Oi kirjamessut!

Takana on kolme päivää kirjamessuja. Ja kuinka hienot messut ne taas olivatkaan! Tuntuu että tänä vuonna onnistuin kuulemaan aivan erityisen kiinnostavia keskusteluja, ja olen aivan täynnä intoa kaikista kuulemistani viisaista sanoista. Lisäksi tuntuu että haluaisin lukea juuri nyt vähintään kymmenen eri kirjaa samaan aikaan. Tosiasiassa en tietenkään ole lukenut tänään mitään – olen vain yrittänyt selvitä arjesta messuhuuman jälkeen.

Perjantaina kiertelin ensin messualuetta ja haistelin yleistä tunnelmaa. Täällä sitä taas ollaan, tuolla ovat tutut osastot ja ohjelmapisteet, aika paljon ihmisiä liikkeellä. Vähitellen siirryin kuuntelemaan  Laura Honkasaloa, joka puhui yksinäisyydestä ja esimerkiksi siihen liittyvästä häpeästä. Honkasalon mukaan saatamme nykyään puhua avoimesti esimerkiksi masennuksesta, mutta yksinäisyyttä peitellään ja pelätään. Keskustelu oli varsin mielenkiintoinen, varsinkin koska sekä Honkasalo että häntä haastatellut Katriina Järvinen kertoivat avoimesti omista yksinäisyyden kokemuksistaan.

Piipahdin myös ruokamessujen puolella, jossa söin elämäni ensimmäisen nyhtökaura-aterian. Itämaiseen tyyliin maustettu annos oli erittäin maukas.

Sitten pikaisesti takaisin kirja-alueelle ja varaamaan hyvä paikka lavan läheisyydestä, sillä haastatteluvuorossa olivat Q-teatterin tarinan kertojat ja tekijät. Eeva Kemppi ja Maria Säkö kertoivat historiikin kirjoittamisesta ja Elina Knihtilä ja Antti Raivio teatterin perustamisesta ja sen 25 vuotta kestäneestä tiestä.

Tätä haastattelua kuuntelin kyllä ihan täysin fanityttö-asenteella. Q-teatteri on ollut minulle aivan tavattoman tärkeä, ja kirjan lukeminen oli paitsi mielenkiintoinen kurkistus teatterin kulisseihin, myös aikamatka omaan historiaani. Ja Elina Knihtilä! Ja Antti Raivio!

Haastattelun jälkeen sain soperreltua Eeva Kempille muutaman sanan siitä, kuinka innoissani olin kirjasta. Sen jälkeen vaeltelin antikvariaattiosastolla ja yritin keskittyä kirjoihin, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Pää oli täynnä pelkkää Q-teatteria.

Juttutuokio bloggaajakollegan kanssa selvitti päätä, ja siirryin kuuntelemaan Minna Rytisalon ja Linnea Alhon haastattelua. Harmi että viereisen lavan haastattelu pauhasi niin kovalla, ettei näiden esikoiskirjailijoiden puheesta kuullut läheskään kaikkea.

Messualueen sulkeuduttua ilta jatkui vielä viinilasillisen ja kirjallisten keskustelujen ääressä. Pohdinnan aiheena olivat niin syksyn kirjapalkintojen spekulointi, bloggausrutiinit kuin nuortenkirjatkin.

Lauantai alkoi perinteisellä Bonnierin brunssilla. Tänä vuonna vierailevina tähtinä olivat Anja Snellman, Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson ja Tuula-Liina Varis. Kaikki kertoivat ensin omista uutuuskirjoistaan ja kirjoittamisesta yleisemmin, jonka jälkeen keskusteltiin jonkin aikaa lukemisesta ja blogeista. Jokaisella kirjailijalla oli hiukan erilainen suhde blogeihin: joku oli lukenut paljonkin omien teostensa blogiarvioita, toinen ei tuntenut blogeja ollenkaan. Anja Snellman hiukan haastoi bloggaajia kysymällä esimerkiksi suhtestamme kustantamoihin, sekä ottamalla meistä kuvan. Bloggaajat joutuivat hetkeksi pois tutusta roolistaan!

Omat takarivistä napsimani brunssikuvat olivat kaikki epäonnistuneita. Ei siis kirjailijakuvia tähän väliin.

Seuraavaksi riensin seuraamaan Suomen Penin paneelikeskustelua sananvapaudesta. Miten vihapuhe vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, pitääkö vihapuhetta ymmärtää tai sietää ja miten sananvapaus liittyy vastuuseen? Kiinnostavaa keskustelua, ja erityisesti Johanna Korhosta olisin kuunnellut enemmänkin.

Seuraavaksi hiukan erilaisiin tunnelmiin, sillä vuorossa oli kriitikkobattle. Kriitikot Maaria Ylikangas ja Otso Kantokorpi joutuivat arvostelemaan lennosta tekstinpätkiä, tietämättä mitään tekijästä tai kontekstista. Hauska idea!

Kriitikkobattlessa Paperi T:n runo sai molemmilta kriitikoilta melkoisen nuivan vastaanoton, joten battlesta täytyi luonnollisesti siirtyä kuuntelemaan tuota runoilijan saappaisiin hypännyttä räppäriä. Paperi T:n runokirja on jo melkoinen ilmiö, joten täytyihän se ostaa haastattelun jälkeen. Tietää sitten mistä puhutaan.

Messulauantain päätti omalta osaltani Teoksen bloggaajatapahtuma, jossa haastateltiin Kari Hukkilaa, Katarina Baeria ja Leena Parkkista. Kiinnostuin haastattelujen myötä erityisesti Baerin kirjasta aivan uudella tavalla ja Parkkisen kirjahan on jo ehtinyt hurmata minut.

Sunnuntain aloitin Pajtim Statovcin haastattelulla. Statovci puhui esimerkiksi häpeän tunteesta, tarinoista ja valheista sekä tositelevisiosta. Jos en olisi jo lukenut Tiranan sydäntä, haluaisin varmasti lukea sen haastattelun perusteella.

Statovci sivusi haastattelussa myös kulttuurisen omimisen teemaa, joka olikin seuraavaksi aiheena KirjaKalliossa. Koko Hubara, Juuli Niemi, Jukka Ruotsalainen ja Maryan Abdulkarim pureutuivat kysymykseen "Kenen tarinan saa kertoa?". Ja jos minun pitäisi valita messuilta yksi huippuhetki, se olisi kyllä tämä paneelikeskustelu. Jos innostuksesta voi itkeä, niin näitä puheenvuoroja kuunnellessa niin kyllä tapahtui. Tai sitten kyseessä olivat onnenkyyneleet viisaista ja haastavista sanoista.

