisiä. Oman näkemyksensä kertovat esimerkiksi Samuelin äiti, entinen tyttöystävä Laide, lapsuudenystävä Pantteri ja kämppäkaveri Vandad. Kertomusten perusteella Samuelista alkaa rakentua kuva, joka ei kuitenkaan ole ehjä vaan kokoelma osittain yhteensopimattomia palapelin palasia. Kuka Samuel oikeastaan oli? Ja miksi kirjailija on niin kiinnostunut hänestä?

Khemiri siis kertoo Samuelin tarinaa useasta eri näkökulmasta. Tässähän ei ole mitään uutta. Khemiri kuitenkin rakentaa moniäänisen tarinansa erittäin taitavasti ja pitää myös lukijan varpaillaan:varsinkin kirjan alussa jouduin hiukan keskittymään, jotta pysyisin perillä siitä, kuka kulloinkin on äänessä. Lisäksi näkökulmatekniikka ei jää tässä kirjassa vain kerronnalliseksi keinoksi vaan on olennainen osa sen keskeisimpiä teemoja: muistamista, identiteettiä ja sitä kuinka me kaikki koemme maailman omasta näkökulmastamme.

Kertoessaan Samuelista ihmiset kertovat vähintään yhtä paljon itsestään ja omista näkemyksistään. Jokainen kertoo Samuelista eri tavalla, koska jokainen on kokenut Samuelin eri tavalla. Kyse ei ole van siitä, miten eri tavalla ihmiset muistavat, vaan myös siitä että ihmiset ovat jo tapahtumahetkellä kokeneet asiat eri tavalla. On myös voinut olla erilaisia Samueleja, koska ihminen voi käyttäytyä eri tavalla eri ihmisten seurassa.

Kuinka määrittelemme identiteetin? Onko se jotain pysyvää vai alituisesti liikkeessä? Yhden näkemyksen mukaan Samuel esitti koko ajan jotakin, harkitsi tekonsa ja sanansa etukäteen, heijasti itseensä kulloisenkin seuralaisen persoonallisuutta. Missä määrin me kaikki toimimme näin – ovatko toiset ihmiset "aidompia" persoonia kuin toiset? Entä voiko ihminen nähdä itsensä toisen ihmisen silmin? Kuinka minäkuvamme eroaa siitä, miten muut ihmiset meidät näkevät?

Lukija ei pääse muodostamaan kokonaista kuvaa Samuelista, mutta sama pätee myös muihin kirjan henkilöihin. Mitä enemmän ihmisistä kirjassa kerrotaan, sitä häilyvämpiä heidän ääriviivansa ovat. Lukijan kuva esimerkiksi Vandadista ja Laidesta muodostuu siitä, mitä he kertovat itsestään ja toisistaan. Kuinka paljon voi luottaa siihen, mitä nämä kaksi toisiaan selvästi inhoavaa ihmistä toisistaan kertovat? Luotammeko enemmän heidän omakuviinsa vai siihen, miten he toisiaan kuvaavat?

Muiden teemojensa ohella Kaikki se mitä en muista kertoo myös maahanmuuttajataustaisista nuorista tämän päivän Ruotsissa. Kirjan henkilöt ovat maahanmuuttajia, maahanmuuttajien lapsia tai ainakin elävät kulttuurissa, jossa erilaiset kulttuurit ja niiden edustajat sekoittuvat. Monikuttuurisuus ei niinkään ole kirjan teema vaan yksinkertaisesti se maailma, jossa elämme.

Khemiri kuvaa taitavasti sirpalemaista ja mosaiikkimaista elämäämme. Ihmisiä jotka etsivät kokemuksia – kokemuksia jotka sitten vääristyvät muistoissamme tai unohtuvat kokonaan. Entä mitä itse tulen muistamaan Khemirin kirjasta? Aavistelen, että mieleeni jäävät viipymään haalistuneen melankolinen tunnelma ja ennen kaikkea kirjan herättämät ajatukset muistoista ja totuuden suhteellisuudesta.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Omppu, Jonna, tuijata, Kirjokansi, Arja ja Nanna.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (Allt jag inte minns, 2015)
Suom. Tarja Lipponen
Kansi: Maria Mitrunen
Johnny Kniga, 2016 

Yiyun Li: Kulkurit

"Lehtisessä puhuttiin asioista, joita Tong ei ymmärtänyt, ja kahden päivän kuluttua heidän kujalleen kulkeutui taas lehtinen. Tongia huolestutti tuo salamyhkäinen tapa, jolla ne ilmestyivät hänen kotiportilleen. Ne toivat hänen mieleensä koulussa opetetut tarinat siitä, miten maanalaisen Kommunistisen puolueen jäsenet henkensä uhalla levittivät kansalle totuutta, mutta mitä virkaa näillä lehtisillä oli uudessa Kiinassa, jossa kaikki elivät onnellisina kuin hunajapurkissa, kuten koulussa opetetussa uudessa laulussa sanottiin?"

