lauantai 24. syyskuuta 2011

F.H. Burnett: Salainen puutarha (Nostalgian jäljillä)

 " - Minä tulen terveeksi! hän huusi. Mary, Dickon, minä tulen terveeksi. Ja minä saan elää ikuisesti!"


Salainen puutarha ei ollut lapsuudessa minulle ihan samanlainen suursuosikki kuin esimerkiksi Montgomeryn tai Anni Swanin kirjat. Burnettin kirjoistakin pidin enemmän Pikku prinsessasta. Päätin kuitenkin lukea Nostalgia-haastetta varten Burnettilta juuri Salaisen puutarhan, koska en muista sitä niin hyvin kuin Pikku prinsessaa, ja ajattelin että lukukokemus voisi näin ollen olla mielenkiintoisempi. Ja mielenkiintoiseksi se osoittautuikin.

Intiassa asuva 10-vuotias Mary menettää molemmat vanhempansa kolera-epidemiassa, ja hänet lähetetään rikkaan ja omituisen setänsä luokse Englantiin. Mary on lastenkirjan henkilöhahmoksi varsin erikoinen, sillä hänet on kirjan alussa kuvattu jokseenkin epämiellyttäväksi: rumaksi, keltanaamaiseksi, itsekkääksi ja kärttyisäksi tytöksi, joka läimäyttelee intialaisia palvelijoitaan ja haukkuu näitä emäsioiksi. Muistan että lapsena minun oli vaikea samaistua Maryyn - lapsenahan sitä yleensä haluaa kuvitella itsensä kirjan sympaattiseksi ja runollisella tavalla kauniiksi sankarittareksi - mutta näin aikuisena oli pikemminkin kiinnostavaa lukea näin negatiivisesta päähenkilöstä.

Kirjan edetessä sekä Maryn luonne että ulkomuoto kohentuvat huimasti. Tähän kehitykseen vaikuttavat uudet ihmiskontaktit ja ennen kaikkea luonto. Mary hengittää Yorkshiren nummien raikasta ilmaa, vetää keuhkoihinsa kanervikon tuoksua ja löytää salaisen puutarhan. Sitä hän ryhtyy kunnostamaan nummien pojan, Dickonin kanssa.

Puutarha on tarinan sydän; kiehtova, sadunomainen paikka. Ei ole ihme, että salainen puutarha on muodostunut käsitteeksi, jonka tuntevat kaikki - nekin jotka eivät ole tätä kirjaa lukeneet. Niin kiehtovasti Burnett kuvaa tuota muurien ympäröimää puutarhaa, jossa ruusuköynnökset kiemurtelevat puiden oksilla, krookukset nostavat vihreitä päitään mullasta, ja puut muodostavat lehtimajoja kuin temppeleitä. Puutarha, kevään tulo ja luonnon herääminen ovat myös ne asiat, jotka minulle ovat parhaiten jääneet lapsuudesta mieleen: keväällä, silmujen aikaan, minut valtaa usein Salainen puutarha -tunnelma.

Mutta kirjassa oli myös paljon sellaista, mitä en niin hyvin muistanut, ja jonka olen lapsena luultavasti myös ymmärtänyt hyvin eri tavalla kuin nyt.

Mary ei löydä vain puutarhaa - hän löytää myös serkkunsa Colinin, joka on kivulloinen ja vähintään yhtä kiukkuinen ja itsekeskeinen lapsi kuin Mary. Colin ei ole varsinaisesti sairas, mutta hän on viettänyt lähes koko elämänsä sisätiloissa sängyssä maaten koska pelkää kuolevansa nuorena tai kasvavansa isänsä lailla kyttyräselkäiseksi. Kun Mary vie Colinin puutarhaan, Colinissa herää valtava elämänhalu, ja hän päättää parantua, oppia seisomaan ja kävelemään suorassa. Olennaista tässä on se, että Colin päättää parantua, ja hänen oma tahtonsa parantaa hänet. Colin luennoi pitkät pätkät taiasta, voimasta joka saa auringon nousemaan, luonnon viheriöimään ja ihmiset parantumaan. Hän jopa laulaa taiasta:

" - Silloin minä laulan, sanoi Colin. Ja hän aloitti kuin mikäkin henkiolento. - Aurinko paistaa - aurinko paistaa. Se on taikaa. Kukat kasvavat - juuret liikkuvat. Se on taikaa. Eläminen on taikaa - voimakkaaksi tuleminen on taikaa. Taika on minussa - se on minussa."

