Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

"Kysymykset kiersivät kehää. Sen täytyi johtua siitä puuttuvasta ajatuksesta, joka pysytteli Esteriltä piilossa, se teki premisseistä vääriä ja siten myös johtopäätöksistä, se yksinkertaisin ja saavuttamattomin ajatus, etteivät kaikki suhtautuneet elämään yhtä vakavasti."

Oppiiko ihminen virheistään? Ainakaan Lena Anderssonin (anti)sankaritar Ester Nilsson ei vaikuta kovin oppimiskykyiseltä. Viimeksi tapasimme Esterin kirjassa Omavaltaista menettelyä, jossa hän riutui rakkaudesta Hugo Raskiin, saamatta todellista vastakaikua tunteilleen. Luulisi, että Ester olisi oppinut jotakin pakkomielteisestä ihastumisesta, itsepetoksesta ja ihmissuhteista. Mutta viisi vuotta Hugon jälkeen Ester on taas rakkauden vietävissä. Tällä kertaa intohimon kohteena on näyttelijä Olof Sten. Olofilla on kirkas ja haavoittuva katse, soinnukas ääni ja tarkkailijan asenne. Hän on myös naimisissa ja ilmoittaa heti suhteen alkumetreillä, ettei hänellä ole aikomustakaan jättää vaimoaan.

Esterin ja Olofin suhde junnaa paikallaan ja toistaa samaa kaavaa: kun Ester osoittaa rakkautta tai vaatii Olofia sitoutumaan suhteeseen, Olof perääntyy; kun Ester yrittää irrottautua suhteesta tai kylmenee Olofille, Olof lämpenee ja vie suhteen uudelle tasolle, ainakin hetkeksi. Lukija turhautuu ja raivostuu mutta tuntee pakostakin myös sympatiaa Esteriä kohtaan. Esteriä, joka on niin loputtoman toiveikas ja jaksaa uskoa rakkauteen vaikka joutuu jatkuvasti petetyksi ja nolatuksi. Ester on taistelussaan rakkauden tuulimyllyjä vastaan melkein säälittävä hahmo, mutta Andersson onnistuu sittenkin tekemään hänestä kiinnostavan ja inhimillisen.

Olofin hahmon kautta Andersson kuvaa taitavasti ihmistä, joka ei kykene tunteissaan rehellisyyteen. Olof valehtelee Esterille, mutta yhtä lailla itselleen: edes joutuessaan kasvotusten omien valheidensa kanssa, Olof ei myönnä epärehellisyyttään. Ehkä juuri tämä henkinen valheellisuus mahdollistaa sen, että Olof voi niin helposti pettää vaimoaan ja rakastajatartaan.

Lena Andersson kuvaa tälläkin kertaa ihmissuhteita ja niihin liittyviä moraalisia kysymyksiä samaan aikaan julman tarkkanäköisesti ja kutkuttavan ironisesti. Esterin rakkauden vuoristorata voi raivostuttaa, mutta sen kautta Andersson tarkastelee yleisemmin rakkautta ja siihen liittyviä käsityksiä.

Odotin Anderssonin uutuutta toisaalta innoissani, toisaalta hiukan peloissani, koska ihastuin viime vuonna niin suuresti Omavaltaiseen menettelyyn. Vailla henkilökohtaista vastuuta oli aivan yhtä nautinnollista luettavaa, ja Andersson tuo Esterin tarinaan myös uusia aineksia, joten kirja ei tunnu vanhan toistolta. Aivan samalla tavalla en hurmaantunut kuin Omavaltaisesta menettelystä, jonka jälkeen olin monta päivää aivan ihastuksissani Anderssonin tavasta kirjoittaa. Tällä kirjalla Andersson ei päässyt enää yllättämään, mutta sama vangitseva kirjoitustaito hänellä on kyllä hallussaan.

Kirjan ovat lukeet myös Ulla, Helmi K, Katri, Suketus ja Katja.

Lena Andersson: Vailla henkilöhtaista vastuuta (Utan personligt ansvar, 2014)
Suom. Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2015 

Lisa Genova: Edelleen Alice

"Minun eiliseni alkavat kadota, ja huomiseni ovat epävarmoja, mitä varten minä sitten elän? Elän jokaista päivää varten. Elän hetkessä. Jonakin huomispäivänä piankin unohdan että seisoin teidän edessänne ja pidin tämän puheen. Mutta vaikka unohdan sen jonakin huomispäivänä, ei se tarkoita etten olisi elänyt sen joka hetkeä tänään. Minä unohdan tämän päivän, mutta se ei tarkoita ettei tällä päivällä ollut merkitystä."

Miten elämään voi löytää merkityksellisyyttä, kun eilispäivät katoavat? Miltä tuntuu elää, kun tietää että jonakin huomispäivänä ei tule tunnistamaan rakkaimpiensa kasvoja? Miten ihminen voi elää muistisairauden kanssa, kun hänen elämänsä on rakentunut sanojen, kielen, tieteellisen tutkimuksen ja muistamisen ympärille? 

Alice Howland on juuri 50 vuotta täyttänyt kognitiivisen psykologian professori, jonka elämä on kuin suoraan oppikirjasta. Menestyksekäs ura, hyvä avioliitto, kolme kaunista lasta. Kaikki olisi kunnossa, elleivät jatkuvat pienet muistihäiriöt aiheuttaisi huolta. Alice epäilee unohdusten syyksi vaihdevuosia eikä ole lainkaan valmistautunut kuulemaan saamaansa diagnoosia: hän sairastaa varhaisen iän alzheimeria.

