Cheryl Strayed: Wild

"What if what made me do all those things everyone thought I shouldn't have done was what also had got me here? What if I was never redeemed? What if I already was?"

Cheryl Strayedin elämä oli pahasti solmussa, kun hän 26-vuotiaana päätti kävellä sadan päivän ajan Pasific Crest Trailia, vaellusreittiä joka kulkee Meksikon rajalta Kanadaan. Cherylillä ei ollut aikaisempaa vaelluskokemusta, mutta hän oli saanut päähänsä, että pitkä vaellusmatka antaisi hänelle mahdollisuuden selvittää ajatuksiaan ja elämäänsä. Äidin kuolema muutamaa vuotta aikaisemmin oli johtanut alamäkeen, joka piti sisällään irtosuhteita, avioeron ja heroiinia. Kävellessä olisi aikaa käydä läpi kaikkea tätä ja etsiä itseään.

Cheryl oli aina pitänyt kävelemisestä, joten hän oli ajatellut vaeltamisenkin sujuvan mukavasti. Käy ilmi, ettei pitkällä vaelluksella ole mitään tekemistä tavallisen kävelemisen kanssa. Rinkka painaa niin paljon, että Cheryl tuskin jaksaa kantaa sitä. Matka etenee tuskallisen hitaasti. Kengät ja kantamus raastavat jalat ja ihon rikki. Vaarallisinta on kuitenkin jano: ilman vettä vaeltaja on oikeasti hengenvaarassa. Lisäksi Cheryl tekee jatkuvasti amatöörin virheitä, jotka hidastavat hänen matkaansa ja pakottavat muuttamaan suunnitelmia.

Mutta juuri vaeltamisen fyysisen vaativuuden vuoksi Cherylin suunnitelma tuntuu toimivan. Ei siksi, että hän ehtisi pohtimaan ongelmiaan, vaan nimenomaan siksi ettei hänellä ole voimia ajatella niitä. Fyysinen ponnistelu, väsymys ja nälkä vievät kaiken huomion. Jossain vaiheessa Cheryl huomaa, ettei hän ole itkenyt kertaakaan vaelluksen aikana. Mieli on tyhjentynyt.

Cheryl Strayedin elämäkerta Wild (suomennettu nimellä Villi vaellus) yllätti minut positiivisesti. Etukäteen ajattelin, että kirja kiinnostaisi minua lähinnä aihepiirinsä vuoksi – olenhan heikkona kirjoihin joissa kävellään. Strayedin kirja oli kuitenkin lukukokemuksena kaikin puolin antoisa. Strayed kirjoittaa hyvin, vailla turhaa makeilua tai viihdyttämisen tarvetta. Kerronnassa vaelluskuvaukset rytmittyät luontevasti Cherylin menneisyyttä avaavien takautumien kanssa. Ja koska kirja on kirjoitettu useampi vuosi vaelluksen jälkeen, Strayed osaa analysoida omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Kaikki oivalllukset tuskin ovat syntyneet vaelluksella tai edes heti sen jälkeen, mutta aivan selvästi kävelymatka aukaisi jonkin lukon Cherylin sisällä.

Minuun tekisi vaikutuksen esimerkiksi se, kuinka Strayed päätti heti matkansa alussa olla pelkäämättä. Naisille opetetaan lapsesta asti, että heidän täytyy varoa ja pelätä, mutta Strayed päätti kertoa itselleen erilaista tarinaa naisena olemisesta. Hän päätti olevansa vahva. Urhea. Turvassa. Ja kirjanystävää luonnollisesti ilhaduttaa myös se, että Strayed kertoo tarkasti matkan aikana lukemistaan kirjoista ja niiden merkityksestä hänen henkisellä vaelluksellaan.

Ja vaellushimon, sen tämä kirja herättää takuuvarmasti.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku, Kirjahilla, sonja, Mai Laakso, Jenni ja Tiina.

Wild on viimeinen suoritukseni Lukulampun kesäkirjahaasteessa, kategoriassa "kirja, jossa on kesä".

Cheryl Strayed: Wild: A Journey from Lost to Found, 2012
E-kirjan julkaissut Atlantic Books, 2012

Sarah Waters: Parempaa väkeä

26-vuotias Frances Wray tuntuu alistuneen vanhanpiian rooliinsa. Nuorena Frances on ollut kapinallinen – suffragetti ja pasifisti. Ensimmäinen maailmansota on kuitenkin muuttanut niin Francesin kuin koko Englannin tilanteen, ja perheen miesten kuoltua Frances on jäänyt kotiin hoitamaan äitiään ja yhä rapistuneemmaksi käyvää taloa. Taloudellisen tilanteen jatkuva heikkeneminen pakottaa Wrayn naiset lopulta ottamaan kotiinsa "maksavia vieraita". Vuokralaiset, nuori aviopari Leonard ja Lilian Barber, tulevat alemmasta yhteiskuntaluokasta, mutta heillä on jotakin mitä Francesilta ja tämän äidiltä puuttuu – rahaa.

Barberit ja Wrayt pysyttelevät aluksi hiukan kiusaantuneina etäällä toisistaan, mutta vähitellen Francesin ja Lilianin välille kehityy ystävyyssuhde. Ystävyys saa pikku hiljaa yhä intiimimmän sävyn ja kasvaa salaiseksi rakkaussuhteeksi. Sitten tapahtuu jotakin, mikä antaa suhteelle aivan uuden, vaarallisen luonteen. Rakkaustarina muuttuu murhenäytelmäksi.