Sitten oli vuorossa urheilua, sillä seuralaiseni halusi kuulla Aino-Kaisa Saarisen haastattelun. Saarinen puhui esimerkiksi dopingista ja huippu-urheilun vaikutuksesta ihmissuhteisiin.

Aina huippukiinnostava ja karismaattinen Pirkko Saisio pohdiskeli uuden kirjansa tiimoilta oikeuskäytäntöömme liittyviä kysymyksiä. Mies ja hänen asiansa kuulostaa mainiolta, kuten Saisio aina. Pakollista luettavaa!

Viimeiseksi ohjelmassa oli perinteinen Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaiden haastattelu. Esikoisten kuunteleminen on aina mukavaa, vaikka messuväsymys meinaakin väistämättä tässä vaiheessa jo ottaa otetta.

Entä sitten kirjahankinnat? Niitä tuli tehtyä kolme: kaksi runokirjaa ja yksi dekkari antikvariaattien puolelta.

Ei ihme, että kaiken tämän jälkeen on hiukan väsyttänyt. Mutta päällimmäisenä on kuitenkin ilo. Viikonlopun aikana tunsin useamman kerran suurta onnea ja liikutusta katsellessani kirjojen keskellä kulkevia ja haastatteluja keskittyneesti kuuntelevia ihmisiä. Kaikki me täällä samassa paikassa, kirjojen takia. Kuinka hienoa!

Kirjamessut kulman takana

Kirjamessut kolkuttelevat jo ovella. Aion tänä vuonna viettää aikaa messuilla perjantaista sunnuntaihin, ja ennakkosuunnitelmia messuohjelman suhteen on totta kai jo tehty. Minulla on vaaleanpunainen yliviivaustussi, jota käytän oikeastaan vain kirjamessulehden merkkailuun, ja tussi on ollut taas viime päivinä ahkerassa käytössä. Tässä siis omia tärppejäni messujen tarjonnasta – haastatteluja ja keskusteluja jotka houkuttavat eniten.

Perjantai

Ehdin messuille toivottavasti joskus kolmen jälkeen. Ja heti olisi valittavana kaksi kiinnostavaa keskustelua:

Klo 15.30 Katri Vala -lavalla keskustellaan aiheesta Kaikki mitä olet ikinä halunnut tietää feminismistä. Baba Lybeckin haastateltavina ovat Rosa Meriläinen ja Saara Särmä.

Samaan aikaan Minna Canth -lavalla kysytään Kirjoittaja vai kertoja? Jukka Laajarinne ja Tommi Melender pohitvat kirjoittamisen henkilökohtaisuutta.

Klo 16.30 valinnanvaraa on vielä enemmän! Mika Waltari -lavalla keskustellaan järisyttävistä lukukokemuksista. Kirjakahvilassa taas aiheena on yksinäisyys. Laura Honkasalo on kirjoittanut kirjan Pöytä yhdelle, jossa käsitellään yksinäisyyttä ja yksin olemisen taitoa.

Kullervo-lavalla olisi vielä Kustantamon kulisseissa, jossa kerrotaan millaista ammattitaitoa tarvitaan, jotta kirja löytää lukijan.

Klo 18 ei tarvitse tehdä valintoja. Silloin minut löytää varmasti Minna Canth -lavalta, jossa puhutaan Eeva Kempin ja Maria Säkön Q-teatteri-historiikista Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Taru Torikka haastattelee, ja mukana keskustelussa ovat myös Antti Raivio ja Elina Knihtilä.

Aino-lavalla olisi vielä klo 18.30 kiinnostavaa juttua kohua herättäneistä taideteoksista. Matti Mäkelä on kirjoittanut esseekokoelman Tämä ei ole taidetta.

Lauantai

Mitä tapahtuu jos pelko kaventaa yhteiskunnallista keskustelua? Klo 11 Sirpa Kähkönen vetää aiheesta keskustelua otsikolla Oikeus on – onko uskallusta?

Päällekkäin edellisen kanssa Takauma-lavalla on aiheena Tyhjän paperin pelko. Venla Hiidensalo haastattelee Anna-Kaari Hakkaraista ja Johannes Lahtista.

Klo 12 Kirjakahvilassa alkaa Kriitikkobattle, jossa olisi luvassa keskustelua kirjoista, kriitikoista ja kritiikin merkityksestä.

Klo 13 voisi olla mielenkiintoista katsastaa vielä Paperi T, joka kertoo rapista ja runoudesta Minna Canth -lavalla.

Sunnuntai

Viimeisen messupäivän voisi aloittaa klo 12 Katri Vala -lavalla, jossa Pajtim Statovci kertoo uudesta kirjastaan Tiranan sydän.

Klo 12.30 Eino Leino -lavalla aiheena on 400 vuotta Shakespearea. Keskustelua vetää Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho.

Ehkä kuitenkin valitsen samaan aikaan KirjaKallion keskustelun aiheesta Uudet äänet – kenen tarinan saa kertoa? Haastateltavina ainakin Maryam Abdulkarim ja Koko Hubara.

Klo 13 Takauma-lavalla Panu Rajala, Kaari Utrio ja Tuula-Liina Varis miettivät mitkä ovat suuria suomalaisia rakkauskertomuksia. Tämäkin keskustelu menee osittain päällekkäin KirjaKallion ohjelman kanssa.

Lisää päällekkäisyyksiä seuraa klo 14.30. Takauma-lavalla aiheena on Kriisien eurooppa, jota puivat Jani Saxell, Elina Hirvonen ja Emma Puikkonen.

Samaan aikaan Aino-lavalla mietitään onko vanha kirjailija jäänne vai aarre? Aiheesta keskustelevat Tuula-Liina Varis, Suvi Ahola ja Rein Veidemann.

Messut voisi sopivasti päättää Aleksis Kivi -lavalla perinteikkääseen Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaden haastatteluun. Esikoiset lavalla klo 15.30.

