sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Mikko Lundell: Miljoonasade


"Yksi sävellys tuntui alkavan vetävästi. Lauluosuuden alkuun tarvittiin jokin kolmitavuinen sana, jonka tavut kestäisivät venyttämistä. "Mar-ras-kuu", Salo tapaili."

Miljoonasade lauloi 1980-luvulla itsensä lähes jokaisen suomalaisen tietoisuuteen Marraskuulla ja Lapsuuden sankarilla. Luultavasti Miljoonasade tunnetaan edellen parhaiten juuri noista kahdesta kappaleesta, vaikka yhtyeellä useita muitakin isoja hittejä on uransa varrella ollut. Tuore Miljoonasade-historiikki tarjoaa nyt mahdollisuuden tutustua läheisemmin tähän yhtyeeseen, joka ei ole pahemmin paistatellut julkisuudessa. Kirja antaa Miljoonasateesta kuvan melko ammattimaisena ja aikuisena yhtyeenä, joka on kuitenkin lähes aina ollut valmis musiikillisiin kokeiluihin ja seikkailuihin.

Lundellin kirja on kaikin tavoin hyvin perinteinen bändihistoriikki. Se käy läpi yhtyeen syntymisen, menestyksen vuodet, hajoamisen ja paluun, keskittyen analysoinnin sijaan kertomaan, mitä tapahtui. Aika ajoin kirja tuntuu kovin tasapaksulta raportoidessaan vuorotellen levyn tekemisen ja kiertue-elämän sattumuksia. Kirjaa vaivaa tietty persoonattomuus: Lundellin lähestymistavassa tai kirjoitustyylissä ei ole mitään sellaista, mikä tekisi Miljoonasade-historiikista kiinnostavan nimenomaan kirjallisuutena, ei bändikirjana.

Huomasin lukiessani kaipaavani ennen kaikkea syvempää analyysiä Heikki Salon sanoituksista. Läpi kirjan korostetaan Salon lyriikoiden merkitystä niin Miljoonasateen kuin yleisemmin suomalaisen laululyriikan kannalta, mutta esimerkiksi yksittäisten kappaleiden sanoituksia ei juurikaan käsitellä. Olisi ollut mielenkiintoista lukea tarinoita sanoitusten taustoista, Salon omia näkemyksiä lyriikoiden merkityksestä tai Lundellin tulkintoja. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kirja keskittyy kuitenkin enemmän kappaleiden musiikillisten ratkaisujen kuvaamisen, ja Lundell pysyttelee puolueettoman historioitsijan roolissa.

Miljoonasateen musiikin ystäville ja bändin faneille kirja on toki kiinnostavaa luettavaa pienestä puisevuudestaan ja persoonattomuudestaan huolimatta. On mielenkiitoista lukea esimerkiksi bändin alkuaskeleista, samoin lopettamista edeltäneistä väsähtäneistä vuosista. Kiinnostavuutta lisää Miljoonasateen pitkä ura, jonka ansioista kirjasta välittyy myös musiikkimaailman muuttuminen. Miljoonasade on aloittanut uransa kaikin puolin aivan erilaisessa kulttuurissa kuin missä se nyt jatkaa uraansa.

Oman mausteensa kirjaan tuovat Miljoonasateen fanien pienet kertomukset bändistä ja sen merkityksestä. Ne tuovat kirjaan sitä tunnelatausta, joka tekstistä muuten usein puuttuu – ne kertovat musiikin ja laulujen merkityksestä ja voimasta.

Mikko Lundell: Miljoonasade
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2019

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Murasaki Shikibu: Genjin tarina 1 - Kirsikankukkajuhla


""Juuri hauraus ja avuttomuus ovat naisen parhaita ominaisuuksia", Genji sanoi. "Minä en pidä naisista jotka ovat liian viisaita ja voimakkaita. Hiljainen ja nöyrä nainen on helposti miesten petettävisä, mutta hänen kuuliaisuutensa viehättää miestä ja mies voi muovata hänet mieleisekseen, sellaisen naisen kanssa mies tulee hyvin toimeen. Ehkä ajattelen näin, koska olen itsekin heikkoluonteinen ja vaisu.""

Genjin tarinan lukeminen on kiinnostanut minua vuosia. Syitä kiinnostukseen on ollut useampia. Kirjallisuuden historian näkökulmasta maailman ensimmäiseksi romaaniksikin kutsuttu teos on luonnollisesti kiinnostava. Se, onko Genjin tarina romaani saatika ensimmäinen romaani, ei ole niinkään kiinnostavaa, mutta kirjan nimeäminen maailman ensimmäiseksi romaaniksi kertoo toki jotakin sen merkityksestä. Kiinnostavuutta lisää se, että tämän 1000-luvun Japanissa syntyneen kertomuskokoelman kirjoittaja oli nainen.

Lisäksi Genjin tarinassa on kiinnostanut Japani. Japani ja sen kulttuuri viehättää ja kiehtoo, monissa muodoissaan, ja tämä kirja vie lukijan tuhannen vuoden takaiseen Japaniin. Aika, kulttuuri ja tavat ovat kaukaisia ja vieraita, ja kuitenkin Genjin tarinassa on vierauden lisäksi paljon tunnistettavaa.

Tarinoiden päähenkilö Genji on keisarin ja tämän sivuvaimon poika, sädehtivän kaunis, uskomattoman lahjakas ja muutenkin kaikin puolin täydellinen nuorukainen. Kruununprinssiksi Genjiä ei kuitenkaan voida korottaa, koska keisarilla on ensimmäisen vaimonsa kanssa vanhempi poika, ja ensimmäisen vaimon suku on vaikutusvaltainen, toisin kuin Genjin äidin suku. Genji on kuitenkin keisarin erityisessä suosiossa ja elää etuoikeutettua elämää keisarillisessa palatsissa.

Genjin tarina tuntuu pinnalta katsoen olevan ennen kaikkea erilaisten romanssien tarina. Genji naitetaan 12-vuotiaana ensimmäiselle vaimolleen, mutta hänellä on suhteita lukuisiin muihin naisiin. Osa suhteista muistuttaa pakkomiellettä, jotkut ovat intohimoisia tai traagisia, jotkut silkkaa valloitushalua.

Naisseikkailujensa kautta Genji pyrkii määrittelmään naisen luontoa ja erilaisia naisellisuuden tyyppejä. Samalla hän etsii täydellistä naista: lähimmäksi tätä ihannetta pääsee Genjin mielessä keisarin sivuvaimo Fujitsubo. Fujitsubo on Genjille saavuttamaton (ainakin puolisona), joten Genji päättää ryöstää ottotyttärekseen Fujitsuboa ullkoisesti muistuttavan Murasaki-tytön. Ottotyttärestä Genji haluaa vähitellen kasvattaa itselleen ihanteellisen vaimon.

Genjin tarina loihtii lukijan mieleen maailman, jossa estetiikalla ja muotoseikoilla on suuri merkitys. Vaatteet ja niiden värit, maisemat ja luonnonilmiöt, kukat ja tuoksut kuvastavat henkilöhahmojen luonnetta ja tunnetiloja. Erityinen asema on runoilla, niiden sepittämisellä, käsialla jolla runo on kirjoitettu, musteen värillä ja paperilaadulla. Runojen kautta miehet ja naiset voivat ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan, toki vertauskuvien ja vihjausten kautta.

"Kyynelistä kostunut hiha pyyhkäisee pölyn neilikalta.
Myrskytuuli puhaltaa, sen myötä on jo syksy." 

Ajallisesti ja kulttuurisesti kaukaiseen maailmaan kuuluvan tarinan tulkitseminen on aina haastavaa. Nykylukijana ja Japanin kulttuurihistoriaa vain pintapuolisesti tuntevana luen Genjin tarinaa aivan eri silmin kuin Murasakin aikalainen tai Japanin kirjallisuuden tutkija. Tässä on kuitenkin yksi osa Genjin tarinan kiehtovuudesta. Sen maailma on osittain outo ja vieras, ja kuitenkin se puhuttelee ja houkuttelee tulkintoihin.

"Genjin kiihko ja itsepäisyys sai naisen haraamaan yhä enemmän vastaan. Hän päätti pysyä lujana, vaikka Genji sitten pitäisikin häntä kylmänä naisena. Hän toivoi Genjin pettyvän häneen niin että jättäisi ahdistelun tähän yhteen kertaan. Hän olisi Genjin syleilyssä kuin notkea bambu, joka taipuu mutta ei murru."

Genji esitetään tarinassa loistavana sankarina, mutta nykylukijan silmin tuntuu, että Murasakin myötätunto kohdistuu kuitenkin Genjin naisiin ja naisten maailmaan yleensä. Heian-kauden naisen maailma oli tiukasti rajattu, eikä edes ylhäisellä hyvän suvun naisella ollut juuri mahdollisuutta vaikuttaa elämäänsä. Tätä naisten asemaa Murasaki tuntuu tuovan esille antaessaan muorten miesten kaikkitietävästi jaotella naiset kolmeen eri luokkaan, tai kuvatessaan naisten kokemaa häpeää, pelkoa ja avuttomuutta miesten valloitus- ja omistushalun kohteina.

Kiehtovaa, unenomaista, visuaalista, ajatuksia herättävää luettavaa.

Genjin tarinasta on kirjoittanut myös Kaisa Reetta T.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -haasteesen.

Murasaki Shikibu: Genjin tarina 1. Kirsikankukkajuhla (Genji Monogatari, noin 1010)
Suom. Martti Turunen 
Runojen suomennos: Kai Nieminen
Kansi: Kosti Antikainen
Otava, 1980

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Miniarvioita: Kotiinpalaajat, Ei, ei ja vielä kerran ei, Nokkosvallankumous


Luettujen kirjojen pino on kasvanut korkeaksi. Pinossa on kirjoja, joista tekee mieli kirjoittaa jotakin blogiin, mutta joiden lukemisesta on sen verran aikaa, etteivät ajatukset ole enää kovin tuoreita. Jotta kirjat eivät jäisi ikuisesti odottamaan sitä, että saisin niistä kirjoitettua, niputan ne samaan bloggaukseen lyhytarvioiden muodossa.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Hiukset. Ne ovat jääneet voimakkaasti mieleeni Kotiinpalaajista. Adichie käsittelee romaanissaan rotua, kulttuuria ja identiteettiä. Hän tarkastelee myös sellaisia välitiloja ja rajapintoja, joissa rodut ja kulttuurit risteilevät ja sekoittuvat. Nigerialaisia, jotka lähtevät Yhdysvaltoihin ja palaavat myöhemmin takaisin Nigeriaan. Afrikkalaisia, jotka pyrkivät sulautumaan amerikkalaiseen kulttuuriin, mutta jotka nähdään ikuisesti ulkopuolisina. Mustia naisia, jotka tavoittelevat valkoista kauneusihannetta.

Hiukset edustavat kirjassa kaikkia niitä rotuun ja identiteettiin liittyviä asioita, joita päähenkilö Ifemelu käy läpi. Hiukset konkretisoivat arkipäiväisyydessään sen, kuinka monimutkaisten asioiden äärellä ollaan, kun puhutaan rodusta.