"Hän tunsi itsensä yhtäkkiä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän hiipi huoneeseensa ja riisuutui sytyttämättä kynttilää, käpertyi epätoivon kourissa sänkyyn. Mitä virkaa hänen elämällään oli? Hänen sydämensä oli kuivunut; kuiva luumu, fossiili, kuonakappale. Hänen suunsa olisi voinut olla täynnä tuhkaa. Kaikki oli täysin toivotonta ja turhaa..."

Waters rakentaa kirjan alussa Francesin ja Lilianin välistä jännitettä kutkuttavasti. Kirjan ensimmäinen kolmannes olikin varsin herkullista luettavaa, kuvailun ja tunnelman luomisen juhlaa. Kun ihmissuhdetarina sitten alkaa kääntyä rikosjännärin suuntaan, tarinan jännitteelle tapahtuu jotakin kummallista. Se ei katoa, mutta ei myöskään kasva vaan jää oudosti junnaamaan paikalleen.

Paremmassa väessä tuntuu olevan aineksia ja lupausta vaikka mihin, mutta Waters ei täysin onnistu lunastamaan lupauksiaan. Tuntuu, että moni aihio ja teema jää ikään kuin puolitiehen, eikä esimerkiksi syyllisyyden, moraalisten valintojen tai pelon teemoihin mennä niin syvälle kuin voisi toivoa.

Olen aina nauttinut Watersin hitaasti etenevästä yksityiskohtaisuudesta, mutta Paremman väen kohdalla verkkaisuus tuntui välillä vain turhalta tarinan pitkittämiseltä. Ehkä se johtuu juuri siitä, ettei kerronnan jännite kasva tarpeeksi suureksi, jolloin pikkutarkasta kuvailusta ei synny piinaavaa jännitystä, vaan se pikemminkin rikkoo jännityksen. 

Perusteellisesta pikkutarkkuudestaan huolimatta Watersille on tyyppillistä myös se, että hän jättää paljon asioita kertomatta ja antaa lukijan päätellä sen, mitä ei kerrota. Tässä kirjassa Waters toteuttaa tuota arvoituksellisuutta esimerkiksi Francesin ja Lilianin suhteen kuvauksessa. Lukija ei voi olla aivan varma, mistä suhteessa on kyse, tai mitkä Francesin ja Lilianin tunteet ovat. Lisäksi asiat nähdään koko ajan Francesin näkökulmasta, jolloin Lilianin ajatukset ja tunteet jäävät jossain määrin salaisuuksiksi niin lukijalle kuin Francesillekin. Ihmissuhteiden kiemurat ja niiden julmatkin puolet ovat jälleen kerran Watersilla hyvin hallussa.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta pidin kyllä Paremmasta väestä. Watersin kirjoitustyyli, tarinat ja kyky herättää lähihistoria henkiin vetoavat minuun. Silti Parempaa väkeä jää omalla Waters-asteikollani selvästi aikaisempia vaisummaksi lukukokemukseksi. Kirja oli – suurimmaksi osaksi – miellyttävää luettavaa ja erinomainen kesätiiliskivi, mutta se ei säväyttänyt samalla tavalla kuin kolme aikaisemmin suomennettua Watersin kirjaa ovat tehneet.

Watersin uutuutta on luettu paljon kirjablogeissa. Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katri, Katja, Erja, Omppu ja Kaisa Reetta.

Sarah Waters: Parempaa väkeä (The Paying Guests, 2014)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi, 2015 

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Agatha Christien tuotanto on niin laaja, että lukijan on lähes mahdotonta muistaa kaikkia kirjoja tai juonia, murhaajista puhumattakaan. Moni Christien ystävä on varmasti tarttunut jo aikaisemmin lukemaansa dekkariin, eikä ole onnistunut tunnistamaan murhaajaa, vaikka tarina muuten muistuisikin mieleen. Toki Christiellä on vastapainoksi myös niitä kirjoja, joiden kohdalla murhaajaa tai tarinan koukkua ei todellakaan voi unohtaa: esimerkkinä voisin mainitavaikkapa Väärän vänkyrän talon tai Idän pikajunan arvoituksen.

Syyttävä sormien kohdalla sen sijaan olen muistanut kirjasta tiettyjä ykstyiskohtia ja erityisesti sen että olen aikoinaan pitänyt siitä kovasti, mutta en ole muistanut kirjan nimeä. Olen parikin kertaa tarttunut johonkin Christien dekkariin ajatellen, että tässä on nyt se etsimäni herkullinen pikkukylän murhamysteeri, jossa on mukana hauskoja romansseja, ja huomannut osuneeni harhaan. Mutta nyt onnistuin vihdoinkin löytämään oikean tapauksen, ja sain ilokseni todeta että kirja oli juuri niin viihdyttävä kuin muistelinkin.

Syyttävä sormi ei murhamysteerinä ole mitenkään erityisen mieleenpainuva tai poikkeuksellinen Christien tuotannossa vaan pikemminkin aika peruskauraa. Sen sijaan kirjassa on aivan mainio henkilökaarti ja mukavan leikkisä tunnelma, unohtamatta kuitenkaan tummia sävyjä, jotka tuovat mukaan tarvittavaa dekkarimaista jännitettä.

"En tahdo kieltää ettei nimetön kirje jättänyt karvasta makua suuhun. Sen se epäilemättä teki, mutta unohdin sen varsin pian. Toistaiseksi en näet ottanut sitä vakavalta kannalta. Ajattelin muistaakseni jotakin siihen suuntaan että tuollaista tapahtuu melko usein syrjäkylissä."

