Hyvä kirjavuosi 2020

 

Vuosikatsauksia kirjoittaessani olen ollut huomaavinani, että lukeminen kulkee kahden vuoden sykleissä: joka toinen kirjavuosi on tasaisen hyvä ja joka toinen vuosi on erityisen hieno ja tarjoaa suuria lukuelämyksiä. Tämä täysin epätieteellinen havainto saa toimia johdatuksena erinomaiseen kirjalliseen vuoteeni 2020.

Viime vuotta leimaavat luonnollisesti korona ja sen mukanaan tuomat rajoitukset. Pandemia vaikutti meihin lukijoihin eri tavoilla. Jotkut kadottivat lukemisen ilon – toiset huomasivat saaneensa päiviinsä enemmän lukuaikaa. Osa haki tilanteessa lohtua kevyistä kirjoista – osa suoritti lukuhaasteita tai luki järeitä klassikoita.

Minä luin viime vuonna enemmän kuin monena edellisenä vuotena. Ja luin todella hyviä kirjoja, haastavia kirjoja, paksuja kirjoja, kirjoja joista tunsin saavani paljon. Olen myös tyytyväinen siihen, että lukemiseni ei ollut kovin uutuuspainotteista, vaan luin myös vanhempaa kirjallisuutta, oman hyllyn kirjoja ja vanhoja suosikkejani uudelleen.

Kirjavuodesta 2020 mieleeni jäävät:

Klassikot

Etenin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjassa neljänteen osaan. Proustin lukemisessa oli ollut taukoa, ja jossain vaiheessa epäilin, mahdanko koskaan päässä lukuprojektissa eteenpäin. Yllättäen Kadonnut aika tuntui tänä vuonna antoisammalta kuin muistin, ja kirjat avautuivat ihan uudella tavalla. Proustin lukeminsessa oli jotakin rahoittavaa ja ajatonta.

Yksi vuoden vaikuttavimmista oli Toni Morrisonin Sinisimmät silmät. Hurja, hieno, julma kirja.

Herkät ja koskettavat

  

Siina Tiuraniemen Jäämeri oli riipaiseva ja lohdullinen kuvaus rikkinäisestä perheestä. Surun vastapainoksi mukana oli ilkikurista huumoria.

Erityisesti mieskirjailijat onnistuivat viime vuonna koskettamaan. Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen meni suoraan sydämeen, Peter Franzenin Tumman veden päällä sai itkemään, ja Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet oli pakahduttava.

Oudot ja häiritsevät

 

Anna Burnsin Maitomies oli raskas ja painostava, mieleenpainuva lukukokemus. Ottessa Moshfeghin Vuosi horroksessa oli virkistävän outo ja vinksahtanut. Sayaka Muratan Lähikaupan naisen erilaisuuden kuvaus ilahdutti.

Rakastin myös Anu Kaajan Katie-Katen hurjaa, villiä ja riemastuttavaa maailmaa. Yksi vuoden suurimmista suosikeistani.

Lukuilo

Vigdis Hjortin Perintötekijät ei ole iloinen kirja, mutta sen lukeminen herätti minussa suurta lukuriemua. Kirjan hieno kieli, toiston voima, muistot ja ihmisen tarve tulla kuulluksi tekivät kirjasta minulle lähes täydellisen.

Tajuntaa laajentavat

Katja Raunion Sinun päiväs koittaa venytti todellisuutta ja minun ajatuksiani varmaan enemmän kuin mikään muu kirja. Rakastin kirjan intertekstuaalista, absurdia, joka puolelle kurottavaa maailmaa.

Aivan oman todellisuutensa loi myös Marisha Rasi-Koskinen upeassa RECissä. Loputtoman kiehtova, upea taideteos.

Omalla tavallaan tajuntaa laajensi myös Matilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen. Ahmittavan kiinnostava ja hyytävä kirja vallankäytön monista kasvoista.

Virginia

Luin kolme ensimmäistä osaa Virginia Woolfin päiväkirjoista, ja niiden lukeminen oli yksi kirjavuoteni iloista. Woolfin tapa havainnoida maailmaa, ihmisiä ja kirjoittamista kiehtoo ja inspiroi.

Blondi-lukupiiri

Luin vuosien jälkeen uudelleen suursuosikkini, Joyce Carol Oatesin Blondin. Kirja oli edelleen vaikuttava ja hieno, ja lukukomuksesta teki erityisen se, että luin Blondia Instagramin kimppaluvussa. Ajatusten vaihtaminen muiden lukijoiden kanssa nosti lukukokemuksen uudelle tasolle.

Vuoden ihanin

George Eliotin Daniel Deronda vei sydämeni. Kirja oli runsas, yksityiskohtainen, ihan oma maailmansa, johon sai upota ja heittäytyä. Juuri sellainen lukuelämys, jollaisen aina toivoo saavansa, ja kun sellainen osuu kohdalle, se valaisee koko maailman.

Toivon alkaneelle vuodelle kaikille lukuiloa ja kirjallisia elämyksiä!

Hannele Jyrkkä: Etsijä - Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

 

Vuonna 1989 olin katsomassa Jorma Uotisen Ballet Pathétique -tanssiteosta. En muista, miksi olin päätynyt yleisöön – en ollut koskaan aikaisemmin käynyt katsomassa sen kummemmin nykytanssia kuin klassista balettiakaan. Kävin kuitenkin ahkerasti teatterissa, ja ehkä siinä oli syy: teosta esitettiin Helsingin Kaupunginteatterissa, jonka tanssiryhmän taiteellisena johtajana Uotinen tuohon aikaan toimi.