Yiyun Lin Kulkurit on melkoisen lohduton kirja. Se kertoo tarinaa maailmasta, jossa ihmiset pelkäävät ja epäilevät läheisiään. Maailmasta, jossa väärä sana väärälle ihmiselle voi viedä hengen tai ainakin vapauden. Vapauden, joka muutenkin on hyvin rajallista. Se kertoo ihmisistä, joilla on niin nälkä että he syövät jopa jauhoista tehtyä julisteliisteriä. Ihmisistä, jotka asuvat Kiinassa Kurajoen kylässä ja yrittävät selvitä elämästä päivä kerrallaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1979. Kulttuurivallankumous on päättynyt ja Maon kuolemasta on kulunut pari vuotta. Kiinan poliittinen tilanne on hetkellisesti lientymässä, mitä kuvastaa esimerkiksi Pekingin demokratiamuuri, johon on sallittua kiinnittää erilaisia julisteita ja kannanottoja. Viesteissä arvostellaan puoluejohtoa, halutaan uudistaa sosialismia tai jopa luopua siitä kokonaan, ja jonkin aikaa näiden kannanottojen julkaiseminen sallitaan ilman rangaistuksia. Toiveet sananvapaudesta ja demokratiasta alkavat elää ihmisissä.

Myös Kurajoen kylään kulkeutuu kaikuja Pekingin taphtumista. 28-vuotias Gu Shan tuomitaan kuolemaan vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Shan on aikoinaan ollut kiihkeä punakaartilainen mutta alkanut myöhemmin epäillä kommunismia. Epäilykset ovat kantautuneet väärien ihmisten korviin, ja entinen Maon opetuslapsi ammutaan petturina. Kurajoen asukkaista jotkut pitävät kuolemaa ansaittuna rangaistuksena naiselle joka kulttuurivallankumouksen aikaan hyökkäsi omia vanhempiaankin vastaan. Joillekin teloitus on jännittävä tapahtuma harmaan arjen keskellä. Mutta on myös niitä, jotka haluavat julkisesti tuomita teloituksen ja Shanin kuoleman.

Tarina rakentuu Shanin kuoleman ja sen herättämien reaktoiden ympärille. Tapahtumia seurataan monesta eri näkökulmasta. Shanin äidissä tyttären kuolema herättää jossakin uinuneen kapinahengen, kun taas isä menettää uskonsa elämään. Radiokuuluttaja Kai haluaa organisoida mielenosoituksen, joka vaatii Shanille kunnianpalautusta. Kylähullu Bashia kiinnostaa vain Shanin ruumis, koska naisvartalo on parikymppiselle nuorukaiselle arvoitus. Koulupoika Tong käy myös katsomassa teloitusta ja haaveilee jonakin päivänä pääsevänsä nuorisopioneereihin.

Kirjan maailma on läpeensä traaginen. Jokainen toivonpilkahdus on tuomittu sammumaan; hyvät aikomukset johtavat vain suruun; satunnaiset valinnat tuhoavat sivullisten elämän. Lopputuloksena kirja on vaikuttava, mutta ehkä hiukan etäinen. Johdonmukainen pessimismi syö kirjan tehoa: vaikka henkilöhahmot uskovat ja toivovat, en lukijana uskaltanut toivoa heidän mukanaan, koska tiesin sen turhaksi. Lopussa Li kuitenkin antaa pienen valon kajastaa joidenkin henkilöidensä ylle.

Kulkureissa minua kiehtoi erityisesti erilaisten ideologioiden kuvaus. Henkilöhahmojensa kautta Li kuvaa poliittisia pyrkyreitä, kapinallisia, hyväksikäytettyjä idealisteja ja kaikkiin aatteisiin pettyneitä ihmisiä. Ja myös niitä, jotka eivät juuri ajattele ideologioita, vaikka ne vaikuttavat heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Suurten aatteiden taistelussa pienet ihmiset ovat vain lastuja laineilla.