Jerry Burton on loukkaantunut pahasti lento-onnettomuudessa. Hänen jalkansa ovat jo hyvää vauhtia parantumassa, mutta hermot kaipaavat täydellistä lepoa. Niinpä Jerry matkustaa sisarensa Joannan kanssa Lymstockin pikkukylään, kanervikkoa kasvavalla nummella sijaitsevaan vanhaan huvilaan. Täydellistä rauhaa ei kuitenkaan kestä kauan, sillä Jerry ja Joanna saavat pian niljakkaan kirjeen, jossa vihjataan etteivät he todellisuudessa ole sisaruksia. Pian heille selviää, että lähes jokainen kyläläinen on saanut nimettömän kirjeen. Sitten eräs kyläläinen löydetään kuolleena. Itsemurha, poliisi toteaa, laukaisevana tekijänä nimetön kirje. Kirjeiden kirjoittajaa aletaan etsiä aikaisempaa suuremmalla vakavuudella. Ja sitten tapahtuu murha – onko kirjeiden kirjoittaja pelästytetty liikkeelle?

Syyttävä sormi on tosiaan täynnä hauskoja ja värikkäitä henkilöitä. Toki hahmot ovat christiemäiseen tapaan vahvasti tyyliteltyjä, eikä kovin syvälle henkilöpsykologiaan sukelleta. Mutta se ei haittaa, koska Christie tekee tämän viihteellisen tyypittelyn niin taitavasti. On mainio seurapiirikaunotar Joanna, joka pukeutuu maaseutuelämää varten muotiasuun pour le sport. On eksentrinen kirkkoherran rouva joka laukoo totuuksia joita muut eivät ajattelekaan sanovansa ääneen; on vakavamielinen nuori tohtori; on viktoriaaninen vanhapiika. Ja luonnollisesti myös juoruilevia kyläläisiä, bridgen peluuta, vahvaa teetä, sherrytilkkasia ja aamiaiseksi munia ja pekonia.

Kirjan ainoa kauneusvirhe on oikeastaan tarinaan hiukan keinotekoisesti mukaan tuotu neiti Marple, joka ilmestyy mukaan vasta kirjan lopussa ratkaisemaan arvoituksen. Marplen rooli kirjassa on pieni ja oikeastaan täysin turha, ja päähenkilöt olisivat aivan hyvin voineet napata murhaajan kiinni ilman neidin apua. Muuten kirja on vallan erinomainen, viihdyttävä, hauska ja juuri sopivasti jännittävä. Melko täydellinen kesädekkari.

Syyttävän sormen ovat lukeneet myös Jokke joka analysoi kuinka Christien hämää lukijaa savuverholla; Nina joka piti kirjasta vaikka toivoi mukaan enemmän neiti Marplea ja Suvi joka nautti tarinasta täydellä sydämellä. Jonna pitkästyi äänikirjan parissa; Kirsi toteaa että Christie vie lukijaa kuin kuoriämpäriä; Anu kehuu henkilöhahmoja herkullisiksi; Sallan mielestä Lars Svedbergin lukemia Christie-äänikirjoja ei voi kuin kehua. Katjan blogissa Syyttävä sormi kisasi kirjamatsissa neiti Marple -novellia vastaan – kumpi mahtoi voittaa?

Osallistun kirjalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen, kategoriassa "kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä".

Agatha Christie: Syyttävä sormi (The Moving Finger, 1942)
Suom. Eva Siikarla
Kansi/kannen kuva: Pekka Loiri/Tom Adams
WSOY, 1972/1990

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

"En tiedä, miten pysäyttäisin nämä muistot, jotka puskevat ylös kuin kevään versot. Kaikki unohtuneet asiat vyöryvät pintaan. Riisikulhot keittiön hyllyllä, takapihan erikokoiset ruukut täynnä maustetahnoja, ullakolle johtavat kapeat puuportaat, muurin alapuolelta alkavat ja ylös asti kiemurtelevat rehevät kurpitsaköynnökset."

69-vuotias Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla. Aviomies on tapansa mukaan kulkenut vaimoaan nopeammin ja huomaa vasta metrovaunussa, ettei vaimo olekaan hänen seurassaan. Katoaminen järkyttää perheenjäseniä, jotka ovat alkaneet pitää äitiä itsestäänselvyytenä. Tunsiko kukaan heistä todella tuota naista jota he ovat tottuneet ajattelemaan vain vaimona ja äitinä, Tuota naista jonka silmät olivat suuret, rehelliset ja lempeät kuin lehmällä.

Pidä huolta äidistä kertoo tutun tarinan äidistä ja lapsista, jotka aika ja elämä ovat vieraannuttaneet toisistaan. Lapsuudessa äiti on ollut pysyvä ja turvallinen tuki, ankarana ja vaativanakin luotettava ja läsnäoleva voima. Aikuisiksi kasvaneet lapset ovat kuitenkin etääntyneet äidistä. He huomaavat puhuvansa äidin kanssa kuulumisista kaavamaisesti sen sijaan että todella kekustelisivat. He ärsyyntyvät äidin vanhanaikaisista tavoista ja itsepäisyydestä. Toisaalta he kaipaavat äidin hyväksyntää ja kantavat huolta tämän vanhenemisesta ja sairastelusta. Äiti tuntuu kuitenkin ikuiselta ja pysyvältä, aikaa pitää huolta äidistä on – aina siihen asti kunnes tämä katoaa.

Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu etelä-korealainen romaani, ja se tarjoaakin kiehtovan mahdollisuuden kurkistaa tuon kaukaisen maan kulttuuriin. Perheen äiti edustaa katoavaa maalaiselämää perinteineen ja uskomuksineen: hän järjestää esi-isien muistojuhlat kuten ne on aina järjestetty ja vaalii perheen vanhimman pojan asemaa. Ruoka ja sen valmistaminen ovat keskeisessä roolissa äidin elämässä. Sillä, pitääkö äiti ruuanlaitosta, ei ole merkitystä, kun ruokittavana on aviomies ja liuta nälkäisiä lapsia. Äiti valmistaa kimchiä ja keittää merileväkeittoa ja vieraillessaan aikuisten lastensa luona hän tuo mukanaa niin paljon ruokaa kuin vain pystyy kantamaan. Ruokkiminen on hengissäpitämistä ja tapa osoittaa rakkautta.

Perheen lapset edustavat nykyaikaa. He muuttavat maalta kaupunkiin, opiskelevat korkeakouluissa ja hankkivat itselleen ammatin. He valitsevat puolisonsa itse ja suunnittelevat, kuinka monta lasta perheeseen hankitaan. Perinteet alkavat unohtua heiltä, ja voi käydä niin että jonakin vuonna kukaan lapsista ei soita kotiin vanhempien päivänä. Äidiltä kuullut tarinat ja uskomukset elävät kuitenkin edelleen myös nykyaikaisten lasten mielissä. Vanhin tytär muistelee kuinka vakaasti äiti uskoi esi-isien ilmestyvän muistojuhlaan lintujen hahmossa – niin vakaasti että tytär itsekin uskoi näkevänsä ei-isiä varten jätetyissä riisikulhoissa linnunvarpaiden jälkiä.

Kyung-sook Shin kirjoittaa tunnepitoisesti, ja välillä vaikutelma luiskahtaa ainakin omaan makuuni ylitunteellisen puolelle. Kirjassa on kuitenkin myös särmää ja kerronnassa monitasoisuutta, joten mielenkiinto pysyy lukiessa koko ajan yllä. Äidin oman elämän salaisuuksia ei paljasteta pohjia myöten, vaan lukija saa jäädä itse täyttämään tyhjiä aukkoja. Kokonaisuudessaan kirjasta rakentuu kaunis kunnianosoitus äideille.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Arja, Kirjahilla, TuijaTa, Sara ja Norkku.

Osallistun kirjalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen kategoriassa "kirja, jonka lainasin kirjastosta".

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (Ommarul putakhae, 2008)
Suom. Taru Salminen
Into, 2015

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

"Elisabet, yhteiskuntaihminen Elisabet, piti boorivesitukkoja silmillään, pyyhki kölninvedellä ohimojaan ja otti peilin edessä hunajanväristen kiharakärkien peittämille kasvoilleen lempeän tyttömäisen ilmeen ilmestyäkseen teepöytään samanlaisena kuin aina ja ollakseen mielenliikutuksella taikka sen jäljillä järkyttämättä elämän järjestystä, rauhaa ja viehkeyttä."

Eletään 1930-luvun viimeisiä vuosia. Arkeologian tohtori Taunon ja tämän vaimon Elisabetin hyvin säädelty elämä uhkaa säröillä, kun tohtori ihastuu naapurin pavelustyttöön. Tohtori, joka on jo nuorena oppinut tukahduttamaan intohimonsa, näkee tytössä nuoren jumalattaren, ruumiiltaan ja mieleltään koskemattoman. Elisabet puolestaan yrittää kaikin voimin suojella perhettään kaikelta sellaiselta, mikä voisi rikkoa elämän kauniin järjestyksen. Samaan aikaan tohtorin sisar Naimi etsii oman nuoruutensa intohimoa palaamalla entisen miehensä Arturin luo.

Kirjablogeissa julkaistaan tänään kirjoituksia klassikoista. Reader, why did I marry him? -blogin emännöimän klassikkohaasteen ideana on lukea vihdoin klassikko jota ei häpeäkseen ole vielä lukenut. Minä valitsin luettavaksi Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän, joka oli roikkunut lukulistallani vuosikausia.

Odotin Säädyllisen murhenäytelmän olevan raskasta ja vaativaa luettavaa, ja yllätyinkin positiivisesti siitä, kuinka miellyttävä lukukokemus kirja oli. Hämäläisen kerronta on toki verkkaista, polveilevaa ja toisteista, mutta minulle kirjan hiljalleen keinahteleva rytmi oli pikemminkin hypnoottinen kuin puuduttava. Hämäläisen pitkät virkkeet ja asioiden yksityiskohtainen kuvailu vievät mukanaan ja lukija uppoutuu täydellisesti henkilöhahmojen maailmaan.

Niin, ne henkilöhahmot. Hämäläinen kuvaa päähenkilöidensä sisäistä ja ulkoista elämää kuin suurennuslasin läpi tarkasteltuna. Kuvatuksi tulee  kiihtymyksen aiheuttama muutos ihon värissä, yskäisy jolla selvitellään kurkkua, hampaiden päättäväinen napsahtaminen vastakkain. Elisabetin sormet ovat raikkaan punaiset – tohtorin rinta on litteä ja kuiva. Kuvatessaan henkilöhahmojensa ulkomuotoa ja eleitä Hämäläinen ei kuvaa vain pintaa, vaan ulkokuori heijastelee sisäisiä tapahtumia. Ja samalla tarkkuudella kuvataan myös henkilöiden ajatukset ja tunteet, ne salaisimmat ja kielletyimmätkin.

