Vuosi kuvina -haaste: oi syyskuu!

Eilen syysmyrsky pyyhälsi läpi Helsingin, tuuli riepotteli puita ja sade piiskasi ikkunoita. Tänään maailma olikin kuin sateen puhtaaksi pesemä: taivas oli sininen, ilma tuntui hohtavan kullan sävyissä ja syksy näyttäytyi kaikkein kauneimmillaan. Mitä täydellisin päivä siis kävelylenkille ja Vuosi kuvina -haasteen valokuvien napsimiselle.

Ruska ei ole vielä saavuttanut täyttä loistoaan, mutta vihreän seassa näkyy jo punaista ja keltaista. Ja ilmassa tuntuu selvästi maatumisen tuoksu.

 

 

Syyspäivässä kulkemisen jälkeen on ihanaa syödä tuhtia ruokaa, nauttia lasi viiniä ja rentoutua. Nyt aion kellahtaa sohvalle erään lumoavan tiiliskiven kanssa. Syksy jos mikä on kirjojenkin kulta-aikaa!

Antti Hyry: Aitta

" – Vaatii kyllä harrastusta, hän sanoi. – Kun on joku vanha rakennus kunnossa, moni sanoo, ihanaa, minäkin tahdon tämmöisen. Mutta täytyy sanoa niin kuin se entinen mies että, aina on oksan ottajaa, kun on vain kuusen kaatajaa."

En ollut suunnitellut lukevani Antti Hyryä. Hyry, uunit ja aitat ja rakennushommat eivät kuulostaneet erityisen mielenkiintoisilta, ja ainakin muutama lukeva tuttava oli tuominnut Uunin tylsäksi jaaritteluksi.

Sitten luin Ilselän Minnan kirjoitukset Uunista ja myöhemmin Aitasta. Minna kertoo yhteensä 24 syytä rakastaa Hyryä. Mietin, että Hyry ei kuulostakaan tylsältä vaan aika ihanalta. Hankin Uunin ja Aitan omaan hyllyyni.

Pari viikkoa sitten oli kaunis syyskesäinen päivä. Otin viltin ja Aitan ja suunnistin ulos lukemaan. Aurinko lämmitti, kevyt tuuli puhalteli ja ilma tuntui kimmeltävän. Luin Aittaa ja tunsin, kuinka mieli rauhoittui. Aitan lukeminen oli tyynnyttävää ja rentouttavaa, melkein meditatiivista.

Mitä Aitassa tapahtuu? Mies kalastelee, tarkkailee lintuja ja tuomen kukinnan edistymistä. Juhannusseuroissa mies saa kuulla, että Iissä olisi aitta myynnissä. Ajetaan aittaa katsomaan, tehdään kaupat, puretaan aitta ja rakennetaan se uudestaan omaan rantaan. Välillä poimitaan hilloja tai mustikoita. Istutaan soututuolissa. Mietiskellään.

Paljon ei siis tapahdu. Kun on aikaa istuskella ja kuljeskella katselemassa pihapiiriä, huomio kiinnittyy mielen liikkeisiin, ajan kulumiseen, luonnon kiertokulkuun. Talvea seuraa kevät, pääskyset saapuvat ja tekevät pesän, mies rakentaa aitan. Hyryn kirja ei ole niinkään tarina kuin kuva maailmasta ja elämästä. Aika kuluu, elämä jatkaa kulkuaan, ja luottamus jatkuvuuteen saa eläimet rakentamaan pesän poikasilleen ja miehen rakentamaan aitan. Vai rakentaako mies aitan rakentaakseen samalla jatkuvuutta ja pysyvyyttä maailmaan, helpottaakseen ikävää ja ahdistusta, levottomuutta katoavaisuuden edessä?

Hyryn kerronnassa ja rauhallisuutta ja kauneutta, jotka ihastuttavat. Luontokuvaukset ovat melkeinpä pakahduttavia, arkiset ruokailuhetket ja saunassa kylpeminen tuntuvat lukijan omassa ruumiissa. Kaiken rinnalla kulkee usein myös hiljainen ja lempeä huumori. Hyry tavoittaa ihmisten tavat, puheenparret ja sosiaalisen kanssakäymisen kiemurat osuvasti: kaikki me tiedämme ne kohteliaisuudet, kursailut ja sanonnat joita Hyryn henkilöt viljelevät. Tunnistamme myös henkilöiden ajatukset ja tunteet – osa niistä on omiamme. Huumori ja hymy nousevat tuttuudesta ja kotoisuudesta.