Kirjan ovat lukeneet myös Maija jonka mielestä Kulkurit oli yhtaikaa ihana ja kamala, Aletheia jolle lukukokemus oli hätkähdyttävä, Mari A joka piti kirjasta sen karvaudesta huolimattta, Elina joka tunsi kirjan henkilöiden tunteet omissa luissaan ja Hanna joka tunsi pääsevänsä lähemmäksi Kiinan historiaa.

Yiyun Li: Kulkurit (The Vagrants, 2009)
Suom. Seppo Lopponen
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi, 2013

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

"Kunhan se vain on taiteellisesti perusteltua, kertomuksessa pitää voida puhua vakavasti myös kuolemasta, ja se lasten pitää vain piru vie hyväksyä. Kuolema ja rakkaus ovat suurimpia asioita, joita ihminen voi kokea, ja ne kiinnostavat joka iässä. Ei lapsia pidä säikyttää tolaltaan, mutta heillä on siinä missä aikuisillakin tarve kokea taiteen liikuttavan itseään. On ravisteltava sielua, joka muuten nukkuisi, kaikille tekee joskus hyvää itkeä ja pelästyä."

Astrid Lindgren kuuluu varmasti elämäni tärkeimpien kirjailijoiden joukkoon. Kirjat, erityisesti jotkut lapsuudessa ja nuoruudessa luetut kirjat, voivat tehdä niin suuren vaikutuksen, että on aivan mahdotonta kuvitella elämää tai omaa persoonaa ilman niitä. Monet Lindgrenin kirjat kuuluvat tähän joukkoon, ja Lindgren itse kuuluu minulla kaikkein taitavimpien ja rakkaimpien lapsuuden kuvaajien joukkoon. Tartuinkin siis mielenkinnolla Jens Andersenin uuteen Lindgren-elämäkertaan. Tiesin kyllä jonkin verran Astridin elämästä jo ennestään, mutta kirja tarjosi paljon uutta ja kiinnostavaa.  

Andersenin kirja on elämäkertana  laadukas mutta melko tavanomainen. Se on hyvin kirjoitettu ja perusteellinen, mutta mitään erityisen persoonallista Andersenin tyylissä tai kirjoitustavassa ei ole. Persoonallisuutta kirjaan tuovatkin ennen kaikkea runsaat lainaukset Astridin omista kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä ja muista teksteistä.

Andersen on ensimmäisenä elämäkerturina päässyt tutustumaan Tukholman Kuninkaallisen kirjaston Lindgren-kokoelmaan. Elämäkerta perustuukin hyvin pitkälti tähän tutkimusmateriaalin, mikä on kirjan vahvuus, mutta jossain määrin myös sen heikkous. Aivan kaikki lainaukset eivät ole kovin mielenkiintoisia: esimerkiksi nuoren Astridin kouluaineet tai toimittajaharjoittelijan artikkelit eivät tuo mitään erityistä lisäarvoa Astridin henkilökuvaan.

Kirja olisi ehkä kaivannut myös enemmän keskustelua muiden tekstien kanssa: Astridin näkemyksiä olisi voinut enemmänkin rinnastaa muihin mielipiteisiin, aikalaiskirjoituksiin, kritiikkeihin ja tulkintoihin. Parhaimmillaan kirja tarjoileekin juuri tätä. On mielenkiintoista lukea esimerkiksi 70-luvun poliittisesti tiedostavia näkemyksiä Vaahteramäen Eemelistä tai Lindgrenin vuoropuhelua poliittisten vaikuttajien kanssa.

Tämä päivä, yksi elämä etenee johdantoa lukuunottamatta melko kronologisesti Astridin syntymästä kuolemaan. 400-sivuinen kirja ehtii edetä puoliväliin, ennen kuin päästään käsiksi Lindgrenin kirjailijan uraan. Andersen käy sitä ennen läpi Astridin varhaislapsuuden ja kouluvuodet, mutta ennen kaikkea hän keskittyy kirjan alkupuolella siihen mitä kutsuu tämän elämän "suureksi ja käänteentekeväksi ongelmaksi": teiniraskautta ja siitä syntyneen lapsen luovuttamista sijaisvanhemmille kolmen vuoden ajaksi. On selvää, että Lassen syntymä ja varhaiset vuodet olivat merkittävä osa Astridin elämää, mutta omaan makuuni aihetta käsitellään kirjassa vähän liian perusteellisesti. Olisin mieluummin lukenut enemmän Lindgrenistä kirjailijana.