Ballet Pathétique hurmasi minut aivan täydellisesti – se oli jotain aivan muuta kuin mikään aikaisemmin näkemäni tai kokemani taideteos. Muistan edelleen kirkkaasti, sen puhtaan ilontunteen, jonka teos herätti. Muistan myös, kuinka yleisö poistui Kaupunginteatterista, ja kuinka monet meistä etenivät teatterilta pois vievää mäkeä hypähdellen ja loikkien, Pateettisen baletin tanssijoiden hurjia hyppyjä matkien. Teos sytytti kiinnostuksen ja rakkauden nykytanssia kohtaan. Se oli myös ensikosketukseni Tero Saariseen. Vaikka en Ballet Pathétique'a katsoessani tiennyt tanssista mitään, Saarisen karisma ja tapa liikkua tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Hannele Jyrkän Etsijä kertoo Tero Saarisen elämästä tanssijana ja koreografina. Kyseessä ei ole varsinainen elämäkerta, vaan näkökulma on vahvasti taiteessa ja taiteen tekemisessä. Yksityiselämää raotetaan vain sen verran kuin taiteilijan elämänpolun kuvaamisen kannalta on välttämätöntä. Kirja antaakin Saarisesta kuvan ihmisenä, jolle tanssi todellakin on yhtä kuin elämä.

Jyrkkä kuvaa kirjassaan vuoroluvuin Saarisen Third Practise -teoksen valmistumista ja Saarisen uran etenemistä lapsuudesta nykyhetkeen. Ratkaisu on onnistunut, ja Jyrkkä osaa kuvata hämmästyttävän elävästi tanssiteoksen harjoituksia, liikettä ja luovaa prosessia. Kirjassa annetaan myös paljon tilaa Saarisen pohdiskeluille liikkeen merkityksestä ja tanssin ja taiteen luonteesta.

 

Kirjan perusteella Saarisesta syntyy kuva hiukan hulluna nerona, mutta hänen hulluudessaan  ei ole mitään tuhoavaa tai negatiivista, vaan se on positiivista ja säilyttävää. Saarinen tuntuu olevan niin voimakkaasti elossa, että hän säteilee kirjankin sivuilta energiaa ympäristöönsä. Omaa taidekäsitystään Saarinen kuvaa mm. seuraavasti:

"Mitä kaikkea me pystymmekään avaamaan ihmisyydestä tanssin avulla. Sen takia olen esiintyjänä, koreografina ja opettajana aina samalla asialla. Ei tosiaankaan ole kyse vain siitä, minkä biisin tekisin seuraavaksi, vaan myös siitä, minkälaista ajattelun ja käyttäytymisen mallia ja siis arvoja levitämme. Tanssi on minulle ihmisyyden herkimpien aallonpituuksien herättelyä ja näiden tasojen puolesta puhumista."

Etsijä on hienosti kirjoitettu ja lisäksi se on kirjana todella kaunis tyylikkäine kansikuvineen, kullan värisine sisäkansineen ja upeine valokuvineen. Juuri tällainen kirjan Tero Saarisesta pitääkin olla: kaunis, herkkä, voimakas, mukana tummia sävyjä ja jotain outoa ja vinksahtanutta.

Hannele Jyrkkä: Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

Kansi/kannen kuva: Elina Warsta/Heidi Strengell

Siltala, 2020

Marisha Rasi-Koskinen: REC

 

Mitä tapahtuu, kun ihmisestä otetaan valokuva? Tallentuuko siinä jotakin olennaista – tavoittaako valokuvaaja kohteestaan jonkun perimmäisen totuuden? Vai onko valokuvaaminen varastamista – menettääkö ihminen itsestään jotakin joka kerta, kun hänestä otetaan kuva? Mielessämme elää edelleen voimakkaasti mielikuva valokuvasta todellisuuden kuvaajana, jopa nykyään kun jokainen kännykkävalokuvaajakin osaa muokata ja muunnella valokuvia. Onko valokuva totta, todiste, sommitelma, tulkinta vai valhe?

Marisha Rasi-Koskisen REC pitää sisällään valtavasti erilaisia teemoja. Se tarkastelee esimerkiksi tallentamiseen, tarinallisuuteen ja taiteen tekemiseen liittyviä kysymyksiä kiehtovasti ja usein hämmentävästi. REC on itsessään tarina, jossa pätevät tietyt tarinan sisäisen maailman lainalaisuudet. Vai pätevätkö? Onko REC sittenkään tarina vai pikemminkin tila: huoneita ja kerroksia, joissa kuljemme esitystä tai näyttelyä seuraten? Pitääkö tarinan noudattaa tiettyjä tarinan todellisuuden sääntöjä, jotta voimme hetken aikaa uskoa tarinan maailmaan? Kuinka pitkälle tarinallisuuden sääntöjä voi venyttää?

REC tuntuu tavoittavan monia oman aikamme ilmiöitä.  Elämme tarinallisuuden aikakautta, jossa faktan ja fiktion rajoja sekoitetaan ja häivytetään jatkuvasti. Meillä on uutisia, dokumentteja, autofiktiota, valeuutisia, someidentiteettejä, fiktiota ja todellista elämää. RECissä valokuvat, tallenteet ja nauhoitukset ovat jatkuvasti läsnä, kuin todistuskappaleina, mutta voiko niiden todistusvoimaan luottaa? 

Kaiken muun lisäksi REC on myös kertomus pojista. Lucista, Colesta ja Nikistä, joiden tarinat risteilevät, leikkaavat toisiaan ja välillä kohtaavatkin. Rinnalla kulkee myös useita muita juonenpätkiä, joista putoilee välillä sirpaleita myös poikien tarinaan. Erilaiset kertomukset kerrostuvat toistensa päälle, mutta keskiössä ovat kuitenkin lopulta pojat ja heidän katseensa.

RECissä on paljon Rasi-Koskisen aikaisemmista kirjoista tuttuja elementtejä. On lapsien ja vanhempien välisiä suhteita, katoamisia, toden ja kuvitellun rajojen venyttämistä, poissaoloa, kaleidoskooppimainen rakenne ja hiukan nyrjähtänyt maailma. REC tuntuu kokoavan yhteen kaikki edellisten kirjojen palaset ja nostavan ne uudelle tasolle. Siinä missä Rasi-Koskisen edellinen aikuisten romaani Eksymisen ja unohtamisen kirja tuntui minusta toistavan vähän liikaa aikaisempien kirjojen teemoja eikä onnistunut yllättämään minua lukijana, REC on askel kohti jotakin ennen näkemätöntä.