Enää muutama yö.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

"En nyt ymmärrä teitä, sir. Vaikka surmaamme tänään joukottain sakseja, niin sotureita kuin lapsiakin, heitä on vielä paljon enemmän ympäri maata. Heitä tulee idästä, heitä saapuu laivoilla rannikoillemme, he rakentavat koko ajan uusia kyliä. Tämänpäiväiset tekomme tuskin murtavat vihan kehää, ne pikemminkin takovat sen raudaksi. Menen nyt setänne luokse ilmoittamaan, mitä olen nähnyt. Haluan nähdä hänen kasvoistaan, uskooko hän Jumalan hymyilevän suopeasti teoillemme."

Kuningas Arthur on ennen kuolemaansa onnistunut rakentamaan Englantiin hauraan rauhan. Saksit ja keltit elävät keskenään sovussa, vaikka pientä kyräilyä ja epäluuloa leijuukin ilmassa. Mutta ilmassa leijuu muutakin: omituinen sumu tuntuu sekoittavan ihmisten mielen ja vievän heidän muistonsa. Sen huomaa myös vanha kelttipariskunta, Axl ja Beatrice. Pariskunnalla on hämäriä muistikuvia nyt jo aikuisesta pojastaan, mutta aina he eivät ole varmoja, onko poikaa koskaan ollutkaan. Kaikesta huolimatta he eräänä päivänä päättävät lähteä etsimään poikaa, jonka he uskovat asuvan läheisessä kylässä.

Matkallaan Axl ja Beatrice kohtaavat saksilaisen soturin, lohikäärmeen puremasta haavoittuneen pojan ja vanhan Pyöreän pöydän ritarin. Viisikon tiet risteilevät ja kohtaavat – jokin tehtävä tai kohtalo tuntuu vievän heitä samaan suuntaan. Matka on vaikea, ja sitä viivyttävät niin vihamieliset sotilaat kuin häijyt keijukaiset ja salaperäiset munkkiveljetkin. Tarina liikkuu vahvasti muinaisten tarujen ja legendojen maailmassa.

Haudattu jättiläinen on hiukan raskaslukuinen, luultavasti tarkoituksellisesti. Henkilöhahmot puhuvat toistensa ohi ja toistelevat samoja asioita. Tarina etenee hitaasti mutta ottaa välillä harppauksia ajassa eteen- ja taaksepäin. Tapahtumat saattavat tuntua irrallisilta ja oudoilta, kunnes osa niistä saa selityksensä kirjan edetessä. Kaikki tämä tuntuu kietovan lukijan samanlaiseen sumuun, jossa henkilöhahmot vaeltavat.

Ishiguro pitää kuitenkin mielenkiinnon yllä ripottelemalla matkan varrelle jatkuvasti pieniä vihjeitä henkilöhahmoista ja heidän menneisyydestään. Pikku hiljaa tunnelma tiivistyy, ja kirjan loppu on vangitseva ja itkettävän kaunis.

Haudattu jättiläinen on sadunomainen, ja satujen tapaan siinä on vahvaa vertauskuvallisuutta. Lukiessa voi miettiä, mitä esimerkiksi muistamattomuuden sumu tai nukkuva lohikäärme symboloivat. Mikä on haudatu jättiläinen tai salaperäinen lautturi? Tarinaan kytkeytyy myös paljon Ishigurolle tyypillisiä teemoja muistamisesta, yksilön vastuusta ja kuolevaisuudesta. Erityisen tärkeään rooliin nousevat muistot ja unohtaminen. Voiko unohtaminen joskus olla arvokkampaa kuin muistaminen, vai löytyykö ihmisen elämän merkitys juuri muistoista? Voiko anteeksi antoa olla ilman muistamista, vai edellyttääkö se nimenomaan unohtamista?

Tietyn raskassoutuisuutensa vuoksi Haudattu jättiläinen ei nouse aivan suosikikseni Ishiguron tuotannosta, mutta erinomainen ja hurjan mielenkiintoinen kirja tämä silti on. Sellainen, jonka tunnelma ei ehkä lukuhetkellä hurmaa, mutta joka säilyy mielessä pitkään.

Haudatusta jättiläisestä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Kaisa Reetta, Ulla, Katja, bleue ja Sari.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (The Buried Giant, 2015)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

"Saara tuijotti avattua osteria epäuskoisena. Tämäkö se oli? Harmaa möntti, joka näytti rantaan ajautuneelta meduusalta. Ihmeellinen herkku, josta hän oli lukenut ranskalaisista romaaneista. Mikä pettymys. Kuvitteliko hän vain, vai liikkuiko se. Elisabeth nauroi hänen ilmeelleen, puristi sitruunaa kuorelle ja ojensi sen Saaran huulille.
"Niele". Saara tunsi meren huuhtovan suutaan. Hän katsoi Elisabethin raollaan olevia huulia ja nielaisi uudelleen."

Saara muuttaa miehensä ja pienen poikansa kanssa pikkukaupungista Helsinkiin. Muuttoon on syynsä: Saaran mies on on jäänyt kiinni jostakin, mistä ei puhuta, mutta jota Saaran vanhemmat eivät katso hyvällä. Asia kuitenkin lakaistaan maton alle, ja Saara on oikeastaan iloinen, kun pääsee pois vanhempiensa syyttävien katseiden alta. Ja onhan Saara kuitenkin onnekas, kun hänellä on mies, vaikkakin vanhempi ja sodassa rampautunut. Saara aikookin tulla Helsingissä oikeaksi mallivaimoksi, sellaiseksi joista naistenlehdissä kerrotaan.

Töölössä Saara tuntee itsensä auttamattoman maalaiseksi. Eikä mallivaimonkaan rooli oikein ota sujuakseen: kodin puunaamisen sijaan Saara saattaa loikoa pitkät aamupäivät sängyssä lukemassa kirjaa. Öisin hän herää suden hetkellä ja joutuu ottamaan pillerin, joka vaivuttaa pumpuliuneen. Sitten Saara tutustuu yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, ja äkkiä maailma alkaa saada aivan uusia sävyjä. Elisabeth on kiinnostava ja nykyaikainen, pukeutuu pitkiin housuihin, polttaa piippua ja järjestää juhlia. Naisten välinen suhde on alusta lähtien täynnä jännitettä ja halua, mutta myös salaisuuksia ja menneisyyden kipupisteitä.