Tarkkuudessaan Säädyllinen murhenäytelmä on ajoittain jopa julma kirja. Varsinkin Naimin, Arturin ja Arturin äidin keskinäisissä suhteissa on niin paljon nöyryytystä ja alistumista, hyväksikäyttöä ja haavoittumista, että lukija haluaisi välillä katsoa toisaalle. Mutta myös tohtorin ja Elisabetin hienostunut elämäntapa on tukahdutettuine tunteineen ja valheellisine teeskentelyineen viiltävää luettavaa.

Hämäläinen ei kuitenkaan ole tarkkailijana pelkästään julma, eivätkä hänen henkilöhahmonsa ole yksiulotteisia. Erityisesti tohtori ja Elisabet kasvavat tarinan edetessä moniulotteisiksi hahmoiksi, heikkouksineen, virheineen ja vahvuuksineen. Viehkeä, teennäinen, elämän kauneuden rajoihin sulkeva Elisabet on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista kohtaamistani kirjallisista henkilöhahmoista.

Säädyllinen murhenäytelmä on ihmiskuvauksen juhlaa, mutta kirja on myös täynnä kiehtovaa ajankuvaa. Hämäläinen kuvaa sivistyneistön hallitun hienostunutta elämää, Töölön lamellitaloja, kesähuviloita ja Venäjältä kantautuvien metsäpalojen savun hajua. Hän kuvaa aikaa, jolloin sodan uhka leijailee ilmassa ja jolloin ihmiset "käärivät elämänsä vanuun", kieltäytyvät näkemästä asioita jotka järkyttäisivät elämän mukavuutta. Monella tavalla Säädyllinen murhenäytelmä tuntui tänäkin päivänä hyvin ajankohtaiselta.

Säädyllisen murhenäytelmän ovat lukeneet myös Morre joka suhtatutui teokseen kaksijakoisesti; Pii jonka mielestä kirjassa parasta olivat henkilöhahmot; Booksy joka joutui viimeisellä sivulla notkistamaan niskaansa ja seisomaan nöyränä todella suuren kirjan edessä; ja Salla joka ihmetteli kirjan luettuaan, miksi Hämäläistä ei arvosteta vielä enemmän.

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä, 1941
Kansi: Sanna Sorsa
WSOY, 2007 

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

"Mutta sallikaa minun palata tuohon suuresti kiinnostavaan kysymykseen, kysymykseen jota puimme mielellämme silloin kun iltojamme eivät pilanneet lörpöttelyllään henkilöt, joilta puuttui kaikkinainen syvällinen näkemys ammatistamme; toisin sanoen kysymykseen: millainen on suuri hovimestari?"

Kesällä 1956 Darlington Hallin hovimestari herra Stevens päättää pitää pienen loman. Stevens lainaa työnantajansa auton ja lähtee ajelemaan Devoniin ja Corwalliin, tutustumaan Englannin maaseudun nähtävyyksiin. Ennen kaikkea hän kuitenkin haluaa matkallaan tavata neiti Kentonin, joka palveli aikoinaan taloudenhoitajana  Darlington Hallissa. Matkansa aikana Stevens muistelee aikaa jolloin hän ja neiti Kenton työskentelivät yhdessä lordi Darlingtonin palveluksessa. Aikaa jolloin Stevens seurasi kulisseista, kuinka hänen isäntänsä suunnitteli yhdessä vieraidensa kanssa Euroopan tulevaisuutta. Ja aikaa jolloin hänellä oli tapana istua päivän päätteeksi iltakaakaolla neiti Kentonin huoneessa.

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on verkkainen ja melankolinen kuvaus miehestä, jonka elämä on omistettu täysin työlle. Stevens tavoittelee suuren hovimestarin arvoa ja on valmis uhraamaan henkilökohtaisen elämänsä ammattiylpeyden alttarille. Myös omat mielipiteet ja ajatukset ovat toissijaisia isäntää palveltaessa: Stevens haluaa uskoa, että antamalla itsensä ja lahjansa suuren miehen palvelukseen, hovimestari voi palvella koko ihmiskuntaa.

Ishiguro on onnistunut luomaan hovimestari Stevensissä traagisen mutta syvästi inhimillisen hahmon. Stevens on koko elämänsä  tavoitellut arvokkuutta – ominaisuutta jonka hän uskoo olevan paitsi suuren hovimestarin, myös suuren ihmisen tärkein ominaisuus. Suurena hovimestarina hän on myös halunnut palvella uskollisesti suurta isäntää, miestä jossa ruumiillistuvat jalot ja ihailtavat piirteet. Uskollisuus, arvokkuus, ammattiylpeys: nuo johtotähdet ovat viitoittaneet Stevensin tietä.

Mutta mitä Stevensin arvojen takaa paljastuu? Unohtaako Stevens suuruuteen pyrkiessään joitakin tärkeämpiä elämänarvoja? Arvokkuus, jota Stevens niin määrätietoisesti tavoittelee, voi ulkopuolisen tarkkailijan silmissä näyttää vain suojakuorelta tai pakopaikalta. Onko Stevensin arvokkuus lopulta vain keino välttää elämän kipupisteet, liittyivätpä ne sitten ihmissuhteisiin tai moraalisiin kysymyksiin? Entä voiko uskollisuutta vannova palvelija kieltää isäntänsä tai kyseenalaistaa tämän valinnat?

Turhautunut neiti Kenton kysyy kerran Stevensiltä: "Herra Stevens, miksi miksi miksi teidän täytyy aina teeskennellä?" Juuri tässä kenties onkin Stevensin tragedian ydin: hän ei uskalla ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan rehellisesti vaan teeskentelee, ennen kaikkea itselleen. Sisimmässään hän luultavasti tietää totuuden mutta peittää sen erilaisten selitysten ja kietoilmaisujen taakse. Mutta vaikka Stevensin elämä valintoineen saattaa näyttäytyä surullisena tai tragikoomisena, Stevens on henkilöhahmona myös samaistuttava.