RECin lukeminen oli minulle suuri nautinto. Kirjan maailma ja tarinat tempaisivat minut heti mukaansa niin, että luin välillä ahmimalla, vaikka olisin toisaalta halunnut viivytellä ja pohtia lukemaani. Toisinaan jouduin pysähtymään ja palaamaan takaisin, tarkastelemaaan aikaisemmin lukemaani uudessa valossa. Välillä olin eksyksissä, kuljin henkilöhahmojen rinnalla vieraan, vajoavan kaupungin katuja enkä ymmärtänyt näkemääni. Sitten tunsin taas tavoittavani jonkun ajatuksen, näkeväni jotakin outoa ja ihmeellistä. REC on kiehtova matka, jonka haluan kokea joskus uudelleen.

RECistä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi tuijata, Omppu, riitta k, Katja ja Paula.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

Kansi: Jussi Karjalainen

S&S, 2020

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

 

"Minusta on jotenkin lohdullista ajatella teesiä, jonka mukaan viha on perittyä ja kulkee sukupolvelta toiselle, koska silloinhan minä olen siihen syytön eikä minun tarvitse olla niin ankara itselleni. Mutta samalla väittämässä on jotakin  kohtalokasta ja epämiellyttävää, sillä jos viha ei ole minun, minä vain kannan sitä aikani kunnes se jatkaa eteenpäin ja siirtyy seuraavaan sukupolveen."

Kuinka paljon kirjasta kannattaa tietää etukäteen ennen lukemista? Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, ettei lukukokemusta haittaa, vaikka tietäisi kirjasta melko paljonkin, mutta joskus on ihanaa kun pääsee lukemaan kirjaa puhtaalta pöydältä, ja kirja pääsee yllättämään. Näin minulle kävi Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet -teoksen kohdalla.

En tiennyt kirjasta etukäteen juuri muuta kuin alkuasetelman (Schulman alkaa perehtyä sukunsa historiaan käsittääkseen paremmin omia vihanhallintaongelmiaan), eikä kirja sen perusteella oikeastaan kovin paljon kiinnostanut minua. Kirjaa oli kuitenkin useissa yhteyksissä hehkutettu sen verran paljon, että se tarttui mukaan kirjaston pikalainahyllystä.

Kävi niin, että rakastuin tähän kirjaan. Olisin varmasti rakastanut sitä joka tapauksessa, mutta koska en tiennyt kirjasta etukäteen käytännössä mitään, lukukokemuksessa oli mukana yllättynyttä iloa siitä, että luin niin hyvää kirjaa. Ja vaikka kirjan tarinassa ei sinänsä ole mitään suunnattoman yllättävää, luin sitä silti välillä kuin jännitystarinaa.

Sukunsa salaisuuksia selvittäessään Schulman yhdistää omia muistojaan, vanhoja kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä ja fiktiota. Tuloksena on raastava ja pakahduttava kertomus vihasta, henkisestä väkivallasta, pelosta, rakkaudesta ja pettymyksestä. 

Schulman etsii syitä vihalle, ja löytää syvältä kumpavaa surua ja pelkoa, jotka ovat vääristyneet ja kääntyneet ulospäin sokeaksi huitomiseksi. Jotta tuon sokean huitomisen voisi välttää, on ymmärrettävä mistä viha kumpuaa. Kirjassa on myös lempeyttä, halua ymmärtää tekoja ja tunteita myös silloin, kun ne tuntuvat käsittämättömiltä. Suurinta lempeyttä ja ymmärrystä saa kuitenkin osakseen se, johon viha voimakkaimmin kohdistui.

Polta nämä kirjeet kuvaa suuria asioita ja tunteita hienovaraisesti ja melkein pidättyväisesti, mikä tuntuu tekevän kirjasta erityisen vaikuttavan. Vihaa käsittelevässä kirjassa päällimmäiseksi tunteeksi ei nouse viha, vaan suru siitä, mitä viha saa aikaan. Kirjaa lukiessa tuntee surumielisyyttä menetetyistä mahdollisuuksista, elämistä jotka ovat kuluneet vihatessa tai pelätessä. Kirja tuntuu kysyvän, mitä olisi tapahtuntu, jos asiat olisivat menneet toisin – ja se vastaa, että surullisinta on, jos elämän määrittäväksi kysymykseksi jää kaipuu toiseen todellisuuteen, maahan jota ei ole.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Airi ja Marja, tuijata, riitta k, Elina ja Nanna. 

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev, 2018)

Suom. Jaana Nikula

Kansi: Sigge Eklund

Nemo, 2020 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Paikannimet: paikkakunta

 

Toisinaan tuntuu, että Proustia kannattaa lukea ihan jo siitä syystä, että saa kokea kirjojen loppulauseiden hienouden. Enkä tarkoita sitä, että Proustin lukeminen olisi niin tuskallista, että on ihanaa päästä kirjan loppuun, vaan sitä että Proustin Kadonneen ajan kirjojen lopetukset ovat oikeasti tavattoman hienoja. Niin myös tässä neljännessä osassa. Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: paikkakunta. (Ja kuinka hieno tuo kirjan nimikin on!)

Proustin lukeminen ei ole minulle helppoa. Kirjat vaativat keskittymistä ja hiljaisuutta, ja lukeminen etenee usein hitaasti. Mutta Proust kyllä palkitsee lukijansa: mitä pidemmälle olen edennut Kadonneen ajan etsinnässä, sitä enemmän olen alkanut kirjoista myös nauttia. Kirjojen maailmaan on helpompi päästä sisälle, kun kertojan ajatusmaailma ja kerronnan tyyli ovat käyneet tutuiksi, ja tekstistä tuntuu löytyvän enemmän tasoja.