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on kerta kaikkiaan hurmaava kirja. Se on nautinnollinen kuin täydellinen jälkiruoka: sitä haluaisi samaan aikaan pyöritellä makuja kielellään hitaasti ja kaapia koko kulhon pohjaa myöten mahdollisimman nopeasti. Säädyllinen ainesosa sekoittaa kepeyttä ja kipeyttä juuri sopivassa suhteessa, leikittelee sanoilla ja juonenpätkillä, tarjoilee lukijalle mainioita henkilöhahmoja ja kuorruttaa kaiken romantiikalla, jännityksellä ja ripauksella melodraamaa.

Kirjassa seurataan rinnakkain Saaran ja Elisabethin tarinoita, liikkuen näiden menneisyydessä ja nykyhetkessä. Molemmat naiset kantavat sisällään enemmän kuin pinnalta päin katsoen luulisi, monessakin mielessä. Parkkinen osaa myös hämätä lukijaa, joka usein luulee tietävänsä, mutta saakin tarinan edetessä yllättyä.

Sinänsä Parkkisen kertomuksessa ei ehkä ole mitään uutta ja ennennäkemätöntä. Voisi myös kysyä, onko kirja juonenkäänteineen kaikin puolin uskottava. Mutta ehkä kirjan viehätys piileekin osittain juuri tässä: se on tarinankerrontaa täysin rinnoin. On kauniita seikkailijattaria, maailmaa uhmaavia rakastavaisia, salaisia agentteja ja piilotettuja salaisuuksia. On tarinoita tarinoiden sisällä, kirjeitä ja muistoja. On viittauksia muihin kirjoihin ja kirjallisiin henkilöihin. Sitä voi vain sukeltaa tarinoiden vietäväksi ja nauttia.

Säädyllinen ainesosa on kirjana aistien juhlaa. Parkkinen maalaa henkilöhahmonsa ja miljöönsä elävästi ja koristeellisesti. Tukholma, Helsinki, Pariisi ja Turku piirtyvät lukiessa silmien eteen yksityiskohtaisesti ja kirkkaasti. Voi nähdä Saaran valkoisessa leningissään ja Elisabethin otsalle nostetut aurinkolasit. Oma osansa kirjassa on ruualla, ja kuvaukset erilaisista aterioista ja ruokalajeista nostavat veden kielelle. Ruoka yhdistyy myös erotiikkaan: ruualla ilmaistaan kirjassa hellyyttä, halua ja rakkautta, puretaan patoutuneita tunteita ja flirttaillaan. Katseet ja kosketukset kertovat omaa aistillista tarinaansa.

Parkkisen kerronta tempaa mukaansa osuvine kielikuvineen. Takaumat ja tunnelmapalat rytmittävät tekstiä juonenkuljetuksen lomassa ja pitävät jännitettä yllä. Kerta kaikkiaan, kirja on Jussi Karjalaisen kansikuvitusta myöten melko täydellinen paketti! Saisinko toisen samanlaisen?

Säädyllisestä ainesosasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katri, Sari, Omppu, Arja, Suketus, tuijata, Katja ja Maisku.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos, 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

"Mutta miten aloittaa alusta ja tehdä työtä kielellä jota ei puhu, mikä on sopivin ensimmäinen askel? Miten solmia kehenkään suhdetta, jos haluaa kieltää menneisyytensä ja kansallisuutensa? Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotain muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?"

Muukalaisuus, tarinallisuus, identiteetti. Keitä me olemme, jos tunnemme itsemme vieraaksi kaikkialla minne menemme – myös omassa ruumiissamme? Voimmeko silloin olla mitä tahansa, vai emmekö ole mitään? Olemmeko se tarina, jonka päätämme itsestämme kertoa?

Pajtim Statovci kirjoittaa Tiranan sydämessä vieraudesta, eilaisuudesta, muukalaisuudesta. Erilaisista muukalaisuuksista – ihmisen sisällä majailevasta, sellaisesta joka heijastuu muiden katseista, ja olosuhteiden luomasta vierauden tunteesta. Voi olla ettet tunne kotimaatasi kodiksi, ja uskot että jossain muualla olisi toisin. Mutta jossain muualla – Berliinissä, New Yorkissa, Helsingissä – olet yhtä lailla vieras. Voi olla ettet tunne omaa ruumistasi omaksesi – tai voi että toiset eivät hyväksy sitä, miten koet oman ruumiisi. Kirjassa erilaiset muukalaisuuden kokemukset risteilevät ja limittyvät kertomukseksi tämän maailman toisista: maahanmuuttajista, pakolaisista, transsukupuolisista.

Tarina etenee episodimaisesti liikkuen ajasta ja paikasta toiseen. 1990-luvun alussa albanialaiset teinipojat Agim ja Bujar elävät hajoavassa maailmassa. Sosialistinen järjestelmä on romahtanut, ja maata vaivaavat köyhyys ja levottomuudet. Ympärillä käytävä Jugoslavian sota lisää epävarmuutta. Agim ja Bujar kaipaavat jonnekin muualle, pois Albaniasta, pois kodeistaan ja pois isiensä varjoista. 2000-luvulla minäkertoja kulkee maasta ja kaupungista toiseen, rakentaen itsensä ja tarinansa aina uudelleen.

Tarinallisuus on suuressa roolissa. Albanialaisisät kertovat pojilleen loputtomia kansantarinoita. Ne ovat usein julmia ja synkkiä: kunnia on tärkeämpää kuin onnellinen loppu eikä hyvä saa aina palkkaansa. Sama tummuus heijastelee myös kirjan henkilöiden elämäntarinoissa, joiden onnettomat käänteet saavat lukijan hengityksen kulkemaan raskaammin. Ja kirjan henkilöt hakevat paikkaansa maailmassa tarinoiden kautta, he määrittelevät itsensä ja historiansa yhä uudelleen: olen albaani/italialainen/poika/tyttö/poika ja tyttö. Mikä lopulta on totta, ja voidaanko totuudesta edes puhua kun kyseessä on ihmisen muuttuva identiteetti?

Statovci sekoittaa kerronnassaan melodraaman rajoja hipovaa traagisuutta, kansantarinoiden värikkyyttä, inhorealismia ja runollisuutta, ironiaa ja melankoliaa. Tuloksena on vangitseva ja koukuttava kirja, joka askarruttaa mieltä ja jäytää sydäntä. Statovcin henkilöt eivät kerjää sääliä, he eivät ole automaattisen rakastettavia, mutta heidän kipeissä kokemuksissaan on jotakin joka ei jätä rauhaan. Ja kirjan monista kerroksista löytyisi varmasti pureskeltavaa useammaksikin lukukerraksi.