Pitkän päivän ilta sopii erinomaisesti Lukulampun kesäkirjahaasteen kategoriaan "kirja joka tekee minulle hyvää". Se tekee hyvää tietysti sen takia, että Ishiguro kirjoittaa niin ihastuttavasti, kätkien yksinkertaisen tarinan ja hillityn pidättyväisen kerronnan alle suuria ajatuksia ja tunteita. Kirjan haikea tunnelma rauhoittaa mielen. Pitkän päivän ilta tekee hyvää myös esittämällä tärkeitä kysymyksiä moraalisista valinnoista ja ihmisen vastuusta. Ishiguron kirja oli lukukokemuksena minulle lähes täydellinen, se tarjosi ravintoa niin järjelle kuin tunteellekin.

Moni bloggaaja on lukenut Pitkän päivän illan, muiden muassa Amma, jaana, Katri, Kaisa Reetta, bleue ja Katja.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, 1989)
Suom. Helene Bützow
Kansi: René Magritten maalaus Opettaja
Tammi, 1990/1994

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri

"Salla avaa suunsa, mutta sieltä ei tule ääntä. Sallan suusta ei tule yhtään ääntä nyt eikä koskaan. Salla ei enää koskaan kuule omaa ääntään tai puhu kenellekään. Kalat muuttavat asumaan Sallan pään sisälle, kalat ovat sellaisia, ne imevät äänet pois. Sallan puhe on kalojen ruokaa, kalat syövät Sallan sisältä ja heiluttavat laiskasti mustia pyrstöjään."

Marisha Rasi-Koskisen Vaaleanpunaisen meren novelleissa käsitellään rikkonaisia perheitä. Lasten ja vanhempien suhteita määrittävät näissä tarinoissa suru, menetys, poissaolo ja ikävä. Isät, äidit ja lapset lähtevät tai katoavat erilaisista syistä: kuolemat, erot ja riidat vievät perheenjäsenet kauas toisistaan. Valonpilkahduksina näissä tummissa tarinoissa on mukana toiveita sovituksesta ja haavojen parantumisesta.

Monessa tarinassa läheisen poissolo on kuin valtava aukko, joka täytyy täyttää jollakin. Muistoilla, kuvitelmilla, tarinoilla. Syyllisyyden tunne tai katumus repivät poissaolon aukkoa yhä suuremmaksi. Toisissa tarinoissa ihmiset ovat kyllä fyysisesti läsnä mutta henkisesti poissa, jossakin muualla.

Rasi-Koskinen osaa harhauttaa lukijaa. Kuvitelmat ja tosi sekoittuvat niin lukijan kuin novellien henkilöhahmojen mielessä. Arkiselta ja turvalliselta näyttänyt paljastuu harhaksi ja suojamuurit, joita henkilöt rakentavat ympärilleen, paljastuvat pilvilinnoiksi. Ihminen voi huomata heräävänsä painajaisesta – tai painajaiseen. Lukijana astun mukaan Rasi-Koskisen maailmoihin, luulen tietävänsä minne kirjailija minua johdattaa, mutta joudun yllättymään kerta toisensa jälkeen.

Todellisuus ja fantasia sekoittuvat novelleissa usealla eri tasolla. Rasi-Koskinen rakentamissa maailmoissa on usein jotakin hiukan outoa ja nyrjähtynyttä. On hukutettuja kyliä, joissa vesi hipoo puiden latvoja ja maailmanlopun maisemia, joista ihmiset ovat kadonneet. Viimeinen-novellissa äiti yrittää suojella lastaan vihamieliseltä maailmalta, jossa on muitakin "jäljelle jääneitä". Äiti opettaa lapselle, että aina pitää olla varuillaan, aina pitää piiloutua, lumeen ei saa jättää jälkiä. Lapsella on vanhan ihmisen kasvot. Kokoelman päättävä Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa puolestaan alkaa varsin arkisena tarinana isästä, joka hurahtaa mehiläisten kasvattamiseen, mutta loppua kohti tarina ottaa absurdeja kierroksia.

Rasi-Koskisen novellit ovat kerroksellisia ja monitasoisia. Pinnalta melko yksinkertaiset tarinat paljastavat salaisuutensa pikku hiljaa. Tarkoituksellisen hämäriä tai vaikeita nämä tarinat eivät ole, vaikka lukijan tulkinnalle jätetäänkin tilaa. Yksinkertaisuus antaa myös tilaa tunteille. Koskettavan tarinan lähtökohdaksi ei tarvita paljon: siihen riittää pieni poika, joka lähtee salaa kotoaan juhliakseen isänpäivää biologisen isänsä kanssa.

Vaaleanpunaisen meren ovat lukeneet myös Karoliina, Kaisa ja Katri.

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2014

Patti Smith: Ihan kakaroita

"Ilmassa oli värinää, kiireen tuntua. Kuusta se oli alkanut, entisestä etäisestä runosta. Nyt ihmiset olivat kävelleet sen pinnalla, tallanneet tuota jumalten helmeä kumipohjillaan. Ehkä kaikki oli vain havahtumista ajan hupenemiseen; oli vuosikymmenen viimeinen kesä. Toisinaan halusin vain heittää kädet ilmaan ja pysäyttää kaiken. Minkä oikeastaan? Kenties vain oman aikuistumiseni."