Lisa Genovan Edelleen Alice oli ollut lukulistallani muutaman vuoden. Sitten kävi niin, että kirjasta tehty elokuva saapui teattereihin, ja kävin katsomassa filmiversion, josta pidinkin kovasti. Pidin, vaikka elokuva itketti välillä niin että henki meinasi salpautua.

Elokuvan jälkeen halusin edelleen lukea myös kirjan, ja se tulikin aika pian vastaan kirjastossa. Luin kirjan vain muutama kuukausi elokuvan katsomisen jälkeen, ja se vaikutti luultavasti siihen ettei kirja ollut ihan niin voimakas kokemus kuin olin etukäteen kuvitellut. Sekä kirja että elokuva ovat hyvin tarinakeskeisiä – molemmat nojaavat ennen kaikkea siihen mitä kerrotaan, eivät niinkään kerronnan keinoihin. Ja kun elokuva lisäksi myötäilee kirjaa varsin uskollisesti, kirjan tapahtumat olivat lukiessa hyvin tuttuja, eikä Genovan kerronta tuonut tarinaan kovin paljon sellaisia tasoja, joita elokuvassa ei olisi ollut.

Usein sanotaan, että kirja on aina parempi kuin elokuva, mutta itse en allekirjoita tuota väitettä. Edelleen Alicen tapauksessa elokuva ja kirja ovat minusta teoksina aika tasaveroisia. Elokuva vetosi enemmän tunteisiini, kun taas kirja onnistui paremmin sukeltamaan muistisairaan ihmisen pään sisälle.

Genova käsittelee alzheimerin tautia mässäilemättä, vaikka hän dramatisoikin taudinkulkua. Alicen sairaus etenee kohtaus kohtaukselta, välillä melkeinpä jännityskertomuksena. Pääpaino pysyy kuitenkin Alicen kokemusmaailmassa, ja Genova kuvaa koskettavasti sitä, miltä mielen vähittäinen hiipuminen tuntuu. Kirja ei anna sairaudesta lohdutonta kuvaa, vaan  surun ja ahdistuksen rinnalla mukana on lempeyttä ja valoa. Ennen kaikkea kirja muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on elää hetkessä. Sillä loppujen lopuksi, meidän kaikkien muistot tulevat katoamaan, jonakin huomispävänä.

Edelleen Alicen ovat lukeneet myös esimerkiksi Nina Mari, Joana, Mai Laakso, Jassu, Taika ja Jenni.

Lisa Genova: Edelleen Alice (Still Alice, 2007)
Suom. Leena Tamminen
Wsoy, 2010/2015 

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Lukulamppu-sivustolla on parhaillaan käynnissä kesäkirjahaaste, jossa luetaan kesän aikana vähintään seitsemän kirjaa, jotka täyttävät jonkun haasteen 11 ehdosta. Olen viime aikoina osallistunut haasteisiin aika harvakseltaan, mutta tähän haasteeseen päätin osallistua, koska kesäkirjahaaste vain kuulosti niin mainiolta. Ensimmäiseksi haastekategoriaksi päätyi kirja, josta en arvele pitäväni, ja teokseksi valitsin Siri Hustvedtin Kesän ilman miehiä.

Miksi sitten arvelin, etten pitäisi Hustvedtin kesäkirjasta? Koska olen lukenut Hustvedtiltä kaksi kirjaa, joista kummastakaan en ole mitenkään erityisesti nauttinut – en ainakaan kokonaisuuksina. Monen rakastama Kaikki mitä rakastin oli minulle hyvin ristiriitainen lukukokemus: pidin kirjasta paikoitellen hyvinkin paljon, varsinkin alkupuolella, mutta loppua kohti kirja muuttui hujanaiseksi ja sekavaksi ja liian juonikeskeiseksi, ja kiinnostukseni lopahti. Amerikkalainen elegia puolestaan oli minusta hyvin huoliteltu, mallikepoinen ja jokseenkin pitkäveteinen perusromaani.

Jokin Hustevdtissa kuitenkin kiehtoo ja kiinnostaa minua, ja olinkin noista hiukan negatiivisista kokemuksistani huolimatta joskus lisännyt lukulistalleni myös Kesän ilman miehiä. Ja Lukulampun haaste antoi hyvän syyn vihdoin tarttua kirjaan.

"Minä huudan: Kaikki nämä vuodet sinä olit aina etusijalla! Aina sinä, en koskaan minä! Kuka siivosi, teki tuntitolkulla kotitöitä, raahautui kauppaan? Sinäkö? Hemmetin maailmanvaltias! Fallisessa vaiheessa elävä Übermensch aina lähdössä johonkin konferenssiin. Tietoisuuden hermokorrelaatit! Oksennan kohta!"

Keski-ikäinen Mia Fredricksen on saanut hermoromahduksen kun hänen pitkäaikainen aviomiehensä on yllättäen ilmoittanut haluavansa pitää taukoa avioliitosta. Paussin syyksi paljastuu kaunis nuori ranskatar, ja Mia vetäytyy viettämään kesää lapsuutensa kotikaupunkiin. Hän vierailee äitinsä luona palvelutalossa, vetää runotyöpajaa teini-ikäisille tytöille ja mietiskelee: omaa nuoruuttaan, vanhenemista, rakkautta, petoksia, runoja ja elämää.