Tässä neljännessä osassa kertoja matkustaa isoäitinsä kanssa kesäksi merenrantakaupunki Balbeciin. Kertoja tarkkailee ympäristöään ja seurapiirien arvohierarkioita, mietiskelee taiteen ja rakkauden olemusta ja viettää aikaa nuorten naisten seurassa – noiden ihanasti nupullaan olevien kukkasten varjossa.

Nuoret tytöt ja kertojan suhde näihin on keskeisessä osassa kirjassa. Kuten aina, kertojan havainnot ovat tarkkoja mutta eivät välttämättä aina luotettavia. Hän näkee tytöt omasta näkökulmastaan, ja tietyt merkit paljastavat, että näkökulma saattaa olla vääristynyt. Kertoja tarkkailee tyttöja aluksi matkan päästä, näkee heidät kauniina ja kevytkenkäisenä joukkona ja päättelee heidän olevan todennäköisesti prostituoituja tai ehkä joidenkin kilpapyöräilijöiden rakastajattaria. Kertoja on varsin yllättynyt, kun hänelle myöhemmin selviää, että tytöt tulevatkin ns. hyvistä perheistä.

Mistä kertojan johtopäätökset tytöistä kertovat? Heijastaako hän tyttöihin omia toiveitaan ja halujaan ja ajattelee siksi näiden olevan prostituoituja? Vai onko niin, että iloiset ja vapaasti käyttäytyvät tytöt eivät sovi kertojan käsitykseen "hyvistä tytöistä"? Joka tapauksessa kertoja kehittää tapansa mukaan pakkomielteen, joka kohdituu tällä kertaa nimenomaan tähän tyttöjoukkoon. Hän on valmis rakastumaan oikeastaan kehen tahansa tytöistä, kunnes yksi nousee muita tärkeämmäksi. Kertoja tiedostaa kuitenkin itsekin, että hän on rakastunut ennen kaikkea rakkauteen, ei niinkään toiseen ihmiseen yksilönä.

Kiinnitin tässä osassa huomiota myös siihen, kuinka sukupuolten rajat muutamassa kohdassa hetkeksi sekoittuivat. Yhdessä kohtauksessa kertoja pohtii sitä, kuinka vieraassa paikassa ilahduttaa nähdä tuttuja ihmisiä vieraiden ihmisten piirteissä: kertoja mm. tunnistaa rouva Swannin mieheksi ja uimaopettajaksi muuttuneena. Myös toinen kohtaus liittyy rouva Swanniin. Kertoja vierailee taiteilijan ateljeessa ja löytää maalauksen, joka esittää nuorta rouva Swannia "puolittain mieheksi naamioituneena". Kertoja yrittää määritellä mallin sukupuolta:

"Kasvojen piirteitä seuratessa sukupuoli näytti olevan tunnustamaisillaan, että kuului hieman poikamaiselle tytölle, hävisi sitten ja tuli taas tuonnempana esiin tuoden nyt lähinnä mieleen naismaisen, paheellisen, ajatuksiinsa vaipuneen nuoren miehen ja katosi taas, tavoittamattomiin."

Mielenkiintoisia välähdyksiä, esimerkiksi jos ajattelee teoriaa, jonka mukaan tietyt Proustin naispuoliset henkilöhahmot ja ihastuksen kohteet olisivat itse asiassa miehiä, mutta myös yleisemmin Proustin sukupuolen ja seksuaalisuuden teemojen tarkastelun valossa.

Kadonneen ajan neljäs osa nousi tässä vaiheessa yhdeksi suosikikseni, ehkä viehättävän pysähtyneen rantalomatunnelmansa vuoksi. Kirjassa oli jonkinlaista kepeyttä ja ilmavuutta, jota en aikaisemmista osista ole aina tavoittanut. Saa nähdä, millaisiin tunnelmiin sarjan seuraava osa vie.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 4. Kukkaaan puhkeavien tyttöjen varjossa II. Paikannimet: paikkakunta. (A la recherce du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleurs. Noms de pays: le pays, 1919)

Suom. Inkeri Tuomikoski

Otava, 2017/1983

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Eeva Kolun uupumusta ja riittämättömuuden tunnetta käsittelevä Korkeintaan vähän väsynyt on todellakin resonoinut monen lukijan mielessä. Kirjan ilmestymisen jälkeen alkoi nopealla tahdilla ilmestyä juttuja, joissa kerrottiin kuinka voimakkaasti lukijat olivat kirjaan samaistuneet, kuinka kirjan jokaisen lauseen voisi lainata, ja kuinka lukiessa on jatkuvasti nyökytelty "juuri näin".

Olen seurannut Kolun blogeja aina ensimmäisestä Oi ihana turhamaisuus -muotiblogista alkaen, ja varsinkin alkuvuosina pidin hänen kirjoituksistaan todella paljon. En silti ollut välttämättä ajatellut lukea tätä kirjaa, mutta muiden lukijoiden ihastuneet kommentit herättivät mielenkiinnon ja halun lukea. Vaikka en löytäisi kirjasta itseäni, ehkä ymmrtäisin paremmin kolmekymppisten maailmaa.

Kirjan luettuani voin todeta, että en löytänyt Korkeintaan vähän väsyneestä samanlaista voimakasta samaistumispintaa kuin monet muut lukijat. En usko, että samaistumisen puute johtui vain siitä, että olen eri sukupolvea kuin Kolu, mutta sukupolvien välisillä eroilla on epäilemättä oma osuutensa. Millenniaaneille tavoitteet ja oman arvon mittaaminen saavutusten kautta tuntuu olevan tyypillisempää kuin omalle sukupolvelleni, ja myös ulkoiset paineet jatkuvaan suorittamiseen ovat suuremmat. Toisaalta luulisin, että omankaan sukupolveni edustajista kaikki eivät ole ihan niin saavutuksista piittaamattomia haahuilijoita kuin minä – eli kyse on myös persoonallisuuseroista, ei vain sukupolvien välisistä eroista.