Aitta on pieni ja vähäeleinen kirja, kaikin tavoin. Mutta siihen mahtuu paljon, yksinkertaisen pinnan alle. Siinä on kaikki: arjen kauneus, ihmismielen pohjalla asustava haikeus, ruumiillisen työn siunaus, luonnon ja ihmisen välinen yhteys. Aittaa ei voi lukea ahmien tai sivusilmällä, muita asioita ajatellen. Se kutsuu keskittymään, mietiskelemään ja pysähtymään. Ja se palkitsee lukijansa, jättää jälkensä mieleen ja ajatuksiin.

"Oli aika hämärää, ilmassa oli pysähtynyt syksyn pehmeys, meri oli hämärä ja tyyni, kuin ei olisikaan meri.
Koivut olivat vihreän tummina kukin omalla paikallaan."

Aitan ovat lukeneet myös Katja, Jokke ja Morre.

Antti Hyry: Aitta
Kansi: Juha Markula
Otava, 1999 

Helmi Kekkonen: Kotiin

"Anna tunnustelee kostean viileää maata ja löytää etsimänsä. Hän nostaa muhkuraista kiveä ja ottaa sen alta avaimen, laittaa kiven paikoilleen ja nousee takaisin ylös. Tom katsoo Annaa hieman hämillään, minä en tiennyt että on toinenkin avain. Anna hymyilee. Nyt tiedät."

Helmi Kekkosen teksti on kaunista ja rauhallista kuin sumuinen aamu. Kotiin-kokoelman novelleissa tunnelma on viipyilevän surumielinen ja haikea, mutta Kekkosen melankoliassa on myös valoa ja toivoa. Vaikka kirjassa käsitellään paljon menetyksiä, surua ja kaipuuta, se jättää jälkeensä hyvän olon – kuin olisi hengittänyt syvään raikkaassa ilmassa.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että kokoelman novellit kietoutuvat toisiinsa. Näin onkin, mutta tässä tapauksessa olisin ehkä toivonut, ettei tätä asiaa olisi takansitekstissä paljastettu. Yhteenliittymät ovat hienovaraisia, välillä melkeinpä vain aavistuksia, mutta kun liitoksista oli etukäteen tietoinen, ne alkoivat hallita lukukokemusta liikaakin. Olisi ollut antoisampaa vasta lukiessa huomata, että tarinat ja henkilöhahmot leikkaavat välillä toisiaan: oivaltamisen ilo olisi ollut suurempi.

Yhdeksän novellin joukkoon mahtui pari hieman väritöntäkin tarinaa, mutta kokonaisuudessaan Kotiin teki minuun suuren vaikutuksen. Pidin verkkaisuudesta ja vähäeleisyydestä, siitä kuinka pienillä keinoilla Kekkonen loi voimakkaita tunnelatauksia. Kerronta jätti sopivasti tilaa lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille. Ja Kekkosen kieli on yksinkertaisesti kaunista.

Yksittäisistä novelleista haluan nostaa esiin erityisesti Aatoksen, joka kertoo vanhasta miehestä. Aatos elää yksin, seuranaan vain Saramago-kissa. Yksinäisyydessään Aatos ei aina tiedä mitä ajattelee ja ketä kaipaa. Samanlaisina kulkeviin päiviin alkaa kuitenkin tuoda iloa toinen vanha mies, jonka Aatos tapaa aamuisilla kävelyretkillään.

Aatos-novellissa tuntuivat yhdistyvän kaikki kokoelman olennaiset ja ihastuttavat piirteet. Surumielisuus ja kaipuu jonnekin (kotiin, nuoruuteen, jonkun luo). Unenomaisuutta hipova tunnelma. Rauhallisuus, jossa väreilee kuitenkin jotakin levotonta. Lisäksi Aatos jäi kutkuttamaan mieltä tavalla, johon novellit parhaimmillaan kykenevät. Erilaisia tulkintoja ja mahdollisuuksia jää pyörittelemään ajatuksissaan vielä pitkään kirjan sivujen sulkeuduttua. Mitä Aatokselle oikeastaan tapahtui...

Kekkosen novelleja ovat lukeneet muiden muassa Katja, Erja, Suketus ja Maria.

Helmi Kekkonen: Kotiin
Kansi: Satu Ketola
Avain, 2009

Hilja Valtonen: Hätävara

"Voi, kun minusta kasvaisi viisas nainen, jolle ei jokainen miehen käppyrä voisi sanoa: "Millainen porsas olet! Niin naisten tapaista!"

Olen jo pitkään halunnut tutustua Hilja Valtosen kirjoihin. Kesällä antikvariaatin alennusmyynnissä vastaan tuli tämä aivan mainiolla kannella varustettu Hätävara, jonka epäröimättä nappasin mukaani.