Kirjassa ei ole juurikaan juonta vaan se etenee pieninä sattumuksina ja Mian tajunnanvirtana. Arkiset tapahtumat ja tapaamiset toimivat virikkeinä Mian pohdiskeluille fenomenologiasta, tietoisuudesta, sukupuolisuudesta ja milloin mistäkin. Tarina (jos sellaista on) on ennen kaikkea paranemisprosessi: menneisyyttä prosessoidessaan Mian poukkoileva ja hysteerinen mieli kulkee vähitellen kohti tyyneyttä ja hyväksyntää. 

Entä miten minulle kävi? Pidinkö kirjasta, josta en etukäteen arvellut pitäväni?

Täytyy tunnustaa, että pidin Kesästä ilman miehiä paljon enemmän kuin kuvittelin, ja oikeastaan paljon enemmän kuin Amerikkalaisesta elegiasta tai Kaikesta mitä rakastin, vaikka ne epäilemättä ovat "parempia" kirjoja kuin rönsyilevä ja levoton Kesä ilman miehiä. Mutta minä pidin tässä kirjassa juuri siitä, että se oli niin epätäydellinen: liian täynnä ajatuksia ja teemoja, liian nokkela, liian akateeminen, liian sisäänpäinkääntynyt. Hustvedtin muissa kirjoissa minua on ärsyttänyt tietty liiallisen täydellisyyden vaikutelma – Kesä ilman miehiä ei ole täydellinen, mutta se tuntuu henkilökohtaiselta ja jotenkin vapautuneelta. Hustvedt on minusta parhaimmillaan ajatusten kuvaajana, ei niinkään henkilöhahmojen tulkkina tai tapahtumien kuljettajana, ja koska Kesä ilman miehiä on oikeastaan pelkkää ajatusten virtaa, se toimi minulle yllättävän hyvin.

Hustvedt on siis edelleen minulle kiinnostava ja kiehtova kirjailija, ja tämän kirjan jälkeen niitä molempia vielä vähän enemmän.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Jenni, Pihi nainen ja Sanna.  

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (The Summer without Men, 2011)
Suom. Kristiina Rikman
Kansi/kannen kuva: Katja Kaskeala/Marjo Tynkkynenen
Otava, 2011

Agatha Christie: Vaarallinen talo ja Teetä kolmelle

Dekkariviikko ilman Agatha Christietä olisi ainakin minulle melko mahdoton yhtälö. Christien kirjat ovat minulle – kuten varmasti monelle muullekin lukijalle – dekkarien malliesimerkkejä: kun ajattelen dekkareita, ajattelen todennäköisesti ensimmäisenä nimenomaan Christien klassikoita. Ja jos haluan tarttua dekkariin, tartun mieluiten juuri sen tyyppisiin salapoliisitarinoihin, joita Dame Agatha kirjoitti: vanhanaikaisiin mysteereihin, joissa murhan ratkaiseminen on pikemminkin älyllistä leikittelyä kuin realismia, ja joissa veritekojen lomassa juodaan teetä.

Tällä kertaa poimin hyllystäni kaksi Hercule Poirot -tarinaa. Itse asiassa ajattelin ensin lukea vain yhden kirjan, mutta koska ensimmäisenä lukemani Vaarallinen talo ei ollut aivan niin herkullinen tarina kuin muistin, luin heti perään myös yhden omista suosikeistani, Teetä kolmelle.

Vaarallisessa talossa Poirot ja kapteeni Hastings lomailevat kylpyläkaupungissa, jossa he tutustuvat Nick Buckley -nimiseen kauniiseen ja eläväiseen nuoreen naiseen. Nickillä tuntuu olevan uskomaton onni, koska hän on pelastunut muutaman päivän sisällä täpärästi monesta vaarallisesta onnettomuudesta. Mutta ovatko onnettomuudet sittenkään onnettomuuksia – Hercule Poirot vakuuttuu nopeasti siitä, että Nickin perässä on .murhaaja

Kuten niin usein, tässäkin kirjassa Christie hämää nokkelasti lukijaa, tarjoilee johtolankoja ja keikauttaa asetelman sitten taitavasti päälaelleen. En muistanut kirjan koukkua ennen lukemista, mutta se palautui mieleeni heti kirjan alkumetreillä. Osa Christien dekkareista kestää aivan hyvin uudelleen lukemisen, vaikka juoni ja murhaaja muistuisivatkin mieleen, mutta Vaarallinen talo ei oikein toiminut minulle nyt kun keskeinen koukku oli tuttu. Kirja perustuu hyvin vahvasti juuri juoneen, palapeliarvoitukseen ja lukijan hämäämiseen, ja esimerkiksi henkilöhahmot ja tunnelma jäävät sivuosaan. Lisäksi tarina on aika melodramaattinen ja täynnä mitä hämäräperäisempiä sivuhenkilöitä. Ja vaikka käännösten pienet virheet ja kömpelyydet kuuluvat minusta näiden vanhojen dekkareiden kohdalla melkeinpä asiaan, Vaarallisen talon suomennos oli suorastaan surkuhupaisan huono.