Samaistumisen puute ei sinänsä ole ongelma, koska ilman samaistumistakin voisi ymmärtää, oppia tai oivaltaa. Olin kuitenkin vähän pettynyt siihen, etten oikeastaan saanut kirjasta kovin paljon irti. Kolun tekstiä oli miellyttävä lukea, kirjassa on kiinnostavia kohtia ja myös niitä samaistuttavia ajatuksia. Mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sen ohuemmaksi sen sisältö tuntui käyvän.

Kolu kritisoi kulttuuria, jossa täytyy koko ajan suorittaa, kehittyä ja edetä raivokkaasti kohti seuraavaa päämäärää. Ei voi kuitenkaan välttyä vaikutelmalta, että hänen omissa neuvoissaan on samaa suorittamisen henkeä. Vaikka Kolu korostaa iloa ja lempeyttä, hän tarkastelee kovin monia asioita niiden tuottaman hyödyn kautta. Listat iloa tuottavista asioista alkavat tässä valossa tuntua kovin ilottomilta. 

Kirja on vahvimmillaan, kun Kolu kuvaa omia tuntemuksiaan, mutta epäonnistuu yrityksessään selittää millenniaalinaisten kokemuksia laajemmin. Kolu kirjoittaa oman sukupolvensa naisista ja millenniaaleista yhtenäisenä joukkona, mutta itse asiassa hän kuvaa tietyntyyppistä naista tietyssä elämäntilanteessa. Naista, joka tekee työtä tietokoneella, työtä joka on todennäköisesti ajatustyötä tai jonkinlaista luovaa työtä, joka viettää paljon aikaa sosiaalisessa mediassa ja todennäköisesti myös tuottaa sinne sisältöä. Mutta millaista uupumasta tai häpeää tuntevat ne millenniaalit, jotka eivät mahdu tähän muottiin? Jos haluaa analysoida sukupolvikokemusta, eikö sitä pitäisi katsoa hiukan laajemmin kuin vain omasta elämänpiiristään?

Luulenkin, että olisin pitänyt kirjasta huomattavasti enemmän, jos Kolu olisi kirjoittanut selkeämmin itsestään ja omista kokemuksistaan. Laittanut itsensä vielä voimakkaammin likoon. Kolun vahvuus on mielestäni kyvyssä tarkastella omia tuntemuksiaan ja tavoittaa elettyjä hetkiä, mutta tässä kirjassa hän tuntuu etsivän jonkinlaista yleispätevyyttä, joka kuitenkin jää tavoittamatta. Kirjan alku lupaa enemmän, mutta loppu hiipuu elämäntaito-oppaaksi. Haluan uskoa, että jonain päivänä Kolu kirjoittaa kirjan, joka koskettaa myös niitä, jotka eivät jaa samaa kokemusmaailmaa hänen kanssaan.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös helmikekkonen, Marile ja Laura. 

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt. Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä.

Kansi: Sanna Mander

Gummerus, 2020

Yhden viikon lukupäiväkirja

 

Sain inspiraation tähän juttuun Northern Bibliophile -blogin lukupäiväkirjoista, joissa Abbie kertoo mitä hän on lukenut viikon aikana. Minua alkoi kiinnostaa, milloin itse oikeastaan luen päivän aikana, ja kuinka paljon. Millaisista paloista viikon aikana kertyvät lukuhetket koostuvat?

Pidin siis toissa viikolla kirjaa lukemisistani, ja tällainen lukuviikkoni oli.

Maanantai

Ensimmäinen työpäivä kesäloman jälkeen. Haluan yleensä lukea arkiaamuina ainakin hetken aikaa: pidän rauhallisista aamuista, ja pieni lukuhetki aamupalaa syödessä on paras rauhallinen aloitus päivälle. Minulla oli lukematta viimeinen essee Emilie Pinen kirjasta Tästä on vaikea puhua, ja ehdin juuri sopivasti lukea sen aamiaisen aikana.

Työpäivä venähti tietysti heti loman jälkeen pitkäksi, enkä jaksanut tai ehtinyt juurikaan lukea töiden jälkeen. Aamupalan lukuhetkien lisäksi luen yleensä ainakin vähän illalla sängyssä – niin tänäkin iltana. Aloitin Katja Raunion Sinun päiväs koittaa -kirjaa, ja luin siitä ensimmäisen 13 sivun mittaisen luvun.

Tiistai

Tiistai-aamuna jatkoin Raunion parissa, ja luin parikymmentä sivua. Pidin kirjasta heti alkumetreiltä, vaikka se välillä olikin hiukan raskaslukuinen ja monesti hämmentävä. Luin Rauniota kymmenisen sivua myös lounastauolla ja illan mittaan vielä 60 sivua.

Keskiviikko

Jatkoin Raunion parissa taas aamupalalla. Lounastauolla kaipasin kuitenkin hektisen työpäivän vastapainoksi jotakin kevyempää luettavaa. Kirjastolainojen pinossa oli Tiitu Takalon Tyhmä tyttö -sarjakuva, ja se viihdyttikin lounaalla erinomaisesti 50 sivun verran.

Töiden jälkeen luin Tyhmän tytön loppuun, ja sängyssä luin vielä Rauniota noin 30 sivua.

Torstai

Torstaina kävin aamu-uinnilla, ja aamun lukuhetki jäi pitämättä. Aamiaisenkin ehdin syödä vasta aamun ensimmäisen palaverin aikana. Aamju-uinti oli ihana, ja sain siitä virtaa koko päiväksi. Jos ei voi aloittaa päiväänsä lukemalla, se kannattaa ehdottomasti aloittaa uimalla.

Lounaalla ehdin taas lukea kolmisenkymmentä sivua Rauniota. Aloin päästä todella kirjan maailmaan sisälle, ja illan aikana luin sitä vielä 150 sivua.

Perjantai

Raunion kirja alkoi lähestyä loppuaan. Luin sitä taas aamupalla ja lounaalla ja viimeiset sivut töiden jälkeen. Olin kirjan lopetettuani hiukan pöllämystynyt ja hyvin vaikuttunut, eikä heti perään tehnyt mieli aloittaa seuraavaa kirjaa. Perjantai-ilta kuluikin sohvaperunana TV-sarjoja katsellen.

