Pipsa Hurmerinta: Pipsan keittiössä

Sain tämän Pipsa Hurmerinnan keittokirjan joululahjaksi, ja siitä lähtien se on ollut vakiokäytössä. Sekä ruokaa laittaessa että vain lueskellessa. Minusta on nimittäin mukavaa ja rentouttavaa lukea selaillen keittokirjoja, ja siksi pidän yleensä erityisesti sellaisista kirjoista, joissa on paljon kauniita kuvia sekä ohjeiden lisäksi myös muuta tekstiä – fiilistelyä tai taustoitusta resepteille. Hurmerinnan kirja on juuri tällainen: kauniit valokuvat on ottanut Nina Merikallio, ja jokaiseen reseptiin on liitetty joku pieni jutustelu: Hurmerinta kertoo, mistä ohje on peräisin, millaisissa tilanteissa hän sitä nauttii tai millaisia muistoja siihen liittyy.

Tärkeintä keittokirjassa silti tietysti on se, että ohjeet toimivat ja houkuttelevat kokeilemaan. Olen ehtinyt testata kirjasta jo useampaa ruokaa, ja täytyy sanoa, että kaikki ovat olleet vähintään hyviä. Suurin osa ohjeista on aika simppeleitä perusruokia, mutta niissä on kuitenkin yleensä joku pieni juju, joka tekee annoksesta vähän erityisemmän. Useimpiin ruokiin ei tarvita mitään kovin eksoottisia aineksia, mutta makuja saatetaan yhdistellä yllättävästi. Pidän myös siitä, että kirjassa on paljon salaatteja ja muita lisukkeita, joita voi yhdistellä joko keskenään tai johonkin yksinkertaiseen pääruokaan, kuten kalaan. Kirjan ohjeet on jaoteltu esimerkiksi aiheisiin "Aamuun", "Janoon" ja "Himoon".

Kirjasta on testattu ja hyväksi todettu esimerkiksi kvinoasushi, kardemummalohi, sinappikukkakaali ja chalupa. Ja sitten tämä maukas mustapapukeitto, jota olen tehnyt jo useamman kerran.

Lempivaiheeni monen ruokalajin valmistuksessa on se, kun kasviksia kuullotetaan öljyssä, ja ihanat tuokset täyttävät kodin. Tässä tuoksuvat sipulit, chili, selleri ja korianteri. Kuullotuksen jälkeen lisätään liemi ja pavut ja haudutellaan puolisen tuntia.

Valmiin keiton päälle avokadoa ja korianterin lehtiä. Täyttävää, helppoa ja herkullista!

Pipsa Hurmerinta: Pipsan keittiössä
Valokuvat: Nina Merikallio
Tammi, 2012

Katja Kallio: Karilla

"Katariinasta tuntui nuorempana jatkuvasti siltä, ettei hän ollut läsnä, kuin hän olisi katsellut itseään ulkopuolelta ja ottanut valokuvia tilanteesta. Vielä tavatessaan Ollin hän oli usein siirtynyt heidän ulkopuolelleen, monesti juuri silloin kun kaikki oli niin täydellistä että tuntui siltä kuin sen olisi oltava lavastettua. "Otatko valokuvia?" Olli kysyi häneltä joskus kun Katariina tuntui poissaolevalta. Usein hän otti. Tässä makaavat Olli ja Katariina. Klik."

Katariina on hiukan etäinen nainen, jonka todellista persoonaa on vaikea erottaa vakavan ja hienotunteisen (vai välinpitämättömän?) pinnan alta. Katariina on äänityöläinen, joka ei näytä ääneltään: nainen jota täytyy katsoa tarkasti jotta kauneus alkaisi näkyä. Katariina on myös vaimo ja pienen tytön äiti. Muistoa ensikohtaamisesta miehensä kanssa Katariina säilyttää kuin aarretta lasipurkissa.

Katariina ei ole tavannut isäänsä sen jälkeen, kun tämä jätti perheensä Katariinan ollessa kaksivuotias. Nyt Katariina saa kuulla isänsä kuolleen ja samalla paljastuu, että isällä on kolme muutakin lasta. Kun puolisisarukset kohtaavat isän hautajaisten merkeissä, itse kukin heistää joutuu törmäyskurssille menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa.

On sellaisia kirjailijoita, joilta lukee yhden kirjan, ja tietää heti, että tässä on kirjoittaja joka puhuu suoraan minulle. Sitten on kirjailijoita, jotka hylkää yhden lukukokemuksen jälkeen, koska uskoo ettei heidän kanssaan ole mahdollista löytää yhteistä säveltä. Ja sitten on sellaisia kirjailijoita kuin Katja Kallio, joista ei useammankaan kirjan jälkeen ole ihan varma, mitä mieltä heistä on. Ensimmäisen Katja Kallio -kokemukseni (Tyypit) jälkeen olin tosin jo sijoittanut hänet "ei koskaan enää" -kategoriaan, mutta koska olin pitänyt hänen elokuvakolumneistaan Imagessa, päätin vuosi sitten kuitenkin lukea Elokuvamuistin, ja se oli minusta aivan ihana. Keväällä lukemani Syntikirja sen sijaan jätti ristiriitaisen jälkimaun, mutta ehkä juuri siksi kiinnostukseni Kalliota kohtaan vain kasvoi.