Luin Kotiinpalaajat jo viime vuoden puolella, ja se oli yksi Hyllynlämmittäjä-haasteeseen lukemistani kirjoista. Se oli myös ensimmäinen kirja, jonka olen Adichielta lukenut. Pidin kirjasta paljon, vaikka olinkin lukemisen ajan koko ajan hiukan yllättynyt siitä, kuinka lukuromaanimainen Kotiinpalaajat oli. 

Lukuromaaneissa ei ole mielestäni mitään vikaa, päinvastoin – kunnon lukuromaani voi olla parasta mitä kirjamaailmassa on. Mutta olin jostakin saanut ihan erilaisen kuvan Adichiesta kirjailijana, vaikean ja haastavan, joten mielikuva ja todellisuus olivat lukiessa pienellä törmäyskurssilla. Joka tapauksessa Kotiinpalaajat oli erittäin antoisa, täyteläinen lukukokemus.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah, 2013)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Emmi Kyytsönen
Otava, 2013

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykken kirja ei luultavasti olisi päätynyt luettavakseni, ellei sitä olisi minulle kustantamosta lähetetty, ja ellei Lykke olisi sen lisäksi ollut tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan. Keskiluokan keski-iän kriisiä kuvaava satiiri ei lähtökohtaisesti kuulostanut kiinnostavalta. En niinkään vierastanut keskiluokkaa tai keski-ikää, mutta satiiri ei useinkaan ole minun juttuni. Eikä se ollut nytkään.

Kirja alkoi melko lupaavasti kuvatessaan todellisessa arvotyhjiössä matelevaa Ingridiä. Ingridin elämästä ovat todellakin kaikki värit kadonneet, ja hän suorittaa arjen rutiineita pelkällä automaattiohjauksella. Ingridin masennus on niin totaalista, että itseäkin alkaa ahdistaa.

Mutta sitten kuvaan astuvat Ingridin lattea aviomies ja tämän yhtä lattea rakastajatar, ja kirja lässähtää kolmiodraamaksi. Luin kirjan kyllä loppuun, lähinnä saadakseni tietää, mitä Ingridin ahdistukselle tapahtuu. Valitettavasti Ingrid henkilöhahmona muuttui kirjan edetessä jonkinlaiseksi totuuksia laukovaksi vaihtoehtosankarittareksi. Siinä missä kirjan alun masennus oli yliampuvuudessaankin tuntunut todelliselta, loppupuolen Ingrid oli jonkinlainen komediahahmo.

Ihan kirjan lopussa, viimeisessä luvussa, oli kuitenki tiettyä viehätystä. Mutta ei, ei, ei tämä siltikään ollut minun kirjani.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (Nei og atter nei, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2019

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Myös Nokkosvallankumouksen olen saanut aikoinaan kustantajalta (pyytämättömänä) arvostelukappaleena. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta niin vain se jäi lukematta. Tänä vuonna valitsin sen yhdeksi Hyllynlämmittäjä-kirjakseni.

Nokkosvallankumous on fantasia-elementtejä sisältävä dystopia maailmasta, jonka ihminen on sairastuttanut. Aurinko paistaa paksun saastepilven takaa kelmeänä valona, vedet ovat pilaantuneet ja ihmiset elävät hädin tuskin keski-ikäisiksi. Tässä lohduttomassa maailmassa vallankumousta suunnittelevat nuoret, joita johtaa legendaaristen sankareiden sukuun kuuluva Dharan. Dharanin kapinallisiin liittyy myös Vayu, joka tuntuu olevan kaikessa Dharanin vastakohta, arka ja mitätön poika. Vayun ja Dharanin välillä on kuitenkin voimakasta vetovoimaa – vetovoimaa joka on sekä seksuaalista että sankarillista.

En kovin usein lue nuortenkirjoja (paitsi nostalgiakirjoja omasta nuoruudestani), mutta Enorannan kirja vakuutti minut siitä, että välillä kannattaa! Nokkosvallankumous on tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava tarina, Enoranta kirjoittaa melankolisen kaunista kieltä, eikä kirjassa ole minkäänlaista nuoren lukijan väheksymistä. Nokkosvallankumouksen kyllä tunnistaa nuortenkirjaksi, mutta se on sellainen nuortenkirja, jonka parissa aikuinenkin täysin vaivatta viihtyy.

Nokkosvallankumous teki vaikutuksen monella tasolla. Erityismaininnan haluan kuitenkin antaa sille, kuinka kahden pojan rakkaus on kuvattu täysin luonnollisena ja ongelmattomana asiana. Vayun ja Dharinin suhteessa on kyllä kipukohtia, mutta ne eivät liity heidän sukupuoleensa vaan ihmisyyteen, elämään, erilaisiin luonteisiin – kuten kenellä tahansa nuorella.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
Kansi: Sami Saramäki
WSOY, 2013

maanantai 27. toukokuuta 2019

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa


Ranskalla ja ranskattarilla on vahva brändi. Useimmilla meistä on varmasti melko selkeä mielikuva Ranskasta ja Pariisista, vaikka emme olisi maassa koskaan käyneet. Ja myös ranskatar-sana loihtii luultavasti monien mieleen kuvan tietynlaisesta naisesta. Tuo mielikuvien nainen on hyvinkin todennäköisesti huolettoman tyylikäs, seksikäs ja hoikka pariisitar, joka istuu katukahvilassa tupakoimassa.

Ainakin yksi näistä myyteistä pitää toimittaja Annastiina Heikkilän mukaan paikkansa. Ranskalaiset tupakoivat paljon, ja pitävät tupakoimista vapautensa symbolina.

Bibistä burkiniin -kirjassa Heikkilä tarkastelee ranskalaisiin naisiin liitettäviä yleisiä käsityksiä ja pyrkii katsomaan myyttistä pintaa syvemmälle. Samalla Heikkilä käsittelee ranskalaisuutta laajemminkin ja paljastaa myyttien ja totuuksien taustalla vaikuttavia syitä ja ajatusmalleja.

Heikkilä käy läpi ranskalaisnaisten suhdetta esimerkiksi ulkonäköön, seksiin, rotuun, äitiyteen ja vapauteen. Teksti soljuu luontevasti aiheesta toiseen, ja tietyt toistuvat teemat sitovat yksittäiset luvut kokonaisuudeksi. Erityisesti seksuaalisuus, seksuaalinen häirintä ja #metoo ovat teemoina vahvasti läsnä koko kirjan läpi.

Mielikuvien ranskatar on huolettoman seksikäs, mutta todellisuudessa sukupuoli ja seksuaalisuus vaikuttavat ranskalaisessa kulttuurissa hyvin monella tavalla ja tasolla. Seksuaalisuus nähdään vapautena, ja vapaus on arvona nostettu korkealle, mikä ehkä selittää sen, että Ranskassa yksi metoo-liikkeen ilmentymä olivat feministit, jotka puolustivat metroahdistelijoita – eli miehiä jotka ahdistelevat naisia seksuaalisesti julkisissa liikennevälineissä. Seksuaalinen vapaus nähtiin tärkeämpänä asiana kuin naisten koskemattomuus.

Metrohinkuttajien puolustaminen tuntuu pöyrityttävältä, mutta toisaalta se on ehkä myös esimerkki ranskalaista keskustelukulttuurista, jossa erimielisyydet ja provosointi ovat paljon hyväksyttävämpiä kuin esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa. Heikkilä toteaa, että ranskalaiset voivat aivan hyvin riidellä kiihkeästi illallisen äärellä ja erota silti ylimpinä ystävinä.

Bibistä burkiniin nostaa esille erilaisia ranskattaren ilmentymiä kapeaa ihannekuvaa haastamaan. Ihannekuva ei ole täysin kuvitteellinen, ja moni ranskatar tavoittelee sitä tietoisesti tai tiedostamattaan. Se sulkee kuitenkin ulkopuolelle monia todellisia naisia – vanhoja, ylipainoisia, rodullistettuja, islaminuskoisia. 

Heikkilä ei toki pienessä kirjassaan käsittele kuin pientä osaa erilaisista ranskattarista, mutta pelkästään hänenkin nostonsa osoittavat, että ranskalaisuudessa on lukuisia erilaisia puolia, joista toiset ovat hyväksytympiä kuin toiset. Ranskatarmyytti ei ole vain harmiton klisee, jota on hauska jäljitellä vaateostoksilla, vaan se määrittelee voimakkaasti sitä, mitä pidetään hyväksyttävänä, oikeana ja sallittuna.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Mari, Omppu ja la plume.

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatarmyytin takaa.
Kansi: Jussi Karjalainen
S&S, 2018

lauantai 18. toukokuuta 2019

Jennifer Egan: Manhattan Beach


Olen hämmentynyt. Olin kyllä kuullut, että Jennifer Eganin Manhattan Beach on tyyliltään hyvin perinteinen romaani eikä siis muistuta muodoltaan lainkaan esimerkiksi episodimaista Aika suurta hämäystä, johon ihastuin aikoinaan kovasti. Olin siis valmistautunut lukemaan perinteistä lukuromaania Manhattan Beachiin tarttuessani.

En kuitenkaan ollut valmistautunut siihen, että Manhattan Beach on kovin perinteinen romaani myös asenteiltaan ja teemoiltaan. Perinteisyyden voi nähdä ajattomuutena – minulle tuli kuitenkin auttamatta mieleen vanhanaikaisuus.

Kirjan keskushenkilö on Anna Kerrigan, nuori nainen, jonka elämää varjostaa lapsuudessa palvotun isän katoaminen. Toisen maailmansodan aikaan Annassa herää haave sukeltajan työstä – työstä joka valitettavasti tuntuu olevan naiselle tavoittamattomissa, vaikka sota-aika on muuten hämärtänytkin perinteistä jakoa naisten ja miesten töihin. Anna on kuitenkin määrätietoinen nainen, ja hän päättää raivata tiensä sukeltajaksi. Samalla määrätietoisuudella hän alkaa selvittää kadonneen isänsä kohtaloa, kun hän tapaa sattumalta lapsuudestaan tutun hahmon, herrasmiesgangsteri Dexter Stylesin.

Manhattan Beach on laadukas ja taitavasti kirjoitettu. Ajankuva on yksityiskohtaisesti rakennettu, juoni kulkee tasaisesti ja juuri sopivasti koukuttaen. Kirjan parissa on helppo viihtyä. Sukeltamista kuvaavat kohtaukset kiehtovat, samoin tietyt alamaailman valtapelin kiemuroihin sijoittuvat kohtaukset.

Ja kuitenkin kirja jätti jälkeensä jotenkin valjun ja pettyneen olon.

En jaksanut innostua Annasta vahvana naishahmona, koska Anna on niin reipas ja voimakas ja kunnollinen, ettei hänessä lopulta ole mitään särmiä joihin tarttua. Ja loppujen lopuksi Annan tarina kulkee kovin samoja reittejä kuin naisten tarinat niin monesti aikaisemmin. Sama särmättömyys vaivaa muitakin henkilöhahmoja, ja jos heissä joitakin kulmia aluksi onkin, ne hioutuvat tarinan edetessä pois. Naistenvihaajasta kasvaa isällinen tukihenkilö ja vastuunpakoilijasta sotasankari.

Sota on kirjassa kummallisen näkymätön, vaikka siihen jatkuvasti viitataankin. Se näyttäytyy kuitenkin lähinnä kansallisena sankaritarinana, joka kasvattaa ihmisiä henkisesti ja avaa uusia mahdollisuuksia. Alamaailman toiminta esitetään nostalgisessa ja romantisoidussa valossa. Kirjan pari rodullistettua henkilöhahmoa tuntuvat päälleliimatuilta, ja heidän tehtävänsä onkin lähinnä korostaa päähenkilöiden suvaitsevaisuutta tai henkistä kasvua. Kaikki tämä tuntuu kovin vanhanaikaiselta.