Lindgrenin kirjoista eniten huomiota saavat Peppi Pitkätossu -kirjat sekä Veljeni, Leijonamieli, kenites siksi, että nämä kirjat herättivät ilmestyessään eniten keskustelua ja saivat osakseen myös kritiikkiä. Peppi oli heti ilmestyessään valtava menestys, ja puhuttiin jopa Peppi-psykoosista. Ihailijoita riitti, mutta oli myös niitä jotka pitivät Peppiä sairaalloisena ja luonnottomana. Ennen kaikkea Peppi kuitenkin herätti keskustelua siitä, millaisia lapset ovat, miten heitä tulisi kasvattaa ja miten lapsille voi tai saa kirjoittaa.

Peppi ajoittuu Lindgrenin kirjailijanuran alkuun, Veljeni, Leijonamieli taas loppupuolelle. Ja Pepin tavoin Leijonamieli herätti lukijoissa ja kriitikoissa kysymyksiä ja kritiikkiä aiheensa vuoksi: mistä lapsille voi kirjoittaa. Voiko lapsille kirjoittaa kuolemasta ja voiko kirjan nähdä jopa houkuttelevan lapsia itsemurhaan. Astrid vastasi kritiikkiin asiallisesti ja kärsivällisesti, mutta hänelläkin oli omat epäilyksensä kirjan kirjoittamisen aikana. Hän ei epäillyt kuoleman teemaa sinänsä, vaan kykyään käsitellä aihetta oikein.

Hiukan harmillisesti jotkut kirjat ohitetaan kirjassa melkein kokonaan. Erityisesti jäin kaipaamaan Marikkia, joka on minulle Lindgrenin henkilöhahmoista yksi kaikkein rakkaimmista, mutta tässä kirjassa Marikki mainitaan vain sivulauseessa. Ihmettelin myös sitä, että Ronja, ryövärintyttärestä kirjoittaessaan Andersen tekee joitakin asiavirheitä – melko pieniä toki, mutta fanille merkityksellisiä.

Kaikesta huolimatta Andersenin kirja on kelpo elämäkerta, kiinnostava ja monipuolinen. Ja kirjasta huomaa, että Andersen pitää aiheestaan ja suhtautuu Astridiin kunnioittavasti. Se lämmittää mieltä.

Kirjan ovat lukeneet myös Mai, Maija, Ulla ja Raija.

Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä. (Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren, 2014)
Suom. Kari Koski
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2015

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

""Löikö hän sinua?" Violan terapeutti Gregory kysyi. Gregory etsi yleensä syitä ja seurauksia perheväkivallasta.
"Löi", Viola vastasi, sillä se kuulosti äärettämän paljon kiinnostavammalta kuin kylmännihkeä totuus – keskinäinen välinpitämättömyys. Vanhemmiten ja ajan myötä alkoi pikku hiljaa ymmärtää, että toden ja tarun ero on oikeastaan merkityksetön, koska lopulta kaikki katoaa historian sakeaan, unohdettuun soppaan. Sekä henkilökohtainen että poliittinen – kaikki samaa soppaa." 

Kate Atkinsonin edellinen romaani Elämä elämältä kertoi Ursula Toddin monesta vaihtoehtoisesta elämästä. Uutuuskirja Hävityksen jumala taas kertoo Ursulan veljen Teddyn yhden elämäntarinan. Teddy elää onnellisen englantilaisen lapsuuden, opiskelee ja haaveilee runoudesta, lentää pommikonetta toisessa maailmansodassa, selviää vasten todennäköisyyksiä hengissä, menee naimisiin ja saa lapsen ja elää seuraavalle vuosituhannelle asti. Sota rytmittää Teddyn elämän perustavalla tavalla: on lapsuus ja nuoruus ennen sotaa, on sota-aika ja sitten on elämä sodan jälkeen – elämä jota ei pitänyt olla.

Pidin kovasti Elämä elämältä -kirjasta, vaikka en ihan varauksetta siihen ihastunutkaan. Suurimmaksi osaksi kirja oli kuitenkin lähes täydellistä kirjallista herkuttelua, ja oli päivänselvää että lukisin myös tämän rinnakkaisteoksen. Ja kyllä Hävityksen jumalakin tarjosi herkutteluhetkiä, vaikkakin hiukan hillitympiä kuin Elämä elämältä.