Ja nyt sitten luin tämän Karilla-kirjan, johon ihastuin aika varauksetta. Karilla on monella tapaa hyvin samanlainen kuin Syntikirja, mutta minulle tässä kirjassa kaikki palaset olivat vain paljon paremmin paikallaan. Molemmissa kirjoissa esimerkiksi on aika eksyksissä olevia henkilöhahmoja, jotka osaavat olla toisilleen aika inhottaviakin – mutta siinä missä Syntikirjassa inhottavuus lipsahti minusta vähän epäuskottavan puolelle, Karillan ihmiset olivat rikkinäisyydestään huolimatta samaistuttavia ja sympaattisiakin.

Kummassakin kirjassa on kaunista arkisen elämän kuvausta, mutta Syntikirjassa se kuvailu oli minusta välillä liian koristeellista ja pinnallista, kun taas Karilla ihastutti minut havainnoillaan ja oivalluksillaan. Ehkä ero syntyi siitä, että Syntkikirja oli muistaakseni aika ryppyotsainen, mutta Karilla piti sisällään myös aimo annoksen huumoria: tilannekomiikkaa, yllättäviä näkökulmia ja nokkelaa replikointia. Kauneus ei mennyt imelän puolelle, kun äänensävyssä kaikui aika ajoin ironinen hymy.

Kirjassa oli minusta jokseenkin täydellinen kepeän ja painavan balanssi. Siinä käsiteltiin vakavia aiheita, mutta ei sukellettu syvemmälle kuin kirjan tyylilajiin sopi. Henkilöhahmot olivat hiukan tyyliteltyjä, mutta eivät kuitenkaan paperinmakuisia: kiehtovia, säröisen kauniita ihmisiä. (Ihastuin kirjaan varmaan myös tietyn samaistumisen kautta: Katariinan sulkeutuneisuudessa, oman tilan tarpeessa ja vakavuudessa oli jotain  sellaista, minkä tunnistin itsestäni.) Ja kirja kieli: se on ilmavaa, rauhallista, kuplii välillä kuin porejuoma, kujeilee ja viiltää sitten yllättävän haavan lukijan iholle. Tällaisen kirjan parissa viihtyy, mutta se jättää jälkeensä myös ajatuksia ja tunnelmia.

Kirjan ovat lukeneet myös Minna, Annika K ja Karoliina.

Katja Kallio:Karilla
Otava, 2008

Kahdeskymmenesyhdeksäs viikko musiikkia ja kirjoja

Viimeisiä viedään verkkaisesti edenneessä kirja- ja musiikkihaasteessa. Toiseksi viimeinen kirjakysymys kuuluu: Kirja, jota muut inhoavat, mutta josta minä pidän. 

Täytyy sanoa, että viimeistään kirjablogien myötä on tullut aika vaikeaksi kuvitella olevansa lukijana mitenkään kauhean uniikki ja erilainen. Aina tuntuu löytyvän vähintään joku muu, joka jakaa rakkauden kirjaa tai kirjailijaa kohtaan, useimmiten moniakin muita lukijoita. Pitkään mietittyäni keksin kuitenkin kirjan, josta itse pidän, mutta johon tiedän monen suhtautuvan melkeinpä vihamielisesti.

Donna Tarttin toinen romaani Pieni ystävä on joidenkin lukijoiden mielestä suorastaan surkea ja monelle vähintäänkin suuri pettymys Jumalat juhlivat öisin -kirjan jälkeen. Ei Pieni ystävä minullekaan samanlainen elämää suurempi kirja ole kuin Jumalat, mutta muistan kyllä pitäneeni kirjasta paljonkin.

Ja jännittyneenä odotan Tarttin tänä vuonna englanniksi ilmestyvää kolmatta romaania.

***

Musiikkipuolella kysytään kappaletta lapsuudesta. Tässä siis yksi kaikkien aikojen suosikeistani, Lounatuulen laulu.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

"Mulja, tule minun kanssani tanssimaan, minä sanoin ja vedin hänet mukaan, etkö näe miten säteilen ja  nauran, onnea, uutta elämää, uutta aikaa, uutta ihmistä, ja juuri silloin kaikki oli olemassa täytenä ja painavana, mennyt, tuleva ja tämä hetki kaikki samassa kuvassa, koko minun elämäni tässä kuvassa, sanoissa, juhlahumussa."

Tunnustan, etten ennen tämän kirjan lukemista tiennyt mitään runoilija Marina Tsvetajevasta, vaikka kyseessä on yksi 1900-luvun merkittävimmistä venäläisistä kirjailijoista, Anna Ahmatovan ja Boris Pasternakin aikalainen ja ystävä. Riikka Pelo piirtää kuitenkin Jokapäiväisessä elämässämme Tsvetajevasta niin elävän ja vimmaisen kuvan, että tunnen päässeeni kurkistamaan runoilijan sieluun, ja olen jo varannut kirjastosta Tsvetajevan runokokoelman päästäkseni tutustumaan tarkemmin myös hänen runoihinsa.

Jokapäiväinen elämämme kertoo paitsi Tsvetajevan, myös tämän tyttären Ariadne Efronin tarinaa. Se kertoo perheestä, joka pakenee Venäjän vallankumouksen jälkeen länteen mutta palaa toisen maailmansodan kynnyksellä Neuvostoliittoon, koska Ariadne ja tämän isä uskovat lujasti ihannevaltioon ja sosialistiseen unelmaan. Kirjassa seurataan pääosin kahta tukahduttavan kuumaa elokuuta. Vuoden 1923 elokuussa Marina ja Ariadne asuvat pienessä tšekkoslovakialaisessa kylässä. Äidin ja tyttären symbioottista suhdetta leimaavat viha ja rakkaus – ja sanat, sillä Marina pyrkii kommunikoimaan tyttärensä kanssa ennen kaikkea sanojen ja yhteisen kirjoittamisen kautta. Tytär kuitenkin kapinoi: hän ei halua olla äitinsä jatke vaan ihan tavallinen tyttö.