Lauantai

Olin edelleen sen verran vaikuttunut Raunion kirjasta, ettei tehnyt mieli lukea mitään muuta romaania eikä myöskään mitään oletusarvoisesti erinomaista kirjaa. Joskus hyvän kirjan jälkeen haluaa lukea mieluummin jotain vähän keskiverrompaa – jotain sellaista, mikä ei kilpaile hyvän kirjan kanssa vaikuttavuudesta. Olin lainannut Morten Strøksnesin Merikirjan, josta olin kuullut aika laimeita arvioita, mutta joka kuitenkin kiinnosti minua jonkin verran meri-teeman vuoksi. Luin Merikirjaa 50 sivua aamulla, mutta se ei oikein lähtenyt vetämään. 

Kävelyretken ja ostoksilla käymisen jälkeen oli iltapäiväteen ja lukuhetken vuoro. Merikirja ei kutsunut luokseen, ja mieli kaipasi jotakin viihdyttävää. Lukupinosta löytyi  Pihla Hintikan Hetken Pariisi on meidän, jota lueskelin noin sata sivua iltapäivän ja illan aikana.

Sunnuntai

Jatkoin Hintikan parissa, vaikka kirja ei ollut ihan niin hyvä tai viihdyttävä kuin olin odottanut. Aamupalalla kirja eteni kuitenkin taas sadan sivun verran. Iltapäivällä meidän oli tarkoitus mennä pieniin perhejuhliin, mutta juhlat peruuntuivat. Tämä tarkoitti lisää lukuaikaa, ja ehdin lukea Hintikan kirjan loppuun. Loppuilta kului neuloen, Timanttiliigaa katsellen ja uudella puhelimella leikkien.

 

Viikon aikana luin siis alusta loppuun kaksi kirjaa: Sinun päiväs koittaa ja Hetken Pariisi on meidän. Lisäksi luin yhden Pinen esseistä ja noin 50 sivua Merikirjaa sekä yhden sarjakuva-albumin.  

Luin ehkä vähän enemmän kuin keskimääräisenä työviikkona: viikolla oli aika hyvin lukuaikaa, koska iltaisin ja viikonloppuna ei ollut mitään menoja, kun sunnuntain juhalatkin peruuntuivat. Viikkoon osui yksi erinomainen lukukokemus (Sinun päiväs koittaa) mutta myös kirjoja, jotka olivat enemmän ajanvietettä kuin suuria elämyksiä. Kaiken kaikkiaan hyvä kirjaviikko.

 

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

 

Katja Raunion Sinun päiväs koittaa pääsi yllättämään toden teolla. En ole ihan varma, mitä odotin saavani, mutta sen voin sanoa, että Sinun päiväs koittaa oli joka tapauksessa jotain ihan muuta. Kirja kieputteli lukemisen aikana ajatuksiani moneen kertaan uusille poluille, enkä loppujen lopuksi tuntenut enää olevani kartalla. Viimeisen sivun jälkeen piti istua vähän aikaa hiljaa sohvalla ja yrittää selkeyttää ajatuksia. 

"En ole antautunut tälle tehtävälle maineen tai sensaationhalun vuoksi, vaan koska toivottomassa tilassa olevasta arkistokokonaisuudesta on osunut käsiini tietoa, joka etenkin nykyisenä aikanamme tarjoaa laajan ja ennalta tuntemattoman näkökulman tiettyihin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka olivat muovaamassa maamme kehitystä  vuosituhannen taitteessa. Tämän ajankohdan syvällisempi tunteminen on nähdäkseni välttämätöntä sen tuloksena syntyneeelle nykyajallemme ja siinä vallitsevalle itseymmärrykselle."

Tarinaa kertoo arkistonhoitaja, joka uppoutuu yhä syvemmälle presidentti Anton Harmajaa koskevien salassa pidettävien asiakirjojen maailmaan. Arkistonhoitajalla on käytössään Harmajan kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja, valokuvia, puhelinkeskustelujen litterointeja, poliittisia puheita ja lehtiartikkeleita. Näiden dokumenttien perusteella arkistonhoitaja pyrkii selvittämään paitsi mahdolliset perustavanlaatuiset arkistointivirheet, myös totuuden Anton Harmajasta.

Mutta mikä on totuus? Tai todellisuus? Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä kauemmas totuus ja todellisuus pakenevat. Lukija tuntee eksyvänsä yhä syvemmälle arkistonhoitajan maailmaan, joka muistuttaa omaamme, eikä kuitenkaan muistuta. Asiat ovat tuttuja, mutta kuka on siirrellyt niitä väärille paikoille?

Kun lukee fiktiota, ajattelee hyväksyvänsä tietyt säännöt. Hyväksytään, että fiktion maailma on kuvitteellinen, ja että siinä voivat päteä erilaiset lainalaisuudet kuin reaalimaailmassa. Fiktion maailmassa voi esiintyä lohikäärmeitä tai aikamatkustamista, ja melko varmasti siinä esiintyy keksittyjä henkilöitä tai kuvitteellisia tapahtumia, eikä se kummastuta lukijaa – olemme tottuneet siihen. Mutta joidenkin kirjojen kohdalla tuntuu, että aivot nyrjähtävät vähän paikoiltaan, kun todellisuutta venytetään. Raunion kirja on sellainen.

Kirjasta ei tee mieli kertoa liikaa, jotta ei pilaisi muilta lukijoilta oivaltamisen ja ihmettelyn iloa. Toisaalta kirjasta ei edes voi kertoa liikaa, koska tiedän monen asian jääneen oivaltamatta, enkä edelleenkään osaa sanoa, mistä kirjassa oikeastaan on kyse. Raunion kirja on kuin monimutkainen arvoitus, mutta sellainen johon on turha odottaa selkeää ratkaisua. Vastauksia on kyllä tarjolla, mutta kirja säilyttää silti osan salaisuuksistaan.