Siinä missä Ursulan tarina eteni kehämäisesti, kiertyen aina uudesta kuolemasta takaisin elämään, Teddyn tarinaa kerrotaan siityen epäkronologisesti ajasta ja paikasta toiseen. Myös näkökulma siirtyy välillä Teddystä tämän vaimoon, tyttäreen tai lapsenlapsiin. Erityisen suuren osan kirjassa saa Teddyn tytär Viola, joka on itsekeskeisyydessään lähes sietämätön – ja melko yksiulotteinen – henkilöhahmo. Yksiulotteisuudessaankin Viola kuitenkin on yksi kirjan liikkeellepanevista voimista, sillä moni muu henkilö jää melko värittömäksi. Teddy itse on päähenkilönä rakastettava, mutta ehkä hiukan väritön hänkin. Onneksi meillä siis on Viola!

Hävityksen jumala on kiinnostavaa ja helppoa luettavaa, mutta kirjan edetessä huomasin kaipaavani kerrontaan enemmän imua. Elämä elämältä oli niin taitavasti ja koukuttavasti rakennettu, ettei kirjaa malttanut laskea käsistään, mutta Hävityksen jumala oli aivan helppo jättää pariksikin päiväksi odottamaan. Kaikkien kirjojen ei toki tarvitse olla lukusukkuloita, mutta juuri tällaisiin laadukkaisiin lukuromaaneihin kaipaisin kyllä tiettyä koukuttavuutta, joka vaatisi uppoutumaan kirjaan joka solulla. Hävityksen jumala tuntui paikoitellen hajanaiselta ja harhailevalta.

Mutta sitten, kirjan lopulla Atkinson onnistuu vielä säväyttämään. Loppu nostaa kirjan siivilleen ja kohottaa tarinan viimeiseen hiukaisevaan lentoon. En kovin usein saa lukiessani kylmiä väreitä, mutta Hävityksen jumalan viimeiset sivut värisyttivät.

Hävityksen jumalan ovat lukeneet myös esimerkiksi Sara, Raija, Katja, Kirsi ja Kirjasieppo.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins, 2015)
Suom. Kaisa Kattelus
Kansi: Anders Carpelan
S&S, 2016

Peter Høeg: Susanin vaikutus

"Kukaan ei enää muista sitä, mutta ensimmäisen kerran eurooppalaiset biologit varoittivat luonnon saastumisesta 60-luvun puolivälissä.Sen jälkeen tilanne on pahentunut eksponentiaalisesti. Maailmanlopun näkymät toteutuvat nyt, biologiset järjestelmät romahtavat. Ei ole ainoatakaan ajattelevaa toimittajaa joka ei tiedä sitä, ei poliitikkoa, ei tutkijaa. Mutta sitä ei voida sanoa, sitä ei kuunnella."

Jostakin syystä Peter Høeg kiehtoo minua kirjailijana, vaikken ole aikaisemmin lukenut hänen tuotannostaan kuin Lumen tajun, johon suhtaudun ristiriitaisin tuntein. Pidin kirjan mietiskelevästä puolesta, mutta sen trillerimäinen loppu turhautti ja suorastaan suututti minua. Olisin kovasti toivonut, että Høeg olisi  kirjoittanut kauniin ja hiljaisen kirjan päähenkilönsä ajatusmaailmasta, ja petyin kun kirja ei vastannut odotuksiani. Kuitenkin kirjassa oli myös paljon sellaista, mistä pidin, ja halusin antaa Høegille toisenkin mahdollisuuden. Nyt, monta vuotta myöhemmin, Susanin vaikutus alkoi kiinnostaa, ja kohtasin taas Høegin.

Susanin vaikutuksessa on paljon samaa kuin Lumen tajussa. Päähenkilönaiset ovat hiukan erikoislaatuisia poikkeusyksilöitä, jotka sotkeutuvat monimutkaisen ja väkivaltaisen murhamysteerin kiemuroihin. Molemmat kirjat ovat outo yhdistelmä polveilevaa pohdiskelua ja uskottavuuden rajoja hipovaa toimintaa. Ja molemmat kirjat jättivät jälkeensä hämmentyneen olon: en oikein tiedä, mitä ajatella Høegin kirjoista, tai pidänkö niistä, mutta kylmäksi hänen kirjansa eivät jätä.

