Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa

Emilia Stenius, Frostin suvun Suuri Persoonallisuus, viettää 75-vuotisjuhliaan. Emilia-täti on tottunut juhlimaan syntymäpäiviään suureellisesti, mutta nyt juhlien taso on laskenut. Ei nimekkäitä vieraita, ei iltapukuja, ei painettuja kutsukortteja. Mutta yllätysvieraan Emilia-täti aikoo sentään juhliinsa järjestää.

Syntymäpäivillä myös Frostin suvun serkukset kokoontuvat pitkästä aikaa yhteen. Myös italiassa asunut Leeni Morelli matkustaa Suomeen: toisaalta juhlistaakseen Emiliaa, toisaalta paetakseen epäonnistunutta avioliittoaan. Leenin on myös tarkoitus kirjoittaa Emilia-tädin elämänkerta – kirjoittamista vain vaikeuttaa se, ettei täti tunnu pysyvän totuudessa nuoruuttaan muistellessaan.

"Siitä sunnuntaista muistan vain ikkunoita rummuttavat sadekuurot, veriset vaahteranlehdet joita märkä tuuli liimasi ruutuun ja Emilian jatkuvan puheenpalpatuksen joka vyöryi ylitseni. (En ollut koskaan huomannut miten kimeä ääni Emilialla on. Se tuntui lävistävän rumpukalvoni kuin vanhanaikainen hattuneula. [...])

Eeva Tenhusen kirjat ovat mainiota luettavaa tällaiselle lukijalle, joka nauttii dekkarinsa mieluiten kotoisina mysteereinä, joihin kuuluu annos jännitystä mutta joissa ei mässäillä verellä, väkivallalla tai sarjamurhaajilla. Tenhunen on kuin kotimainen vastine Agatha Christielle: kertomuksissa liikutaan  pikkukaupungeissa, pienen yhteisön jäsenistä kuka tahansa voi aina olla murhaaja, ja mukana on myös enemmän kuin ripaus huumoria.

Kolmen lukemani kirjan perusteella Tenhusen tarinoissa on tiettyjä toistuvia elementtejä. Minäkertoja on esimerkiksi kaikissa kirjoissa hyvin samantapainen nainen. Samankaltaisuutta on myös tarinoiden loppuhuipennuksissa, joissa murhaajan henkilöllisyys paljastuu väärillä jäljillä olleelle sankarittarelle. Tällaiset kaavamaisuudet voivat liian usein toistuessaan ruveta ärsyttämään, mutta toisaalta tällaisille kepeille dekkareille ne antaa helpommin anteeksi kuin vaativammille kirjoille. Ja samankaltaisuuksista huolimatta kolme lukemaani Tenhusta ovat olleet erilaisia tarinoita, ennen kaikkea tunnelmaltaan. Kuolema sukupuussa on niistä ehkä kaikkein perinteisin dekkari, jossa suvun salaisuudet paljastuvat pikku hiljaa, samalla kun murha-arvoituksen palapeliä ratkaistaan.

Voin suositella Kuolemaa sukupuussa kaikille jotka pitävät perinteisistä englantilaisista murhamysteereistä. Kirja nautitaan mieluiten pimeänä syysiltana, teekupposen tai sherrylasillisen kera.

Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa
WSOY, 1985 

Eeva Tikka: Alumiinikihlat

"Siinä hän on varjossa eikä se enää ole kylmä lumivarjo vaan pehmeä, lämmin, kevyt. Se on varjo, joka tulee auringosta, veden varjo, lumpeen juurilla. Sen kohdussa hän keinuu ja hänen ympärillään kädenlämmin lapsivesi, kuin lumpeen siemen hän odottaa syntymää, odottaa eikä turhaan; yhä syntyy maailmaan uusia ihmisiä."

Eeva Tikan novelleissa ollaan elämän käännekohtien keskiössä. Käännekohdat voivat olla suuria, kuten perheenjäsenen kuolema tai ero rakastetusta – mutta ne voivat olla myös pieniä arkisia hetkiä, joita ei ehkä edes tunnista käännekohdiksi. Kuitenkin jokin voi tuollaisena hetkenä liikahtaa, jokin ajatus tai muisto tai teko.

Monessa novellissa aiheena on lasten ja vanhempien välinen suhde.  On vanhempia, jotka huomaavat lapsensa käyneen heille vieraaksi. On lapsia, joiden luottamus vanhempaan joutuu koetukselle. On vanhempia, jotka lähtevät ja vanhempia jotka kurottavat kohti lastaan. Tikka piirtää hienoin vedoin niitä moninaisia luottamuksen ja rakkauden siteitä, jotka lasten ja vanhempien välillä kulkevat, ja näyttää kuinka luottamus ja rakkaus rakoilevat tai rikkoutuvat.