Tiranan sydämestä ovat kirjoittaneet myös Hannele, Lilli, tuijata, Kaisa Reetta, Omppu ja Maisku.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava, 2016 

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

"No niin. Yritän aloittaa kertomisen. Ehkä aloitan jostain toisesta yksityiskohdasta kuin punainen kangaskenkä. Mistä minä aloitan? Kohti kääntymisestä? Olen aina nimennyt kohti kääntymisen suurimmaksi rakkaudenosoitukseksi johon ihminen kykenee. Ehkä siksi että se on niin vähäeleistä, tai ei oikeastaan edes ele; mitään elettä ei ole jos elää kaiken aikaa kääntymättä pois."

Aurelia on nuori näyttelijä, sukupolvensa lahjakkain, sanovat kriitikot. Nyt hän on saanut roolin näytelmässä, joka tuntuu olevan kuin häntä varten luotu. Euroopan vapautumisen vuonna syntynyt Aurelia nimittäin näyttelee pääosaa Berliinin muurin murtumisesta kertovassa teoksessa. Käsikirjoitusta näytelmällä ei ole, mutta on kohuttu (ja komea!) saksalaissyntyinen ohjaaja Joachim, jolla on visio. Visio näytelmästä ja Aurelian merkityksestä näytelmälle.

Näyttelijänä Aurelia on tottunut kantamaan erilaisia rooleja, mutta siihen hän ei ole tottunut että roolit alkavat elää täysin omaa elämäänsä hänen päässään. Vai onko kyse roolista, kun Aurelian mielessä alkaa kuulua outoja repliikkejä, tai kun hän tuntee vierellään jonkun läsnäolon? Aurelian vanhemmat sen sijaan ovat Aurelian elämässä läsnä hiljaisuutena: äidille Aurelia ei halua puhua, isä makaa sairaalassa infarktin mykistämänä. Mutta vaikka Aurelia ei halua puhua äidilleen, tämä alkaa kertoa tyttärelleen – ja lukijalle – omaa tarinaansa. Tarinaa siitä, mitä tapahtui Berliinissä kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.

Riikka Pulkkinen kirjoittaa Parhaassa mahdollisessa maailmassa muistoista, identiteetistä, vapaudesta, kuolemasta ja rajoista. Teemat ovat Pulkkiselle tyypillisesti suuria ja vakavia, mutta niiden höysteeksi kirjassa on sekä kepeää tunnelmointia että arvoitusjuonen koukuttavuutta. Erityisesti kirjan alkupuolella ote on kevyt, Pulkkisen kuvatessa vuoroin Aurelian ja tämän äidin nuoren naisen elämää – huolettoman tyylikästä kuin lifestyle-blogien kuvastoissa. Loppupuolella taas tarinallisuus ja moninaisten juonilankojen keriminen vievät yhä enemmän tilaa. Suuret teemat uhkaavat välillä hukkua tämän kaiken alle. Kokonaisuutena kirjasta jäikin hiukan hajanainen vaikutelma, eivätkä kaikki eri osaset aivan luontevasti sopineet yhteen.

Pulkkinen on mielenkiintoinen kirjailija, koska hänen kirjansa ovat selkeistä samankaltaisuuksistaan huolimatta olleet minulle lukukokemuksina aika erilaisia. Esimerkiksi Totta oli etäinen ja kaikessa tyylikkyydessään hiukan ärsyttäväkin, kun taas Vieras ihastutti ja tuli henkilökohtaisesti hyvin lähelle. Tämä uutuusromaani sen sijaan oli kovin ristiriitainen kokemus, enkä voi sanoa täysin ihastuneeni siihen. Kirjassa oli liikaa sellaista, joka vierannutti minua: paikoittain kirjaa vaivannut viihteellinen pintapuolisuus, Aurelian yliluonnollisuuden rajalla käyvät kokemukset, joidenkin henkilöhahmojen yksiulotteisuus.

Ja kuitenkin, jotakin kiehtovaa tässä kaikessa oli. Kirja ei ole täydellinen, se on liian täyteen ahdettu ja tavoittelee ehkä hiukan liian korkealle, mutta kenties juuri siitä syntyi se rosoisuus, joka vangitsi mielenkiintoni. Hiotumpana ja pelkistetympänä kirja olisi saattanut olla liian kaunis ja liiaksi sääntöjen mukainen. Loppujen lopuksi tällainen ristiriitaisia ajatuksia herättävä lukukokemus voi olla arvokkaampi ja säilyä mielessä pidempään kuin miellyttävä kirja vailla yhtään säröä.

Pulkkisen uutuuden ovat lukeneet myös Krista ja Katja.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2016

Colm Tóibín: Nora Webster

"Nora ajatteli taloa, sitä miten oudosti se oli täyttynyt poissaolosta. Hän tajusi, että heidän elämässään tapahtuneet muutokset olivat alkaneet tuntua pojista normaaleilta. Pojat eivät hänen laillaan etsineet joka kohtauksesta, joka hetkestä merkkejä siitä, mikä puuttui tai miten olisi voinut olla toisin. Isän kuolema oli asettunut heidän sisimpäänsä, johonkin sellaiseen osaan heistä, josta he itse, sikäli kuin Nora osasi päätellä, eivät olleet edes tietoisia."

Tämä on kirja surusta. Neljän lapsen äiti Nora Webster jää nelikymppisenä leskeksi. Miehen sairauden aikana Nora on sulkenut ulkopuolelle koko maailman, lapsiaan myöten, mutta pian hautajaisten jälkeen on pakko alkaa tarttua arkeen. Miten perhe selviää isän menetyksestä, taloudellisesti ja henkisesti? Entä miten Noran selviää surustaan arjen pyörityksen keskellä?

Colm Tóibín kirjoittaa tapahtumattomuudesta tarinaa. Nora Websterin juoni on niin niukka, että oikeastaan voisi puhua epäjuonesta. Kirja on melkeinpä dokumenttimainen: se tallentaa Noran arkea ja mielenliikkeitä tarkasti ja kantaa ottamatta. Teksti lipuu eteenpäin tasaisesti, rytmi on rauhallinen mutta kuitenkin hiljaisen määrätietoisesti etenevä.