Kaikesta yksityiskohtaisuudestaan ja runsaudestaan huolimatta Manhattan Beach tuntui kummallisen tyhjältä. Kun kirjan muoto on niin perinteinen kuin Manhattan Beachissä, sisällöltä odottaisi ehkä jotakin yllättävää mielenkiinnon herättämiseksi, mutta Eganin kirjassa tarina ja teemat tuntuvat noudattelevan monesti aikaisemmin kerrottuja kaavoja.

Manhattan Beachistä ovat kirjoittaneet myös Kirjamies, MarikaOksa, Arja ja Piritta.

Jennifer Egan: Manhattan Beach (Manhattan Beach, 2017)
Suom. Helena Bützow
Kansi: Jussi Kaasinen
Tammi, 2018

tiistai 14. toukokuuta 2019

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän


Yleisradion runopalkinto Tanssiva karhu täyttää 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Yle haastaa lukemaan palkinnon voittaneita runoteoksia ja jakamaan lukukokemuksia sosiaalisessa mediassa tunnisteella #tanssivakarhu25. Voit lukea aiheesta enemmän lukuhaasteen sivuilta.

Yle kutsui myös kirjabloggaajat mukaan lukemaan voittajateoksia. Valitsin luettavaksi  Anja Erämajan teoksen Ehkä liioittelen vähän, joka voitti palkinnon vuonna 2016.

Jo kokoelman nimi tuntui lupailevan jotain oivaltavaa, sanoilla ja puheenparsilla leikittelevää, ehkä jotain hymyilyttävää. Eikä vaikutelma pettänyt: Erämajan runoissa riittää sanojen kieputtelua ja kääntelyä, kekseliästä merkitysten moninaisuudella iloittelua ja nokkelia huomioita, välillä jopa ähkyyn asti. Pelkkää sanaleikittelyä runot eivät onneksi ole, vaan sanojen takaa löytyy monenlaisia havaintoja arkisista ilmiöistä aina elämän suuriin kysymyksiin saakka.

"Olisinpa kissa, mutta ei, olen ihminen, asukas, asiakas, äiti,
tuliko jankattua, tankattua, kerrattua riittävästi, oikein, ceetä ja
deetä ja kiitos ja anteeksi." 

Runoista voi löytää löyhää tarinallisuutta rakastumisesta rakkauteen ja eroon, lasten syntymään ja teinien kanssa riitelemiseen, vanhenemiseen ja kuolevaisuuden pohdintaan. Runojen ääni saattaa olla monen eri kertojan ääni, tai kenties se on saman henkilön ääni eri elämäntilanteissa. Ainakin runojen ääni on monimuotoinen. Se on välillä laulullisen riimittelevä, sitten tajunnanvirtaa. Joskus se kertoilee proosarunomaisesti ja siirtyy seuraavaksi sanaluetteloihin. Se saattaa on lyyrinen, viisastella nuorisokielellä tai olla silkkaa nonsenseä.

Kokoelma alkaa silkalla rakastumisen huumalla. Se on ehkä vähän epäröivää – uskaltaako tästä edes vielä puhua – mutta ihmettelevää, ihastelevaa.

"Sinun
     harvinaisuutesi, harvasanaisuutesi. Sinä tasalämpöinen
kaksijalkainen tässä kaupunkiviidakossa. Soikoon rintasi
matalat sävelet, että tällaista on, voi olla

että ajattelen sinua liikaa."
 
Välillä rakkaus arkipäiväistyy, ehkä jopa sammuu. Mutta uskoa siihen ei menetetä.  

Rakkauden lisäksi kuoleman ajatus kulkee monessa säkeessä mukana. Ei kovin synkkänä tai uhkaavana vaan enemmänkin elämässä mukana kulkevana tosiasiana, jonka voi muistaa milloin vain. Vaikka rakastuessa, kun mieleen nousee pelko rakastetun kuolemasta. Tai arkisena hetkenä, kun tajuaa ajan kulumisen. Tai kun rakkaus kuolee.

"Naisen tulee tuntea itsensä ihollaan, iho on suurin sukupuolielin. Meikattu nainen on rakkauden maalitaulu."

Erämajan runoissa on paljon hauskoja oivalluksia, jotka saavat katsomaan asioita uudesta kulmasta. Erämaja osoittaa sanojen muuttuvat merkitykset ja monimerkityksellisyydet ja sitä kautta myös asioiden ja elämän monimuotoisuuden ja virtaavuuden. Erämajalla on pilke silmäkulmassa, mutta hän näkee myös maailman kauneuden ja synkkyyden. Välillä hän kikkailee makuuni hiukan liikaa, mutta kokonaisuutena Ehkä liioittelen vähän oli ilahduttava tuttavuus, runsas ja reipas runoelma.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Johanna Laitila: Lilium regale


"Ingan kanssa Else sai olla hetken ilman kieltä, kellua sanojen hakkuuaukealla kuin lapsivedessä. Alkuun Inga puhui Elselle ruotsia ja Else tälle suomea. He vaihtoivat sanojaan, ojentelivat niitä toisilleen kuin runoja tai hirven sisäelimiä."

Johanna Laitilan esikoisromaanissa eletään Lapin sodan aikaa ja sodan jälkikaikujen aikaa. Sota hajottaa maailman ja ihmiset, vie ihmisten hengen tai rikkoo heidän mielensä. Tässä rikotussa maailmassa romaanin päähenkilö Else kasvaa naiseksi.

Else on isän tyttö, joka elää naisten keskellä. Äiti, mummo ja pikkusisko ovat kukin omalla tavallaan osa Elsen maailmaa. Teini-ikäinen Else joutuu evakkoon Ruotsiin, missä sielunsisko Inga avaa hänelle aivan uudenlaisen maailman. Ja sitten tulee komea ja eksoottinen apteekkarin rouva Irina, joka saa Elsen haaveilemaan uudenlaisesta elämästä.

Lilium regalen tarinassa ei kenties ole mitään kovin uutta tai yllättävää. Se, mikä nostaa kirjan siivilleen ja luo hengen tarinaan, on Laitilan tapa käyttää kieltä. Teksti on rehevää, kuvailevaa, kaunista, rumaa, monimuotoista. Kirja ja kirjan henkilöt elävät kielestä, kokevat asiat kielen kautta, luovat maailman sanoilla.

Else maistelee suussaan Ingan ruotsinkieltä ja tarjoaa tälle vastineeksi omia sanojaan, suomea ja pohjoisen murretta. Hän lukee Södergranin runoja ja elää niiden kautta rakkautta ja seksuaalista heräämistään. Sanat yhdistävät ja erottavat, niillä voidaan ilmaista suurta yhteisymmärrystä tai loukata julmasti.

Tärkeää on myös se, mitä ei sanota. Elsen äiti menettää surussaan kyvyn kommunikoida: hänen sanoiltaan putoaa pohja. Tietyistä asioista vaietaan tai niihin viitataan vain kiertoilmauksin. Kun asioista ei puhuta, ne voidaan saada katoamaan, tai ne voivat kasvaa liian suuriksi ja pelottaviksi.

Lilium regale ei ole kirjana täydellinen. Se on esikoisromaaneille ehkä tyypilliseen tapaan hiukan liian runsas, ja joidenkin teemojen ja henkilöhahmojen kehittely jää puolitiehen. Prologi ja epilogi ovat myös irrallisia ja pyrkivät ehkä liikaa selittämään ja avaamaan asioita lukijalle. Nämä puutteet annan kuitenkin kirjalle anteeksi, koska kokonaisuutena se oli minulle niin nautittavaa luettavaa. Upposin Laitilan kieleen ja annoin sen kuljettaa syvälle sanojen metsän siimekseen.

Lilium regalesta ovat kirjoittaneet myös Mai LaaksoLaura, Marjatta, tuijata, Leena Lumi ja Katja.

Johanna Laitila: Lilium regale
Gummerus, 2019

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin


Mitä ihminen rakastaa, jos hän rakastaa aseita? Valtaa? Kontrollin tunnetta? Turvallisuuden illuusiota?

"Älä kerro ystävillesi, että meillä on ase. Älä puhu mitään. Se on turvaksi. Suojaksi.
Suojaksi?
Niin kuin sateenvarjo huonolla säällä.
Miksi Eli antoi sen sinulle?
Hänestä se on kuin ruusukimppu, äiti sanoi.
Elin mielestä ase ei muuta tarvitse kuin autossa kahdestaan asuvat tytöt." 

Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin kuvaa maailmaa, jossa aseet ovat kaikkialla. Floridassa kaatopaikan vieressä on asuntovaunualue, jossa asuu yhteiskunnan hylkiöitä: sotaveteraaneja, työttömiä ja teiniäitejä. Aseet ovat niin arkipäiväisiä, ettei kukaan ihmettele ympäristöstä jatkuvasti kuuluvia laukauksia. Joku luultavasti vain huvittelee ampumalla alligaattoreita.

Alueella asuu myös 14-vuotias Pearl. Pearl on asunut siellä koko elämänsä, leikkien kaatopaikalla, varastaen tupakkaa muilta asukkailta ja vetelehtien ystävänsä kanssa. Lisäksi Pearlin elämässä on äiti, joka on kullanmuru, kuppi sokeria, herttainen uneksija joka osaa nähdä ihmisten sisimpään.

Eräänä päivänä alueen kirkkoon astelee mies kahden haulikon kanssa. Pastori esittelee miehen ystäväkseen, jota huonot ajat ovat kolhineet. Kaikki kirkon naiset ovat sulaa vahaa Elin edessä. Pearlin äiti ei ole kirkossa, mutta hänkin putoaa polvilleen Elin tavattuaan. Pearlin ja äidin yhteiselämään tulee Elin kokoinen aukko. Ja Elin saapumisen jälkeen alueelle näkyy koko ajan enemmän aseita.

Rakkaudesta aseisiin kuvaa julmaa maailmaa haikean lempeästi. Tapahtumat nähdään Pearlin näkökulmasta, ja se tuo kaikkein kauheimpiinkin asioihin tiettyä pehmeyttä. Nuoruus ja viattomuus suojelevat ainakin toistaiseksi Pearlia monilta asioilta, jotka lukija ymmärtää. Lisäksi kirjassa on jonkinlaista uneliasta sadunomaisuutta: Pearl ja hänen äitinsä elävät maailmassa, jota hallitsevat kohtalonusko, unet ja rakkauslaulut. Valitettavasti maailma ympärillä on paljon kovempi.

Clement luo kirjaansa kiehtovan tunnelman ja kuvaa samalla hienosti monia suuria teemoja. Osattomat lapset, syrjäytyminen, väkivallan ja rahan liitto, rakkaus ja kuolema. Ne kaikki mahtuvat tarinaan, joka on kuitenkin samalla täysin ehjä ja kokonainen. Pearlin matkaa seuraa sydän nyrjähtäneenä ja haluten uskoa parempaan huomiseen. Mutta tuleeko sitä?