Vuoden 1939 elokuussa perhe on palannut Neuvostoliittoon. Myös vastahakoinen Marina, joka ei jaa miehensä ja tyttärensä vakaumusta eikä saa uudessa maassa myöskään tunnustusta runoilijana. Ariadne sen sijaan uskoo itsepintaisesti järjestelmään, vaikka näkee ilmiannot, katoamiset ja kuolemantapaukset – ilmiantajana myös itse työskennellyt Ariadne kuitenkin uskoo niiden olevan välttämätön osa systeemiä. On kuitenkin raskasta elää, kun jokaista silmä- ja korvaparia on epäiltävä vakoilusta ja petoksesta.

"Runo päättyi. Marina seisoi yhä selkä yleisöönsä päin, nyt keskellä pimeää, joka oli laskeutunut hänen esityksensä aikana. Mulja taputti kohteliaasti, mutta suosionosoitus tyrehtyi, kun kukaan ei yhtynyt taputuksiin. Istuimme paikoillamme. Kukaan ei sanonut mitään. Ei vapautusta, ei katartista, tämän kohtalottomien ajan tragedian kanssa me elimme. Tämän kauhun ja pohjattoman yksinäisyyden kanssa Marina eli joka hetki, ja minä tiesin etten voisi estää häntä tappamasta itseään, jos hän oli niin päättänyt."

Kirjan tunnelma on raskas ja painostava, kuin helteiset elokuun päivät, jotka enteilevät myrskyä. Maantiet pölisevät ja ilmaan syntyy kuumuudesta kalvomainen pintajännitys. Verkkaisen tapahtumattomuuden alla väreilee suuria ja vaarallisia asioita. On Marinan alati mukanaan kantama ajatus kuolemasta; on Stalinin Neuvostoliitto vainoineen; on Marinan ja Ariadnen ongelmallinen suhde. Mutta on myös ilon ja onnen hetkiä, vaikka hetkellisiäkin. Lopulta jännitteiden on purkauduttava, ja purkautuminen on traaginen, mutta vailla liioiteltua dramatiikkaa. Tragediakin on osa jokapäiväistä elämää.

Pelo kirjoittaa kaunista, viipyilevää tekstiä, joka houkuttelee lukemaan hitaasti ja uppoutuen. Kieli polveilee ja hengittää: sen rytmissä on sekä arkisuutta että runollisuutta. Kieli ja kirjoittaminen ovatkin tarinan päähenkilöitä siinä missä ihmisetkin. Pelo onnistuu myös kerronnallaan tavoittamaan jotenkin hyvin aidosti venäläisen tunnelman: välillä melkein unohdin lukevani suomalaisen kirjailijan teosta. Kirjassa tuoksuvat leivokset ja kahvi, ranskalaiset savukkeet ja vanhat, rikki hiutuneet vaatteet. Se maistuu suklaalta, halvalta kuohuviiniltä ja vereltä. Se on hieno kirja ideologiasta ja taiteesta ja poliittisesta historiasta, ja vaikuttava tarina äidistä ja tyttärestä, kahdesta naisesta, jotka rakastivat ja kärsivät.

Kirjan ovat lukeneet myös jaana, Marissa ja Helmi-Maaria.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2013

Louisa M. Alcott: Rose in Bloom

"Some people would consider Dr. Alec an over-careful man: but Rose felt that he was right; and, when she said her prayers that night, added a meek petition to be kept from yielding to the three of the small temptations which beset a rich, pretty and romantic girl, – extragavance, coquetry, and novel-reading."

Kun ruusu puhkeaa on jatkoa kirjalle Kahdeksan serkusta, jonka loppupuolella sankaritar Rose Campbell toteaa selvittäneensä, mikä on tyttöjen elämän tarkoitus: pitää huolta pojista. Tätä tehtävää täysi-ikäistynyt Rose pyrkii toteuttamaan myös jatko-osassa. Huolenpidon kohteena ovat nyt Rosen serkuista erityisesti hurmaava seurapiirileijona Charlie ja sosiaalisesti kömpelö lukutoukka Mac – melkoiset vastakohdat siis. Poikien luonteiden jalostamisen lomassa Rose pyrkii kehittämään myös itseään, ja tässä projektissa häntä ohjailee edelleen  huoltaja, tohtori Alec, jonka sydämenasiana on vaalia Rosen ruumiin ja mielen puhtautta.

Kun ruusu puhkeaa on minusta kirjana parempi ja mielenkiintoisempi kuin Kahdeksan serkusta. Vaikka jatko-osakin on kovin opettavainen, on aikuistuneiden serkusten kuvauksessa kuitenkin särmää ja ristiriitoja, ja jopa vääriä valintoja tehdään. Charlien alkoholiongelma on vanhan ajan tyttökirjan teemaksi suorastaan hätkähdyttävän rohkea, vaikka toki sen käsittely on melkoisen melodramaattista. Seurapiirien, tanssiaisten ja kauniiden vaatteiden kuvauksessa on myös romanttista viehtätystä, vaikka Alcott tapansa mukaan muistutteleekin, kuinka pinnallista kevytmielinen huvittelu on, ja että hieno nainen pukeutuu sievästi mutta yksinkertaisesti.