Tarinaltaan Hätävara on varsin simppeliä viihdettä. Kertojaminä on ärhäkkä punapää, papintytär Vappu Kankare. Jo kouluaikana Vapun tielle osuu ylimielinen Jali Kinnunen, "roisto, nousukas, moukka, ylpeä kukko, typerä narri ja haiseva tatti". Vappu ja Jali käyvät jatkuvaa sanasotaa, mutta onnistuvat siinä sivussa kehittämään jonkinlaisen toverillisen suhteen, joka syvenee vuosien kuluessa.

Jalin perhetausta on vaatimaton, ja hän onkin päättänyt nousta määrätietoisesti yhteiskunnan portaita. Rikkaan naisen naiminen on yksi askel Jalin suunnittelemalla tiellä kohti parempaa asemaa. Vappukin lupautuu auttamaan Jalia ja esittelee tälle kaupungin äveriäimpien perheiden tyttäriä. Kun Jali sitten kosiikin Vappua, ei ole ihme että Vappu uskoo olevansa Jalille vain hätävara.

Vaikka kirjan tarina on perinteinen, Valtosen kerronta on aivan omanlaistaan. Sanat ja puheenparret sinkoilevat vauhdikkaasti, ja dialogi on iskevää. Kirja on myös hykerryttävän hauska, ja huumori piilee suurimmaksi osaksi nimenomaan Valtosen taidokkaassa kielenkäytössä.

Hätävara on päällisin puolin romanttista viihdettä, mutta pinnan alta löytyy paljon muuta kuin romantiikkaa. Kirjan jännite kyllä perustuu siihen, koska pääpari ymmärtää rakastavansa toisiaan, mutta kyse ei ehkä ole niinkään romanttisesta rakkaudesta kuin keskinäisestä kunnioituksesta ja rehellisyydestä. (Lisäksi Jali on suoraan sanottuna aika öykkärimäinen mies, jossa ei oikein ole romanttisen sankarin hehkua.) Myös vapaus ja riippumattomuus ovat tärkeitä teemoja. Taloudellinen riippumattomuus, yhteiskunnallisen aseman tuoma vapaus ja henkilökohtainen vapaus vaikkapa avioliitossa määrittävät tarinaa paljon enemmän kuin romanssi.

Kerta kaikkiaan mainio tuttavuus tämä Hätävara. Valtosta tulee varmasti luettua lisää.

Muissa blogeissa: Booksy pitää Valtosen kirjoja epäromanttisina rakkausromaaneina; Annami piti nokkeluudesta ja terävistä huomiosta.

Hilja Valtonen: Hätävara
Otava: 1938/1958

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (ja Lukutaitohaaste)

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa on tarina perheestä. Pearl Tull on yksinhuoltajaäiti, joka on jäänyt kasvattamaan kolmea lastaan, kun aviomies on eräänä päivänä varoittamatta ilmoittanut jättävänsä perheen. Isän lähdöstä ei perheessä puhuta – Pearl on yrittänyt aluksi jopa teeskennellä, että isä on vain tavallista pidemmällä työmatkalla – eikä Tullin perhe muutenkaan juuri avaudu toisilleen. Yhteiset perheateriat päättyvät poikkeuksetta riitaan ennen kuin viimeinen ruokalaji on ehditty nauttia.

Päivällinen toi mieleeni aivan ensimmäisen Tyler-lukukokemukseni, Avioliiton lyhyen oppimäärän. Näitä kirjoja yhdistää mielessäni se, että molemmat ovat pohjimmiltaan varsin surumielisiä ja molemmissa henkilöhahmot ovat ikään kuin oman onnettomuutensa vankeja. Henkilöhahmot taitavat tosin kaikissa Tylerin kirjoissa olla enemmän tai vähemmän eksyksissä itsensä kanssa ja usein heissä on myös rutkasti ärsyttäviä ja raivostuttavia piirteitä. Kuitenkin joissakin muissa Tylerin kirjoissa yleissävy on lempeämpi ja positiivisempi kuin Päivällisessä, joka tuntui välillä jopa masentuneen harmaalta.

Masentuneisuus ei kuitenkaan ollut minusta tässä kirjassa huono asia. Tyler kuvaa hyvin taitavasti perhettä, jonka jäsenet ovat surullisen kykenemättömiä kohtaamaan toisiaan, vaikka he toisaalta ovat kiinni toisissaan monin hienoin sitein. Kiintymystäkään heidän väliltään ei puutu, eikä rakkautta, mutta usein tunteita hallitsevat kateus, pelko ja vanhat kaunat. Myös kaikkien henkilökohtainen elämä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän solmussa. Kukaan ei osaa ottaa elämässään ratkaisevia askeleita, tai sitten niitä askelia otetaan väärään suuntaan.