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Kaisa V, Suketus, Zephyr, Omppu ja Kirsi.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Gun Love, 2018)
Suom. Terhi Kuusisto
Like, 2018

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta


"Hankimme lapsia, jotta kestäisimme ja muuttaisimme maailman rikkaammaksi ja arvaamattomammaksi. Teimme lomamatkoja, juhlimme syntymäpäiviä ja vietimme joulua, iltaisin asetuimme makaamaan vierekkäin ja aamuisin autoimme toisiamme, jotta elämästä tulisi jotakin enemmän kuin mitä piti vain kestää. Kosketimme toisiamme kevyesti tai ahnaasti, kuvittelimme mitä kaikkea voisi seurata täysin odottamattomista intiimeistä iloista – harrastimme jatkuvaa flirttiä tehdäksemme yhdessäolon, jos mahdollista, vielä kauniimmaksi. Mitä muuta me olisimme tehneet?"

Jon ja Timmy ovat olleet naimisissa kaksi vuosikymmentä. Heidän liittonsa on ollut täydellinen – sellaista tarinaa he ovat itselleen ja toisilleen kertoneet. He ovat olleet erityisiä, he eivät olleet koskaan tavallisia, eivät silloinkaan kun heidän elämänsä pinnalta katsoen näytti samanlaiselta kuin muiden.

Sellaista tarinaa he olivat liitostaan kertoneet. Ja kuitenkin liitto on päättynyt eroon. Timmy on löytänyt toisen miehen. Jon haluaa ymmärtää, hän haluaa selityksen, ja kun Timmy ei pysty sellaista antamaan, Jon päättää kuvitella selityksen. "Minun täytyy kuvitella, miten hän koki sen kevään", toteaa Jon.

Kertomus eräästä avioliitosta on taidokas ja piinallisen tarkka kuvaus parisuhteen syntymästä ja kuolemasta. Se kertoo tunteista ja ajatuksista, joista parisuhde rakentuu, ja se kertoo siitä, kuinka kerromme parisuhteista tarinoita, ja kuinka määrittelemme itseämme näiden tarinoiden kautta. Jonin ja Timmyn tarina on ollut selkeä. Se on ollut täydellisen suhteen tarina. Sen on täytynyt olla täydellisen suhteen tarina, koska se on alkanut pettämisestä ja aiheuttanut aikaisemmassa suhteessa syntyneen lapsen hylkäämisen. Miten muuten voi oikeuttaa oman lapsen hylkäämisen kuin kaiken voittavalla rakkaustarinalla?

Tarina mutkistuu, kun täydellinen rakkaus paljastuu epätäydelliseksi. Millaista tarinaa Jon voi nyt kertoa? Hänen on pakko kuvitella uusi tarina, tarina uskottomuudesta ja rakkauden muuttumisesta. Gulliksenin kirjan hienous piilee juuri siinä, kuinka lukijan on koko ajan muistettava, että tapahtumat on kerrottu täysin Jonin näkökulmasta. Tapahtumien lisäksi myös Timmyn ajatukset ja tunteet ovat Jonin tulkintoja – yritystä selittää itselleen avioliiton päättymistä. Onnellisessa suhteessa on helppo kuvitella, että toinen kokee asiat samalla tavalla kuin itse, kun taas rikkoutuneessa suhteessa on pakko yrittää kuvitella, mitä toinen on ajatellut ja tuntenut – miksi toinen on kokenut asiat eri tavalla kuin itse. Joka tapauksessa toisten ihmiseten kokemuksissa on kyse kuvitelmista, tulkinnoista ja tarinoista.


Geir Gulliksen kirjoittaa tekstiä, joka etenee sulavasti huolimatta lukuisten välimerkkien, sanojen ja sivulauseiden painosta. Hanna Tarkka tavoittaa suomennoksessaan hienosti pelkistetyn ja virtaavan tyylin, jolla Gulliksen kertomustaan kuljettaa. Kertomus eräästä avioliitosta ihastuttaa taidokkuudellaan: sanat on aseteltu kohdalleen, näkökulma on hienosti rakennettu ja tarinan kaari etenee tyylikkäästi alusta loppuun. Ja kuitenkin kirja on enemmän taitava kuin koskettava. Se pysyttelee kummallisen välimatkan päässä vaikka vie lukijan hyvin intiimeille alueille. Kirja oli kiinnostava ja palkitsevakin lukukokemus, mutta kovin suurta tunnejälkeä se ei jälkeensä jättänyt.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi MaiskutuijataNanna, helmikekkonen ja Omppu.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (Historie om et ekteskap, 2015)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Mika Tuominen
Siltala, 2017

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Margaret Atwood: Uusi maa


Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian ensimmäisen osan, Oryxin ja Craken kolme vuotta sitten, ja olin aivan lumoutunut kirjasta ja sen hyytävän todentuntuisesta tulevaisuuden kuvauksesta. Luin Herran tarhurit aika pian sen jälkeen, mutta sitten ajattelin "vähän säästellä" viimeistä osaa, jotta voisin hiukan pitkittää sarjan tarjoamaa lukunautintoa.

Kuten usein käy, pieni tauko venähti aika pitkäksi. Onneksi Atwoodin trilogiaansa luoma maailma on niin voimakas, että aikaisempien kirjojen tapahtumat olivat pääpiirteissään edelleen yllättävän kirkkaina mielessäni. Uuden maan tarinaan solahti helposti ja nopeasti sisälle.

Luin Uuden maan hurjalla vauhdilla, reilussa vuorokaudessa, ja olin lukemisen jälkeen pari päivää hiukan pyörällä päästäni. Luin kirjan lopppuun illalla, ja kun seuraavan aamuna heräsin, minulla oli samanlainen olo, kuin joskus on hauskojen juhlien jälkeen, tai silloin kun on palannut matkalta kotiin. Sellainen olo kuin ei olisi vielä ihan kokonaan palannut arkiseen elämään, vaan että jokin osa viipyilee vielä edellisten päivien elämyksissä. Merkillinen ja hieno tunne.

Kuten kaksi aiempaakin osaa, Uusi maa kertoo yhden tarinan siitä, mitä tapahtui ennen vedetöntä tulvaa. Kirja jatkaa tarinaa myös eteenpäin siitä, mihin edelliset osat jäivät. Ihmiskunnan rippeet yrittävät joten kuten jatkaa elämää geenimanipuloitujen eläimien ja crakelaisten kanssa. Jollakin tavalla täytyy yrittää rakentaa uutta maailmaa, mutta tuleeko siitä parempi tai erilainen kuin vanhasta? Ovatko ihmiset oppineet mitään? Entä mitä tapahtuu crakelaisille, kun he elävät rinnakkain ihmisten kanssa?

Uusi maa on lempeämpi ja toiveikkaampikin kirja kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Se näyttää antavan ihmiskunnalle ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden oppia virheistään ja aloittaa alusta. Käyttääkö ihminen tämän mahdollisuuden hyväkseen, jää lukijan mielikuvituksen varaan – Atwood ei kerro, hän vain vihjaa kevyesti muutaman mahdollisuuden suuntaan.

Jotkut lukijat ovat pitäneet Uutta maata trilogian heikoimpana lenkkinä ja epäonnistuneena lopetuksena sarjalle. Minulle Uusi maa oli hieno lukukokemus, eikä kirja hävinnyt minun arvoasteikossani mitenkään Herran tarhureille. Oryx ja Crake on ehdottomasti sarjan paras kirja kaikessa vimmassaan ja tuhossaan ja synkkyydessään, mutta kyllä tämä koko MaddAddam-sarja osui minuun ihan täydellä teholla. Atwoodin tulevaisuuskuva on pelottava ja liiankin tunnistettava, se on kammottava mutta kuitenkin kiehtova. Ja Atwood on kansoittanut synkän maailmansa henkilöhahmoilla, joihin kiintyy, ja joille kyllä suo sen pienen valon, joka Uuden maan lopussa sarastaa.

Uudesta maasta ovat kirjoittaneet myös Raija, Suketus, Arja, Opus eka ja Mila.

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam, 2013)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2015/2016

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua



Voiko kohtaloaan paeta? Ei ainakaan Daniyal Mueenuddinin novelleissa.

Entä mitä kohtalo tarkoittaa? Syntyperää, sukua ja perhettä, yhteiskunnallista asemaa, sukupuolta. Mueenuddinin novelleissa ihmiset yrittävät paeta heille varatulta elämänpolulta – he tavoittelevat onnea tai edes elämässä pärjäämistä kuka keinottelun, kuka seksin, kuka rakkauden kautta. Mutta voiko omaan elämäntarinaansa vaikuttaa? Onko onni tässä maailmassa koskaan pysyvää?

"Hyvästi se elämä, jota hän ei koskaan eläisi, elämä jota hän halveksi, säästöt joita hän ei koskaan keräisi laittaessaan ruokaa ja hoitaessaan kotia sillä välin kun hänen miehensä työskentelisi vanhassakaupungissa, joku sellainen poika joka olisi voinut kelpuuttaa hänet morsiamekseen."

Kirjan tarinoita sitoo löyhästi yhteen maanomistaja K. K. Harouni, rikas ja vaikutusvaltainen mies. Yhdessä novellissa Harounilla on suurempi rooli, mutta muissa hän esiintyy pienessä sivuosassa, tai häneen ja hänen sukuunsa vain viitataan lyhyesti. Harounin läsnäolo antaa kuitenkin tarinoille pysyvän maailman, jossa ihmiset tulevat ja menevät mutta tietyt asiat ovat muuttumattomia. Myös muiden tarinoiden päähenkilöt saattavat vilahtaa jonkun toisen tarinan sivuosassa, kuin muistuttamassa siitä, että yhden ihmisen onni tai tragedia on toisen ihmisen tarinassa vain alaviite.

Monissa tarinoissa ihmiset pyrkivät kohti parempaa elämää käyttämällä hyväkseen rakkautta. Tai sitten he pyrkivät yksinkertaisesti kohti rakkautta. Rakkaus ja seksi voivat aluksi olla keino saada haluamansa – taloudellista turvaa, mielenrauhaa tai lapsi – mutta usein rakkaus ottaa ohjat ja alkaa hallita ihmisiä. Se, jonka piti olla kylmäverinen oman edun tavoittelija, huomaa rakastuneensa, ja se joka luuli olevansa rakastunut huomaakin tavoitelleensa jotakin muuta.

Kirjan maailma on sen ihmisille armoton. Harvalla on juurikaan mahdollisuuksia maailmassa, jossa valta ja varakkuus ovat kasautuneet harvoille, ja jossa kaikki ovat lahjottavissa. Ihmiset ja heidän tunteensa ovat usein vain välineitä ja kauppatavaraa. Naisten asema on vielä rajatumpi kuin miesten: valtasuhteet ja vuosisatojen perinteet määrittelevät ne rajat, joiden sisällä naisen on mahdollista liikkua. Sen saavat huomata niin köyhä palvelija kuin 2000-luvun bileprinsessakin.

Mueenuddinin kertomukset ovat surumielisiä ja välillä lohduttomiakin, mutta hän suo henkilöhahmoilleen myös lyhyitä onnen hetkiä. Suurta surumielisyyttä pehmentää lempeä kauneus, joka taittaa kärjen kaikkein suurimmalta kärsimykseltä.

Hunajaa ja tomua oli yksi tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni. Olen iloinen, että haasteen myötä luin vihdoin tämän hienon kirjan.