Teetä kolmelle sen sijaan toimi (jälleen kerran) erinomaisesti, vaikka sen juoni ja tapahtumat olivatkin tuttuja. Siinä missä Vaarallinen talo on vauhdikas ja dramaattinen, Teetä kolmelle on aika hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt tarina. Pidänkin aivan erityisesti tämän kirjan tunnelmasta, joka on jotenkin oudon unenomainen. Tuntuu melkein siltä, kuin henkilöhahmot olisivat lumottuja – ja lukijakin vedetään mukaan tähän lumoukseen, kummalliseen ruususen uneen.

Tässä kirjassa Poirotin apua pyytää nuori lääkäri Peter Lord. Hän haluaa Poirotin todistavan, että murhasta syytetty Elinor Carlisle on syytön. Lääkäri haluaa Elinorin vapaaksi hinnalla millä hyvänsä, mutta Poirotia kiinnostaa ainoastaan totuus. Ja kaikki tosiasiat tuntuvat puhuvan Elinoria vastaan. Hänellä oli tilaisuus sekoittaa myrkkyä teeleipiin ja tarjota niitä Mary Gerrardille, jonka kauneus oli hurmannut Elinorin sulhasen siinä määrin, että kihlaus oli purkautunut.

Teetä kolmelle on juoneltaan hyvin näppärä ja siisti, mutta keskiössä on kuitenkin Elinor Carlislen sisäinen maailma. Kaikkia tapahtumia ei nähdä Elinorin näkökulmasta, mutta kirjan tunnelma syntyy kuitenkin nimenomaan Elinorin ajatuksista ja tuntemuksista. Christielle usein tyypillistä huumoria kirjassa ei juurikaan ole, vaan yleistunnelma on hiljainen ja vakava. Jokin tässä surumielisen romanttisessa tarinassa vetoaa minuun kovasti – ja luonnollisesti nautin myös kartanomiljööstä, ruusuja kukkivasta puutarhasta ja englantilaiseen tapaan vahvuudeltaan musteenvärisenä tarjoiltavasta teestä.

Agatha Christie: Vaarallinen talo (Peril at End House, 1932)
Suom. O. A. Joutsen
Wsoy, 1936/1952

Teetä kolmelle (Sad Cypress, 1940)
Suom. Anna-Liisa Laine
Kansi: Heikki Ahtiala
Wsoy, 1974/1975

Antti Tuomainen: Parantaja

"Sade oli saanut lisää voimia. Se laskeutui taivaalta leveinä mattoina ja putosi pulleina, painavina pisaroina asvalttiin ja roiski kuin pillastuneena kaupunkia ympäriltä kiiltäväksi, mustaksi ja märäksi. Sen tuoksussa oli jotakin hapanta, melkein pilaantunutta. Seisoin hetken porttikongissa yrittäen päättää seuraavista askelistani, miettiä missä olin ja mihin olin menossa."

Eilen alkaneen dekkariviikon innoittamana päätin tarttua hyllyssä jo muutaman vuoden lukemista odottaneeseen Parantajaan, jota voisi luonnehtia dystooppiseksi jännäriksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Helsinkiin, joka on ilmastonmuutoksen seurauksena muuttunut sateen runtelemaksi ekokatastrofialueeksi. Ilmastopakolaiset, kulkutaudit ja tulvat ovat ajaneet hyväosaisimmat ihmiset pois kaupungista, jossa laittomuudet ja väkivalta rehottavat. Rikoksia tapahtuu niin paljon, ettei poliisi ehdi tehdä juuri muuta kuin kirjata ne ylös. Ihmiset turruttavat mielensä merkityksettömällä viihteellä ja skandaaliuutisilla.

Kaiken tämän keskellä Tapani Lehtinen etsii kadonnutta vaimoaan Johannaa. Johanna on toimittaja, joka on ennen katoamistaan tehnyt juttua Parantajaksi kutsutusta ekoterroristista, joka murhaa teollisuuyritysten johtajia, poliitikkoja ja muita vaikuttajia joita pitää pääsyyllisinä ilmastonmuutokseen. Jouluun on kaksi yötä, sade putoaa verhona Helsingin ylle, ja Tapani vaeltaa läpi pimeän kaupungin etsien vaimoaan – ja Parantajaa.

Tuomaisen kirjan vaikuttavinta antia on tulevaisuuden Helsingistä maalattu kuva. Sateen piiskaama, pimeä kaupunki on vihamielinen ja uhkaava. Pelon keskellä turvaa haetaan vartijoista, metallinpaljastamista ja turvakameroista, joiden tuoma turvallisuus on kuitenkin vain näennäistä. Ihmiset yrittävät suojata itseään parhaaksi katsomallaan tavalla: jotkut tarrautuvat menneisyyteen ja yrittävät kieltää maailman muuttumisen, toiset uskovat vain vahvimman selviävän taistelussa. Tapani uskoo rakkauteen.

Dystopia-puoli on siis Parantajassa kohdillaan. Jännäri-osuus ei sen sijaan vakuuttanut minua aivan samalla tavalla. Kirja ei rehellisesti sanottuna ollut minusta erityisen jännittävä tai edes tunnelmaltaan tiivis. Ekoterroristi Parantaja olisi voinut olla hyvinkin hyytävä hahmo mutta on lopulta aika vaisu pääkonna. Tapanin tutkimukset puolestaan ovat melkoista haahuilua, ja oikeille jäljille tunnutaan päätyvän kovin helposti. Johannan löytäminen on Tapania kuljettava voima, mutta lukijalle vaimon etsiminen ei muodostu samanlaiseksi johtotähdeksi, kenties siksi että Johanna itse jää hahmona kovin etäiseksi.