Pidin kirjasta varsin paljon sen surumielisyydestä huolimatta. Loppua kohti kirja kuitenkin tuntui jotenkin menettävän otettaan, ja kerronta harhaili hiukan päämäärättömästi. Lopetus ei ole yhtiöpositiivinen, mutta minulle jäi silti siitä hiukan liian helppo ja harmoninen kuva, mikä ei täysin sopinut kirjan yleiseen tunnelmaan.

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa ei ollut minulle ihan parasta Tyleria. Kirja lähti vähän hitaasti käyntiin, ja lopussa jännite herpaantui. Taattua Tyleria kirja kuitenkin oli, ja jälleen kerran kirjailija onnistuu luomaan ristiriitaisen kiinnostavia henkilöhahmoja.

Kirjan ovat lukeneet myös Mustikkakummun Anna, kirsimaria ja Jenni.

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (Dinner at the Homesick Restaurant, 1982)
Suom. Jussi Nousiainen
Otava, 1983/2012

***

Suomen Pakolaisavun lukuhaaste pyörähti käyntiin maanantaina ja jatkuu syyskuun loppuun asti. Haasteen tavoitteena on saada suomalaiset lukemaan ja lahjoittamaan yhteensä 20 000 aapista lukutaitotyöhön Ugandassa, Liberiassa ja Sierra Leonessa.

Lukuhaasteeseen voi osallistua näin:

1. Lue kirja, lehti tai mikä vain työhösi tai vapaa-aikaasi kuuluva teksti.

2. Lahjoita 1 euro jokaista lukemaasi merkittävää tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.

3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagrammissa, Twitterissä tai Facebookissa hashtagilla #lukuhaaste.

4. Haasta ystäväsi, kollegasi tai joku muu haasteen arvoinen mukaan viemään lukutaitoa Afrikkaan.

5. Voit myös tehdä suuremman kertalahjoituksen lähettämällä tekstiviestin 20E LUKUHAASTE numeroon 16588 tai maksamalla lahjoituksen Pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 (viite 62405 08625).

Lisää tietoa hasteesta saa Suomen Pakolaisavun sivuilta.

Osallistun haasteeseen lahjoittamalla euron jokaisesta syyskuun aikana lukemastani kirjasta, ja haastan myös blogin lukijat lukemaan lukutaitoa.

Kjell Askildsen: Saari

"Hän kohottaa kiikarin kasvoilleen ja katsoo taloa, hän kääntää kiikaria, ja kääntää vielä uudelleen, leikittelee etäisyydellä suureen ja pikkiriikkiseen valkoiseen pintaan; ja yhtäkkiä hän huomaa ettei olekaan yksin ja näkymättömissä vaan että olohuoneen ikkunasta katselee kiikarilla myös joku toinen."

Kjell Askildsenin Saari on kesäisen lukumaratonin satoa. En tiennyt kirjasta mitään etukäteen: valitsin sen kirjastossa maratonille puhtaasti sivumäärän ja ulkomuodon perusteella. Kirjan kansikuva ja koko ulkoasu airoteemoineen ovat todella viehättävät. Ehkä turhankin viehättävät siinä mielessä, että ulkoasu ei kovin hyvin vastaa kirjan sisältöä. Saari ei varsinaisesti ole mikään kesäinen hyvän mielen kirja.

Kirjan tapahtumat sijouttuvat pienelle majakkasaarelle, jolla asuvat majakanvartija Mardon, hänen vaimonsa Maria ja heidän 20-vuotias tyttärensä Marion. Saarelle on saapunut myös kirjailija Albert Krafft, jonka läsnäolo saa Mardonin perheen jännittyneet välit kiristymään entisestään. Krafftin ja perheen naisten välillä on vahva eroottinen lataus, joka ei jää majakanvartijalta huomaamatta. Mustasukkaisuus, väkivalta, halu, pelko ja kaipaus sävyttävät niitä muutamia päiviä, jotka nelikko viettää yhdessä saarella.

Askildsen onnistuu luomaan pieneen kirjaansa voimakkaan ahdistavan ja klaustrofobisen tunnelman. Pienellä majakkasaarella ihmisiä ympäröi koko maailma ja horisontti on avara, mutta saari on silti suljettu tila, rajattu alue. Saaren neljä asukasta ovat kuin eläimiä häkissä. He kiertävät kehää, tarkkailevat toisiaan, rimpuilevat kohti vapautta.