Daniyal Mueenuddinin: Hunajaa ja tomua (In Other Rooms, Other Wonders, 2009)
Suom. Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola
Avain, 2012

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina ja Napoli-sarjan summausta


Napoli-sarja ei ole missään vaiheessa herättänyt minussa mitään Ferrante-huumaa, mutta sen verran paljon olen sarjasta kuitenkin pitänyt, että olen koko ajan tiennyt, että haluan lukea sen kokonaan. Ovathan nämä kirjat ihan jo ilmiönä kiinnostavia, vaikka jossain silmiini osunut kustantajan mainoslause maailman rakastetuimmasta kirjasarjasta olikin minusta melkoinen ylilyönti.

Olen viihtynyt sarjan parissa välillä paremmin ja välillä huonommin. Kadonneen lapsen tarina vei varsin hyvin mukanaan, ehkä ihan jo siksikin, että kirjojen maailmassa on viettänyt niin paljon aikaa, ja kiinnosti tietää, miten tarina päättyy.

Toisaalta tämä oli ehkä myös viimeisen kirjan ongelma: kuten sarjojen päätösosissa usein, Kadonneen lapsen tarinassa keskityttiin pitkälti nimenomaan punomaan tarinan lankoja yhteen. Juoni eteni vauhdikkaasti, ja muut tasot jäivät vähän juonen jalkoihin. Viimeinen osa ei ehkä tuonut sarjan teemoihin tai henkilöhahmojen välisiin suhteisiin kovin paljon uusia kerroksia. Kirjan loppu oli kyllä onnistunut ja sarjan henkeen sopiva – pessimistinen ja kysymyksiä ilmaan jättävä.

Nyt, kun koko Napoli-sarja on luettu, mitä ajattelen siitä? Mistä pidin, ja mistä en pitänyt? Mikä teki erityisen vaikutuksen, ja mitä ilman olisin voinut elää?

Pituus. Tarinassa on paljon tyhjäkäyntiä, toistoa ja (minulle) täysin epäkiinnostavia teemoja. Mutta jos tätä sarjaa rakastaa, on lukija varmaan vain iloinen kaikista tuhansista sivuista. Uskon, että itse olisin pitänyt tästä tarinasta paljon enemmän, jos se olisi kerrottu tiiviimmässä muodossa.

Elena. Elenan sisäisen maailman kuvaus oli ehdottomasti sarjan kantava voima. Elena on  kaikessa monimuotoisuudessaaan ja ristiriitaisuudessaan hieno henkilöhahmo. Erityisesti toisen osan tytöstä kohti naiseutta kasvava Elena ja kolmannen osan omaa paikkaansa hakeva Elena olivat uskottavia ja riipaisevia kuvauksia nuoren naisen tunteista, kokemuksista ja ajatuksista.

Lila. Lilan henkilöhahmo ei vakuuttanut minua oikein missään vaiheessa. Lilan on tarkoitus olla Elenan peili, Toinen, jota vasten Elena jatkuvasti heijastaa itseään. Lila on henkilöhahmona kuitenkin sekä liian etäinen että liian mystinen ollakseen oikeasti kiinnostava. Ja vaikka Lila nähdään koko ajan Elenan kautta, Ferrante ei ole malttanut tehdä Lilasta aivan puhdasta Toista, vaan hän antaa Lilalle oman näkökulman ja äänen esimerkiksi pitkien lainausten kautta. Pääsemme vähän liian lähelle Lilaa, jotta voisimme nähdä hänet vain Elenan näkökulmasta, mutta toisaalta Lila jää aika yksiulotteiseksi, eikä hän ole tasapainoinen vastapari Elenalle.

Ihmissuhteet. Napoli-sarjan rakkaussuhteet tuskastuttivat minua melkoisesti. Elenan pakkomielle Ninoa kohtaan ei kiinnostanut missään vaiheessa, ja varsinkin viimeisessä osassa se sai suhteettoman paljon tilaa. Yleisesti ottaen sarjan henkilöhahmot olivat Elenaa lukuunottamatta aika latteita, joten ehkä senkin vuoksi ihmisten välisten suhteiden kuvaus ei ollut kirjan parasta antia.

Ystävyys. Napoli-sarjasta on puhuttu useimmiten nimenomaan poikkeuksellisena kuvauksena naisten välisestä ystävyydestä. En ole ihan vakuuttunut siitä, että Elenan ja Lilan välinen suhde olisi jotain aivan ennen näkemätöntä. Kiinnostava se on, ehdottomasti, mutta minusta kuitenkin enemmän symbolinen kuin elämänmakuinen.

Napoli, Italia. Jos henkilöhahmot eivät aivan herää eloon, sykkii Italia sitäkin kiehtovampana taustana tapahtumille ja henkilöille. Tunnelma, ajankuva, aatteet, sukupuolten väliset suhteet ja maailman muuttuminen kulkevat mukana koko tarinan läpi. Viimeisessä osassa Napolin merkitystä vähän turhaan alleviivataan Lilan Napoli-kiinnostuksen kautta, mutta muuten kirjan maailma on hienosti ja liikoja osoittelematta rakennettu.

Kannet. Kuka tietää, ehkä olisin pitänyt koko sarjasta enemmän, jos suomalaisen painoksen kannet eivät olisi niin rumat ja ankeat.

Kadonnneen lapsen tarinasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Laura Elina, tuijata, Omppu ja Mila.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, 2014)
Suom. Helina Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2018

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Niina Mero: Englantilainen romanssi


Aina välillä on hyvä lukea oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Silloin voi todeta omat ennakkoluulonsa vääriksi – tai sitten voi käydä niin, että ennakkoluulot lujittuvat. Niina Meron Englantilainen romanssi kuuluu harmittavasti jälkimmäiseen luokkaan.

En ollut alunperin ajatellut lukea Englantilaista romanssia, koska romanttinen viihde ei kovin usein osu omaan lukumakuuni. Lisäksi vierastin sitä, että kirja sijoittuu Englantiin. Rakastan brittiläisyyttä, mutta nautin brittiläisyyteni kuitenkin mieluiten brittien itsensä tuottamassa muodossa.

Englantilainen romanssi on siis romanssi, maustettuna ripauksella jännityskertomusta. Päähenkilö Nora on kirjallisuudenopiskelija, joka rakastaa Englantia, mutta ei halua koskaan matkustaa unelmiensa saarelle – todellisuus kun voisi osoittautua pettymykseksi. Britannian matkaa ei kuitenkaan voi välttää, kun Noran siskopuoli ilmoittaa menevänsä naimisiin englantilaisen lordin kanssa. Noran tie vie siis vanhaan kartanoon, hovimestarien ja arkistokraattien keskelle. Häävalmistelujen keskellä Nora tutustuu useampaankin komeaan ja hurmaavaan englantilaismieheen, mutta hänen mielensä tuntuu silti askartelevan eniten sisarpuolen sulhasen kadonneen veljen arvoituksen ympärillä.

Kirja ei siis kuulunut lukusuunnitelmiini, vaikka sen ennakkokappale olikin kustantajalta minulle ystävällisesti lähetetty. Sitten kirjasta alkoi ilmestyä kehuvia arvioita: sitä kuvattiin älykkääksi viihteeksi, hauskaksi ja ihanan brittiläiseksi. Arvioista sai kuvan, että kirjasta voisi nauttia sellainenkin lukija, jolle romanttinen viihde normaalisti aiheuttaa närästystä. Päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, varsinkin kun satuin juuri kaipaamaan jotakin kepeämpää luettavaa.

Kuten sanottua, en lue kovinkaan paljon romanttista viihdettä tai chick litiä. Silti Englantilainen romanssi tuntui minusta varsin tyypilliseltä genrensä edustajalta. On päähenkilö, joka on suorapuheinen ja sosiaalisesti vähän kömpelö, ja jota "perinteiset naiselliset jutut" eivät niin kiinnosta (toisin kuin ilmeisesti kaikkia muita naisia). On jumalaisen komeita miehiä ja kuvankauniita naisia. On väärinymmärryksiä, ylpeyttä ja ennakkoluuloja. Kirjassa ei ollut mitään niin omalaatuista, mikä olisi voinut käännyttää minut romanttisen viihteen ystäväksi.

Englantilainen romanssi ei ole huono kirja. Mero kirjoittaa hyvin ja sujuvasti, ja juoni kulkee ajoittaista tyhjäkäyntiä lukuunottamatta jouhevasti. Huumori ei ole väkisinväännettyä tai liiallista, ja kirjassa on mukavasti mukana hiukan tummempiakin sävyjä. Mutta tällainen näin vahvasti genren sääntöihin nojautuva kirjallisuus ei vain ehkä ole minun juttuni: samalla tavalla minua kyllästyttää suuri osa fantasiakirjallisuudesta ja dekkareista.

Suurin ongelma kirjassa oli kuitenkin se etukäteenkin epäilyttänyt brittiläisyys. Vaikka sydämeni sykkiikin voimakkaasti brittiläisyydelle (usein myös sen kliseille ja stereotypioille), en kuitenkaan halua nauttia pelkkiä kliseitä. Kartanot ja aristokraatit eivät myöskään ole minulle mikään kaikkein rakkain brittiläisyyden ilmentymä, eivät ainakaan näin ennalta-arvattavassa muodossa tarjoiltuna. En löytänyt kirjasta rakasta Oxfordiani, en löytänyt Englannin moniulotteisuutta, en sen omalaatuisuutta ja lumoa.

Englantilainen romanssi oli siis pettymys erityisesti englantilaisuuden osalta.

Moni muu on pitänyt kirjasta enemmän, esimerkiksi Laura, Jonna, Katja ja Kirjaluotsi.

Niina Mero: Englantilainen romanssi
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2019

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Ulkopuolisuudesta kahdella tapaa: Röyhkeys ja Pöytä yhdelle


Ulkopuolisuutta voi kokea monin tavoin, monista eri lähtökohdista. Ulkopuolisuus voi johtua olosuhteista tai olla jossain määrin ihmisen oma valinta. Ulkopuolisuus voi olla hetkellistä, liittyä johonkin tiettyyn tilanteeseen, tai se voi olla ihmisen elämää olennaisesti määrittelevä kokemus.

Luin hiljattain sattumalta peräikkäin kaksi kirjaa, joiden aihepiiri liittyi enemmän tai vähemmän ulkopuolisuuden kokemukseen. Laura Honkasalon tietokirja Pöytä yhdelle käsittelee yksinäisyyttä ja yksin olemista – Ossi Nymanin Röyhkeys-romaanissa päähenkilö kokee ulkopuolisuutta maailmassa, jossa ihmistä määrittää työnteko.

***

Honkasalo kirjoittaa yksinäisyydestä elämän eri vaiheissa, yksinäisyydestä parisuhteen tai ystävyyden puuttumisen näkökulmasta sekä yksinäisyyden henkilökohtaisena kokemukena. Honkasalo kirjoittaa omasta yksinäisyydestään mutta pyrkii käsittelemään yksinäisyyttä myös laajemmasta näkökulmasta. Lähteinä hän on käyttänyt esimerkiksi erilaisia tutkimuksia, netin keskustelufoorumeja ja lehtijuttuja.