Hieno esimerkki näistä teemoista on kokoelman avaava Kraatteri, jossa nainen päättää hakea aikuisen kehitysvammaisen poikansa laitoksesta kotiin. Hoitohenkilökunnalle nainen puhuu kyläilystä, mutta itselleen hän vakuuttaa, että poika muuttaa pysyvästi takaisin kotiin. Hoitajan kommentista käy selväksi, ettei nainen ole kovin usein vieraillut poikansa luona, joten miksi hän yhtäkkiä haluaakin pojan luokseen asumaan? Onko syynä rakkaus vai syyllisyys? Vai halu tuntea itsensä tarpeelliseksi, kun aviomiehellä on toinen nainen ja muilla lapsilla on jo omat elämänsä? Tikka kuvaa kipeästi ja osuvasti äitiä, jonka suhde lapseen on monimutkainen ja vailla luottamusta.

Monessa novellissa lapsi joutuu tahtomattaan todistamaan aikuisten maailman vaikeita tapahtumia ja puheita. Lapsi voi myös joutua pelinappulaksi aikuisten välien selvittelyssä tai aikuisen henkilökohtaisen kriisin todistajaksi. "Kyllä se sen pian unohtaa", saattaa vanhempi sanoa mutta ymmärtää ehkä itsekin, etteivät asiat lapselta niin helposti unohdu.

Alumiinikihlojen kertomuksissa onkin kyse myös muistamisesta, kuten Sotamuistossa, jossa veteraani matkustaa siiihen paikkaan, jossa sodan aikana ampui ihmisen – sen ainoan ihmisen, jonka sodassa tappoi. Muistoihin palataan myös kokoelman niminovellissa, jossa lintujen rengastaja palaa rengastuskeikalta tyhjään kotiin. Hienossa novellissa tapahtuu pintatasolla vähän, mutta rengastajan mielenliikkeet käyvät syvissä vesissä.

Tikan novellit ovat hiljaisia eivätkä pidä melua itsestään. Vähäeleisyys rauhoittaa mielen pohtimaan ja rauhoittumaan, mutta hiljaisella tavallaan Tikka myös ravistelee ja herättelee.

Eeva Tikka: Alumiinikihlat
Kansi: Timo Viljakainen
Gummerus, 1984

Jenna Kostet: Lautturi

"Iran katse suljettuna sieluni lokeroihin lasken kynäni paperille ja yritän muuttaa ajatukseni sellaiseen muotoon, että muut voivat ymmärtää. Kynien rahina paperilla, luokan ikkunaa vasten putoilevat pisarat jotka ovat liian suuria ja vaaleita ollakseen vettä. Ja sitten ovat minun sanani, minun muurahaiseni, jotka marssitan riviin ja käsken."

Jenna Kostetin esikoiskirja voitti vuoden alussa Blogistanian Kuopuksen, eli bloggareiden palkinnon parhaasta lasten- tai nuortenkirjasta. Kuopus-voitto kiinnitti huomioni kirjaan, ja lopullisen sysäyksen kirjan lukemiseen antoi Kirjasfäärin Taika kehumalla kirjaa vuolaasti. Luen hyvin vähän uusia nuortenkirjoja, joten siksikin oli kiinnostavaa tarttua Lautturiin.

Lautturi on kahden lukiolaisen tarina. Ira on koulun ihailluin ja kadehdituin tyttö: kaunis, lahjakas ja suosittu. Kotona Ira elää tyrannimaisen, perheen naisia pelolla hallitsevan isän vallan alla, mutta koulussa hän ei anna kenenkään nähdä täydellisyyden naamion alle.

Koulun uusi oppilas Kai tulee kaukaa, Tuonelan virralta asti. Kai on ulkopuolinen eikä ymmärrä ihmisten sosiaalisten pelien sääntöjä. Mutta hän näkee Iran sielun.

Ulkopuolisen saapuminen uuteen yhteisöön on nuorisokuvauksissa suosittu aihe. Se on varmasti myös aihe, johon monen nuoren on helppo samaistua, koska ulkopuolisuuden tunne on tuttu monelle sellaisellekin nuorelle, joka ei ole joutunut vaihtamaan asuinpaikkaa ja sopeutumaan uuteen kouluun. Lautturin Kai vertautuu vaikkapa James Deanin esittämään Jimiin Nuoressa kapinallisessa: kumpikin nuori tulee ulkopuolisena uuteen kouluun; kumpikin ystävystyy toisen ulkopuolisen, kiusatun pojan kanssa; kumpikin ihastuu suosittuun tyttöön, joka piilottaa pehmeän puolensa kovan ulkokuoren alle. Ja kumpikin nuori on läheisessä kosketuksessa kuoleman kanssa.

Lautturin tarinaa kertovat vuoroin Kai ja Ira. Kain ääni on ajaton ja kielikuvia maalaileva - Iran kielessä taas on nuorison puhekielimäisyyttä, joka kuitenkin on hiukan jäykkää ja epäluontevaa. Kain äänellä kerrotut jaksot olivatkin minusta kaikin puolin mielenkiintoisempia ja omaperäisempiä, niin kerronnaltaan kuin sisällöltäänkin. Irassa henkilöhahmona on kyllä mukavaa ristiriitaisuutta, mutta myös ennalta-arvattavuutta.