Kirjan kerronta on hyvin tiivistä. Teksti etenee suurimmaksi osaksi ilman kappalejakoja, dialogia on vähän, eikä rivien väliin jätetä ilmaa. Askildsen vaihtaa usein näkökulmaa kesken kaiken, jolloin henkilöhahmojen ajatukset ja tunteet sekoittuvat toisiinsa. Ovatko Mardon, Marion ja Maria kuin yhden ihmisen kolme eri puolta? Ovatko Mardon ja Krafft toistensa pelikuvia?

Saari oli minulle mielenkiintoinen, mutta etäinen lukukokemus. Kirjan tunnelma on vahva ja kerronnalliset ratkaisut vaikuttavia, mutta sisältö ei suuremmin puhutellut minua. Ihailin kirjan muotokieltä, mutta sen  syvempää vaikutusta Saari ei minuun tehnyt. Kiinnostava ja lukemisen arvoinen kirja kuitenkin, ehdottomasti.

Saaren ovat lukeneet myös Reeta, Erja ja Satu.

Kjell Askildsen: Saari (Omgivelser, 1969)
Suom:Tarja Teva
Like, 2009

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

"Aamuilma humahtaa matalalla maan pinnassa pienten talojen keskellä kuin tuoksuva haihtuva usva, viileä kylpy kastetta ja varjoa ja kosteaa kuusamantuoksua. Hän haukkoo henkeä, kuulee miten pistävä ruoho työntelee alhaalla säikeisiä juuriaan. Kiuru on tuonut tuolin mutta hän nojaa taakse Nonnin käsivarsille ja katsoo, katsoo sakeaan valkoiseen taivaaseen. Kuumuus laskeutuu pian hahtuvina, aaltoina, menee palasiksi ja kokoutuu sitten pudotakseen laskoksina jotka painavat, painavat jokea aloilleen. Korkealla ylhäällä kuumuus kääntyy ja kohottautuu kuin iso nouseva eläin."

Kuinka Jayne Anne Phillips osaakaan käyttää kieltä ja kuvata maailmaa. Yllä olevassa lainauksessa yhdeksänvuotias kehitysvammainen poika aistii hellepäivän aamua, sitä raikasta hetkeä ennen kuin kuumuus laskeutuu. Ja lukija voi tuntea ilman kosteuden, valon joka lähes sokaisee pojan, helteen laskokset.

Kiuru ja Termiitti etenee kahdessa aikatasossa. Yhtäällä on vuosi 1950 ja nuori Robert Leavitt taistelee Korean sodassa. Mukanaan hän kantaa kuvaa raskaana olevasta vaimostaan Lolasta. Toisaalla on vuoden 1959 helteinen kesä Länsi-Virgiassa. Robertin ja Lolan poika Termiitti on vaikeasti kehitysvammainen: hän ei pysty kävelemään, eivätkä lääkärit osaa sanoa, kuinka paljon poika maailmasta koskaan tulee ymmärtämään. Termiitin 17-vuotias sisarpuoli Kiuru uskoo kuitenkin, että Termiitti ymmärtää paljonkin ja että tämä osaa myös kommunikoida omalla tavallaan. Sisarusten täti Nonni epäilee, että Kiuru vain heijastaa omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan Termiitin mieleen.

Tarinaa seurataan vuorotellen Robertin, Nonnin, Kiurun ja Termiitin näkökulmista. Robertin ja Termiitin kertojaäänet ovat tajunnanvirtamaisia ja kantavat mukanaan runsaasti mielikuvia ja symboleita. Termiitti kokee maailman omalla tavallaan – sirpaleisena, sanojen labyrinttina, voimakkaina aistimuksina. Haavoittunut Robert puolestaan liikkuu muistojen ja nykyhetken, houreiden ja näkyjen maailmassa.

Nonni on ennen kaikkea tarinan muisti. Hän tietää, mitä on tapahtunut ennen Kiurun ja Termiitin syntymää. Hän tuntee perheen historian ja salaisuudet. Suloinen Kiuru taas on kuin kirkkautta ja kuisketta. Kiuru on Termiitin ääni, silmät ja jalat, ja myös Kiurun oma maailma on täynnä aistimuksia: tuoksuja, kosketusta, värejä. Kiuru on varmasti yksi viehättävimmistä tapaamistani kirjallisista hahmoista, herkkä ja vahva nuori nainen.