Luulen, että kirja olisi ollut sanomaltaan voimakkaampi, jos Honkasalo olisi tarkastellut aihetta selkeämmin omien yksinäisyyden kokemustensa kautta, koska hänen oma näkökulmansa värittää nytkin niin vahvasti koko kirjaa. Honkasalo yleistää paljon ja esittää ajatuksiaan usein varsin ehdottomassa muodossa: hän käyttää paljon sellaisia ilmaisuja kuin "kaikki", "aina" ja "tietysti". Kärjistykset ovat ehkä osittain tarkoituksellisiakin – niiden kautta voi osoittaa yleisten ajatusmallien kaavamaisuuden – mutta usein tuntuu, että Honkasalo itse yleistää reippaalla kädellä.

Olen usein ihaillut sitä, kuinka avoimesti Honkasalo faktateksteissä kirjoittaa omista tuntemuksistaan, myös sellaisista, joita moni ihminen saattaisi peitellä ja kaunistella. Toisaalta välillä tuntuu, että Honkasalo katsoo asioita liiaksi siitä omasta näkökulmastaan: hän pystyy kyllä analysoimaan omia kokemuksiaan, mutta toiset ihmiset ovat hänelle vieraita Toisia. Pöytä yhdelle pitää sisällään kinnostavia ja arvoikkaitakin ajatuksia, mutta jättää kuitenkin kitkerän maun suuhun, kun Honkasalo kirjoittaa, että kauniit naiset julkaisevat "Facebookin täydeltä bilekuvia, jotta ulkopuoliset varmasti tietäisivät, mistä jäävät paitsi".

***

Myös Ossi Nymanin kirjassa lähtökohtana ovat kirjailijan omat ulkopuolisuuden kokemukset. Tai näin lukija ainakin johdatellaan uskomaan: päähenkilö elää vapaaehtoisen työttömän arkea, käy Springsteenin keikalla ja uravalmennuskurssilla ja kirjoittaa esikoisromaania vapaaehtoisesti työttömästä miehestä. Kirjan loppua kohti oletettu autofiktio ja fiktio sekoittuvat perusteellisesti, ja jäljelle jää tarina.

Nymanin päähenkilö on selkeästi ulkopuolinen, mutta onko hän sitä omasta valinnastaan? Työttömyys on valinta, mutta onko ulkopuolisuus seurausta työttömyydestä vai toisin päin. Springsteenin konsertissa mies miettii, ettei tilanne tunnu aivan todelliselta, koska paikalla ei ole ketään tuttua, joka olisi todistanut että hän on olemassa. Mies kuvittelee usein päässään kohtaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa mutta on sosiaalisissa tilanteissa vetäytyvä ja kömpelökin.

Päähenkilö tarkkailee ympäristöään ja muita ihmisiä. Havainnot ovat välillä naivistisen herttaisia, välillä ylenkatseellisia ja melkein ilkeitä. Tämä tekee päähenkilöstä kokonaisen tuntuisen ja kiinnostavan. Miehen arkisiin havaintoihin kätkeytyy usein paljon enemmän kuin ensivilkaisulla luulisi.

Entä mitä päähenkilön röyhkeys on? On työstä kieltäytyminen röyhkeyttä? Vai onko miehen koko asenne röyhkeä? Hän asettaa usein itsensä muiden yläpuolelle, työssä käyvien, muiden työttömien, lihavien, tavallisten ihmisten. Toisaalta mies kokee monista asioista häpeää: ulkomuodostaan, yhteiskunnalta saamistaan rahoista, omista puheistaan. Häpeää tunteva mies uhmaa röyhkeästi yhteiskunnan normeja.

Nymanin kirja oli piristävä ja ilahduttava kokemus. Terävä, yllättävä ja kerronnaltaan sulava kannanotto ajastamme.

Pöydästä yhdelle ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja ja Sirri, Röyhkeydestä Laura ja Arja.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle
Kansi: Anna Makkonen
Kirjapaja, 2016 

Ossi Nyman: Röyhkeys
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2017

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Jason Lanier: 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt


10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt ei kehota tuhoamaan sometilejä sen takia, että ilman somea meillä jäisi enemmän aikaa kehittää itseämme, tai siksi että ilman somea liikkuisimme enemmän ja nukkuisimme paremmin. Se ei kehota somepaastoon mielen tasapainon takia, eikä se halua meidän käyttävän enemmän aikaa ihmisten kanssa koneiden sijaan. Jason Lanierin kirjan pääargumentti sometilien tuhoamiselle on se, että sosiaalinen media kontrolloi ja manipuloi meitä algoritmien kautta.

Algoritmit pystyvät ennustamaan ihmisen käyttäytymistä ja valintoja hämmästyttävän hyvin. Ne syöttävät käyttäjille sisältöä, johon näiden ennustetaan reagoivan positiivisesti tai negatiivisesti. Lanierin mukaan negatiivisten ärsykkeiden tarjoaminen on yhtä oleellista kuin positiivisten, koska sosiaalinen media koukuttaa kaikkein eniten odotuksen tunteen kautta. Emme voi olla varmoja siitä, tuottaako sosiaalinen media meille mielihyvää vai esimerkiksi kateuden, pettymyksen tai ärtymyksen tunteita. Pelkkä mielihyvän tarjoaminen ei addiktoisi läheskään yhtä tehokkaasti.

Sosiaalinen media vaikuttaa muutenkin toimivan pitkälti negatiivisten tunteiden herättämisen pohjalta. Jostakin syystä sosiaalinen media ruokkii ihmisen pimeää puolta – väittelynhalun, voittamisen tarpeen, itsekorostuksen, kiusaamisen ja trollaamisen tapaista toimintaa.

Se, että sosiaalinen media tekee meistä kusipäitä, olisi Lanierin mukaan jo itsessään hyvä syy sometilien tuhoamiseen. Algoritmeilla on kuitenkin myös muita, paljon syvemmälle meneviä vaikutuksia. Tarjoamalla meille muokattuja uutisia, mainoksia ja päivityksiä, ne muokkaavat käsitystämme todellisuudesta niin, ettemme enää elä samalla tavalla yhteisessä maailmassa kuin silloin, kun ihmiset seurasivat suunnilleen samoja uutisia ja ajankohtaisia ilmiöitä. Kun kokemus yhteisesti jaetusta maailmasta hämärtyy, meidän on Lanierin mukaan vaikeampi ymmärtää muita ihmisiä, koska emme pysty entiseen tapaan päättelemään, mihin heidän maailmankuvansa perustuu.

Sosiaalinen media tarjoaa myös erinomaisen alustan valeuutisille, provosoinnille ja epävakauden levittämiselle. Tyytymättömyyden lisääminen, pakkomielteiden ruokkiminen ja raja-aitojen pystyttäminen palvelevat erinomaisesti joidenkin tahojen päämääriä. Kannattaa miettiä keiden.

10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt ei ehkä kerro somesta mitään, mitä ei tietäisi ennestään, mutta Lanier kokoaa somen negatiiviset puolet varsin vakuuttavasti yhteen ja osoittaa, kuinka ne kytkeytyvät toisiinsa. Lanierin kirjoitustyyli on varsin tiivistä, ja lyhyeen kirjaan mahtuu paljon argumentointia, eikä se siksi ole ihan kaikkein keveintä luettavaa. Lanier on kuitenkin kansantajuinen, ja vaikka lukija ei ihan tajuaisikaan, miten algoritmit toimivat, niin eivät kuulemma tajua niiden luojatkaan.

Kirja ei ehkä saa lukijaa tuhoamaan sometilejään, mutta se tarjoaa kyllä ajattelemisen aihetta. Harmi vain, että Lanierin mukaan sosiaalinen media ei muutu niin kauan kuin ihmiset käyttävät sitä.

Entä miksi kirjan kannessa seikkailee kissa? Se selviää jo kirjan ensimmäisessä luvussa.  

Kirjasta ovat bloganneet myös Luettua ja maistettua ja Bibbidi Bobbidi Book.

Jason Lanier: 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, 2018)
Suom. Kirsimarja Tielinen
Kansi, Meryl Sussman Levavi
S&S, 2019

torstai 7. maaliskuuta 2019

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen


"Ihmisistä hän ei pitänyt. Ne raatelivat toisiaan, siitä ei mihinkään päässyt. Mitä sitten kun ne olisivat saaneet raadelluksi jonkun loppuun? Keksisivät toisen, tietysti. Mutta lopulta niiden oli pakko kääntää hampaansa ja kyntensä ja raadella itseään, saada tuntea oman verensä maku. Sellaisia ne olivat. Olikohan hänkin? Mutta hän oli julkisuuttumatta päässyt tämän syksyn melkein loppuun. Hän pani sen yksinkertaisen kirjanpitonsa kreditpuolelle. Paljon muuta siellä ei ollutkaan." 

Eero Kuula on ravintolayrityksen toimitusjohtaja ja yritykselleen omistautunut mies. Jäyhä ja auktoriteetistaan lujasti kiinni pitävä mies, joka asettaa työasiat ihmissuhteiden edelle. Ravintola-ala ei aikoinaan ollut Kuulan unelma tai intohimo, mutta kun kyseessä on perheyritys eikä yrityksen johtoon koulittu veli halunnutkaan ottaa harteilleen toimitusjohtajan viittaa, Kuula otti sen kantaakseen. Otti, vaikka yliopistoura olisi kiinnostanut enemmän.

Nyt perheyrityksessä työskentelevät myös Kuulan vävypojat. Toinen on viinaanmenevä, toinen kunnollinen ja miellyttävä, ehkä liikaakin. Vävyillä on omat tavoitteensa ja suunnitelmansa, eivätkä ne tunnu kohtaavan Kuulan näkemyksien kanssa. Varsinkin se kunnollinen vävy hiertää Kuulan mieltä: mitä vävy suunnittelee, mihin hän tähtää kaikilla ehdotuksillaan ja ideoillaan?

Yritystoiminta, yhtiökokoukset ja liike-elämän kieroilut eivät ehkä kuulosta kaikkein kiinnostavimmilta romaanin aiheilta. Myönnän ainakin itse suhtautuneeni hiukan epäillen tähän Eeva Joenpellon kirjaan. Mutta niin vain kävi, että Rikas ja kunniallinen oli yksi kiehtovimmista tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Joenpelto rakentaa toimitusjohtajastaan (näin Kuulaa useimmiten kirjassa kutsutaan) moniulotteisen henkilökuvan. Toimitusjohtaja on jäykkä, suorapuheinen luokkaavuuteen asti, usein itsevaltainen toimissaan ja puheissaan. Mutta päästämällä lukijan tarkastelemaan toimitusjohtajan sisäistä elämää, Joenpelto näyttää hänestä myös pehmeämmät ja hauraammat puolet. Näemme miehen, joka ajattelee läheisiään vaikkei osaakaan näitä ajatuksia muille ilmaista; miehen joka miettii elämän lyhyyttä; miehen joka rakastaa tyhjää, asiakkaita vielä odottavaa ravintolasalia.

Näemme toimitusjohtajan hetkittäin myös muiden ihmisten silmin. Vaimon, jonka suupieliin elämä toimitusjohtajan kanssa on alkanut piirtää katkeria viivoja. Tyttären, joka on aina ollut isän tyttö. Vävyn, joka näkee appiukon kuivat ja kylmät aivot. Toimitusjohtaja ajatuksineen on kuitenkin keskiössä – tämä on hänen tarinansa ja taistelunsa.