Tässä, kuten ensimmäisessäkin osassa, kiinnitin huomiota siihen, kuinka kaksijakoisesti Alcott käsittelee esimerkiksi naisen asemaa. Toisaalta Rose edustaa modernia naisasianaista ja julistaa heti kirjan alussa serkuilleen, että naisen elämään tulee kuulua muutakin kuin avioliitto ja lapset, ja että naiselle on samanlainen oikeus mielipiteisiin ja kunnianhimoon kuin miehellä. Ja kuitenkin nimenomaan vaimoiksi Alcott kirjansa sankarittaret lopussa johdattaa. Rose on enemmän kuin tyytyväinen saadessaan olla "runoilijan vaimo" ja muusa, ja Rosen ystävätär Phebe puolestaan luopuu avioliiton vuoksi omasta menestyksekkäästä laulajan urastaan. Eikä siinä vielä kaikki: sekä Phebe että hänen tuleva miehensä ovat suorastaan ylpeitä tästä valinnasta, sillä uhraus on osoitus Pheben rakkaudesta ja "linnut laulavat onnellisimmin omassa pesässään".

Alcott ei ole minusta koskaan ollut erityisen romanttinen rakkaussuhteiden kuvaaja. Eniten tunnetta hänen kirjoissaan on usein niissä suhteissa, jotka jäävät yksipuolisiksi tai salatuiksi, kuten Pikku naisten Laurien ja Jon, Plumfiledin poikien Danin ja Bessin, sekä tässä kirjassa Rosen ja Charlien suhde. Alcottin sankarittaret päätyvät usein valitsemaan hyvin kunnollisia ja opettavaisia miehiä, ja suhteet perustuvat enemmän kunnioitukseen ja ihailuun kuin suureen rakkauteen, intohimosta puhumattakaan. Roselle miehen ihannetta on aina edustanut opettavainen Alec-setä, ja aviomieskandidaatistakin hän hakee jonkinlaista sankarihahmoa, jota voisi katsoa ylöspäin ja joka voisi ohjailla häntä. Rosen (ja Alcottin) ihannemies ei ole niinkään romanttinen sankari tai edes tasaveroinen kumppani vaan jonkinlainen isähahmo – turvallinen ja kunnianarvoisa.

Louisa M. Alcott: Rose in Bloom, 1876
Project Gutenberg: Kindle Edition

Joonas Konstig: Totuus naisista

"Naiset ne valitsivat miehen. Niillä oli valta valita sellaisia miehiä kuin haluavat. Joten ne saivat juuri sellaisen miehen kuin ansaitsivat. Ja koska ne synnyttivät poikalapset, tulevat miehet, näistä pojista kasvoi juuri sellaisia samanlaisia miehiä kuin naiset olivat halunneet. Halusivat. Ne väittivät haluavansa kilttejä kunnon miehiä, mutta eivät ne harrastaneet niiden kanssa biologian luokan – 
Se oli siis vale. Vale, jota ne kertoivat miehille, ehkä itselleenkin. Mitä kaikkia himoja niillä mahtoi ollakaan, joita ne eivät kertoneet? Kuinka paljon, kuinka vahvoja?  Eivät naiset niitä tunnustaneet. Siis ainakaan sellainen nainen, joka haluaa olla kunniallinen ja joka haluaa kiltin, herkkäuskoisen miehen huolehtimaan sen lapsista."

Tapani Koskikari yrittää ymmärtää naisia. Naisia yleensä ja erityisesti oman elämänsä naisia, vaimoa ja kahta tytärtä. Tiina-vaimo on muuttunut viime aikoina etäisemmäksi ja tuntuu kuuntelevan Tapanin ajatuksia vain velvollisuudentunnosta naistenlehden lukemisen lomassa. Vanhempi tytär Ronja tekee isänmurhaa pukeutumalla säkkimäisiin villapaitoihin ja osallistumalla lutkamarssiin, jossa naiset Tapanin tulkinnan mukaan julistavat olevansa huoria ja ylpeitä siitä. Ja nuorempi tytär Roosa on ottanut kasvoilleen teini-ikäisen tunteettoman naamion ja tapailee poikaa, joka ei vastaa yhtäkään Tapanin mielessään kuvittelemaa vävykandidaattia.

Kirjassa jäljitetään totuutta naisista monella eri tasolla. Tapani yrittää selvittää, liittyykö vaimon menneisyyteen jotakin salattua – onko heidän yhteisessä tarinassaan mukana valhetta? Ja mikä on totuus tyttäristä ja maailmasta, jossa he elävät? Hämmennys ajaa Tapanin pohtimaan myös naiseuden salaisuutta yleisemmällä tasolla. Hän on mies, joka uskoo faktoihin ja matemaattisiin selitysmalleihin, joten täytyyhän sukupuoltenkin mysteerin olla kuvattavissa yksinkertaisella graafisella kuviolla.

Tarinaa seurataan Tapanin ja Roosan näkökulmista. Siinä missä Tapanin näkökulma vie lukijan Tapanin pään sisälle, seuraamaan ajatuksia, muistoja ja mielipiteitä, Roosan elämää katsotaan ulkoapäin, keskittyen sanoihin, tekoihin ja muuhun ulkoiseen. Se, mitä teinin naamion takana tapahtuu, jää lukijan tulkittavaksi. Ratkaisu on minusta hieno: ensinnäkin se tekee Roosan  sisäisestä maailmasta lukijalle samantapaisen arvoituksen kuin Tapanille; ja toiseksi se kuvastaa hyvin sitä, kuinka eksyksissä teininä voi tunteidensa kanssa olla. Vaikka oma minä on muutoksessa ja maailma tuntuu muuttuvan siinä rinnalla uudeksi ja vieraaksi, ja vaikka sisällä myllertävät suuret tunteet, suuri osa niistä piilotetaan niin muilta kuin itseltäkin. Ulospäin asiat ovat vain vähän ihanaa ja vittu niin siistii.

