Eeva Kolun uupumusta ja riittämättömuuden tunnetta käsittelevä Korkeintaan vähän väsynyt on todellakin resonoinut monen lukijan mielessä. Kirjan ilmestymisen jälkeen alkoi nopealla tahdilla ilmestyä juttuja, joissa kerrottiin kuinka voimakkaasti lukijat olivat kirjaan samaistuneet, kuinka kirjan jokaisen lauseen voisi lainata, ja kuinka lukiessa on jatkuvasti nyökytelty "juuri näin".
Olen seurannut Kolun blogeja aina ensimmäisestä Oi ihana turhamaisuus -muotiblogista alkaen, ja varsinkin alkuvuosina pidin hänen kirjoituksistaan todella paljon. En silti ollut välttämättä ajatellut lukea tätä kirjaa, mutta muiden lukijoiden ihastuneet kommentit herättivät mielenkiinnon ja halun lukea. Vaikka en löytäisi kirjasta itseäni, ehkä ymmrtäisin paremmin kolmekymppisten maailmaa.
Kirjan luettuani voin todeta, että en löytänyt Korkeintaan vähän väsyneestä samanlaista voimakasta samaistumispintaa kuin monet muut lukijat. En usko, että samaistumisen puute johtui vain siitä, että olen eri sukupolvea kuin Kolu, mutta sukupolvien välisillä eroilla on epäilemättä oma osuutensa. Millenniaaneille tavoitteet ja oman arvon mittaaminen saavutusten kautta tuntuu olevan tyypillisempää kuin omalle sukupolvelleni, ja myös ulkoiset paineet jatkuvaan suorittamiseen ovat suuremmat. Toisaalta luulisin, että omankaan sukupolveni edustajista kaikki eivät ole ihan niin saavutuksista piittaamattomia haahuilijoita kuin minä – eli kyse on myös persoonallisuuseroista, ei vain sukupolvien välisistä eroista.
Samaistumisen puute ei sinänsä ole ongelma, koska ilman samaistumistakin voisi ymmärtää, oppia tai oivaltaa. Olin kuitenkin vähän pettynyt siihen, etten oikeastaan saanut kirjasta kovin paljon irti. Kolun tekstiä oli miellyttävä lukea, kirjassa on kiinnostavia kohtia ja myös niitä samaistuttavia ajatuksia. Mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sen ohuemmaksi sen sisältö tuntui käyvän.
Kolu kritisoi kulttuuria, jossa täytyy koko ajan suorittaa, kehittyä ja edetä raivokkaasti kohti seuraavaa päämäärää. Ei voi kuitenkaan välttyä vaikutelmalta, että hänen omissa neuvoissaan on samaa suorittamisen henkeä. Vaikka Kolu korostaa iloa ja lempeyttä, hän tarkastelee kovin monia asioita niiden tuottaman hyödyn kautta. Listat iloa tuottavista asioista alkavat tässä valossa tuntua kovin ilottomilta.
Kirja on vahvimmillaan, kun Kolu kuvaa omia tuntemuksiaan, mutta epäonnistuu yrityksessään selittää millenniaalinaisten kokemuksia laajemmin. Kolu kirjoittaa oman sukupolvensa naisista ja millenniaaleista
yhtenäisenä joukkona, mutta itse asiassa hän kuvaa tietyntyyppistä
naista tietyssä elämäntilanteessa. Naista, joka tekee työtä tietokoneella, työtä joka on
todennäköisesti ajatustyötä tai jonkinlaista luovaa työtä, joka viettää
paljon aikaa sosiaalisessa mediassa ja todennäköisesti myös tuottaa
sinne sisältöä. Mutta millaista uupumasta tai häpeää tuntevat ne millenniaalit, jotka eivät mahdu tähän muottiin? Jos haluaa analysoida sukupolvikokemusta, eikö sitä pitäisi katsoa hiukan laajemmin kuin vain omasta elämänpiiristään?
Luulenkin, että olisin pitänyt kirjasta huomattavasti enemmän, jos Kolu olisi kirjoittanut selkeämmin itsestään ja omista kokemuksistaan. Laittanut itsensä vielä voimakkaammin likoon. Kolun vahvuus on mielestäni kyvyssä tarkastella omia tuntemuksiaan ja tavoittaa elettyjä hetkiä, mutta tässä kirjassa hän tuntuu etsivän jonkinlaista yleispätevyyttä, joka kuitenkin jää tavoittamatta. Kirjan alku lupaa enemmän, mutta loppu hiipuu elämäntaito-oppaaksi. Haluan uskoa, että jonain päivänä Kolu kirjoittaa kirjan, joka koskettaa myös niitä, jotka eivät jaa samaa kokemusmaailmaa hänen kanssaan.
Kirjasta ovat kirjoittaneet myös helmikekkonen, Marile ja Laura.