Pintatasolla Kiuru ja Termiitti on varsin yksinkertainen tarina, jossa henkilöiden historia ja perhesalaisuudet selviävät vähitellen muistojen ja nykyhetken sattumusten kautta. Kirja kertoo koskettavasti kaipauksesta, valinnoista, velvollisuudesta ja rakkaudesta. Mikä eniten ihastuttaa, on kuitenkin se tiheä tunnelma jonka Phillips sanoillaan rakentaa. Lukija saa tuntea ihollaan niin sodan mielettömyyden, Termiitin suljetun maailman kuin unenomaisen tulvayön oudot tapahtumatkin. Kirjan sivuilla ilma on sakeaa, ja ihmisten väliset jännitteet sähköistävät sen välillä äärimmilleen. Vahva eroottinen lataus korostaa entisestään hellepäivien väreilevää kuumuutta. Tarinassa arkisen rinnalla tuntuu koko ajan häilyvän myös maaginen ja yliluonnollinen taso. Ihmisten muistot, toiveet ja unelmat sekoittuvat tosielämän tapahtumiin, kenties vaikuttaenkin niihin.

Kiuru ja Termiitti on voimakas ja vangitseva kirja, jossa on raskaiden ja ahdistavien teemojen lisäksi hämmästyttävää valoa ja kauneutta. Phillips kertoo henkilöhahmojensa tarinan sellaisella taidolla ja tunteella, etten voinut kuin heittäytyä kerronnan vietäväksi. Jälkeensä kirja jätti hiukan haikean mutta täyteläisen olon: olin lukenut kirjan joka näytti palan maailmaa koko rikkaudessaan.

Kiurusta ja Termiitistä ovat kirjoittaneet myös Satu, Leena, Valkoinen Kirahvi ja Katja.

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti (Lark and Termite, 2009)
Suom: Kersti Juva
Kansi: Camilla Pentti
Tammi, 2009

Vuosi kuvina -haaste ja Madeiran tunnelmia

Elokuu on alkukesän ohella suosikkiaikaani kesästä. Siinä missä alkukesään liittyy usein suloista huolettomuutta ja odotuksen tuntua, elokuu on mielessäni tunnelmoinnin ja hiljentymisen aikaa. Pimenevät illat, väkevät tuoksut ja aavistus syksyä ilmassa – ne kaikki kuuluvat loppukesän aikaan.

 

 Oma elokuuni näytti myös tällaiselta:

Vietimme viikon Madeiralla, ja saaren maisemat lumosivat minut täysin.

Vaelsimme levadoilla vuoriston vehreissä maisemissa...

...ja haukoimme henkeämme saaren itärannan karuissa maisemissa.

 

Madeiran illat olivat tummia...

 

...ja päivät kuumia.

 

Meri oli kaikkialla.

 

 

 Ajoimme köysiradalla ja korkeita paikkoja pelkäävänä taisin vähän jännittää.

 

Mutta olivathan maisemat huikeita.

 

Lukemisellekin jäi aikaa.

 

Ihana matka, kerta kaikkiaan.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

"Tulevaisuus ahdisti Gauria mutta piti samalla hänet hengissä. Se oli edelleen hänen ravintoaan mutta myös hänen saalistajansa. Jokainen vuosi alkoi tyhjällä päiväkirjalla. Eräänlaisella painetulla ja sidotulla kellolla. Gauri ei ollut milloinkaan kirjoittanut päiväkirjoihinsa vaikutelmiaan. Sen sijaan hän oli kirjoittanut niihin aineiden luonnoksia tai tehnyt niihin laskutehtäviä. Jo lapsena hän oli pelännyt jokaista päiväkirjan sivua, jonka joutuisi kääntämään esiin ja täyttämään vielä kokemattomilla asioilla. Se oli kuin portaiden nousua pimeässä. Mikä takasi, että edessä oli vielä yksi joulukuu?"

Jhumpa Lahiri on yksi lempikirjailijoistani. Muutama vuosi sitten ihastuin kerta heitolla Kaima-romaaniin, ja novellikokoelmat Tämä siunattu koti ja erityisesti Tuore maa tekivät vielä suuremman vaikutuksen. Lahirin niukan toteava ilmaisutapa, taitava ihmiskuvaus ja melankolia tehoavat ja osuvat suoraan oman kirjamakuni maaliin. Tulvaniitty olikin kirjavuoteni odotetuimpia teoksia, ja nyt kirjan luettuani olen entistä ihastuneempi. Kirja saattaa nousta Tuoreen maan rinnalle henkilökohtaiseksi Lahiri-suosikikseni.  

Mari A kirjoittaa omassa blogijutussaan, että Tulvaniitty on aivan erilainen kuin Lahirin aiemmat teokset. Olen samaa mieltä: Lahiri on tosiaan uudistunut, ja vaikka Tulvaniityssä on paljon aiemmista kirjoista tuttujakin elementtejä, kirja on myös monella tavoin erilaista Lahiria. Perheistä ja sukulaissuhteista Lahiri on kirjoittanut aina, mutta nyt hänen perheensä tuntuu olevan aivan uudella tavalla kiinni historiassa ja yhteiskunnassa. Ja vaikka tässäkin kirjassa osa henkilöhahmoista on maahanmuuttajia, eivät maahanmuuttajateema tai kulttuurien väliset erot nouse Tulvaniityssä samalla tavalla keskeisiksi aiheiksi kuin Lahirin aiemmissa kirjoissa.