Kostet onnistuu luomaan maailman, jossa reaalimaailma ja fantasia kohtaavat uskottavasti. Tuonelaa ja sen lauttureita ei korosteta turhaan, vaan ne ovast luonteva osa kirjan maailmaa. Kostetin esikoisessa on paljon hyvää ja lupaavaa, vaikka se ei suunnattoman omaperäiseltä tunnukaan. Pidin kuitenkin kirjasta, ja mikä tärkeintä: olen varma että nuorena olisin pitänyt Lautturista paljon. Kirjan lopetus oli kaunis ja onnistunut eikä sortunut kaikkein ilmeisimpiin ratkaisuihin. Se jätti jälkeensä hiukan surumielisen mutta kuitenkin hienoisesti hymyilevän olon.

Lautturista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Tuijata, Morre, Reta Anna Maria ja Kirjaneito.

Jenna Kostet: Lautturi
Kansi: Johanna Lumme
Robustos, 2014 

Eleanor Catton: Harjoitukset

"Me opittiin että kaikki maailmassa jakautuu kahteen: hyvään ja pahaan, miehiin ja naisiin, totuuteen ja valheeseen, lapseen ja aikuiseen, mielihyvään ja tuskaan. Me opittiin että opolla oli kartta, kartta jonka avulla kaikki vaikuttaisi järkevältä. Avain. Vähän niin kuin teatteriohjelmassa, jossa lukee toisella puolella näyttelijöiden nimet ja toisella hahmojen nimet – siisti jako, joka erottaa kuvitelman todellisuudesta. Me opittiin että esityksen ja esittäjän välillä, totuuden ja valheen välillä on jako – aina on jako. Me opittiin että mitään välitilaa ei ole."

Välitiloja ei ole, opetetaan Abbey Crangen high schoolin tytöille Eleanor Cattonin Harjoituksissa. Mutta juuri välitiloissa Cattonin esikoisromaanissa liikutaan. Totuus ja valhe, todellisuus ja kuviteltu, aito kokemus ja esitetty tunne sekoittuvat jatkuvasti, eikä lukijalle ole lainkaan selvää, missä rajat kulkevat. Harjoituksissa käsitellään myös nuoruuden ja aikuisuuden välistä rajatilaa, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä rajoja sekä luottamuksen ja hyväksikäytön rajoja – eikä mitään selkeitä rajaviivoja tai vastauksia ole.

Romaanin keskiössä on high schoolin 17-vuotiaan oppilaan ja koulun musiikinopettajan välinen suhde, jota ei kuitenkaan kuvata missään vaiheessa suoraan. Suhde tapahtuu ihmisten puheissa, kuvitelmissa ja juoruissa, se esiintyy lehtien skandaalinkäryisissä otsikoissa, ja läheisen teatterikoulun ensimmäisen vuosikurssin tekemässä näytelmässä. Hig schoolin tytöt tuntevat tapauksen muuttaneen heitä kaikkia: jokainen tyttö on nyt potentiaalinen viettelijä tai viettelyn uhri. Tytöt avautuvat ajatuksistaan ja tunteistaan saksofoninsoiton opettajalleen, joka puolestaan ohjailee mielessään tyttöjä, asettelee heitä rooleihin ja peilaa tapahtumia omiin kokemuksiinsa. Ja samaan aikaan tapahtumat ja henkilöt saavat uuden muodon näyttelijäopiskelijoiden tulkinnassa. Mutta onko kaikki loppujen lopuksi kuvitelmaa, tai näytelmää, tai peliä?

Catton sekoittaa tarinassaan toden ja kuvitellun kiehtovasti. Harjoitusten tarina kiinnostaa ja kutsuu mukaansa, mutta Catton häiritsee jatkuvasti lukijaa eikä päästä tätä uppoutumaan kuviteltuun todellisuuteen. Perinteisen tarinan säännöt rikotaan, eikä Catton tarjoa lukijalle selkeää kuvaa siitä, mitä tapahtui tai keitä hänen henkilöhahmonsa ovat. Henkilöt ottavat rooleja ja vaihtavat niitä, taustamusiikki soi ja spottivalot ohjaavat katsetta, kohtauksia toistetaan näkökulmaa vaihtaen. Näyttämöllisyys, esittäminen ja replikointi jatkuvat silloinkin, kun tapahtumat eivät sijoitu näyttämölle.

Kirja nostaa esiin kysymyksen identiteetin ja kokemusten luonteesta. Onko olemassa aitoja ja alkuperäisiä kokemuksia vai esitämmekö itseämme ja tunteitamme? Entä kuinka paljon taide ja viihde muovaavat tapaamme olla maailmassa? Toimimmeko ja ajattelemmeko riippumattomina yksilöinä vai ohjaavatko erilaiset roolit ja odotukset tekojamme ja ajatuksiamme? Missä määrin esitämme itseämme ystävinä, naisina tai miehinä, uhreina tai sankareina?