Parantaja oli minusta niin tarinaltaan kuin kerronnaltaankin melko tavanomainen jännäri. Joko juoni tai kieli olisi kaivannut jonkinlaista lisäpotkua – hiukan enemmän tunnetta tai persoonallisuutta. Ekokatastrofi-teema kuitenkin kantaa hyvin, ja sen ansioista kirjan luki mielenkiinnolla, vaikka se ei muuten suurta jälkeä jättänytkään.  

Parantajan ovat lukeneet myös esimerkiksi Annami, Elina, Jori, Booksy, Minna ja Ville-Markus.

Antti Tuomainen: Parantaja
Kansi: Jussi Kaakinen
Helsinki-kirjat, 2010

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

"Jos kerran olin matkalla helvettiin, olkoon se sitten helvetti. Ei enää vaheellisia valheita. Ei enää kirottua taikuutta. Sinä vihaat minua ja minä vihaan sinua. Katsotaan kuka vihaa parhaiten. Mutta ensin, ensin tuhoan sinun vihasi. Nyt. Minun vihani on kylmempi, voimakkaampi, eikä sinulla ole enää vihaa millä lämmitellä. Sinulla ei ole mitään." 

Bertha Mason on Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin kuuluisa hullu nainen ullakolla – Mr Rochesterin ensimmäinen vaimo, joka on lukittu Thornfield Hallin kolmanteen kerrokseen. Kuuluisuudestaan huolimatta Bertha on salaperäinen ja persoonaton hahmo, jonka tehtävä on edustaa pimeyttä, kaaosta ja epäjärjestystä ja toimia vastavoimana Jane Eyrelle.

Mutta millainen Berthan oma tarina voisi olla? Jean Rhysin Siintää Sargassomeri on yksi mahdollinen vastaus tähän kysymykseen. Rhys ottaa Brontën kertomuksen lähtökohdakseen, mutta kasvattaa tarinan ja teemat odottamattomaan ja omannäköiseen suuntaan. Siintää Sargassomeri ei niinkään lainaa Kotiopettajattaren romaanista, vaan keskustelee, kommentoi ja katsoo teemoja uusista kulmista.

Rhysin tarinassa Bertha on Antoinette Cosway, jamaikalainen tyttö, jonka perhe on orjuuden lakkauttamisen jälkeen köyhtynyt ja joutunut epäsuosioon. Kun Antoinetten äiti menee uudelleen naimisiin herra Masonin kanssa, perheen taloudellinen asema paranee, mutta sitä seuraavat edelleen orjuuden ajan seuraukset, roturistiriidat ja myös Antoinetten äidin mielen järkkyminen. Masonin perheen miehet haluavat järjestää Antoinettelle sopivan avioliiton ja houkuttimena asian järjestämisessä käytetään rahaa.

Kotiopettajattaren romaanissa Bertha Mason nähdään Jane Eyren silmin ja Mr Rochesterin kuvaamana. Jane näkee Berthan vain pari kertaa, ja näissä kohtaamisissa Bertha on pelottava mielipuoli: punasilmäinen, ulvova, eläimellinen. Mr Rochester taas kertoo ensimmäisen vaimonsa olleen jo ennen raivohulluutta matalamielinen, juopotteleva ja kykenemätön älylliseen keskusteluun. Kaikesta päätellen Bertha on kuitenkin ollut kaunis ja myös hyvin seksikäs nainen, joka on saanut Rochesterin nuoren veren kuumenemaan.

Jean Rhys piirtää ensimmäisestä rouva Rochesterista varsin erilaista kuvaa. Antoinettessa on kyllä synkkämielisyyttä ja epävakautta, mutta hän ei ole tylsämielinen tai rappiollinen. Hän on kuitenkin passiivinen ja muiden tahtoon alistuva: hän ottaa samalla tavalla alistuen vastaan niin järjestetyn avioliiton kuin mielipuoleksi tuomitsemisenkin. Toisaalta Antoinettessa on myös samaa salaperäistä voimaa kuin Jamaikan luonnossa – voimaa joka luultavasti pelottaa Rochesteria.

Kirjassa asetetaan vastakkain niin erilaiset kulttuurit kuin sukupuoletkin. Jamaikan luonto kuvataan eksoottisena, melkeinpä tukahduttavan voimakkaana. Värit ja tuoksut tulevat lukijan iholle ja ilma tuntuu lukiessa raskaammalta hengittää. Ulkopuolisena saarelle saapunutta Rochesteria Jamaika ja sen asukkaat sekä kiehtovat että pelottavat. Mustat ihmiset ja heidän tapansa ovat Rochesterille outoja ja vieraita, ja samaa vierautta hän alkaa nähdä myös Antoinettessa, joka on liian eksoottinen ja liian erilainen.

Antoinetten hulluus on tietenkin kirjan mielenkiintoisimpia aiheita. Ajaako Rochester Antoinetten hulluuteen halutessaan kesyttää tämän? Antoinettesta tulee Bertha; kauniista ja herkästä tytöstä apaattinen nainen, jolla on roikkuva tukka ja turvonneet kasvot. Entä missä määrin Rochester itse on rahan, vallankäytön ja juonittelun uhri. Rhys ei anna yksiselitteisiä vastauksia, mikä tekee tarinasta entistä kiehtovamman.