Tulvaniitty alkaa tarinana veljeksistä. Subhash ja Udayan varttuvat yhdessä Kalkutassa 1950-luvulla. Veljekset ovat hyvin läheisiä erilaisista luonteistaan huolimatta. Myöhemmin erilaiset persoonallisuudet kuitenkin kuljettavat veljeksiä eri suuntiin. Rauhallinen ja sisäänpäinkääntynyt Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin – kiihkeä ja levoton Udayan puolestaan kiinnostuu yhä enemmän Intian yhteiskunnallisista oloista ja liittyy maolaiseen liikkeeseen, naksaliitteihin.

Veljesten rinnalle tarinaan nousee muitakin henkilöitä, ennen kaikkea Gauri, joka Subhashin tavoin lähtee Intiasta Yhdysvaltoihin. Minulle juuri Gaurin tarina nousi kirjassa keskeiseksi. Gauri on äärimmäisen kiinnostava henkilöhahmo, nainen joka yrittää tasapainotella kodin ja oman uran, menneisyyden ja nykyhetken, perinteiden ja uuditusten välillä. Gauri on ristiriitainen, surullinen, suututtava ja voimakas nainen. Hän tekee virheitä, tuomittaviakin tekoja mutta Lahiri tekee hänestä inhimillisen ja ymmärrettävän.

Tulvaniitty on kirja salaisuuksista, joita ihmiset kantavat mukanaan. Salaisuudet syntyvät halusta suojella itseä tai muita, ne liittyvät pelkoon ja häpeään mutta myös rakkauteen. Ne myös määrittävät voimakkaasti henkilöiden välisiä suhteita, ja lukija miettii kuinka hyvin nämä ihmiset tuntevat läheisensä joita rakastavat, ihailevat ja vihaavat. Kuinka hyvin itse tunnemme läheisemme, kuinka voimme ymmärtää muiden valintoja ja tekoja?

Kirja kertoo myös Intian lähihistoriasta. Historiasta, joka luultavasti on useille länsimaalaisille tuntematon tai ainakin hämärän peitossa. Myös maahanmuuttaja saa huomata entisen tutun maailman muuttuvan vieraaksi. Kuten Yhdysvaltoihin juuri muuttanut Gauri toteaa uutisia katsoessaan: "Ne käsittelivät aina Yhdysvaltojen asioita ja toimintaa. [...] Kalkutasta ei kerrottu mitään. Täällä ei puhuttu siitä, mikä oli kalvanut Kalkuttaa, muuttanut Gaurin elämän ja lyönyt sen pirstaleiksi." Aikaisemmin Lahiri on kuvannut kirjoissaan maahanmuuttajuutta ennen kaikkea vierauden kokemuksen kautta, mutta Tulvaniityssä hän paneutuu syvemmälle maahanmuuton ja lähtemisen mahdollisiin taustoihin ja siihen, mikä vierautta kenties aiheuttaa.

Lahiri kertoo tarinansa tuttuun tapaansa harkitulla kielellä, joka soi kauniisti Sari Karhulahden suomennoksessa. Ilmaisutapa on viileä ja merkityksiä piilotteleva, ja vaikka Lahirin kieli ei ole vaikeaa se vaatii tiettyä keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Tulvaniitty kutsuu rauhoittumaan tarinan ja kerronnan äärelle ja jättää jälkeensä hiukan surumielisen mutta kirkkaan jälkihehkun.

Tulvaniityn ovat lukeneet ainakin Hanna, Arja, Tuijata, Omppu ja Jonna.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (The Lowland, 213)
Suom. Sari Karhulahti
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2014 

Helen Walsh: Englantilainen tragedia

"Joillakin ihmisillä on niinku sellainen mieletön tarve tehdä jotain, eikö? Jättää jälkensä ennen ku noutaja tulee. Mutta niillei oo lahjoja siihen. Niillei oo vittu mitään. Mutta sulla on, Robbie. Sulla on hela hoito – etkä sä välitä paskaakaan."

Englanti, Warrington, vuonna 1975. Robbie Fitzgerald on matkalla kotiin raskaana olevan vaimonsa ja pienen poikansa luokse. Lumisade on muuttanut Orfordin ankean lähiön hetkeksi kauniiksi, ja Robbie on täynnä riemukasta intoa. Hänen suuri unelmansa, unelma musiikista on juuri toteutumaisillaan.