Tässä hiljaisuudessa pienetkin asiat tuntuvat voimakkaina iskuina, jotka rikkovat tyynen pinnan. Se, kuinka Nora työpaikallaan suuttuu, tarttuu saksiin ja marssii ulos sakset kädessään. Tai se että Nora ostaa stereolevysoittimen ja äänilevyjä. Pieniä tekoja ja ajatuksia kuvatessaan Tóibín piirtää mikroskooppimaisen tarkkaa kuvaa päähenkilöstään ja tämän mielenliikkeistä. Kaikkea ei silti selitetä auki, vaan Tóibín jättää lukijalle tilaa ajatella ja tulkita – muodostaa oma surun muotokuvansa.

Päähenkilönä Nora on mielenkiintoinen, muun muassa siksi että hän pitää niin paljon asioita sisällään. Nora ei niinkään tee surutyötä, vaan suru saa tehdä omaa työtään hänen sisällään. Monet asiat jäävät sanomatta, monet tunteet ilmaisematta. Ja kuitenkin kirja kertoo surusta selviämisestä: vaikka Noran voimat menevät suurimmaksi osaksi ihan vain arjesta selviämiseen, kulkee hän jatkuvasti myös hiukan loitommaksi suurimmasta surusta.

 Nora ei ole ihmisenä yksioikoisen rakastettava. Hän on umpimielinen ja toisaalta välillä tarpeettoman suorasanainen. Hän ei aina tule ihmisten kanssa toimeen, ei halua nähdä sitä vaivaa että olisi pintapuolisen kohtelias ja miellyttävä. Hän sulkee usein läheisimmätkin ihmiset omien tunteittensa ulkopuolelle. Ja kuitenkin Nora on niin aito ja elämänmakuinen henkilöhahmo, että hänet kokee sivu sivulta läheisemmäksi: lukija hengittää ja elää Noran mukana. Lukiessani näin tapahtumat ja henkilöhahmot harvinaisen selvästi mielessäni. Kirjan maailmassa värit ovat aluksi surun haalistamia, kuin valkoisen sumun läpi nähtyjä. Pikku hiljaa saattaa kuitenkin tuntea, kuinka elämä ja myös suru saavat lisää sävyjä, terävämpiä kulmia.

Nora Webster on aivan huikean hieno kirja, enkä muista koska viimeksi olisin nauttinut kirjan lukemisesta yhtä kokonaisvaltaisesti. Hiljainen, mutta syvältä koskettava, muistoissa viipyvä lukukokemus.

Nora Websterin ovat lukeneet myös esimerkiksi tuijata, Mervi, bleue, Maria, Omppu, Sara ja Katja.

Colm Tóibín: Nora Webster (Nora Webster, 2014)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2016

Sapphire: Precious - Harlemilaistytön tarina

Tuli näköjään pidettyä täysin suunnittelematta kuukauden blogitauko. Olin kesälomalla, eikä tietokoneella istuminen houkutellut lomalla juurikaan, eikä sitä myöten myöskään bloggaaminen. Nyt on kuitenkin palattu taas arkeen, ja blogikin alkoi taas kiinnostaa.

Lomalla tuli tietysti luettua kirjoja. Luin mm. ison pinon Agatha Christieitä putkeen, mikä oli äärimmäisen rentouttavaa. Ja muutakin luin, esimerkiksi tämän vaikuttavan Preciousin.

"Otan kaapista faijan partaveitsen. Viiltelen käsiä ja ranteita, emmä yritä kuolla, mä yritän taas päästä käyntiin. Mä oon telkkari jossa ei näy kuvaa. Mä oon rikki, ilman mieltä. Ei mennyttä eikä nykyaikaa. On vaan ne leffat joissa mä olen joku muu. Joku joka ei oo lihava, tummaihoinen ja lyhyttukkainen, joku jota ei oo hässitty. Vaalenpunainen neitsyttyttö. Sellanen kuin Janet Jackson, seksikäs tyttö, jota kukaan ei pääse naimaan. Tyttö jota arvostetaan."

Precious on 16-vuotias ja odottaa toista kertaa lasta omalle isälleen. Hän ei edes muista aikaa, jolloin isä ei olisi hyväksikäyttänyt tai äiti pahoinpidellyt. Precious on köyhä, ylipainoinen ja lukutaidoton. Koulussa hän istuu hiljaa takapulpetissa, opettajan ääni on valkoista rätinää, ja kaikki kirjojen sanat näyttävät samanlaisilta. Sitten yksi opettajista ehdottaa, että Precious siirtyisi oppilaaksi vaihtoehtoiseen koulutusohjelmaan, lukutaitoluokalle. Uudessa koulussa Precious tutustuu muihin lukutaidottomiin nuoriin naisiin. Ja opettaja Rainiin, joka yrittää opettaa tyttöä paitsi lukemaan, myös arvostamaan itseään.

Kirjan maailma ja Preciousin kokemukset ovat niin raadollisia ja kauheita, että toisella tavalla kerrottuna kirja olisi helposti voinut luiskahtaa kurjuudella mässäilevän sosiaalipornon puolelle. Sapphire onnistuu kuitenkin välttämään tämän sudenkuopan, eikä kirjasta tule laisinkaan likainen tai tirkistelevä olo, vaikka se paikoitellen tekeekin aivan fyysisesti pahaa. Voimakas ja vimmainen tämä tarina on, mutta ei sääliä kerjäävä.

Preciousin kertojaääni kannattelee tarinaa ja tekee siitä uskottavan. Teinitytön puhekielinen tajunnanvirta piirtää kuvaa tytöstä, joka on vihainen, rikki ja täynnä patoutunutta kipua. Precious on aggressiivinen, ennakkoluuloinen ja paha suustaan. Pinnan alta voi kuitenkin nähdä nuoren, hyväsydämisen ja maailmasta kiinnostuneen tytön. Precious on uhri, mutta hän on myös selviytyjä. Ja se mikä hänet nostaa pinnalle, on luku- ja kirjoitustaito. Oman äänen löytäminen. Väkivalta ja hyväksikäyttö ovat vieneet Preciousiltä yhteyden niin ruumiiseen kuin mieleenkin: puhuminen ja kirjoittaminen palauttavat pikku hiljaa kyvyn tuntea ja ajatella.