Burnett oli kiinnostunut teosofiasta, kristillisestä tieteestä ja spiritualismista, ja se kyllä todella näkyy tässä kirjassa. Kristillisen tieteen tärkeimpiä ajatuksiahan on juurikin ajatuksen ja rukouksen voimalla parantaminen - jyrkimmillään liikkeen edustajat kieltäytyvät kaikesta lääketieteellisestä hoidosta. Teosofia taas näkyy mm. tässä Dickonin äidin puheenvuorossa, kun Colin kysyy hänen mielipidettään taiasta:

"Sama mahti, joka saa siemenet itämään ja auringon paistamaan, teki sinut terveeksi pojaksi. Vähät siitä, miksi me sitä nimitämme, ei se ole meidän vaivaisten kaltainen. Suuri Hyvä Henki ei pahastu moisesta, ei toki. Älä sinä kuuna päivänä lakkaa uskomasta Suureen Hyvään Henkeen, sillä maailma on täynnä sitä - nimittäkööt sitten ihmiset sitä miksi haluavat."

Lapsena en tietenkään tiennyt mitään teosofioista tai kristillisistä tieteistä. Olen muistaakseni vain ajatellut, että puutarhan ja luonnon voimat paransivat Colinin. Näin aikuisena taas kiinnitin kovasti huomiota tähän tahdolla parantamisen ja henkisyyden teemaan: se antoi kirjalle välillä suorastaan elämänhallintaoppaan leiman. Se teki kirjasta toisaalta hiukan kummallisen ja toisaalta hyvin kiehtovan: tällaisia ei ehkä kirjoitettaisi nykyajan lastenkirjoissa. Ja kuten omista kokemuksistani huomasin: lapsi lukee kirjan joka tapauksessa oman tulkintansa läpi, ja omaksuu kirjasta sen mikä hänelle itselleen sopii.

Yksi seikka, jonka muistan kokeneeni aika samalla tavalla sekä lapsena että aikuisena, oli Maryn katoaminen taka-alalle siinä vaiheessa kun Colinin parantumisprosessi nousi kirjan keskiöön. Mary, joka löysi puutarhan ja herätti Colinin elämänhalun, saa kirjan loppupuolella tuskin puheenvuoroa, kun kaikki huomio on Colinissa ja taiassa. Myös Dickon, tuo nykerönenäinen, kesakkoinen eläintenkesyttäjä, unohdetaan täysin. Kummallinen ratkaisu, joka ainakin minua hiukan häiritsi.

Omalaatuiset henkilöhahmot ja elämänfilosofioiden esittely saattavat jakaa lukijoiden mielipiteitä, mutta tuskin kukaan voi vastustaa kirjan luonnonkuvauksen tenhoa. Nummi, joka lainehtii tuulessa, kukkii kanervia ja tuoksuu hunajalta - ja tietysti puutarha joka talven harmauden jälkeen vähitellen herää täyteen loistoonsa:

"Ja yli muurien ja maan ja puiden ja huojuvien oksien ja köynnösten levittyi hentojen pikku lehtien vihreä huntu ja ruohikossa puiden alla ja lehtimajojen harmaissa kivimaljakoissa, kaikkialla välähteli kultaa, sinipunertavaa ja valkoista, ja pään yläpuolella huojuivat puut vaaleanpunaisina ja lumenpuhtaina, ja ilmassa oli siipien suhinaa ja heikkoa, suloista piipitystä ja surinaa, ja kaikkialla tuoksua - tuoksua."

Kirjan käännös oli aika vanhahtavaa kieltä, ja huomasinkin nyt että viisi vuotta sitten on ilmestynyt uusi, lyhentämätön suomennos. Toisaalta vanhoissa käännöksissä on oma viehätyksensä, varsinkin kun on lapsena lukenut niitä - toisaalta kummastuttaa se että kirjat tuntuvat järjestään olevan lyhennettyjä versioita.

Salaisen puutarhan on lukenut myös Jenni. Jos joku muukin on kirjasta kirjoittanut, vinkatkaa ihmeessä - olisi mukava lukea muidenkin mietteitä tästä ainutlaatuisesta klassikosta.

Myös Katja on kirjoittanut kirjasta.

F.H. Burnett: Salainen puutarha (The Secret Garden, 1911)
Suom. Toini Swan
WSOY, 1971

7 kommenttia:

  1. Liisa, tämä on minun elämäni kirja! Luin tämän niin monta kertaa liikaa lapsena, nuorena ja sitten aikuisena, että sain toimeksi perustaa oman Salaisen Puutarhani, josta tulikin kuuluisa;-) Puutarha sulkee kohta porttinsa ja sitten minulla on taas salainen puutarha.

    Tästä on tehty kaksi filmatisointia, jotka minulla on molemmat. Toinen on Coppolan ohjaus ja toista en muista.

    Ei ollenkaan hämmästytä kuulla, että Burnett oli kallellaan teososfiaan ja ehkä mystiikkaankin, ehkä sekin on osa tämän kirjan viehätystä.

    Kiitos tästä!