Warrington, vuonna 1981. Robbie pitää huolta perheestään ja tuntee uhranneensa omat unelmansa perheen paremman tulevaisuuden eteen. Vaimo Susheela on pyrkinyt häivyttämään malesialaiset juurensa mahdollisimman tarkkaan: entisestä Susheelasta on tullut paikkallisten murretta säälittävästi jäljittelevä Sheila. Perheen poikaa Vincentiä kiusataan koulussa armottomasti, mutta onneksi pikkusisko Ellie kuuluu selviytyjiin.

Warrington, vuonna 1989. Jokaisella Fitzgeraldin perheen jäsenellä on omat salaisuutensa ja piilopaikkansa. Vincent ja Ellie elävät nuoruuttaan, johon kuuluvat öiset menot, Manchesterin klubit ja homobaarit.Vanhemmille ei todellakaan kerrota kaikkea mitä tapahtuu, ja miksi kerrottaisikaan. Onhan Robbiella ja Sheilallakin ollut omat salaisuutensa, joista lapset ovat päässeet perille vain vahingossa.

Helen Walshin romaani vyöryttää lukijan eteen yhden perheen tarinan. Suomenkielisen nimensä mukaisesti Englantilainen tragedia on todellakin tragedia, tarina ihmisistä joiden mahdollisuuden onneen olosuhteet ja omat väärät valinnat tuntuvat jatkuvasti tuhoavan. Kirja on paitsi tarina perheestä, myös kertomus muukalaisuudesta, juurettomuudesta, unelmista, rasismista, päihteistä ja rakkaudesta. Teemoja on siis paljon, ehkä hiukan liikaakin yhteen kirjaan. Walsh selviytyy toisista aiheista paremmin kuin toisista, ja välillä hän sortuu turhaan selittelyyn ja mustavalkoisuuteen. Kirjassa on kuitenkin sellaista nuoruuden paloa ja vimmaa, joka osaltaan selittää ja oikeuttaakin rönsyilyn ja kliseet. 

Walshin tarina onkin selkeästi tarina nuoruudesta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että ajan kuluessa ja henkilöhahmojen vanhentuessa huomio siirtyy Sheilasta ja Robbiesta näiden lapsiin. Kirjan henkilöitä ajavat eteenpäin levottomuus, oman identiteetin etsiminen ja suurten elämysten  kaipuu. Kiihkeä halu kokea jotakin suurempaa ja kauniimpaa on ominaista kolmekymppiselle Robbielle ja aikuisuuden ja nuoruuden rajalla häilyville Ellielle ja Vincentille: kauneutta etsitään musiikista, kirjoittamisesta, huumeista ja seksistä. Henkilöt ovat lätkässä, he pitävät ihan vitun hauskaa, he ovat taivaassa – kunnes koittaa jälleen yksi harmaa maanantaiaamu, jälleen yksi harmaa viikko.

Kaikkein uskottavimmillaan Walsh taitaa olla juuri nuoruutta kuvatessaan. Kirjan henkilöistä säteilee nuoruuden uhmaa ja uskoa omaan kuolemattomuuteen. Henkilöt esittävät itseään, hiovat maneereitaan ja nokkeluuksiaan ja uskovat maailman kauneuden avatuvan juuri heille aivan erityisellä tavalla. Kaiken tämän kiteytymä on Vincent Fitzgerald, joka palvoo kauneutta suurimpana jumalana, ja jonka sankareita ovat Morrissey, The Cure ja Leonard Cohen. Aivan yhtä onnistuneesti Walsh ei tavoita esimerksi vanhemmuuden tai vanhenemisen tuntoja, vaan niissä on kokemuksellisuuden sijaan ulkokohtaisuuden ja ulkoa opettelun tuntua.

Luulen, että olisin myös itse eläytynyt ja ihastunut tähän kirjaan enemmän nuorempana. Kirja oli nytkin ihan hyvä ja paikoitellen hyvin mielenkiintoinen, mutta se ei tuntunut aiheiltaan tai tyyliltään kovin omaperäiseltä. Vierastin myös hiukan sitä, kuinka Walsh tuntui ajoittain romantisoivan kurjuutta ja estetisoivan traagiset tapahtumansa. Ehkä siksikään kirja ei jättänyt kovin voimakasta tunnejälkeä. Jos henkilöiden elämään onnistuu sulkeltamaan syvemmälle kuin itse nyt pystyin, kirja varmasti myös koskettaa viiltävämmin.

Englantilaisen tragedian ovat lukeneet myös Zephyr, Katri ja noora.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia (Once Upon a Time in England, 2008)
Suom. Jonna Joskitt
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2009