Vaikka olen samaa mieltä usean muun lukijan kanssa siitä, että Roosa kavereineen muistuttaa usein teoiltaan ja puheenparreltaan enemmän yläkoululaista kuin lukion toisluokkalaista, on Konstigin piirtämä kuva nuoruudesta silti häkellyttävän osuva. (Ja se puheenparsi on juuri niin nerokasta kuin on sanottukin.) Vaikka ei olisikaan ollut  kovien kimmojen porukoissa ja kokeillut rajojaan, voi tunnistaa epävarmuuden, joukkoon kuulumisen tarpeen ja toisaalta halun olla erityinen. Ja kun Tapani päätyy pohdinnoissan miesasiamiesten mallin mukaisesti siihen, että naisella on parisuhteessa valta valita ja murrosikäisen naisen markkina-arvo on mittaamaton, näyttää Konstig meille toisaalla Roosan ja muut teinitytöt, jotka ovat valmiit sietämään pojilta ja miehiltä melkein mitä vain saadakseen hyväksyntää ja rakkautta.

Konstigin kirja sai aivoni surraamaan tavalla, jota en ollenkaan odottanut kirjaan tarttuessani. Henkilöhahmot ja heidän ajatuksensa olivat monella tavoin tunnistettavia ja liikuttavia, mutta tunnistettavia myös ärsyttävyydessään. Teki mieli väitellä heidän kanssaan, ja kenties myös kirjailijan kanssa, koska mietin lukiessani paljon myös sitä, mitä mieltä Konstig itse on kirjansa totuuksista. Se, mitä kirja sanoo nuoruudesta ja vanhemmudesta ja sukupuolien välisistä suhteista oli tuttua, haastavaa, ärsyttävää ja kiinnostavaa. Tällaisia keskusteluja ajassamme käydään.

Loppupuolella kirjan juoneen tuli minun makuuni hiukan liikaa vauhtia ja kierroksia, sillä vaikka näin voi käydä kenelle tahansa lukijana minua kuitenkin useammin kiinnostavat pienemmät tapahtumat. Ja vaikka mitä tahansa voikin tapahtua, kuka tahansa ei ehkä voi tehdä mitä tahansa: jotkut henkilöhahmojen teot eivät olleet täysin uskottavia. Lisäksi kierrosten jälkeen loppu tuntui liiankin seesteiseltä. Vai oliko se sittenkään niin seesteinen? Pinnalta kyllä, mutta ehkä tässäkin tapauksessa totuus on enemmän kuin pinnalta katsoen luulisi.

Totuutta naisista on luettu kirjablogeissa paljon, ja linkitän tähän nyt vain muutaman, hieman erilaisia ajatuksia esiin nostavan jutun, joista löytyy myös linkkejä muihin arvioihin. Lue, mitä kirjasta pitivät Katja, Mari A., Erja ja Minna.

Joonas Konstig: Totuus naisista
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2013

Hesarin 2000-luvun parhaat romaanit -äänestys: minun ehdokkaani

 Kukkia kaikille kirjailijoille!

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus tekee juttusarjaa 2000-luvun parhaista kotimaisista romaaneista. Valintaan saavat osallistua paitsi kriitikot, myös ihan tavalliset lukijat. Äänestysaikaa on keskiviikkoon 29.5. klo 24 asti, eli vielä ehtii koota oman listansa, jos ei ole sitä vielä tehnyt. Äänestää voi täällä. Kymmenen eniten ääniä saanutta kirjaa esitellään tiistaisin, 4.6. alkaen.

Rakastan listoja, äänestyksiä ja kirjoja, joten aloin heti äänestyksestä kuultuani miettiä omaa listaani. Tehtävä ei ollut helppo. Tai oli se osittain, sillä listan kolme ensimmäistä kirjaa nousivat mieleeni lähes välittömästi, ja tiesin heti että ainakin niitä äänestäisin. Mutta sitten ne kaksi muuta – vaihtoehtoja oli niin paljon! Kahdella viimeisellä sijalla voisivat siis olla monet muutkin kirjat. (Harkitsin ainakin Itärannan Teemestarin kirjaa, Lundbergin Jäätä, Oksasen Puhdistusta, Kyrön Mielensäpahoittajaa, Pulkkisen Vierasta.) Lisäksi on vielä paljon sellaisia kirjoja, joiden epäilisin voivan olla listalla, jos olisin ne lukenut. Ja kirjoja, jotka voisivat yllättää ja päätyä listalle, jos vain ennakkoluuloistani huolimatta lukisin ne. Hyvät kirjat eivät onneksi maailmasta lopu, mutta näillä mennään nyt tässä äänestyksessä:

1. Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö (2004)
Fagerholmilla on aivan omanlaisensa kertojaääni: se on haastava, mutta ah, niin palkitseva kun siihen pääsee sisälle. Fagerholmin maailma on outo, hauska, kamala ja kaunis. Nuorten tyttöjen kuvaajana Fagerholm on myös vertaansa vailla.