Luulen, että Harjoitukset voi joidenkin lukijoiden mielestä olla ärsyttävä ja turhanaikaisesti kikkaileva kirja. Ja jos lukija ei pidä avoimista lopuista ja solmimattomista langanpäistä, hän ei luultavasti pidä Harjoituksista. Minä kuitenkin ihastuin Cattonin kirjaan, ja tunsin sen parissa suurta lukuiloa. Pidin siitä, kuinka Catton kutsui lukijan mukaan kuvitteluleikkiin ja rikkoi sitten jatkuvasti oman leikkinsä sääntöjä. Pidin siitä, kuinka tarinallisuuden rikkominen nosti kirjan teemat esiin ja houkutteli ajatukset liikkeelle. Ja pidin siitä, että kaiken vieraannuttamisen ja keinotekoisuuden korostamisen keskellä kirja tuli myös lähelle ja kosketti.

Kirjan ovat lukeneet myös Erja, Taika, MarikaOksa ja Hanna.

Eleanor Catton: Harjoitukset (The Rehearsal, 2008)
Suom. Tero Valkonen
Kansi. Eija Kuusela
Siltala, 2010/2014 

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

"Nouseva päivä litistyi junan huurteisia ikkunoita vasten, teksti valui Guylainin suusta ulos pitkänä nauhana, jota pilkkoi silloin tällöin hiljaisuus ja sitä säestävä liikkuvan junan kolina."

Guylain Vignolles vihaa työtään. Kirjojen kierrätyslaitoksessa Guylainin tehtävänä on käyttää makulointikonetta, jonka silppuaa myymättä jääneet kirjat uusien kirjojen materiaaliksi. Joka päivä muutama yksittäinen sivu kuitenkin pelastuu, ja näitä sivuja Guylain lukee ääneen aamujunassa matkallaan töihin. Eräänä päivänä hän löytää junasta muistitikun, joka kätkee sisälleen yksinäisen vessavahdin päiväkirjan. Vessavahdin tarinat tempaavat Guylainin mukaansa ja puhaltavat uutta henkeä hänen harmaaseen elämäänsä.

Lukija aamujunassa oli minulle sellainen kirja, jonka lukaisee nopeasti ja unohtaa lähes saman tien. Takakannessa kirjaa luonnehditaan aikuisten saduksi, ja juuri tuosta sadunomaisuudesta varmaan löytyy syy siihen, etten itse löytänyt kirjasta juurikaan tarttumapintaa. Saduissa tarinat etenevät usein varsin suoraviivaisesti, ja syvemmät merkitykset löytyvät pinnan alla piilevästä symboliikasta. Didierlaurentinkin tarinassa simppelin kertomuksen alta voi löytää piilomerkityksiä, mutta siinä missä perinteisissä saduissa symboliikka on kiehtovaa ja monitulkintaista, Didierlaurentin sanoma on sekä muodoltaan että merkitykseltään melko yksiviivaista.

Jos pitää tämän kaltaisista pienistä tarinoista, joissa arkiseen maailmaan sekoittuu hiukan satua, hiukan vinksahtanutta outoutta sekä omalaatuisia henkilöhahmoja, voi hyvinkin pitää myös Lukijasta aamujunassa. Varoituksen sanana on tosin sanottava, että kovin eriteherkille ihmisille tätä kirjaa ei voi suositella – sen verran paljon verta, oksennusta ja ulosteita tarinassa on. Minua sen sijaan vaivasi enemmän  kirjan yksioikoinen asetelmallisuus. Lisäksi "pienen ihmisen puolella" oleva kirja naureskelee oudon paljon ihmisten vioille ja puutteille.

Enemmän kirjasta ovat pitäneet ainakin Omppu, Henna, Nina ja Susa.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (Le Liseur du 6h27, 2014)
Suom. Kira Poutanen
Tammi, 2015

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

"Jouluna vein isälle radion ja käänsin kanavan valmiiksi Jouluradion taajuudelle. Isä katsoi vieressä. Kun radiosta alkoi kuulua Sylvian joululaulu, hän kävi istumaan, hymyili olkapäät rentoina ja alkoi laulaa kuoropojan korkealla äänellä, sanat tarkasti muistaen. Hetken ajan hän näytti kahdeksanvuotiaalta."

Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina kertoo niistä kahdesta ja puolesta vuodesta, jotka Jensen eli  muistisairaan isänsä omaishoitajana. Isän sairaus oli mahdollisesti alkanut jo paljon aikaisemmin, mutta vasta Alzheimer-diagnoosista alkoi isän elämä muistisairaana. Myös Hanna Jensenin elämä muuttui, kun isälle täytyi järjestää hoitopaikka, huolehtia arjen sujumisesta ja oppia ymmärtämään, mistä muistisairauksissa on kyse. 

Jensenin kirja kiinnostaa varmasti kaikkia muistisairaiden omaisia tai hoitoalalla työskenteleviä, mutta uskaltaisin suositella sitä oikeastaan lähes kaikille. 940 päivää isäni muistina ei nimittäin ole vain kirja muistisairaudesta vaan myös hieno kuvaus vanhuudesta sekä lasten ja vanhempien välisistä suhteista. Ja nämä teemathan koskettavat meistä lähes jokaista – niitäkin joiden lähipiirissä ei ole muistisairauksia esiintynyt.