Susanin vaikutuksessa on hienoja elementtejä, kuten salaperäinen Tulevaisuuskomissio ja synkeän klaustrofobinen tunnelma. Mutta en oikein osaa suhtautua Høegin kirjojen juonenkuljetukseen, joka pahimmillaan tuo mieleen keskinkertaiset toimintaelokuvat. Elokuvissa epäuskottavat juonenkäänteet ja täpärät läheltä piti -tilanteet voi kuitenkin olla helpompi hyväksyä, kun taas kirjoissa ne helposti ärsyttävät minua.

Ja kuitenkin Susanin vaikutuksessa oli sellaista hurjaa rönsyilyä ja suuruudenhulluutta, joka veti minua puoleensa. Tuntuu kuin Høeg haluaisi kattaa kirjassaan koko maailman: rakkauden ja vanhemmuuden, rahan ja vallan vääristyneet suhteet, fysiikan lait, poliittisen korruption, ekokatastrofin ja kuolevaisuuden. Sanottavaa on paljon, mutta se uhkaa hukkua juonen kiemuroihin. Nautinkin kirjasta eniten, kun en kiinnittänyt niin paljon huomiota tarinaan vaan keskityin vain ajatuksiin ja kieleen. Ehkä Høegia pitää lukea niin – ainakin minun.

Susanin vaikutuksesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Omppu, tuijata, Suketus, Katja, Jonna, Kaisa Reetta, MarikaOksa ja Elina.

Peter Høeg: Susanin vaikutus (Effekten af Susan, 2014)
Suom. Katriina Huttunen
Kansi: Jussi Karjalainen
Tammi, 2015 

Lena Dunham: Sellainen tyttö

"Olen kertonut tuota tarinaa itselleni monina eri muunnelmina. Muistissani pyörii siitä useampi versio, vaikka todellisuudessa asiat tunnetusti tapahtuvat vain yhden kerran ja yhdellä tavalla. Tuon illan jälkeisenä päivänä jokainen yksityiskohta oli vielä tuore ja raikas (niin tuore ja raikas kuin mahdollista siihen nähden, että tapahtuma oli kyllästetty lämpimällä oluella, Xanaxin murusilla ja huolimattomasti annostellulla kokaiinilla). Parissa viikossa siitä oli tullut muisto, josta yritin kääntää katseeni pois, samaan tapaan kuin siitä kerrasta, kun käännyin kulmasta hautaustoimiston pihaan ja näin isoisäni avoimessa arkussa laivaston univormu yllään."

Olen Lena Dunhamin suhteen myöhäisherännäinen. Katsoin vasta aivan äskettäin Girls-sarjan ensimmäisen tuotantokauden, ja ihastuin välittömästi. Samoihin aikoihin kiersin erään kirjakaupan alennusmyyntejä, ja löysin Dunhamin Sellaisen tytön naurettavan halpaan hintaan. Kirja oli tietysti pakko ostaa, siitä huolimatta että sen kansi oli minusta hirveän ruma. (Sen sijaan Joana Avillezin piirroskuvitukset ovat ihastuttavia.)

Kirjan alaotsikko on kuvaavasti Nuoren naisen "opetuksia". Kirja on selvästi nuoren ihmisen kirjoittama, eikä se teeskentelekään olevansa muuta. Jotakin on elämän varrella opittu, mutta ei niin paljon, että oltaisiin valmiita. Dunham kirjoittaa rakkaudesta ja seksistä, opiskelusta, kuolemanpelosta, vanhemmistaan, ystävyydestä ja terapiasta. Ja itsestään, totta kai. Joitakin tällainen määrätietoinen oman napanöyhdän kaivelu varmaan ärsyttää, mutta minulla ei ole koskaan ollut ongelmia napanöyhtäkirjallisuuden kanssa. Sellainen tyttö olikin minusta aivan mainio.

Dunham osaa olla hauska ja nokkela, mutta kokoelman parhaat tekstit ovat niitä, joissa hän on vakavimmillaan. Niitä, joissa käsitellään häpeää, pelkoa, rakkautta tai ristiriitaisia tilnateita, joihin ei osaa suhtautua. Juuri ristiriitaisten tilanteiden ja tunteiden kuvaajana Dunham on minusta parhaimmillaan.