2. Rakel Liehu: Helene (2003)
Tosi ja kuviteltu sekoittuvat Helenessä täysin uskottavasti. Kirja tuo mieleen Oatesin upean Blondin siinä mielessä, että molemmat saavat pohtimaan faktan ja fiktion rajoja. Ehkä Helene ei ollut sellainen kuin kirjassa, mutta lukija uskoo, että hän olisi voinut olla. Kirja on myös hieno vanhuuden kuvaus.

3. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)
Sinisalon kirjassa minuun teki erityisen suuren vaikutuksen se, kuinka siinä käytettiin hyväksi todellista ja sepitettyä intertekstuaalisuutta, totta ja tarua, myyttistä ja ajankohtaista tietoa. Tärkeä kirja aikana, jolloin medialukutaidon merkitys kasvaa koko ajan. Muita tärkeitä teemoja ovat esimerkiksi sukupuolisuus, valta ja ihmisen suhde luontoon. 

4. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)
Vaikuttava kuvaus Suomesta ja Helsingistä 1900-luvun alkuvuosina. Runsaasta henkilögalleriasta huolimatta pääosaan nousevat aatteet, ilmiöt ja ajankuva.  

5. Maria Peura: On rakkautes ääretön (2001)
Peuran kirjassa ruma ja kaunis yhdistyvät tavalla, joka teki lukukokemuksesta harvinaisen fyysisen kokemuksen.

Michael Foley: The Age of Absurdity. Why Modern Life makes it Hard to be Happy

"Yet, the advice from all the thinkers is that redemption comes not from others but from within the individual. And, to find strength from within , it is necessary to spend time alone."

Bongasin tämän kirjan lukulistalle Sivukirjaston Liinalta, joka puolestaan oli lukenut sen Booksyn haastamana. Toivottavasti joku vuorostaan innostuu nyt tutustumaan kirjaan, sillä The Age of Absurdity oli erittäin mielenkiintoinen kirja. Ja niin täynnä asiaa, että kirjan antia on vaikea tiivistää pieneen blogijuttuun.

Toisin kuin nimestä voisi ehkä päätellä, tässä ei ole kyseessä mikään self help -tyyppinen opas onneen. Foley itse asiassa suhtautuu self help -kirjoihin hyvin nihkeästi ja arvostelee niiden tarjoamia helppoja ja nopeita ratkaisuja. Sillä onni, kuten kaikki muutkin tavoittelemisen arvoiset asiat, vaatii aikaa, paneutumista ja kärsivällisyyttä, Foley kirjoittaa. Onnen etsintä saattaa kestää koko ihmisiän, ja todennäköisimmin onnellisuus saavutetaan, kun sitä ei tavoitella ollenkaan: tämä on yksi onnen absurdi piirre.

Foley ei niinkään neuvo, miten onnellisuus voitaisiin saavuttaa – enemmänkin hän analysoi modernia maailmaa ja omaa aikaamme. Foley ei myöskään suoraan väitä, että ihmiset olisivat ennen olleet selvästi onnellisempia kuin nykyään – onnellisuuden luonnetta ja sen saavuttamisen vaikeutta kun ovat pohtineet ajattelijat kautta aikojen – mutta monet nykyajalle tyypilliset piirteet tuntuvat olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä onnellisuuden edellytyksenä on usein pidetty. Siinä missä onni on yhdistetty esimerkiksi ponnisteluun, yksinäisyyteen ja kuoleman hyväksymiseen, nykyaika korostaa helppoutta, sosiaalisuutta ja ikuista nuoruutta.

"But the spell of potential enchants the future at the expense of disenchanting the present. Whatever is actually happening today is already so yesterday, and the only true excitement is the Next Big Thing – the next lover,  job, project, holiday, destination or meal. As a consequence, the most attractive solution to problem is flight."

Nykyihmiselle on Foleyn mukaan tyypillistä jatkuva odotuksessa eläminen: onnellisuus löytyy aina seuraavasta työpaikasta, ihmissuhteesta, lomasta tai ostoksesta. Onnen odotuksesta on tullut olennaisempaa kuin onnesta, mikä kuvastuu esimerkiksi shoppailukulttuurissa. Seuraava ostos on aina kutkuttava lupaus onnesta, mutta käytännössä lukuisat ostokset jäävät käyttämättä: vaatteet riippuvat henkareissaan ja kirjat odottavat hyllyssä lukemista ikuisesti. Tämän lisäksi moderni ihminen uskoo ansaitsevansa onnellisuuden: hän on ansainnut parempaa palkkaa, unelmapuolison sekä mainetta ja kunniaa. Ja koska ihminen uskoo ansaitsevansa kaiken tämän, hän ei ole valmis ponnistelemaan asioiden eteen. Ei niiden saavuttamisen eteen eikä niiden säilyttämisen eteen.

Foley ammentaa aineistoa hyvin erilaisista lähteistä: hän siteeraa filosofeja, tarkastelee uskontoja, käy läpi erilaisia ihmisen käyttäytymiseen ja psykologiaan liittyviä tutkimuksia ja kertoo anekdootteja lähihistoriasta. Kirjatoukkaa ilahduttaa se, että kirjallisuus on voimakkaasti esillä, Shakespearen sonaateista Proustiin ja Joycen Odysseukseen. (Ja henkilökohtaisesti ilahduin siitä, että Foley tuntuu jakavan mielipiteeni juonivetoisista kirjoista.) Lukeminen onkin Foleyn mielestä yksi onnellisuutta lisäävä asia: koska lukeminen vaatii tarkkaavaisuutta, saa näkemään ihmeellisen arkisessa ja tavallisessa, kehittää empatiakykyä ja saa tuntemaan myötätuntoa erilaisia ihmisiä kohtaan. Sekä antaa meille uusia ystäviä – kirjailijoita.