Olin yllättnyt siitä, kuinka paljon valoa tässä synkässä pienessä kirjassa oli. Sapphire on kirjoittanut kirjaan paljon ystävyyttä, sisaruutta ja toivoa kaiken ruman ja ahdistavan rinnalle. Lisäksi Preciousin kainostelematon ja terävä kieli on täynnä huumoria ja älyä. Kristiina Drews on suomentanut loistavasti kirjan erilaiset tekstityypit puhekielestä Preciosin ensimmäisiin haparoiviin kirjoitusyrityksiin.

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus, Katri ja narseska.

Sapphire: Precious. Harlemilaistytön tarina (Push, 1996)
Suom. Kristiina Drews
Like, 2010 

A S Byatt: Riivaus

"Silloin tällöin on lukemista, joka saa ihon kananlihalle, olemattoman turkin karvat siirottamaan ja vapisemaan, kun kaikki sanat palavat ja loistavat kovina ja selvinä ja äärettöminä ja täsmällisinä kuin liekehtivät kivet, kuin tähtien pisteet pimeässä – lukemista jolloin tieto, että me pääsemme perille kirjoitetusta poikkeuksellisella tai paremmalla tai tyydytystä tuovalla tavalla, tulee ennen kuin pystymme lainkaan sanomaan, mitä me tiedämme tai mistä me sen tiedämme. Tällaisessa  lukemisessa tunnetta, että teksti on vaikuttanut täysin uudelta, koskaan ennen näkemättömältä, seuraa melkein heti tunne, että se on aina ollut siinä, että me lukijat olemme aina tienneet, että se on sellainen kuin se on, vaikka me vasta nyt käsitämme ja täysin tajuamme, että olemme sen tienneet."

Nuori kirjallisuudentutkija Roland Michell löytää sattumalta 1800-luvun runoilija Randolp Henry Ashin kirjeluonnoksen, joka on ilmeisesti jäänyt huomaamatta muilta kilpailevilta Ash-tutkijoilta. Kirje vihjaa yhteyteen, jopa romanssiin toisen viktoriaanisen runoiljan Christabel LaMotten kanssa. Päästäksen löytönsä kanssa eteenpäin, Roland joutuu ottamaan yhetyttä LaMotte-tutkija Maud Baileyyn. Kaksikko suhtautuu kirjallisuudentutkimukseen samalla pakkomielteisellä intohimolla, ja he uppoutuvat nopeasti yhä syvemmälle Ashin ja LaMotten tarinaan. Vähitellen myös muu akateeminen maailma alkaa havahtua siihen, että Roland ja Maud ovat kirjallisuudentutkimuksellisen sensaation jäljillä.

A S Byatt on luonut Riivaukseen sellaisen monikerroksisen tarinakudelman, että lukijaa sekä ihastuttaa että uuvuttaa. Paitsi että Byatt kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa – 1980-luvulla ja 1800-luvulla – hän on luonut joukon erilaisia tekstityyppejä: Ashin ja LaMotten runoja ja kirjeitä, kirjallisuudentutkimusta, päiväkirjoja. Myös tyylilajit ja tunnelmat vaihtelevat viihtellisestä romantiikasta ja jännityksestä historiallisiin pastisseihin ja postmoderneihin pohdiskeluihin todellisuuden fiktiivisestä luonteesta.

Riivauksen lukeminen otti aikansa. Aloitin kirjan jo viime syksynä. Pidin kirjasta, mutta se eteni hyvin hitaasti, enkä aivan saanut otetta tarinasta. Etenin ehkä sata sivua, jonka jälkeen kirjaston kirjat eräpäivineen alkoivat vaatia huomiotani, ja Riivaus jäi tauolle. Palasin kirjan pariin keväällä, mutta etenin hyvin pienissä pätkissä. Heinäkuussa tartuin kirjaan jälleen kerran, kertasin hiukan kirjan alkupuolta, ja luin jäljellä olleet viitisensataa sivua loppuun varsin sutjakkaasti.

En ole ainoa, jolle Riivauksen lukeminen on ollut haasteellista. Esimerkiksi Katja kirjoitti vähän aikaa sitten omasta pitkästä matkastaan kirjan kanssa.

Mikä Riivauksessa sitten on niin haastavaa? Ainakaan minulla kyse ei missään vaiheessa ollut siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. Riivaus ei myöskään ole suunnattoman vaikea, sisällöltään tai tekstiltään. Kirja on kyllä runsas, rönsyilevä ja monikerroksinen ja toki myös pitkä. Toisaalta Byattin Lasten kirja on vielä massiivisempi järkele ja vähintään samanlainen runsaudensarvi, ja siihen kirjaan hullaannuin aivan täysin. Riivaukseen en missään vaiheessa ihastunut samalla tavalla, vaikka nautin siitä kovasti, kun pääsin kunnolla lukemisen vauhtiin. Se vauhtiin pääseminen ei vain ollut helppoa.

Ehkä ongelma oli kirjan alku. Byatt esittelee nuoren kirjallisuudentutkijan ja tämän intohimon Randolp Henry Ashia kohtaan, mutta lukijan on hiukan vaikea saada kiinni tästä Rolandia vaivaavasta riivauksesta. Fiktiivinen kirjailija Ash on lukijalle tässä vaiheessa täysin tuntematon, eivätkä Byattin Ashille sommittelemat runot varsinaisesti tempaa mukaansa  ja saa jakamaan Rolandin innostusta. Kirjan henkilöhahmojen ja eri aikatasojen esittely etenee huolellisen verkkaisesti ja vaatii lukijalta kärsivällisyyttä. Mutta kun henkilöt ja heidän risteilevät tarinansa alkavat saada tarkemmin erottuvia piirteitä ja peroonallisuutta, Riivauksen maailma alkaakin kiehtoa ja kiinnostaa. Jopa LaMotten ja Ashin runot alkavat viehättää, mitä pidemmälle tarina etenee.

Kirjan jäkisanoista luin, että Byatt on kirjoittanut useita artikkeleita Iris Murdochista. Tämä oli hauska tieto, koska lukiessani ajattelin muutaman kerran, että Riivaus tuo jollain tapaa mieleen Murdochin. Yhteistä on esimerkiksi tietty etäinen viileys, omaan maailmaan sulkeutumisen vaikutelma, jonka molemmat kirjailijat teoksissaan luovat. Myös yksityiskohtaisuus, voimakas visuaalisuus ja kirjavat henkilöhahmot muistuttavat Murdochista. Kuten Murdoch, Byatt vaatii lukijalta keskittymistä ja omistautumista ja tempaa parhaimmillaan syvälle tekstin syövereihin.