Siintää Sargassomeri on täynnä salaperäisyyttä, outoa tunnelmaa ja selittämättömyyttä. Siinä on unenomaisuutta ja ahdistavaa painostavuutta, mutta myös hiukan vaarallista kauneutta. Lukeminen vaatii keskittymistä, koska niin paljon jätetään kertomatta tai kerrotaan kätketysti. Siintää Sargassomeri on niitä kirjoja, jotka tuntuvat arvoituksilta vielä lukemisen jälkeenkin. Tarina ja sen tulkinnat eivät jätä rauhaan vaan jäävät vaivaamaan mieltä kirjan kansien sulkeuduttua.

Siintää Sargassomeren ovat lukeneet myös marjis, Sara, Kirsi, Booksy, Niina T, Jokke ja Salla. Marile vertailee kirjaa Kotiopettajattaren romaaniin.

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea, 1966)
Suom. Eeva Siikarla
Wsoy, 1968

Jean-Christophe Rufin: Vaellus - Santiago de Compostelan kulkijat

"Viikkojen kuljeskelun aiheuttamassa tahdonpuutteen tilassa, kun sielu on vapautunut haluista ja odotuksista ja ruumis on selättänyt kärsimykset ja voittanut kärsimättömyyden, tässä avoimessa maisemassa joka tulvii kauneutta yhtä aikaa loputtomasti ja äärellisesti, pyhiinvaeltaja on valmis näkemään jotain itseään suurempaa, itse asiassa suurempaa kuin mikään muu. Pitkä päivämatka korkealla vuoristossa soi ainakin minulle hetken, jolloin jos nyt en aivan nähnyt Jumalaa niin ainakin aistin hänen hengityksensä."

Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiä on kuljettu jo tuhannen vuoden ajan. Tänä päivänä pyhiinvaelluksesta on tullut ilmiö, jolla on myös kaupallinen puolensa. Reitin pysähdyspaikoilla myydään pyhiinvaellusrihkamaa ja -matkamuistoja, ja matkatoimistot järjestävät seuramatkoja joilla voi kokeilla vaellusta muutaman päivän ajan. Virallisen todistuksen pyhiinvaelluksesta saa kävelemällä 100 kilometriä tai pyöräilemällä 300, mutta useimmat "aidot" vaeltajat kuitenkin edellyttävät itseltään (ja muilta) pidempää matkaa. Niin myös ranskalainen kirjailija ja lääkäri Jean-Christophe Rufin, joka vaelsi Santiago de Compostelaan  niin sanottua pohjoista tietä, Espanjan rannikkoa myötäillen.

Mutta miksi pyhiinvaellukselle lähdetään? Rufinin mukaan harva vaeltaja osaa antaa tuohon kysymykseen tyhjentävää vastausta. Ja vaikka vaeltaja osaisikin perustella vaelluksensa itselleen tai muille, syy voi joka tapauksessa muuttua matkan varrella. Kävellessä unohtaa ajatukset, joita ennen matkaan lähtöä on ollut, ja vaelluksen jälkeen voi ehkä Rufinin tavoin todeta: "lähtiessäni Pyhän Jaakobin tielle en etsinyt mitään ja löysin sen".

Rakastan kävelemistä, ja rakastan myös tarinoita kävelemisestä. Pitkä vaellus on myös ajatuksena valtavan kiehtova ja kiinnostava: millaista on kävellä päivästä toiseen, antaa mielen tyhjentyä ja ruumiin tottua askelten rytmiin? Mikä saa ihmisen lähtemään monen sadan kilometrin taivallukselle, ja mitä hän tiellään löytää?

Rufinin kirja on varsin antoisaa luettavaa kävelemisen ystävälle. Minulle kiinnostavinta oli nimenomaan kävelemisen kuvaaminen - niin fyysisen suorituksen kuin mielen liikkeiden raportointi. Vaeltajan mieli näet käy läpi erilaisia vaiheita kilometrien karttuessa, innostuksesta ja luovuudesta pitkästymiseen ja mielen tyhjenemiseen. Rufin kuvaa itse saavuttaneensa tietyssä vaiheessa eräänlaisen vapautumisen ajatuksista ja haluista – hän kuvaakin omaa kokemustaan buddhalaiseksi vaellukseksi.

Rufin kuvaa myös laajasti niitä paikkoja ja ihmisiä, joita matkallaan kohtaa, ja paikoitellen nämä anekdootit jäivät ainakin minulle melko merkityksettömiksi. Rufinin kirjoitustyylissä on myös päämäärätöntä hajanaisuutta, mikä teki tekstistä välillä vaikeasti seurattavaa. Vastapainona kirjassa on kuitenkin kirkkautta ja kauneutta, jotka saavat haaveilemaan omasta pitkästä vaelluksesta. Sama vaikutus on myös Suvi Aholan erinomaisella esipuheella, joka olisi voinut olla vaikka pidempikin – sen verran tarttuvasti Ahola omaa Pyhän Jaakobin tietään kuvaa.

Vaelluksen ovat lukeneet myös Lukuneuvoja ja Nanna.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus. Santiago ne Compostelan kulkijat, 2013
Suom. Marja Luoma
Esipuhe: Suvi Ahola
Gummerus, 2015

Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa

Emilia Stenius, Frostin suvun Suuri Persoonallisuus, viettää 75-vuotisjuhliaan. Emilia-täti on tottunut juhlimaan syntymäpäiviään suureellisesti, mutta nyt juhlien taso on laskenut. Ei nimekkäitä vieraita, ei iltapukuja, ei painettuja kutsukortteja. Mutta yllätysvieraan Emilia-täti aikoo sentään juhliinsa järjestää.