Ihailen esimerkiksi sitä, kuinka tarkkanäköisesti Dunham kirjoittaa seksuaalisuudesta. Ei siis niinkään seksistä, vaan nimenomaan seksuaalisuudesta, ja siitä kuinka monimutkaista ja hämmentävää se voi olla. Dunhamin teksti on suorasukaista, paljastavaa, välillä kepeää, välillä kovin kipeää.Tai kepeyden viittaan naamioidusti kipeää. Dunham kirjoittaa siitä, miten seksi sekoittuu nuoren haluun olla hyväksytty ja "normaali". Kuinka epämiellyttävän seksin aikana saattaa rauhoitella itseään ajatuksella "näin aikuiset tekevät".

Sellainen tyttö on kokonaisuutena hiukan epätasainen, mutta viihdyin sen seurassa koko ajan. Dunham kirjoittaa nuoruudesta tavalla, joka saa muistamaan, millaista teini-ikäisen tai parikymppisen naisen elämä saattoi olla. Ei nostalgisesti vaan ihan oikeasti. Kaikkeen en samaistunut, mutta sekin mitä en itse ole kokenut, on tunnistettavaa.

"Minusta on uljasta ja rohkeaa uskoa, että oma elämäntarina on kertomisen arvoinen, etenkin kun kyse on naisen tarinasta."

Kirjan ovat lukeneet myös Sonja, Hanna, Krista, Maija, tuijata, Linnea ja Helmi K.

Lena Dunham: Sellainen tyttö. Nuoren naisen "opetuksia" (Not That Kind of Girl. A Young Woman Tells You What She's "Learned", 2014)
Suom. Lotta Sonninen
Kuvitus: Joana Avillez
Otava, 2014 

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

"En tiedä, oliko luokan opettaja lasten Joni-leikeistä mitenkään tietoinen. Varmaankin oli eikä ollut – niin kuin asiat nyt aina ovat sekä sekä että että.
Mutta sillä välitunnilla jokin oli toisin."

Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua liikkuu kummallisen alueella. Mininovelleissa esiintyvät mies, jonka kalju syttyy tuleen, nainen joka järvellä soutaessaan kohtaa nuoren version keski-ikäisestä aviomiehestään ja mies joka rakentaa bunkkeria maailmanlopun varalle. Jotkut tarinat hylkäävät reaalimailman lait kerta kaikkiaan ja viittaavat kintaalla syy-seuraussuhteille. Toisissa kertomuksissa kummalliset tapahtumat taas on helppo tulkita vertauksina – tai olla tulkitsematta. Ehkä kaikessa on kyse kirjan alaotsikon mukaisesti vain kuvitelmista.

Kirjan pienet tarinat ovat lyhyimmillään alle sivun mittaisia ja pisimmilläänkin alle kymmenen sivua. Yhdessä sivussakin ehtii kertoa yllättävän paljon: jos ei tarinaa niin ainakin tunnelman tai mielikuvan. Mykkäsen novelleissa oleellista ei ehkä muutenkaan ole se, mitä tapahtuu (tai varsinkaan miksi), vaan kyse on enemmänkin ajatusten ravistelusta. Kerronta on tiivistä, ja lyhyet tarinat pitävät lukijan valppaana.

Minua ilahdutti erityisesti se, kuinka Mykkänen onnistui melkein kaikissa tarinoissaan aidosti yllättämään. Kertomus tuntuu etenevän tiettyyn suuntaan, ja vaikka lukija tietää, että jotakin odottamatonta on luultavasti luvassa, Mykkäsen käännökset vievät silti oudoille poluille. Tunnelmatkin voivat vaihdella julmasta humoristiseen tai herkästä täysin absurdiin. Pidin myös Mykkäsen kielestä, jossa on selkeyttä ja kauneutta, mukavana ristiriitana tarinoiden synkkien ja julmien sävyjen rinnalla.

Kirja päätyi minulle viime vuoden kirjamessujen bloggaajabrunssilla, jossa sai valita luettavaksi kolme uutuuskirjaa. Mykkäsen kirja valikoitui kiinnostavien teosten joukosta aiheensa vuoksi, mutta myös kirjan ulkoasu vaikutti valintaan. Markus Pyörälän suunnittelema kirja on yksinkertaisuudessaan viehättävä ja juuri sellainen kaunis kirjaesine, jonka mielellään haluaa säilyttää omassa hyllyssään.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Suketus, Katja, Erja, Kaisa, Niina T, Mari A ja tuijata.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua. Kuvitelmia
Kansi: Markus Pyörälä
WSOY, 2015