Jensen kertoo suhteestaan isäänsä ja tämän vanhenemiseen kauniisti ja rehellisesti. Tunnetasolla liikutaan surusta lämpöön ja häpeästä rakkauteen. Kerronta on arkista ja vähäeleistä, mutta ehkä juuri siksi niin koskettavaa. Tässä on kyseessä aivan tavallinen elämä, jossa on käytävä sairaan isän kanssa kaupassa, seurattava taudin etenemistä ja huolehdittava asioista samalla kun eletään lapsiperheen arkea, vaihdetaan työpaikkaa ja lomaillaan kesämökillä. Suru ja väsymys pysyttelevät suurimmaksi osaksi taka-alalla, koska arjen on jatkuttava isän sairastumisesta huolimatta.

Jensen osaa kirjoittaa tunteista tavalla, johon on helppo samaistua. Kukapa meistä ei olisi joskus hävennyt vanhempiaan? Tai hävennyt omia ajatuksiaan ärtyessään vahusten oudoista tavoista tai vaivalloisuudesta. Ja sitten toisaalta myös: yhteinen elämä ja muistot, uusi läheisyys jonka hoivasuhde tuo mukanaan, rakkaus ja lämpö. Jensen kertoo isäsuhteestaan niin hyvät, pahat kuin rumatkin asiat, ja kaikessa näkyy elämänpituinen kiintymys.

"Tunsin itseni jopa onnekkaaksi. Olin saanut nähdä, mitä ihmisestä jäi jäljelle, kun hänestä oli kuorittu kaikki turha pois. Olin tutustunut isään, jollaista en ollut koskaan ennen tuntenut. Sellainen onni oli minua kohdannut! Olin myös onnekas, koska olimme puhuneet yhdessä kuolemasta, eikä meidän kummankaan tarvinnut pelätä sitä nyt."

940 päivää on ennen kaikkea kirja siitä, millaista on elää muistisairaan omaisena, mutta Jensen on koonnut kirjaan myös pieniä tietopaketteja muistisairauksista ja niiden hoidosta. Lisäksi kirja on tietysti myös kuvaus siitä, kuinka muistisairaita vanhuksia Suomessa hoidetaan. Hoidossa on ongelmia, ja Jensen tuo erityisesti esille hoitopaikkojen ja hoitohenkilökunnan liian vähäisen määrän suhteessa hoidon tarpeeseen – ongelma joka väestön vanhentuessa tulee vain pahenemaan. Hoitohenkilökuntaa Jensen enimmäkseen ymmärtää ja keskittyy huonojen kokemusten sijaan tuomaan esille niitä hetkiä, jolloin on isänsä kanssa saanut hyvää, ymmärtäväistä ja tukevaa palvelua.

Jensenin kirjan ote on kaiken kaikkiaan lämmin ja positiivinen, vaikka kirjassa kipua ja tuskaa onkin. Kirjan lukeminen olikin jotenkin hyvin lohdullista. Se muistutti, että muistisairaudenkin kanssa voi elää hyvää elämää, niin sairastunut kuin läheisetkin.

Kirjan ovat lukeneet myös Jonna, Lukuneuvoja, Sari, Anneli, Mai ja Arja.

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina
Teos, 2013

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

"Kun Nina näytteli Säilön Elenaa, hän matkusti syvälle ytimeensä. Se oli ensimmäinen kerta hänen urallaan, kun hän oli tuntenut vastaavaa rehellisyyttä. Tunne oli kokonaan henkilökohtainen, mutta silti se vapautti hänet. Hän oli olemassa vain työnsä sanelemana, hetkessä. Häntä ei jännittänyt. Harjoituksissa hän saattoi olla asiallinen ja pidättyväinen, kun hän käveli uuden asemoinnin lävitse ja otti osansa ympärillään kasvavassa tuotantokoneistossa rennosti ja itsevarmasti. Mutta esityksen aikana lavalla ollessaan hän upposi keskitettyyn totuuteen. Jopa esitysten välillä, niiden jälkeen ja niihin valmistautuessa, hän vaali tetoa omasta lahjakkuudestaan ja nykyisestä menestyksestään."

Rakkaus ja sen monet kasvot. Näin voisi kuvata Sadie Jonesin kirjaa Ehkä rakkaus oli totta. Siinä on rakkautta taiteeseen ja teatteriin; vanhempien ja lasten välistä rakkautta; ystävien välistä rakkautta; rakkautta itse elämää kohtaan; rakkaudettomuutta. Ja totta kai myös romanttista ja eroottista rakkautta. Hiukan harmillisesti viimeksi mainitut  nousevat kirjan tarinalliseen keskiöön. Sillä vaikka pidin kirjasta, sen parisuhderuletti oli minusta rehellisesti sanottuna välillä hiukan pitkästyttävää luettavaa.