Kirja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Monet Foleyn ajatuksista olivat sellaisia, joille nyökyttelin hyväksyvästi ja joita olen päätynyt ajattelemaan aikaisemminkin muissa yhteyksissä. Esimerkiksi odotuksessa eläminen: vaikka asioiden odottaminen on minusta usein puolet huvista, olen aivan tietoisesti opetellut myös sitä, ettei odottaminen olisi pääasia, ja että odotuksen kohteesta on myös nautittava tai odottaminen johtaa helposti tyhjään oloon. Hetkessä eläminen ja tietoinen läsnäolo ei ole helppoa, mutta se kyllä lisää onnellisuutta. Mutta erityisen antoisia olivat ne ajatukset, jotka olivat haastavampia ja vaikeampia. Esimerkiksi itsensä näkeminen rehellisesti – ja erityisesti omien vikojen ja heikkouksien tiedostaminen, sekä vastuun ottaminen teoistaan ja persoonastaan.

Jos jostain kirjaa kritisoisin, niin ehkä siitä että välillä Foley vaikutti vähän liikaa vanhalta jäärältä, joka valittaa asioista vain siksi että ne ovat erilaisia kuin ennen. Toisaalta Foleyn vastarannankiiskeys on usein myös varsin söpöä. Esimerkiksi, luettuaan etteivät ihmiset enää syö appelsiineja (koska niiden kuoriminen on liian vaivalloista) Foley oli alkanut syödä appelsiineja päivittäin, kuorien niitä hitaasti ja nautiskellen. Eihän tuollaisesta voi kuin tykätä.

Liinan lisäksi kirjasta on kirjoittanut myös Tommi Melender.

Michael Foley: The Age of Absurdity. Why Modern Life makes it Hard to be Happy
Simon & Schuster, 2010
eBook-edition

Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista

Olli-Pekka Tennilän runokokoelma päätyi lukulistalleni sen voitettua viime vuonna Runeberg-palkinnon. Ja hyvä että päätyi, sillä Yksinkeltainen on kaksinkeltaista oli kaikin puolin kiehtova tuttavuus.

"Olisipa hän vain osannut lukea. Olisipa hän osannut vain lukea."

Kokoelman alaotsikko on osuvasti tekstisiruja. Suurin osa runoista on hyvin lyhyitä, parin rivin tai jopa vain parin sanan mittaisia. Tämä tekee lukemisesta jollakin tavoin kepeää: yhden tekstisirun ääreen on helppo pysähtyä mietiskelemään ja maistelemaan, mutta kokonaisuus on niin ilmava että usempikin sivu solahtaa kevyesti läpi. Lukemista voi rytmittää oman halunsa mukaan hitaammaksi tai nopeammaksi.

Runojen keskiössä ovat kieli ja havainnointi. Miten kielen merkitykset syntyvät ja muuttuvat – kätkeytyykö kielen lipsahduksiin ja tekstin virheisiin uusia merkityksiä? Runojen kertojaääni tekee havaintoja maailmasta, niin pienistä kuin suuristakin asioista. Havainnot ovat välillä niin yksinkertaisia, että tuntuvat lähes merkityksettömiltä, mutta juuri se saa miettimään havaintoja ja niiden sanallistamista. Miten lapsi havainnoi; miten ihminen tarkastelee maailmaa ollessaan yksin tai keskustelleessan toisen ihmisen kanssa? Kuinka havaintoihin vaikuttavat suru tai kuolema?

"Näin laajalle ei painajainen ole vielä koskaan levinnyt.
Joutuu tunnustamaan useasti pävässä, että kävi näin.
Todellisuus ei ole nyt entisensä. Se on aivan toinen, vaikka
minä olen minä. Mutta nyt juuri täällä missä kävi näin."

Merkitysten ja kielen yhteys tulee esille eritoten niissä runoissa, joissa Tennilä leikittelee "virheillä" ja kaksoismerkityksillä. Kun r-kirjain lipsahtaa l-kirjaimeksi sanojen merkitys saattaa muuttua tavalla, joka saa katsomaan asiaa aivan uudesta näkökulmasta – tavattoman virkistävää! Tai kun sana tai sanonta saa totutusta poikkeavia merkityksiä, ja tavanomainen lausahdus muuttuukin yllättäväksi oivallukseksi. Toisaalta nämä kielen lipsahdukset muistuttavat siitä, että kommunikaatio perustuu kielen pysyvyydelle ja säännönmukaisuudelle: virheillä voi leikitellä vain, jos kielen perusta on vahva.

"Otaksuessaan etteivät merkitykset synny tyhjästä,
olettaa jokaisen virheen paljastavan jotain
tekijästään tai itse todellisuuden luonteesta."

Myös muita teemoja nousee esiin. Esimerkiksi kuolema ja menetys kulkevat mukana, ja kenties juuri kuolema saa havainnoimaan maailmaa ja elämää tuoreesti. Samaan tapaan kuin lapsi tarkkailee asioita ilman vakiintuneita selityksiä ja valmiiksi annettuja merkityksiä: lapsen ääni ja tapa katsoa maailmaa ovatkin myös vahvasti esillä runoissa. Jotkut tekstisirut taas jäivät vaille merkitystä eivätkä auenneet useammallakaan lukukerralla. Mutta tarvitseeko kaikkea ymmärtääkään nauttiakseen lukemisesta? Ainakaan tämän runoelman kohdalla hetkittäinen ymmärryksen puuttuminen ei haitannut kokonaisuudesta nauttimista.