Kaksi nuorta 1960-luvun New Yorkissa. Tekemässä taidetta, haaveilemassa menestyksestä ja kuuluisuudesta, etsimässä itseään, rakastamassa toisiaan. Rahaa on vähän. Hot dog syödään puoliksi ja pariskunnalla on usein varaa vain yhteen museolippuun: se joka käy taidenäyttelyssä saa jälkikäteen kuvailla näkemänsä toiselle. Omaa taiteellista tietä etsiessään nuoret inspiroituvat niin menneisyyden taiteilijoista kuin aikalaisistaankin. Diego Rivera, William Blake ja Arthur Rimbaud ovat kotijumalia. Janis Joplin, William Burroughs, Sam Shepard ja Warholin Factoryn muusat liikkuvat samoissa piireissä. Jonakin päivänä myös nuo kaksi nuorta olisivat kaikkien tuntemia taiteilijoita. Mutta nyt he ovat vain Robert ja Patti - ihan kakaroita.

Patti Smithin muistelmateos keskittyy hänen elämäänsä Robert Mapplethorpen kanssa, pääasiassa aikaan ennen kummankaan kuuluisuutta. Patti kohtaa Robertin rakkauden kesänä 1967. Kummatkin ovat köyhiä ja vailla asuntoa – kumpikin haluaa taiteilijaksi. Robert piirtää ja rakentaa kollaaseja, Patti piirtää ja kirjoittaa runoja. He tunnistavat toisensa sukulaissieuluiksi ja lyöttäytyvät yksiin. Heistä tulee rakastavaiset, ja myöhemmin, Robertin löydettyä homoseksuaalisen identiteettinsä, elinikäiset ystävät. Ihan kakaroita on myös muistokirjoitus Robertille, joka kuoli aidsiin vuonna 1989.

Smith kertoo tarinansa suoraan ja koruttomasti. Mukana on runollisuutta ja varmasti myös romantisointia, mutta yleisvaikutelma on elämänmakuinen ja rehellinen, vailla elämänkertoihin usein liittyvää pullistelua ja ylidramaattisuutta. Antti Nylénin suomentamana teksti kulkee eteenpäin aidon ja uskottavan tuntuisesti, ja lukemista rytmittävät loputtoman kiinnostavat valokuvat Pattista ja Robertista. 

Kirja on ennen kaikkea kuvaus nuoruudesta, ajasta johon kuuluu enemmän unelmia ja etsimistä kuin tekoja. Siinä maistuvat nuoruuden toiveet ja kyyneleet, nauru ja pelottomuus. Tarinan loppupuolella saadaan hiukan kurkistaa sitä mainetta ja kunniaa, joka Smithin ja Mapplethorpen osaksi oli tuleva – ja loppu on Smithin haikea jäähyväislaulu ystävälle, ja kenties myös nuoruudelle.

Kirjan ovat lukeneet myös Erja, penjami, Arja, Marja-Liisa, Liina ja Omppu.

Patti Smith: Ihan kakaroita (Just Kids, 2010)
Suom. Antti Nylén
Kansi: David Mann
Siltala, 2014 

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

"Kysymykset kiersivät kehää. Sen täytyi johtua siitä puuttuvasta ajatuksesta, joka pysytteli Esteriltä piilossa, se teki premisseistä vääriä ja siten myös johtopäätöksistä, se yksinkertaisin ja saavuttamattomin ajatus, etteivät kaikki suhtautuneet elämään yhtä vakavasti."

Oppiiko ihminen virheistään? Ainakaan Lena Anderssonin (anti)sankaritar Ester Nilsson ei vaikuta kovin oppimiskykyiseltä. Viimeksi tapasimme Esterin kirjassa Omavaltaista menettelyä, jossa hän riutui rakkaudesta Hugo Raskiin, saamatta todellista vastakaikua tunteilleen. Luulisi, että Ester olisi oppinut jotakin pakkomielteisestä ihastumisesta, itsepetoksesta ja ihmissuhteista. Mutta viisi vuotta Hugon jälkeen Ester on taas rakkauden vietävissä. Tällä kertaa intohimon kohteena on näyttelijä Olof Sten. Olofilla on kirkas ja haavoittuva katse, soinnukas ääni ja tarkkailijan asenne. Hän on myös naimisissa ja ilmoittaa heti suhteen alkumetreillä, ettei hänellä ole aikomustakaan jättää vaimoaan.

Esterin ja Olofin suhde junnaa paikallaan ja toistaa samaa kaavaa: kun Ester osoittaa rakkautta tai vaatii Olofia sitoutumaan suhteeseen, Olof perääntyy; kun Ester yrittää irrottautua suhteesta tai kylmenee Olofille, Olof lämpenee ja vie suhteen uudelle tasolle, ainakin hetkeksi. Lukija turhautuu ja raivostuu mutta tuntee pakostakin myös sympatiaa Esteriä kohtaan. Esteriä, joka on niin loputtoman toiveikas ja jaksaa uskoa rakkauteen vaikka joutuu jatkuvasti petetyksi ja nolatuksi. Ester on taistelussaan rakkauden tuulimyllyjä vastaan melkein säälittävä hahmo, mutta Andersson onnistuu sittenkin tekemään hänestä kiinnostavan ja inhimillisen.

Olofin hahmon kautta Andersson kuvaa taitavasti ihmistä, joka ei kykene tunteissaan rehellisyyteen. Olof valehtelee Esterille, mutta yhtä lailla itselleen: edes joutuessaan kasvotusten omien valheidensa kanssa, Olof ei myönnä epärehellisyyttään. Ehkä juuri tämä henkinen valheellisuus mahdollistaa sen, että Olof voi niin helposti pettää vaimoaan ja rakastajatartaan.