Ehkä rakkaus oli totta on draama neljälle päähenkilölle:

Luke: näytelmäkirjailija
Leigh: näyttämömestari
Paul: tuottaja
Nina: näyttelijä

Tapahtumapaikkana on 1970-luvun Lontoo, joka näyttäytyy kirjassa hiukan nuhruisena ja boheemina – paikkana jossa kaikki puhuvat teatterista ja jossa teatteri merkitsee "tökkäystä suoraan silmään". Teatteriväki halveksii viihdettä ja haluaa tapauksia. Menestysnäytelmä voi nostaa tekijänsä yhdessä yössä neroksi, ja epäonnistumisilla herkutellaan säälimättömästi seurapiireissä. Menestys voi merkitä yleisön aplodeja, rahaa, tietoisuutta muiden ihailusta tai iloa hyvin tehdystä työstä. Kukin kirjan henkilöistä tavoittelee tavalla tai toisella taiteellista menestystä, samoin kuin he tavoittelevat rakkautta.

Ja rakkaus, se todella kärventää henkilöhahmoja, jotka rakastuvat vääriin ihmisiin, väärään aikaan ja väärällä tavalla. Yksi kaipaa turvaa, toinen pelastumista ja kolmas käyttää rakkautta vallan välineenä. Rakkauteen sekoittuu valheita ja petoksia, ja intohimo sekoittuu taiteeseen.

Jones rakentaa kirjaansa kiehtovan tunnelman, hiukan hämyisen, kiihkeän ja surumielisen. Kirjan maailmaan on helppo tempautua mukaan, varsinkin kun henkilöhahmot ovat niin ristiriitaisen kiehtovia. Mutta kuten jo alussa totesin, ihastustani hiukan himmensi se, että romanssisäätö vei varsinkin kirjan jälkipuolella niin paljon tilaa muulta sisällöltä. Erityisesti Luken ja Ninan keskinäinen eipäs-juupas-leikki tuntui venytetyltä, mikä oli sääli siksikin että kumpikin henkilöhahmo oli muuten erittäin kiinnostava.

Kirjan jättämä jälkimaku oli kaiken kaikkiaan hiukan ristiriitainen. Jonesin tarinassa on jotakin äärimmäisen vangitsevaa ja välillä nautin kirjan tunnelmasta äärettömän paljon. Toisaalta jäin kaipaamaan kirjalta jotakin enemmän, enkä tuntenut itseäni kirjan kansien sulkeuduttua täysin tyydytetyksi. Ehkä tuo tunne johtui ainakin osittain siitä, etten pitänyt kirjan loppuratkaisusta, joka oli jotenkin liian "helppo". Kirjassa loppukohtaus voi pelastaa tai tuhota paljon, ja tässä tapauksessa loppu oli minusta latteahko ja korosti liikaa kirjan viihteellistä puolta. Toisenlainen lopetus olisi voinut nostaa kirjan lukuelämyksen tasolle, mutta nyt lopputulos oli "vain" hyvä ja kiinnostava kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Minna, Omppu, Katja, Lukuneuvoja, Tuijata, Arja ja bleue.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014)
Kannen kuva: Thomas Hoepker
Suom. Marianna Kurtto
Otava, 2015 

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

"The next morning I took the train to Shinjuku again. I sat on the same bench and looked at the faces of the people passing by. Again for lunch I had a doughnut and coffee. I took the train home before the evening rush hour started. I made myself dinner, drank a beer, and listened to music on the radio. The next day I did exactly the same thing. Nothing happened that day, either. I made no discoveries, solved no riddles, answered no questions. But I did have the vague sense that I was, little by little, moving closer to something."

Toru Okadan kissa on kadonnut. Torun vaimo Kumiko haluaa, että pariskunta pyytää kissan löytämisessä apua eräänlaiselta selvännäkijältä, naiselta nimeltä Malta Kano. Malta Kano epäilee, ettei Toru tule löytämään kissaa lähiseudulta, mutta Toru päättää silti etsiskellä. Hän ei löydä kissaa, mutta tutustuu naapurin teinityttöön, joka tuntuu ajattelevan kovin paljon kuolemaa.

Kissan katoaminen aloittaa tapahtumaketjun, jonka seurauksena Torun rauhallinen elämä muuttuu vähitellen yhä omituisemmaksi. (Vai alkoiko kaikki sittenkin jo paljon ennen kuin kissa lähti omille teilleen?) Todellisuus ja unet sekoittuvat ja ennustukset toteutuvat. Toru laskeutuu kuivuneen kaivon pohjalle mietiskelemään, ja pyrkii pääsemään lähemmäksi totuutta tutkimalla ihmisten kasvoja. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä, joiden kertomat tarinat johdattavat Torua yhä eteenpäin kummallisella matkalla.

The Wind-Up Bird Chronicle on täydellisen tunnistettavaa Murakamia. Kertomus yksinäisyydestä, etsinnästä ja yrityksestä ymmärtää maailmaa, joka on täynnä asioita, joita ei oikeastaan voi ymmärtää. Murakamin kirjoissa maailman ja elämän arvoituksellisuus ilmenee hyvin konkreettisesssa muodossa: niistä löytyy yliluonnollisia ilmiöitä ja mielikuvitusolentoja. Ja silti hänen kertomustensa oudoissa ilmiöissä on aina jotakin tunnistettavaa. Kun lukee Murakamin rinnakkaismaailmoista tai selittämättömistä tapahtumista, tuntee lukevansa ihmisenä olemisen todellisuudesta.