Tennilän kielen merkityksiä ovat ihastelleet myös Kirjanainen, penjami ja Maukka.

Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista
Kansi: Olli-Pekka Tennilä
Poesia, 2012 

TTT: ahdistavat kirjat

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen -kirjan luettuani jäin miettimään kirjojen pelottavuutta, jännittävyyttä ja ahdistavuutta. En juuri koskaan lue ensisijaisesti pelottavaksi tarkoitettuja kirjoja, kuten kauhua, yksinkertaisesti siitä syystä, etten pidä pelkäämisestä lukiessani. Joskus sen sijaan tekee mieli lukea jotain jännittävää, ja silloin saatan tarttua vaikkapa dekkariin. Minulla on kuitenkin jännittävien ja juonivetoisten kirjojen kanssa joku ongelma, sillä liian usein tunnen itseni pettyneeksi niiden jälkeen. Juonet lipsahtavat epäuskottavan puolelle, tai sitten en tunne saaneeni kirjasta irti juuri muuta kuin sen juonen.

Korkea-ahon kirja oli jännittävä, mutta syystä tai toisesta olin kuvitellut sen olevan jotenkin ahdistavampi ja häiritsevämpi. Ja vaikka kartan kauhua ja kaipaan harvoin jännitystä, haluan toisinaan lukea ahdistavia kirjoja – sellaisiakin joiden lukeminen ei ole varsinaisesti nautinto. Luulen, että haen ahdistavilta kirjoilta ainakin osittain samaa, mitä jotkut muut hakevat kauhulta tai jännitykseltä: tällaisten kirjojen kautta voi käsitellä vaikeita, pelottavia ja synkkiä asioita.

Millaiset kirjat sitten ahdistavat? Top Ten Tuesdayn merkeissä listasin kymmenen ahdistavaa lukukokemusta, ja sen perusteella näyttäisi siltä, että ainakin seksuaalinen hyväksikäyttö, mielenhäiriöt ja synkät tulevaisuusvisiot aiheuttaisivat ahdistusta. Millainen olisi sinun listasi? Entä luetko pelottavia tai ahdistavia kirjoja ja mitä tällaisilta kirjoilta haet? 

1. A.M. Homes: The End of Alice
Vankilassa tuomiotaan istuva pedofiili kertoo elämästään ja suhteestaan tyttöön nimeltä Alice. Kirjasta tekee erityisen häiritsevän ja epämiellyttävän se, että tapahtumat kerrotaan pedofiilin näkökulmasta. Rivien välistä voi lukea, ettei kaikki mene aivan niin kuin kertoja kuvailee, mutta niin vakuuttavan kuvan sairaasta mielestä Homes rakentaa, että jotkut ovat tulkinneet kirjan puolustavan hyväksikäyttäjää.

2. Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts
En pitänyt tästä kirjasta sitten yhtään. Synkkyys oli niin mustaa, ettei kirja edes inspiroinut pohdiskeluun vaan pelkkään ahdistukseen. Ahdistavuuden määräkin voi siis ylittää lukijan sietokyvyn rajan, ja silloin kirja ei enää palvele sitä tarkoitusta, että sen kautta voisi käsitellä omia kipupisteitään.

3. Maria Peura: On rakkautes ääretön
Tämän kirjan lukeminen oli niin rankkaa, että pystyin aluksi lukemaan vain kymmenisen sivua kerrallaan. Toisin kuin Homesin kirjassa, tässä hyväksikäyttötarinassa on rumuuden ja ahdistuksen lisäksi kuitenkin myös kauneutta ja toivoa.

4. George Orwell: Vuonna 1984
Isoveljen valvovaa silmää ei pääse pakoon.

5. Nevil Shute: Viimeisellä rannalla
Ydinsota on tappanut lähes koko ihmiskunnan, mutta laskeuma on vasta matkalla Australiaan. Miten elää, jos tietää että aikaa on vain pari kuukautta.

6. Lionel Shriver: Poikani Kevin
Kirjat eivät tunge uniini läheskään niin usein kuin esimerkiksi elokuvat, mutta Poikani Kevinin jälkeen näin painajaisia.

7. John Fowles: Neitoperho
Tässä sieppaustarinassa kenties häiritsevintä on se, kuinka lukijana samaistuu niin sieppaajaan kuin siepattuunkin.

8. Agatha Christie: Väärän vänkyrä talo
En ole uskaltanut lukea tätä kirjaa nuoruuden jälkeen, koska muistan edelleen sen järkyttyneen puistatuksen, minkä kirjan loppuratkaisu aiheutti.

9. John Steinbeck: Helmi
Toinen nuoruuden lukukokemus. Luulen että ahdistavuus liittyi osittain siihen, että kirja rikkoi monia lapsuuden kirjoista tuttuja sääntöjä vastaan, kuten sitä että paha saa palkkansa tai että loppu on onnellinen.

10. John Gray: Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta  
Luin tämän kirjan saadakseni nauraa Grayn parisuhdekäsityksille – ja nauroinkin, vedet silmissä – mutta onhan tämän kirjan antama kuva sukupuolista ja parisuhteista myös kovin ahdistava.