Lena Andersson kuvaa tälläkin kertaa ihmissuhteita ja niihin liittyviä moraalisia kysymyksiä samaan aikaan julman tarkkanäköisesti ja kutkuttavan ironisesti. Esterin rakkauden vuoristorata voi raivostuttaa, mutta sen kautta Andersson tarkastelee yleisemmin rakkautta ja siihen liittyviä käsityksiä.

Odotin Anderssonin uutuutta toisaalta innoissani, toisaalta hiukan peloissani, koska ihastuin viime vuonna niin suuresti Omavaltaiseen menettelyyn. Vailla henkilökohtaista vastuuta oli aivan yhtä nautinnollista luettavaa, ja Andersson tuo Esterin tarinaan myös uusia aineksia, joten kirja ei tunnu vanhan toistolta. Aivan samalla tavalla en hurmaantunut kuin Omavaltaisesta menettelystä, jonka jälkeen olin monta päivää aivan ihastuksissani Anderssonin tavasta kirjoittaa. Tällä kirjalla Andersson ei päässyt enää yllättämään, mutta sama vangitseva kirjoitustaito hänellä on kyllä hallussaan.

Kirjan ovat lukeet myös Ulla, Helmi K, Katri, Suketus ja Katja.

Lena Andersson: Vailla henkilöhtaista vastuuta (Utan personligt ansvar, 2014)
Suom. Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2015 

Lisa Genova: Edelleen Alice

"Minun eiliseni alkavat kadota, ja huomiseni ovat epävarmoja, mitä varten minä sitten elän? Elän jokaista päivää varten. Elän hetkessä. Jonakin huomispäivänä piankin unohdan että seisoin teidän edessänne ja pidin tämän puheen. Mutta vaikka unohdan sen jonakin huomispäivänä, ei se tarkoita etten olisi elänyt sen joka hetkeä tänään. Minä unohdan tämän päivän, mutta se ei tarkoita ettei tällä päivällä ollut merkitystä."

Miten elämään voi löytää merkityksellisyyttä, kun eilispäivät katoavat? Miltä tuntuu elää, kun tietää että jonakin huomispäivänä ei tule tunnistamaan rakkaimpiensa kasvoja? Miten ihminen voi elää muistisairauden kanssa, kun hänen elämänsä on rakentunut sanojen, kielen, tieteellisen tutkimuksen ja muistamisen ympärille? 

Alice Howland on juuri 50 vuotta täyttänyt kognitiivisen psykologian professori, jonka elämä on kuin suoraan oppikirjasta. Menestyksekäs ura, hyvä avioliitto, kolme kaunista lasta. Kaikki olisi kunnossa, elleivät jatkuvat pienet muistihäiriöt aiheuttaisi huolta. Alice epäilee unohdusten syyksi vaihdevuosia eikä ole lainkaan valmistautunut kuulemaan saamaansa diagnoosia: hän sairastaa varhaisen iän alzheimeria.

Lisa Genovan Edelleen Alice oli ollut lukulistallani muutaman vuoden. Sitten kävi niin, että kirjasta tehty elokuva saapui teattereihin, ja kävin katsomassa filmiversion, josta pidinkin kovasti. Pidin, vaikka elokuva itketti välillä niin että henki meinasi salpautua.

Elokuvan jälkeen halusin edelleen lukea myös kirjan, ja se tulikin aika pian vastaan kirjastossa. Luin kirjan vain muutama kuukausi elokuvan katsomisen jälkeen, ja se vaikutti luultavasti siihen ettei kirja ollut ihan niin voimakas kokemus kuin olin etukäteen kuvitellut. Sekä kirja että elokuva ovat hyvin tarinakeskeisiä – molemmat nojaavat ennen kaikkea siihen mitä kerrotaan, eivät niinkään kerronnan keinoihin. Ja kun elokuva lisäksi myötäilee kirjaa varsin uskollisesti, kirjan tapahtumat olivat lukiessa hyvin tuttuja, eikä Genovan kerronta tuonut tarinaan kovin paljon sellaisia tasoja, joita elokuvassa ei olisi ollut.

Usein sanotaan, että kirja on aina parempi kuin elokuva, mutta itse en allekirjoita tuota väitettä. Edelleen Alicen tapauksessa elokuva ja kirja ovat minusta teoksina aika tasaveroisia. Elokuva vetosi enemmän tunteisiini, kun taas kirja onnistui paremmin sukeltamaan muistisairaan ihmisen pään sisälle.

Genova käsittelee alzheimerin tautia mässäilemättä, vaikka hän dramatisoikin taudinkulkua. Alicen sairaus etenee kohtaus kohtaukselta, välillä melkeinpä jännityskertomuksena. Pääpaino pysyy kuitenkin Alicen kokemusmaailmassa, ja Genova kuvaa koskettavasti sitä, miltä mielen vähittäinen hiipuminen tuntuu. Kirja ei anna sairaudesta lohdutonta kuvaa, vaan  surun ja ahdistuksen rinnalla mukana on lempeyttä ja valoa. Ennen kaikkea kirja muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on elää hetkessä. Sillä loppujen lopuksi, meidän kaikkien muistot tulevat katoamaan, jonakin huomispävänä.

Edelleen Alicen ovat lukeneet myös esimerkiksi Nina Mari, Joana, Mai Laakso, Jassu, Taika ja Jenni.

Lisa Genova: Edelleen Alice (Still Alice, 2007)
Suom. Leena Tamminen
Wsoy, 2010/2015