Arvoituksellisuuden lisäksi Murakamin teoksia leimaa yleensä verkkaisuus – niin myös Wind-Up Bird Chroniclea, joka on välillä liikkeissään suorastaan matelevan hidas. Ajoittain tunsin lukiessani jopa pitkästyväni, mutta sellaisella hyvällä tavalla, niin kuin voi pitkästyä kauniina kesäpäivänä auringossa istuessaan. Verkkaisen hitauden vastapainoksi kirjassa on kuitenkin pimeyttä ja synkkyyttä ja suorastaan hätkähdyttäviä väkivallan välähdyksiä.

Loppuaan kohti kolmiosainen Wind-Up Bird Chronicle käy kerronnaltaan sirpaleiseksi ja tunnelmaltaan yhä arvoituksellisemmaksi. Ihastuinkin aivan erityisesti juuri kirjan kolmanteen osaan, jossa alun näennäinen tapahtumattomuus ja normaalius hajoaa ja tunnelma kasvaa yhä synkemmäksi ja tiiviimmäksi. Ja jossa polveilevan tarinan langanpäitä solmitaan yhteen - mutta ihanan kutkuttavasti monia irrallisia lankoja jää ilmaan roikkumaan. 

Koska tämä oli jo kuudes Murakamilta lukemani kirja, en ymmärrettävästi tuntenut samanlaista yllättynyttä riemua ja ihastusta kuin ensimmäisten murakamien kohdalla. Mutta edelleen Murakami onnistuu kietomaan minut lumoukseen, jonka kaltaista kukaan toinen ei onnistu luomaan. Murakamin lumovoima viehättää, mutta siinä on myös pimeyttä ja synkkyyttä. Murakamin maailmassa kirkas selkeys sekoittuu sameisiin vesiin. Siellä istutaan pimeässä kuivuneen kaivon pohjalla ja katsotaan jossakin ylhäällä loistavia kylmiä tähtiä.

Kirjan ovat lukeneet myös Marile, Jenni, Tessa ja Liina.

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle (Nejimaki-dori kuronikuru, 1994, 1995)
Käännös: Jay Rubin
Kansi: Suzanne Dean
Vintage, 2003

Rex Stout: Kuoleman käsikirjoitus, Parhaissakin perheissä, Ovikello soi

Lukaisin joku aika sitten kolme Nero Wolfe -dekkaria. Nimenomaan lukaisin: kirjojen lukemiseen ei tainnut mennä kahtakaan vuorokautta, ja aloitin seuraavan kirjan aina edellisen kansien sulkeuduttua. Lukuhetki oli mitä nautinnollisin ja toi mieleeni nuoruuden kesät, kun loikoilin viltillä omenapuun alla ja ahmin Rex Stoutin toisensa perään. Olen ehkä ennenkin maininnut, että Stoutin dekkarit ovat minulle erinomaista lukemista silloin, kun kaipaan jotakin helppoa ja rentouttavaa – lukemista johon voi uppoutua korviaan myöten.

Kuoleman käsikirjoitus on näistä kolmesta kirjasta kaikkein tyypillisin Wolfe-dekkari. Mies pyytää Wolfea tutkimaan tyttärensä kuolemaa, koska poliisi ei usko kyseessä olevan murhan. Samaan aikaan tarkastaja Cramer pyytää Wolfelta apua erään kirjanpitäjän murhan selvittämisessä. Ei ole tietenkään vaikea arvata, että tapaukset kytkeytyvät toisiinsa, ja pian selviää myös että tapauksia yhdistää kadonnut romaanin käsikirjoitus.

Tästä kirjasta löytyvät oikeastaan kakki ne elementit, joita fani voi Stoutin dekkarilta odottaa. On Wolfen ja tämän apulaisen Archie Goodwinin välistä sanailua, tarkastaja Cramerin puhinaa, liikemiehiä joiden hermot murha kiristää äärimmilleen sekä paljon erilaisia naisia, joihin Archien täytyy käyttää viehätysvoimaansa.

***

Muutamassa Stoutin kirjassa Wolfe joutuu vastakkain todellisen superrikollisen kanssa. Arnold Zeck on liikemieheksi naamioitunut rikollisjärjestön pää, joka tuntuu olevan lain ulottumattomissa. Parhaissakin perheissä -kirjassa Wolfen ja Zeckin tiet risteytyvät niin jyrkästi, että Wolfen on pakko selvittää välinsä Zeckin kanssa lopullisesti.

Juoneltaan Parhaissakin perheissä ei ole erityisen uskottava, mutta jos unohtaa uskottavuuden vaatimukset, kirja on kerrassaan mainio. Taistelu Zeckiä vastaan pakottaa Wolfen luopumaan oikeastaan kaikesta tutusta ja rakkaasta – orkideoistaan, kirjoistaan ja asunnostaankin. On aina mielenkiintoista, kun Stout pakottaa Wolfen irtautumaan rutiineistaan, ja tässä kirjassa irtiotto on erityisen viihdyttävä. Viihdearvoa lisää vielä Arcien naisystävistä vakituisimman, Lily Rowanin, mukanaolo.