Syntymäpäivillä myös Frostin suvun serkukset kokoontuvat pitkästä aikaa yhteen. Myös italiassa asunut Leeni Morelli matkustaa Suomeen: toisaalta juhlistaakseen Emiliaa, toisaalta paetakseen epäonnistunutta avioliittoaan. Leenin on myös tarkoitus kirjoittaa Emilia-tädin elämänkerta – kirjoittamista vain vaikeuttaa se, ettei täti tunnu pysyvän totuudessa nuoruuttaan muistellessaan.

"Siitä sunnuntaista muistan vain ikkunoita rummuttavat sadekuurot, veriset vaahteranlehdet joita märkä tuuli liimasi ruutuun ja Emilian jatkuvan puheenpalpatuksen joka vyöryi ylitseni. (En ollut koskaan huomannut miten kimeä ääni Emilialla on. Se tuntui lävistävän rumpukalvoni kuin vanhanaikainen hattuneula. [...])

Eeva Tenhusen kirjat ovat mainiota luettavaa tällaiselle lukijalle, joka nauttii dekkarinsa mieluiten kotoisina mysteereinä, joihin kuuluu annos jännitystä mutta joissa ei mässäillä verellä, väkivallalla tai sarjamurhaajilla. Tenhunen on kuin kotimainen vastine Agatha Christielle: kertomuksissa liikutaan  pikkukaupungeissa, pienen yhteisön jäsenistä kuka tahansa voi aina olla murhaaja, ja mukana on myös enemmän kuin ripaus huumoria.

Kolmen lukemani kirjan perusteella Tenhusen tarinoissa on tiettyjä toistuvia elementtejä. Minäkertoja on esimerkiksi kaikissa kirjoissa hyvin samantapainen nainen. Samankaltaisuutta on myös tarinoiden loppuhuipennuksissa, joissa murhaajan henkilöllisyys paljastuu väärillä jäljillä olleelle sankarittarelle. Tällaiset kaavamaisuudet voivat liian usein toistuessaan ruveta ärsyttämään, mutta toisaalta tällaisille kepeille dekkareille ne antaa helpommin anteeksi kuin vaativammille kirjoille. Ja samankaltaisuuksista huolimatta kolme lukemaani Tenhusta ovat olleet erilaisia tarinoita, ennen kaikkea tunnelmaltaan. Kuolema sukupuussa on niistä ehkä kaikkein perinteisin dekkari, jossa suvun salaisuudet paljastuvat pikku hiljaa, samalla kun murha-arvoituksen palapeliä ratkaistaan.

Voin suositella Kuolemaa sukupuussa kaikille jotka pitävät perinteisistä englantilaisista murhamysteereistä. Kirja nautitaan mieluiten pimeänä syysiltana, teekupposen tai sherrylasillisen kera.

Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa
WSOY, 1985 

Eeva Tikka: Alumiinikihlat

"Siinä hän on varjossa eikä se enää ole kylmä lumivarjo vaan pehmeä, lämmin, kevyt. Se on varjo, joka tulee auringosta, veden varjo, lumpeen juurilla. Sen kohdussa hän keinuu ja hänen ympärillään kädenlämmin lapsivesi, kuin lumpeen siemen hän odottaa syntymää, odottaa eikä turhaan; yhä syntyy maailmaan uusia ihmisiä."

Eeva Tikan novelleissa ollaan elämän käännekohtien keskiössä. Käännekohdat voivat olla suuria, kuten perheenjäsenen kuolema tai ero rakastetusta – mutta ne voivat olla myös pieniä arkisia hetkiä, joita ei ehkä edes tunnista käännekohdiksi. Kuitenkin jokin voi tuollaisena hetkenä liikahtaa, jokin ajatus tai muisto tai teko.

Monessa novellissa aiheena on lasten ja vanhempien välinen suhde.  On vanhempia, jotka huomaavat lapsensa käyneen heille vieraaksi. On lapsia, joiden luottamus vanhempaan joutuu koetukselle. On vanhempia, jotka lähtevät ja vanhempia jotka kurottavat kohti lastaan. Tikka piirtää hienoin vedoin niitä moninaisia luottamuksen ja rakkauden siteitä, jotka lasten ja vanhempien välillä kulkevat, ja näyttää kuinka luottamus ja rakkaus rakoilevat tai rikkoutuvat.

Hieno esimerkki näistä teemoista on kokoelman avaava Kraatteri, jossa nainen päättää hakea aikuisen kehitysvammaisen poikansa laitoksesta kotiin. Hoitohenkilökunnalle nainen puhuu kyläilystä, mutta itselleen hän vakuuttaa, että poika muuttaa pysyvästi takaisin kotiin. Hoitajan kommentista käy selväksi, ettei nainen ole kovin usein vieraillut poikansa luona, joten miksi hän yhtäkkiä haluaakin pojan luokseen asumaan? Onko syynä rakkaus vai syyllisyys? Vai halu tuntea itsensä tarpeelliseksi, kun aviomiehellä on toinen nainen ja muilla lapsilla on jo omat elämänsä? Tikka kuvaa kipeästi ja osuvasti äitiä, jonka suhde lapseen on monimutkainen ja vailla luottamusta.