Taistelu käydään yrityksen herruudesta, mutta se on myös taistelu erilaisten näkemysten ja pyrkimysten välillä. Kenen näkemykset ovat oikeita, kenen pyrkimykset kunnitoitettavampia? Ja mistä loppujen lopuksi kilvoitellaan – kuka voittaa ja mitä voittaja lopulta saavuttaa?

Joenpelto kuljettaa tarinaansa rauhallisesti mutta pikku hiljaa kierroksia kasvattaen. Tunnelmassa on kireyttä, pidättyväisyyttä ja ajoittaisia räjähdyksiä. Taustalla soi surumielinen sävelmä, mutta mukana on myös ymmärtäväistä lempeyttä. Moniulotteinen, mielenkiintoinen ja yllättä lukukokemus. Joenpeltoa tekee mieli lukea lisää.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen. Tämä on myös ensimmäinen tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni.

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen
Kansi: Pekka Loiri
Wsoy, 1984

tiistai 26. helmikuuta 2019

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken


"Ei siis ihme, että olemme kansakunta, jonka kansalaisista suurin osa kuvaa olevansa uskonnollisia ja vakuuttaa uskovansa rakkauden jumalalliseen voimaan ja siltikään emme osaa kollektiivisesti omaksua rakkauden etiikkaa ja toimia sen mukaan. Tämä tulee erityisen selvästi ilmi silloin, kun täytyisi tukea radikaalia muutosta."

Mitä on rakkaus? Tähän kysymykseen etsii vastausta bell hooks, yksi amerikkalaisen nykyfeminismin tunnetuimmista ajattelijoista. Rakkaus oli kiinnostanut ja mietityttänyt hooksia jo pitkään, mutta hän oli huomannut, että siitä oli vaikea keskustella ihmisten kanssa, eikä kirjallisuudestakaan löytynyt kovin paljon tyydyttäviä määritelmiä rakkaudelle. Niinpä hän päätti itse kirjoittaa aiheesta.

Hooksin kirjan kiinnostavimmat ajatukset ovat se, että rakkaus täytyy määritellä, ja että rakkaus on tunteen sijaan tekoja. Rakkauden määritteleminen on tärkeää, koska jos vain kuvittelemme tietävämme, mitä rakkaus on, saatamme esimerkiksi pysyä rakkaudettomissa suhteissa, joiden kuvittelemme olevan rakastavia. Jos teemme itsellemme selväksi, mitä rakkaus mielestämme on, voimme peilata todellisen elämän suhteitamme käsitykseemme rakkaudesta. Rakkauden määritelmästä kannattaa myös keskustella muiden ihmisten kanssa, eikä olettaa että muut määrittelevät rakkauden samalla tavalla kuin me itse.

Rakkaus on verbi, ei substantiivi, kirjoittaa hooks. Tällä hän viittaa siihen, että rakkautta mitataan tekojen kautta. Rakkauteen eivät kuulu itsekkäät teot, laiminlyönti tai väkivalta, ja kuitenkin me usein hyväksymme nämä asiat osaksi ihmissuhteitamme, koska olemme oppineet ajattelemaan rakkautta vain tunteen kautta. Rakkauden tunne ikään kuin hyvittää teot, jotka eivät kuulu rakkauteen. Pelkkä tunne ei hooksin mukaan riitä, vaan rakkauden tulee olla aktiivisia tekoja ja valintoja.

Hooks ei kirjoita vain romanttisesta rakkaudesta, vaan hän ulottaa rakkauden teoriansa paitsi kaikkiin ihmisten välisiin suhteisiin, myös laajemmin yhteiskuntaan, hengelliseen rakkauteen ja siihen, kuinka suhtaudumme asioihin. Rakkaudettomassa yhteiskunnassa vallitsevat itsekkyys, oman edun tavoittelu ja valheellisuus. Jos yhteiskunta olisi aidosti sitoutunut rakkauteen, se asettaisi hooksin mukaan yhteisen edun, toisten auttamisen ja vastuullisuuden etusijalle. Ja koska rakkaus on tekoja, rakkaudellinen yhteiskunta toteuttaisi näitä arvoja myös käytännössä.

Rakkaus muuttaa kaiken on ensimmäinen hooksilta lukemani kokonainen kirja. Olen opiskeluaikoina lukenut hooksilta yksittäisiä esseitä, ja muistan pitäneeni niistä. Rakkaus muuttaa kaiken ei sen sijaan kiinnostavista ajatuksista huolimatta täysin vakuuttanut minua. Kirjasta jäi hiukan kepoinen vaikutelma – siinä oli vähän liikaa self help -kirjallisuuden kaikuja minun makuuni. Ajatuksia ja väittämiä ei kirjassa juurikaan perustella, vaan niitä enemmänkin tiputellaan lukijan eteen. Myös hooksin feminismi tuntuu jossain määrin vanhanaikaiselta: sukupuolten väliset erot ovat vahvoja hooksin ajatuksissa vaikka toki hooks selittää erot yhteiskunnallisilla syillä ja opituilla ajattelumalleilla eikä luonnonlaeilla.

Rakkaus muuttaa kaiken oli joka tapauksessa kiinnostavaa luettavaa, vaikka kaikki sen tarjoamat ajatukset eivät kovin painavia olleetkaan. Ja kuten hooks itsekin toteaa, rakkauden määrittelemistä ei saisi jättää vain populaarikulttuurin tehtäväksi. Se, että yhteiskunnalliset vaikuttajat, korkeakulttuurin edustajat ja filosofit käsittelevät rakkautta vakavasti otettavana teemana, on jo itsessään radikaali teko ja kannanotto rakkauden puolesta.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen. Vaikka suomennos on ilmestynyt vasta pari vuotta sitten, on kirja jo melkein 20 vuotta vanha, ja lisäksi hooks on itsessään sellainen klassikko, että kirjankin voi mielestäni klassikoksi lukea.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Anna Pöysä, helmisaukko ja Aurora Lemma.

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (All About Love. New Visions, 2000)
Suom. Elina Halttunen-Riikonen
Kansi. Camilla Pentti
niin & näin, 2016

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Blogistanian kirjapalkinnot 2018 - minun ääneni


Tänään kirjabloggaajat äänestävät perinteiseen tapaan edellisen vuoden parhaista kirjoista. Osallistun äänestykseen Finlandia-, Globalia- ja Tieto-kategorioissa.

Finlandia

Kolmen kärki oli tässä kategoriassa helppo päättää, mutta hiukan jouduin pohtimaan ensimmäisen ja toisen sijan keskinäistä järjestystä. Kaikki kolme kirjaa olivat ahmaistavan hyviä lukunautintoja, jotka ilahaduttivat, pohdituttivat ja jäivät elämään mieleen.

1. Saara Turunen: Sivuhenkilö (3 pistettä)
"On niin paljon sellaista, mikä vetosi minuun Sivuhenkilössä. Syrjästäkatsojan näkökulma. Nuoren naisen näkökulma. Häpeä ja ahdistus. Se kuinka kaunistelematta myös matalat ja alhaiset ajatukset ja tunteet kuvataan. Se kuinka elämänilo ja vapaudentunne kuitenkin läikähtelevät masennuksen keskeltä pintaan."

2. Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2 pistettä)
"Turunen käyttää kieltä riemastuttavan kekseliäästi. Sanavalinnat kutkuttavat mieltä ja kitalakea: tekstiä tekee mieli maistella ja makustella suussaan. Pilkkusäännöt ja kielioppi saavat taipua Turusen omiin sääntöihin, eikä kirjan rakenne muutenkaan noudata totuttuja malleja. Kikkailevaa? Totta kai. Kiehtovaa, ilahduttavaa, virkistävää? Ainakin minulle."

3. Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (1 piste)
"[Kirja] kuvaa kevyen ja painavan, silkkipaidat ja sydänsurut, Tinderin ja merkityksen etsimisen. Se antaa näille kaikille yhtä paljon painoa – se antaa naisen kokemukselle painoa."

Globalia

Käännöskirjojen puolella oikeastaan yksikään kirja ei osunut aivan suoraan omaan sydämeeni, mutta  kolmen kärki oli silti helppo valita. Kirjat ovat kuitenkin mielessäni niin tasavahvoja, että järjestys voisi olla mikä tahansa.

1. George Saunders: Lincoln bardossa (3 pistettä)
"Ihastuin kirjan moniäänisyyteen (ja siihen millä taidolla Kaijamari Sivill on tämän moniäänisyyden suomentanut!) ja moniteemaisuuteen. Veijarimaisuus ei minuun niinkään vedonnut, mutta kirjassa on aivan riittämiin vakavia ja mietiskeleviä puolia tasapainottamaan kokonaisuutta. Kirja oli virkistävä, nokkela ja kutkuttava, kuin mielikuvitusleikki jossa on tumma pohjasävy."

2.   Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (2 pistettä)
"Viehätyin myös kirjan kertojaäänestä, naisesta jonka elämänasenne on enemmän älyllinen kuin tunteellinen. Etäisyydestä ja älyllistämisestä huolimatta on selvää, että ihminen on aina fyysinen ja emotionaalinen olento kohdatessaan sellaisia asioita kuin lapsen syntymän, pettämisen tai luteet."

3. Han Kang: Ihmisen teot (1 piste)
" Han Kang kirjoittaa tarinaansa tietyllä etäisellä asiallisuudella, jota tunnepiikit viiltävät vain ajoittain. Etäisyys ei tee kirjasta yhtään vähemmän raskasta kantaa, vaan se tuo tunnelmaan hyytävyyttä, joka ei jätä lukijaa rauhaan." 

Tieto

Tietokirjojen puolella vuosi oli hyvä, ja kolmen parhaan valitseminen oli tässä kategoriassa kaikkein vaikeinta. (Ja yksi hieno kirja jää listan ulkopuolelle ihan siitä syystä, etten ole ehtinyt blogata siitä.)

1. Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (3 pistettä)
"Sanat ja todellisuus kohtaavat Hosseinin esseissä ehkä täydellisimmin niissä hetkissä, joissa Hosseini kuvailee kokemuksiemme haurautta ja hetkellisyyttä. Siitä Pölyn ylistyksessä on monella tapaa kyse – katoavaisuudesta, unohduksesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta"

2. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (2 pistettä)
"Historialliset faktat, spekulaatiot ja omakohtaiset kokemukset risteilevät lumoavasti, kiehtovasti ja vastutamattoman innostavasti, tavalla joka on tuttu jo Kankimäen esikoisteoksesta."

3. Ville Similä ja Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä (1 piste)
"Ehkä Ultra Bra -kirja onnistuu niin hyvin viemään aikamatkalle, koska Ultra Bra oli yhtyeenä toisaalta niin omanlaisensa ja toisaalta niin kiinni omassa ajassaan. Sokeana hetkenä onkin bändihistoriikin lisäksi elävä kuva yhdestä aikakaudesta." 

Blogistanian äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 25.2.2019 klo 10.00. 

maanantai 18. helmikuuta 2019

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys


Aina kun luen hyviä esseitä, minusta tuntuu, että voisin vallan tyytyväisenä lukea koko loppuelämäni pelkkiä esseitä. Oikeasti haluan toki lukea kaikenlaista kirjallisuutta, enkä luultavasti tiukan paikan tullen olisi valmis luopumaan fiktiosta, mutta joka tapauksessa essee on ainoa kirjallisuuden laji, joka herättää minussa yllättynyttä onnen tunnetta siitä, että tässä on kaikki, mitä lukemiselta haluan. (Romaaneja ei lasketa, koska niiden lukeminen on ainakin minulle itsestäänselvyys, ja ne ovat tarjonneet suuria elämyksiä lapsuudesta asti, joten niiden tuottama onni ei yllätä.)