    VastaaPoista
  2. Salainen puutarha on eräs minunkin "elämäni kirjoista". Sain kirjan lahjaksi 8- tai 9-vuotispäivänäni ja silloin luin kirjan ihastuen sen kartanomiljööseen sekä Maryn tekemiin löytöihin (ehkä siksi brittiläinen kartanogotiikka/romantiikka kiehtoo osin vieläkin). Aikuisempana löysin toki kirjasta monia muitakin ulottuvuuksia.

    Käsittelin kirjaa blogissani normaalityyliäni lyhyemmin keväällä 2010:
    http://luminenomena.blogspot.com/2010/04/salainen-puutarha.html

    VastaaPoista
  3. Leena: on ihanaa että sinulla on oma salainen puutarhasi :) Minä rakastan puutarhoja, mutta itseäni ei ole siunattu viherpeukalolla. Vanhemmillani on hieno puutarha, ja isänäiti oli suorastaan mestaripuutarhuri (nyt hän on liian vanha hoitamaan puutarhaa, mikä on sääli).

    Ja olen samaa mieltä: mystiikka ehdottomasti lisää kirjan viehätystä ja salaperäistä tunnelmaa.

    Katja: hienoa, linkitän sinutkin :) Tällaiset lastenkirjat, joista löytää aikuisena ja lapsena eri tasoja ovat kyllä hienoja. Minä en tosiaan ollut lukenut Salaista puutarhaa lapsuuden jälkeen, joten lukukokemus oli erittäin mielenkiintoinen.

    Tässä kirjassa on kyllä jotenkin aivan omanlaisensa tunnelma, joten en ihmettele että tämä lumoaa sukupolvesta toiseen.

    VastaaPoista
  4. Hei Liisa, oli kiinnostavaa lukea teräviä huomioitasi kirjasta! Minä taisin lukea tämän pari vuotta sitten uudestaan. Minulla ei ollut lainkaan tietoa tuosta Burnettin teosofisesta suuntautumisesta. Tämän tiedon valossa lukisin kirjaa taas eri tavalla. Minusta tämä sopii kevätkirjaksi ja toukokuuhun erityisesti!

    VastaaPoista
  5. Hyvä huomio tuo, mitä sanot Maryn (ja Dickonin) häviämisestä taustalle kirjan lopussa. Kuulostaa itse asiassa aika patriarkaaliselta ja sääty-yhteiskunnan vahvistamiselta: kun kartanon poika ja perijä tervehtyy, on sukulaistyttöjen ja palvelusväen poikien aika väistyä taka-alalle... Burnethan korostaa syntyperää myös muissa suomennetuissa romaaneissaan, erityisesti Pikku lordissa ja Kadonneessa prinssissä, joissa päähenkilön kannalta on erityisen merkityksellistä, kuka hänen isänsä on.

    Luin tämän lapsena useaan kertaan, ensi kerran noin kymmenvuotiaana. Silloin minua hämmensi ennen muuta se, että päähenkilö kuvattiin rumaksi, arkiseksi ja ilkeän henmotelluksi kakaraksi, sekä Maryn vanhempien surullinen kohtalo.

    VastaaPoista
  6. Näissä kirjoissa aina kuvataan sitä, kuinka raitis ilma, aurinko ja liikunta sekä paksu kerma tekevät lapsille ihmeitä!

    VastaaPoista
  7. Sara: minä olin joskus kuullut näistä Burnettin kiinnostuksenkohteista, mutta en ihan tarkkaan muistanut, mitä ne olivat. Nyt kirjan luettuani oli pakko kaivaa esiin tietoa Burnettista, sillä nuo henkiset ja elämänkatsomukselliset teemat kiinnostivat minua kirjassa niin paljon.

    Tämä on tosiaan aivan ihastuttava kevätkirja, vaikka nyt kirja tulikin luettua syksyllä :)

    Maria: nimenomaan, kyllä tästä helposti löytää noita patriarkaalisia ja luokkayhteiskunnallisia sävyjä. Mielenkiintoista tuo mitä sanoit noista muista kirjoista. En muista Pikku lordista itse asiassa mitään, vaikka olen sen mielestäni lapsena lukenut, ja Kadonnutta prinssiä taas en ole lukenut. Niihinkin voisi olla kiinnostavaa tutustua nyt aikuisen silmin.

    Salainen puutarha osoittatui tosiaan hyvin antoisaksi lukukokemukseksi, koska vaikka siinä on joitakin tyypillisiä lastenkirjan piirteitä, siinä on myös paljon erikoisia piirteitä, kuten juuri tuo Maryn rumuus ja ikävä luonne.

    Kirsi: ja puuro! :) Minulle tuli tätä lukiessa välillä mieleen Alcottin Kahdeksan serkusta, jossa on samanlaista raittiin ilman ja terveellisen ruuan ylistystä.

    VastaaPoista