Riivaus on suuri ylistyslaulu kirjoittamiselle, lukemiselle ja myös akateemiselle tutkimukselle. Se on vaativa, vaikkakaan ei vaikea, ja lopulta lukijansa runsaasti palkitseva kirja.

Riivauksen ovat lukeet myös Jenni, Kuutar, Alma Kalma ja Ulla.

A S Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance, 1990)
Suom. Marja Alopeus. Runojen suomennos Leevi Lehto
Jälkisanat: Sanna Nyqvist, Merja Polvinen
Kansi: Iiro Oivo
Teos, 2008 

Rakkaat Tintit

Luin pari viikkoa sitten Ylen sivuilta jutun jossa annettiin kesäisiä kirjavinkkejä. Yksi vinkeistä oli Tintti-sarjakuva Seitsemän kristallipalloa, ja minut valtasi välittömästi halu lukea muutama Tintti. No, kävi sitten niin, että vietin yhden viikonlopun lukien melkein kaikki hyllystäni löytyvät Tintti-albumit.

Lapsuudenkodissa oli aikoinaan isot kasat kahta sarkakuvaa: Asterixeja ja Tinttejä. (Toki muitakin sarjakuvia löytyi, ja vuosien varrella hyllyihin kertyi lisää kaikenlaista, mutta nuo kaksi sarjaa edustavat silti aina minulle jonkinlaisia sarjakuvan kantaisiä.) Asterixeista tykkäsin varhaislapsuudessa enemmän, kun taas Tintit tuntuivat vähän liian tylsiltä ja aikuisilta. Jossain vaiheessa Tintit kuitenkin alkoivat viehättää yhä enemmän, kunnes ihastuin niihin, ja edelleen täytyy aika ajoin kaivaa albumit esiin ja lukea (melkein) kaikki läpi. Tinttejä ei kerta kaikkiaan pysty lukemaan vain yhtä tai kahta.

Mikä Tinteissä sitten viehättää? Jo silloin, kun en Tinttien tarinoista niin perustanut, pidin Hergén piirroksista – selkeästä viivasta, puhtaista linjoista ja kirkkaista perusväreistä – ja pidän edelleen. Kuvat ovat tarkkoja ja selkeitä, silloinkin kun ne vilisevät yksityiskohtia. Tinttejä lukiessa onkin loputtoman hauskaa tarkastella, mitä kaikkea pientä hauskaa Hergé on taiteillut kuvien taustalle.

Henkilöhahmot, tietysti. Usein sanotaan, että Tintti itse on hahmona tylsyyteen asti persoonaton – tyhjä taulu jota vasten värikkäät sivuhenkilöt saavat heijastua. Lapsuudessa kuitenkin viehätyin juuri Tintin hahmosta. Jotkut ovat heikkoina pahoihin poikiin, mutta minulla on aina ollut taipumus ihastua puhdassydämisiin, epäitsekkäisiin sankareihin, jotka ovat valmiita uhraamaan itsensä muiden vuoksi.

Mitä pidemmälle Tintti-sarja etenee, sitä enemmän korostuu Tintin usko hyvään ja hänen roolinsa heikompien puolustajana. Vahvimmillaan Tintin sankarillisuus on ehkä Tintti Tiibetissä -sarjassa, jossa hän lähtee pelastamaan ystäväänsä Tsangia, jonka kaikki muut uskovat kuolleen lento-onnettomuudessa. Tintti Tiibetissä onkin minulle ehkä se kaikkein rakkain Tintti. Sydämeni läikähtelee liikutuksesta joka kerta kun Tintti lähtee järjenvastaiselle matkalleen. Sarja on äärettömän kaunis ystävyyden kuvaus – Tintin ja Tsangin, mutta myös Tintin ja kapteeni Haddockin välinen ystävyys on niin suurta, että se melkein siirtää vuoria.

Haddock on tietysti aivan yhtä tärkeä päähenkilö kuin Tintti, vaikka ei sarjan alusta asti mukana olekaan. Haddock on särmikäs ja rosoinen mies, josta muistetaan aina ryypiskely ja ainutlaatuinen sanavarasto. Kaiken melskeen alla Haddock on tunteellinen, hyväsydäminen ja uskollinen. Jos Tintin hyvyys on melkeinpä epäinhimillistä, Haddockin hyvyys on epätäydellistä ja lämmintä. Haddock loistaa esimerkiksi Castafioren koruissa, joka on muutenkin hykerryttävä suljetun tilan arkinen mysteeri.

Mystiikka, yliluonnolliset ilmiöt ja henkimaailman asiat ovat luonteva osa Tinttien periaatteessa arkista maailmaa, ja tämä piirre on vielä yksi Tinttien kiehtova piirre. Tintit eivät ole fantasiaa tai scifiä, mutta silti niiden maailmassa voi törmätä enneuniin, mustaan magiaan, lentäviin lautasiin tai hirmuisiin lumimiehiin. Tinttien yliluonnolliseen puoleen voi sukeltaa esimerkiksi mainiossa albumiparissa Seitsemän kristallipalloa ja Auringon temppeli tai sarjassa Lento 714, joka on mielestäni lähestulkoon täydellinen Tintti. Siitä löytyy huumoria, synkkyyttä, superpahiksia, mystiikkaa, jännitystä ja synkkyyttä.

Aivan varhaisista Tinteistä en ole koskaan pahemmin perustanut, mutta Tinteissä on hienoa sekin, että sarja paranee koko ajan edetessään. Henkilöhahmot kehittyvät, sanailu muuttuu nokkelammaksi ja hauskemmaksi, ja visuaalinen ilmaisu monipuolistuu. Viimeinen varsinainen albumi Tintti ja Picarot päättää sarjan tyylikkäästi. Siinä tunnelma on jossain määrin pessimistinen: Tintti puolustaa jälleen kerran ystäviään, mutta maailma ympärillä ei kehity paremmaksi. Mutta päähenkilöt palaavat turvallisesti kotiin, ja yksi veretön vallankumouskin on saatu neuvoteltua.