***

Kolmanneksi luinkin sitten yhden kaikkien aikojen Stout-suosikeistani. Oivikello soi -kirjassa Wolfen on päihitettävä FBI. Rikas rouva Bruner on saanut FBI:n ärtymään lähettämällä 10000 ihmiselle kirjan, jossa arvostellaan järjestön toimintaa, ja eräänlaisena kostona FBI varjostaa jatkuvasti ja näkyvästi rouvaa ja tämän lähipiiriä. Varjostuksen on loputtava, ja rouva Bruner on valmis maksamaan mahdottommalta vaikuttavavasta tehtävästä Wolfelle satumaisia summia.

Ovikello soi kulkee varsin verkkaiseen tahtiin. Stoutille tyypilliseen tapaan tehtävän ratkaisu lähtee liikkeelle hakuammuntamaisesti: jututetaan ihmisiä kunnes joku jossakin reagoi tai kunnes Wolfe saa paremman idean. Jossain vaiheessa Wolfe sitten järjestää jonkinlaisen näytöksen, hämäyksen tai yllätyksen – niin tässäkin kirjassa. Monin tavoin tämä kirja onkin hyvin säännönmukaista Stoutia, mutta kaikki tutut palikat vain tuntuvat olevan erityisen hyvin paikallaan. Ja lisäksi FBI tuo tarinaan oman koukkunsa.

Rex Stout: 
Kuoleman käsikirjoitus (Murder by the Book, 1951)
Suom. Timo Martin
Wsoy, 1966

Parhaissakin perheissä (Even in the Best Families, 1950)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1959

Ovikello soi (The Doorbell Rang, 1965)
Suom. Eila Pennanen
Wsoy, 1967

Katja Kallio: Kuutamolla

Katja Kallio on minusta hurjan kiinnostava kirjailija, vaikka (tai juuri siksi että) en ole suinkaan varauksetta pitänyt kaikista hänen kirjoistaan. Ne ovat herättäneet minussa tunteita ärtymyksestä ihastukseen, eikä yksikään ole tainnut jättää kylmäksi. Kaksi ensimmäistä romaania olivat minulta kuitenkin vielä lukematta, ja kun kirjastoreissulla kaipasin jotakin viihdyttävää luettavaa, nappasin mukaani sopivasti silmiini sattuneen Kallion esikoisromaanin Kuutamolla.

Kuutamolla on varsin puhdasveristä viihdekirjallisuutta, ja luultavasti sen voisi luokitella chick litiksikin. Päähenkilö Iiris yrittää toipua siitä, että komea ja hurmaava Marko on jättänyt hänet kolmen vuoden suhteen jälkeen. Toipumisprosessissa ovat mukana Iiriksen ystävät, kirjakaupassa työskentelevät kollegat, taiteilijaäiti ja tietysti myös potentiaaliset uudet ihastukset. Ihmissuhdekaruselli pyörii, kommellukset seuraavat toisiaan, ja Iiris yrittää rakentaa itsetuntoon ja identiteettiään terveemmälle pohjalle.

Päähenkilöt ovat Kallion kirjoissa harvoin mitenkään ihania ihmisiä. Usein he ovat olleet vaikeita, kipuilevia ja rikkinäisiä, mutta kompleksisuudessaan myös kiinnostavia. Kuutamolla-kirjan Iiris on kuitenkin enemmän ärsyttävä kuin mielenkiintoinen – takertuva, hysteerinen ja loputtomasti itseään surkutteleva. Muut henkilöhahmot jäävät varsin yksiulotteisiksi ja paperinmakuisiksi. Myös tarinassa on enemmän kaavamaisuutta kuin elettyä elämää.

Kuutamolla ei ole huono kirja, mutta kovin kiinnostavana en kuitenkaan voinut sitä pitää. Kirjan suurin ongelma minulle oli ehkä se, että se tuntui pikemminkin noudattavan genren vaatimuksia kuin seuraavan kirjailijan sisäistä ääntä. Kallio on kuitenkin kirjoittaja, jolla jo esikoisessaan on sana hallussa, ja tässäkin kirjassa on paljon Kalliolle tyypillisä osuvia luonnehdintoja ja hienoja ilmaisuja. Kirja oli siis sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, vaikka tarinaltaan se ei minua koskettanutkaan.Mieltäni kyllä lämmitti se, että Kallio oli kirjoittanut elokuvarakkautensa mukaan kirjaan: leffaviittauksia olisi vain voinut olla vielä enemmän!

Mielenkiintoisinta minulle Kuutamolla-kirjassa oli ehkä Kallion kirjallisen kehityksen havainnointi. Kuutamolla ei ole viihdekirjana varmastikaan heikoimmasta päästä, mutta se on aika kaavamainen niin tyyliltään kuin tarinaltaankin. Merkkejä Kallion omasta äänestä on jo olemassa, mutta se on tässä kirjassa selvästi vasta kehittymässä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Susa P. ja Ruusa. Pentukissa on kirjoittanut enemmänkin suhteestaan Kuutamolla-kirjaan ja elokuvaan sekä Katja Kallioon.

Katja Kallio: Kuutamolla. Levoton tarina rakastamisesta
Otava, 2000/2001