Asioita, joita ajattelin kirjaa lukiessani: Valta. Valtapeli. Historiankirjoitus. Kekkonen. Trump. Sukupuoli. Identiteetti. Tosi-TV. Taidehistoria. Dokumentaatio. Vaihtoehtohistoria. Julkisuuskuva. Politiikka. Populismi. Totuus. Ainakin näistä asioista Raunio rakentaa tarinaansa, jossa rajaviivat ovat häilyviä eivätkä asiat ole sitä, mitä ensikatsomalta luulisi.

"Ajatus siitä, että asiakirjat todistavat, millainen maailma on, perustuu kuitenkin vain tiettyyn tapaan teoretisoida arkistoa."

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Arja, Omppu ja tuijata.

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Teos, 2020

Anu Kaaja: Katie-Kate

Mikä riemastuttava kirja! Anu Kaajan Katie-Kate  oli kuin pyörremyrsky – sellainen pyörremyrsky, jossa kieppuu kuninkaallisia, glamourmalleja, pornofilmejä, kermakakkuhäämekkoja, Disney-prinsessoja ja peniksiä. Pyörremyrsky pyyhkäisi ohi noin vuorokaudessa, ravisteli ja tuuletti ja jätti jälkeensä pöllämystyneesti hymyilevän lukijan. Hurjaa! Kamalaa! Ihanaa!

"On yleisesti tunnettu totuus, että rikkaan poikamiehen omaisuuden kartuttamiseen liittyy väistämättä orjatyötä ja riistoa. Mutta sen me olemme valmiita unohtamaan, jos hän on komea ja naimaikäinen ja etenkin, jos hän on Prinssi W tai Raikuli-Harry, sillä kuka haluaa ajatella orjuutta (paitsi seksuaalisessa mielessä), jos voi ajatella naimakauppoja ja ennen kaikkea prinsessoja!"

Katie-Katessa ei ole varsinaista juonta, vaikka löyhänä kehyskertomuksena toimiikin tarina naisesta, josta englantilainen rojalistipariskunta alkaa muokata Kate Middletonin kaksoisolentoa, ja joka päätyy lähinnä katsomaan loputtomasti pornoa pariskunnan Diana-huoneessa. Tämän alkuasetelman kautta Kaaja tarkastelee seksuaalisuutta, julkisuutta ja naiseuden presentaatioita sekoittaen samaan keitokseen sekä pornoa ja että prinsessaunelmia. Katseen kohteena ovat erityisesti prinsessa Diana, Kate Middleton ja Katie Price.

Katie-Katessa porno ja seksi lyövät lukijaa naamalle, kunnes niihin turtuu. Tässä kirjassa ei leikitellä pornokuvastolla kutkuttavan kiihottavasti ja hyvällä maulla, vaan jyystetään mekaanisesti niin kauan, ettei lukija ole varma, onko porno enemmän naurettavaa vai tylsää.

"Prinsessa Diana kuoli syntiemme tähden. Diana, tuo täydellinen uhri. Eronnut hyväätekevä prinsessa, tuolla kukee hänen itämainen rakastajansa, kuvia, kuvia! Ottakaa kuvia! Näyttäkää kuvia!"

Tahmean pornopinnan alla Katie-Katessa käsitellään kiinnostavasti monia muita teemoja. Kaaja onnistuu sulauttamaan erilaiset julkisuudesta tutut tarinat ja naiseuden mallit orgaaniseksi kokonaisuudeksi. Naisena oleminen alkaa näyttäytyä roolileikkinä, jossa naiseutta esitetään ja katsotaan loputtomasti ja samoja kaavoja toistaen.

Nainen on katseen kohteena oli hän sitten pornonäyttelijä tai prinsessa. Tai Disney-prinsessa. On myös tärkeää tuntea roolinsa, koska herttuatar Catherinea katsotaan eri tavalla ja eri vaatimuksin kuin glamourmalli Jordania. Toki on mahdollista myös vaihtaa roolia, kuten prinsessa Dianan esimerkki osoittaa, kunhan vain muistaa pysyä hoikkana.

Katie-Kate on teemoiltaan runsas ja loputtoman kiinnostava, mutta siitä tekee hienon ja koukuttavan lukukokemuksen myös Kaajan tapa leikitellä kielellä, pyöritellä sanoja ja sanontoja ja rytmittää tekstiä. Kaaja kirjoittaa villisti mutta hallitusti, kirpeästi mutta pilke silmäkulmassa. Oh my god, ihanaa!

Katie-Katesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Laura, Katja, Hannele, Omppu ja Laura.

Anu Kaaja: Katie-Kate

Kansi: Jenni Saari

Teos, 2020

Virginia Woolf: Päiväkirjat I ja II

Virginia Woolf on minulle hyvin tärkeä kirjailija, sellainen joka on kulkenut mukanani vuodesta toiseen. Löysin Woolfin 18-vuotiaana nähtyäni Orlandon elokuvaversion. Luin Orlandon ja sen jälkeen melkein kaiken, mitä Woolfilta oli 90-luvun alussa suomeksi saatavana. En enää tarkalleen muista, miksi Woolf teki niin suuren vaikutuksen, mutta muistan sen tunnelman, jonka Woolfin lukeminen herätti – jotenkin rauhallisen mutta samaan aikaan hyvin tarkkaavaisen. Ääriviivat tuntuivat tarkemmilta Woolfia lukiessa. Tuntui, että hänen kirjoituksissaan tavoitin elämästä jotain sellaista, mitä en mistään muualta ollut aikaisemmin lukenut.

Olen vuosien varrella palannut Woolfin pariin säännöllisen epäsäännöllisesti. Woolf jos joku kestää uudelleenlukemista, ja olenkin lukenut tiettyjä suosikkejani useampaan kertaan. 2000-luvulla Woolfia on myös suomennettu paljon lisää, mutta minulta on vielä monta näistä uusista suomennoksista lukematta. Woolf vaatii tietynlaista mielentilaa – häntä ei voi vain rynnätä lukemaan koska vain.