Monessa novellissa lapsi joutuu tahtomattaan todistamaan aikuisten maailman vaikeita tapahtumia ja puheita. Lapsi voi myös joutua pelinappulaksi aikuisten välien selvittelyssä tai aikuisen henkilökohtaisen kriisin todistajaksi. "Kyllä se sen pian unohtaa", saattaa vanhempi sanoa mutta ymmärtää ehkä itsekin, etteivät asiat lapselta niin helposti unohdu.

Alumiinikihlojen kertomuksissa onkin kyse myös muistamisesta, kuten Sotamuistossa, jossa veteraani matkustaa siiihen paikkaan, jossa sodan aikana ampui ihmisen – sen ainoan ihmisen, jonka sodassa tappoi. Muistoihin palataan myös kokoelman niminovellissa, jossa lintujen rengastaja palaa rengastuskeikalta tyhjään kotiin. Hienossa novellissa tapahtuu pintatasolla vähän, mutta rengastajan mielenliikkeet käyvät syvissä vesissä.

Tikan novellit ovat hiljaisia eivätkä pidä melua itsestään. Vähäeleisyys rauhoittaa mielen pohtimaan ja rauhoittumaan, mutta hiljaisella tavallaan Tikka myös ravistelee ja herättelee.

Eeva Tikka: Alumiinikihlat
Kansi: Timo Viljakainen
Gummerus, 1984

Jenna Kostet: Lautturi

"Iran katse suljettuna sieluni lokeroihin lasken kynäni paperille ja yritän muuttaa ajatukseni sellaiseen muotoon, että muut voivat ymmärtää. Kynien rahina paperilla, luokan ikkunaa vasten putoilevat pisarat jotka ovat liian suuria ja vaaleita ollakseen vettä. Ja sitten ovat minun sanani, minun muurahaiseni, jotka marssitan riviin ja käsken."

Jenna Kostetin esikoiskirja voitti vuoden alussa Blogistanian Kuopuksen, eli bloggareiden palkinnon parhaasta lasten- tai nuortenkirjasta. Kuopus-voitto kiinnitti huomioni kirjaan, ja lopullisen sysäyksen kirjan lukemiseen antoi Kirjasfäärin Taika kehumalla kirjaa vuolaasti. Luen hyvin vähän uusia nuortenkirjoja, joten siksikin oli kiinnostavaa tarttua Lautturiin.

Lautturi on kahden lukiolaisen tarina. Ira on koulun ihailluin ja kadehdituin tyttö: kaunis, lahjakas ja suosittu. Kotona Ira elää tyrannimaisen, perheen naisia pelolla hallitsevan isän vallan alla, mutta koulussa hän ei anna kenenkään nähdä täydellisyyden naamion alle.

Koulun uusi oppilas Kai tulee kaukaa, Tuonelan virralta asti. Kai on ulkopuolinen eikä ymmärrä ihmisten sosiaalisten pelien sääntöjä. Mutta hän näkee Iran sielun.

Ulkopuolisen saapuminen uuteen yhteisöön on nuorisokuvauksissa suosittu aihe. Se on varmasti myös aihe, johon monen nuoren on helppo samaistua, koska ulkopuolisuuden tunne on tuttu monelle sellaisellekin nuorelle, joka ei ole joutunut vaihtamaan asuinpaikkaa ja sopeutumaan uuteen kouluun. Lautturin Kai vertautuu vaikkapa James Deanin esittämään Jimiin Nuoressa kapinallisessa: kumpikin nuori tulee ulkopuolisena uuteen kouluun; kumpikin ystävystyy toisen ulkopuolisen, kiusatun pojan kanssa; kumpikin ihastuu suosittuun tyttöön, joka piilottaa pehmeän puolensa kovan ulkokuoren alle. Ja kumpikin nuori on läheisessä kosketuksessa kuoleman kanssa.

Lautturin tarinaa kertovat vuoroin Kai ja Ira. Kain ääni on ajaton ja kielikuvia maalaileva - Iran kielessä taas on nuorison puhekielimäisyyttä, joka kuitenkin on hiukan jäykkää ja epäluontevaa. Kain äänellä kerrotut jaksot olivatkin minusta kaikin puolin mielenkiintoisempia ja omaperäisempiä, niin kerronnaltaan kuin sisällöltäänkin. Irassa henkilöhahmona on kyllä mukavaa ristiriitaisuutta, mutta myös ennalta-arvattavuutta.

Kostet onnistuu luomaan maailman, jossa reaalimaailma ja fantasia kohtaavat uskottavasti. Tuonelaa ja sen lauttureita ei korosteta turhaan, vaan ne ovast luonteva osa kirjan maailmaa. Kostetin esikoisessa on paljon hyvää ja lupaavaa, vaikka se ei suunnattoman omaperäiseltä tunnukaan. Pidin kuitenkin kirjasta, ja mikä tärkeintä: olen varma että nuorena olisin pitänyt Lautturista paljon. Kirjan lopetus oli kaunis ja onnistunut eikä sortunut kaikkein ilmeisimpiin ratkaisuihin. Se jätti jälkeensä hiukan surumielisen mutta kuitenkin hienoisesti hymyilevän olon.

Lautturista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Tuijata, Morre, Reta Anna Maria ja Kirjaneito.

Jenna Kostet: Lautturi
Kansi: Johanna Lumme
Robustos, 2014