Nyt olen lukenut Woolfin päiväkirjoja ja ollut taas aivan Woolfin lumoissa. Luin keväällä päiväkirjojen ensimmäisen osan, joka kattaa vuodet 1915-1920, ja nyt heinäkuussa ahmaisin toisen osan, joka on kirjoitettu vuosina 1920-1925. Woolf kirjoittaa arkisesta elämästään, välillä melkein raporttimaisesti, hän kuvailee kävelyretkiään ja iltoja takkatulen ääressä ja kirjaa muistiin lähipiirinsä juoruja. Erityisesti ensimmäisessä osassa on paljon tällaista raportoivaa tyyliä, ja pitkinä masennuskausina merkinnät typistyvät lyhyiksi säähavainnoiksi.

Woolf osaa totta kai kirjoittaa arkisistakin asioista kiinnostavasti. Mutta erityisesti päiväkirjojen toisessa osassa alkaa esiintyä enemmän pohdiskelevia merkintöjä, joissa Woolf analysoi kirjoittamistaan, muiden kirjoituksia, ystäviään tai omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Woolfin tyyli on mielenkiintoinen sekoitus suorasukaisuutta ja kiertoilmaisuja, kauneutta ja tiettyä viileää tarkkailua. Huumori ja sarkasmi pilkistävät usein rivien välistä, enkä ole läheskään aina ihan varma, kuinka vakavissaan Woolf on. Tämä lisää kirjojen viehätystä.

En yritäkään kirjoittaa mitään syvällisempää analyysia näistä päiväkirjoista, mutta suosittelen lämpimästi niiden lukemisesta. Lisäksi haluan kirjoittaa tähän muistiin joitakin herkullisia lainauksia. Annan Virginian todistaa omin sanoin, miksi häntä kannattaa lukea.

Kirjoittamisesta:


"Oikea tapa keinauttaa itsensä takaisin kirjoittamisen  pariin on seuraava. Ensin hellävaraista liikuntaa raikkaassa ilmassa. Sen jälkeen hyvän kirjallisuuden lukemista. On virhe ajatella, että kirjallisuutta voisi saada aikaan raakileena. [...] On muututtava erilliseksi; hyvin hyvin keskittyneeksi yhteen ainoaan pisteeseen, jolloin ei tarvitse keräillä itsensä osia sieltä täältä, vaan voi elää aivojensa uumenissa."

"Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että olen saanut selville (40-vuotiaana) kuinka voin  alkaa kertoa jotain omalla äänelläni, & se lumoaa minut niin, että tunnen voivani jatkaa ilman kehuja."

Yhteiskunnasta:

"Irlannissa ihmisiä ammutaan & hirtetään entiseen tapaan. Dora kertoi Dublinissa koko päivän jatkuneesta messusta, joka järjestettiin erään varhain maanantaiaamuna surmatun poikarukan muistoksi. Pahinta kaikessa on se, että omien silmiemme & hirsipuun välissä oleva sermi on niin paksu. On niin helppoa unohtaa se kaikki – ainakin minulle käy niin. [...] Onko sivistyneisyyden merkki, että osaa kuvitella kauempana tapahtuvan kärsimyksen?"

"Minun on ollut jo pitkään tarkoitus kirjoittaa historiallinen selonteko rauhan palaamisesta, sillä muuten vanha Virginia tulee nolostumaan ajatellessaan millainen hölösuu hän oli, aina vain kertomassa ihmisistä eikä koskaan politiikasta. Lisäksi hän huomauttaa, että ne ajat, joiden halki hän eli, olivat ihmeellisiä. Ne varmasti näyttävät siltä, jopa esikaupungissa asuvan hiljaisen naisen mielestä. Tosiasiassa yhdellä hetkellä ei tapahdu mitään sen ihmeellisempää kuin toisella. Historiankirjat tekevät siitä paljon määrätympää kuin se on. Tämän vuoden tärkein merkki rauhan saapumisesta ovat alennusmyynnit."  

Ahdistuksesta:


"Miksi elämä on niin traagista; miksi se muistuttaa kapeaa jalkakäytävää kuilun reunalla? Katson alas, minua huimaa, & ihmettelen, kuinka kummassa pystyn kävelemään sen loppuun. Mutta minkä vuoksi minusta tuntuu tältä? Nyt kun kerron siitä, en koe enää samaa. Takkatuli palaa; olemme lähdössä kuuntelemaan Kerjäläisoopperaa. Mutta se häilyy ympärilläni; en voi sulkea silmiäni siltä. Kyseessä on kykenemättömyyden tunne: ajatus siitä, ettei minulla ole mitään merkitystä. Täällä minä istun Richmondissa & valoni haipuu pimeään kuin keskellä peltoa loistavan lyhdyn kajo. Melankolisuus vähenee kun kirjoitan siitä. Miksen sitten kirjoita siitä useammin? Turhamaisuuteni estää sen. Haluan näyttää menestyvältä jopa omissa silmissäni."

Lontoosta:

"Lontoo on lumoava. Tuntuu kuin astuisin kellanruskealle lentävälle matolle & se kiidättäisi minut keskelle kauneutta ilman pienintäkään vaivannäköä. Illat ovat ihmeellisiä valkoisine kuisteineen & leveine, hiljaisine katuineen. Ja ihmiset piipahtavat käymään noin vain, muina töinään kuin kanit, & minä katson alas Southhampton Row'ta, joka on märkä kuin hylkeen selkä, tai sitten punakeltainen auringon paistaessa, & seuraan linja-auton menemistä & tulemista sekä kuulen vanhat mielipuoliset urut. Jonain päivänä minä vielä kirjoitan Lontoosta; siitä miten se tarttuu ihmisen elämään & kantaa sen mukanaan vailla mitään ponnistuksia."

Virginia Woolf: Päiväkirja I ja Päiväkirja II
Suom. Ville-Juhani Sutinen
Savukeidas, 2015