Millaisia sitten ovat hyvät esseet?  Ne voivat totta kai olla monenlaisia, mutta itse voisin määrittää kaksi ominaisuutta, jotka saavat minut rakastamaan esseetä.

Ensinnäkin, kirjoitetun ajatuksen on esseessä liikuttava luontevasti asiasta toiseen, tavalla joka paljastaa lukijalle asioiden välisiä liitoksia ja risteymiä. Esseessä ei pidä liikaa selittää ja pohjustaa, vaan oivallukset syntyvät siitä, kuinka esseisti johdattaa lukijan ajatusten ja teemojen läpi.

Toiseksi, hyvä essee onnistuu sanallistamaan jonkun asian tavalla, joka saa tuntemaan, että sanat ja todellisuus ovat täydellisessä harmoniassa. Se saa todellisuuden tuntumaan hiukan todellisemmalta.

"Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllemme kepeästi ilkkuen."

Silvia Hosseinin esseekokoelmassa ajatus liikkuu sulavasti ja notkeasti, tehden välillä yllättäviä kaarroksia ja jääden välillä hengittämään hiljaisuutta. Hosseini kuljettaa lukijan van Goghin vaaleanpunaisista ruusuista brändättyyn elämään, voimabiiseistä sodan glorifiointiin ja raiskauskulttuuriin, kansallisgallerioista jalkapallohuligaaneihin. Hän kirjoittaa väkivallan seksuaalisesti virittyneestä estetiikasta, Leonard Cohenin kappaleiden naisvihasta sekä ylevästä Al Pacinon näyttelijäntyössä. Korkeakulttuuri, viihde ja henkilökohtainen kokemus kohtaavat esseissä tasaveroisina.

Kokoelman runollisimmassa esseessä pureudutaan Dubain keinotekoiseen maailmaan. Hosseinille ruma, mauton ja tyylitön voi olla innostavaa, vapauttavaa tai kaunista. Se ei tarkoita, että rumaan tai mauttomaan liittyvät vakavammat ongelmat kiellettäisiin. Dubaissa voi ehkä olla huoleton ja kokea ruumiillisia nautintoja – jos on rikas turisti ja "jos katsoo todellisuudesta tiukasti sivuun". Karri Koiran ja Ruudolfin hölmö Leijonakuningas-kappale on huono aivan eri tavalla kuin kappale, jota se parodioi, R. Kellyn nationalistinen, sotapropagandan välineeksi valjastettu The World's Greatest. Huonoudessakin on erilaisia tasoja.

Sanat ja todellisuus kohtaavat Hosseinin esseissä ehkä täydellisimmin niissä hetkissä, joissa Hosseini kuvailee kokemuksiemme haurautta ja hetkellisyyttä. Siitä Pölyn ylistyksessä on monella tapaa kyse – katoavaisuudesta, unohduksesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta. Mutta niin kauan kuin olemme täällä, voimme liikuttua sentimentaalisia elokuvia katsoessamme, hymyillä tuntemattomille, shoppailla, harrastaa seksiä ja lukea kaunokirjallisuutta joka saa ymmärtämään maailman monimutkaisuutta. Ja pöly leijailee.

Pölyn ylistyksestä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Tuomas, Marjatta, Laura, Linnea ja Katja.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Kansi: Ville Hytönen
Savukeidas, 2018

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Edward St Aubyn: Toivoa sopii


"Uusi alku oli vanhan kertausta. Ei mitään uutta eikä mikään alku, mahdolliset hahmot saivat vain jatkuvasti todellisia olomuotoja, sisäinen monologi muuttui puheeksi. Olla ajan tasalla sellaisen ilmaisun kanssa: se oli tuoretta. Hän tunsi sen luissaan, aivan kuin hän saattaisi lakata olemasta hetkellä millä hyvänsä tai jatkaa olemassaoloa ja jatkaessaan uudistua."

En ollut mitenkään erityisen ihastunut Patrick Melrosen tarinan kolmen ensimmäisen osan kokoelmaan, Loistavaan menneisyyteen, mutta kyllä kirja sen verran kiehtoi, että halusin lukea myös kaksi viimeistä osaa. Suomessa Mother's Milk ja At Last ovat ilmestyneet yhteisniteessä Toivoa sopii.

Sarjan kolmannessa osassa St Aubyn tuntui tekevän tilinpäätöstä menneisyytensä kanssa ja pääsevän jopa jonkinlaiseen yksipuoliseen sovintoon kuolleen isänsä kanssa. Tämä kolmannen osan harmoninen ja toivoa täynnä ollut loppu tuntui minusta jokseenkin väkinäiseltä mutta kuitenkin selkeältä tarinan päätepisteeltä. Kiinnosti siis nähdä, kuinka Patrickin tarina jatkuisi, ja toisiko St Aubyn jotakin aivan uutta näkökulmaa henkilöhahmoihin tai kerrontaan.

Neljäs osa alkaa varsin lupaavasti. Tapahtumia katsotaan aluksi Patrickin vanhemman pojan, lievästi sanottuna pikkuvanhan Robertin näkökulmasta. Robert ei oikeastaan tunnut todelliselta pikkupojalta – niin tarkkanäköinen, pohdiskeleva, älykäs ja  tunne-elämältään kypsä hän on – mutta se ei mitenkään häirinnyt minua. Robertin näkökulma on viihdyttävä yhtä kaikki.

Robertin lisäksi asioita tarkastellaan myös tämän vanhempien kautta. Patrickin näkökulma ei tuo henkilökuvaan juuri mitään uutta: ironiaa, ihmisvihaa, pakkomielteitä ja itsekeskeisyyttä höystettynä hiukan lattean tuntuisilla elämänviisauksilla ja päihdesekoiluilla. Tällä kertaa Patrickin päätä sekoittaa enimmäkseen alkoholi, mutta sekoilu ja tajunnanvirta ovat ennallaan. Jos piti sarjan toisen osan huumehöyryisestä osasta, tervehtii varmaan ilolla addikti-Patrickin paluuta.

Minua Patrick henkilöhahmona ei juurikaan jaksa enää viihdyttää tai liikuttaa. Tämän vaimo Mary on kiinnostavampi, vaikkakin hiukan yksiulotteinen hahmo. Mary on täydellisen omistautuva äiti, siinä määrin että hän jättää omat tarpeensa huomioimatta. Ja myös Patrickin tarpeet, mikä tietysti on Patrickin näkökulmasta olennaisempaa.

Mary vertautuu Patrickin äitiin Eleanoriin, joka tekee muistisairaana ja halvautuneena hidasta kuolemaa. Eleanor on ollut kyvytön pitämään huolta lapsestaan, joten hän on suunnannut huomionsa itseensä ja hyväntekeväisyyteen. Kaksi äidin mallia, kumpikin mahdottoman tehtävän edessä: yksi uhraa itsensä lapsilleen, toinen yrittää sovittaa tai pyyhkiä pois epäonnistunutta äitiyttään.

Viidennessä osassa Patrick käy toden teolla tiliä äitinsä kanssa, tämän hautajaisissa. Viides osa muistuttaa melko paljon sarjan kolmatta osaa. Patrick on kuivilla ja näyttää saavuttaneen jonkinlaisen tasapainon. Hän yrittää ymmärtää menneisyyttään ja vanhempiaan mutta päästä samalla niistä irti, kohti omaa elämää. Ympärillä pyörivät kirjasarjasta tutut henkilöhahmot, joiden kautta ivataan taas yläluokan tyhjänpäiväisyyttä sekä ihmisten pinnallisuutta ja itsekeskeisyyttä.

Loppujen lopuksi on sarjan päätöksenä onnistuneempi kuin hajanainen ja liian selittelevä kolmas osa. Tässäkin kirjassa sorrutaan tosin alleviivaamaan Patrickin ajatuksia ja henkistä kasvua. Harmittavaa on myös se, että Patrickin vaimo ja lapset jäävät tässä kirjassa sivuhenkilöiksi. Mutta kokonaisuutena kirja toimii, ja hautajaiskohtaus on varsin herkullinen kuvatessaan omaisten erilaisia mietteitä seremonian aikana.

Toivoa sopii oli epäilyistäni huolimatta varsin hyvä jatko Patrick Melrosen tarinalle. Odotukset eivät tosin olleet kovin korkealla toisen ja kolmannen osan pettymyksen jälkeen, mutta kyllä kahden viimeisen osan teemat olivat kiinnostavampia ja paremmin käsiteltyjä kuin kahden edellisen kirjan. Kokonaisuutena sarjassa oli makuuni liikaa toisteisuutta, liikaa päihteitä, liikaa selittelyä ja liikaa Patrickia, mutta siinä oli myös maukasta ironiaa, viiltävää julmuutta ja kiinnostavia huomioita.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Laurila, KirjaluotsiMai Laakso, Opus eka ja Siina.

Edward St Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V (Mother's Milk, 2005, At Last, 2011)
Suom. Markku Päkkilä
Otava, 2018

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Tara Westover: Opintiellä


Kiinnostuin Tara Westoverin Opintiellä-muistelmista parista syystä. Ensinnäkin minulla on loppumaton kiinnostus erilaisia suljettuja aatteellisia yhteisöjä kohtaan. Westoverin varhaista elämää hallitsivat useammatkin erilaiset ääriaatteet. Westover kasvoi mormoniperheessä, joka uskonnon lisäksi harjoitti vainoharhaisen isänsä johdolla survivalismia ja homeopatiaa ja vastusti muun muassa länsimaista lääketiedettä ja koululaitosta. Perhe valmistautui maailmanloppuun ja Jeesuksen toiseen tulemiseen, vastusti hallituksen kontrollia ja noudatti isän tulkintoja Raamatusta ja Mormonin kirjasta.

Toinen syy kiinnostukseeni olivat kommentit, joissa kirjaa kehuttiin oppimisen ja koulutuksen ylistykseksi. Täysin puutteellisesta kotikasvatuksestaan huolimatta Westover pääsi opiskelemaan – ensin mormoniyliopistoon ja sen jälkeen Cambridgeen. Herkistyin jo etukäteen opintojen maailman avautumisesta.

Todellisuudessa Opintiellä kertoo ennen kaikkea Westoverin ongelmallisesta, väkivaltaisesta ja valtaa väärin käyttävästä perheestä, ei niinkään aatteista tai oppimisestakaan. Westover kuvaa tarkasti perhettään koetelleita onnettomuuksia ja kohtaamaansa perheväkivaltaa. Kokemukset ovat järkyttäviä, mutta niiden yksityiskohtien lukemisesta tulee auttamatta hiukan tirkistelevä olo. Yksityisen perhehelvetin rinnalla kirjan yleisemmät teemat jäävät vähemmälle huomiolle.

Westoverit ovat mormoneja mutta omassa yhteissössäänkin ulkopuolisia. Heidän uskonnollisuuttaan tuntuu värittävän toisaalta isän vainoharhaisuus, toisaalta erityisesti naisiin kohdistuva siveellisyyden vaatimus. Uskonnon teema näkyy eniten siinä, kuinka perheen miehet käyttävät uskontoa lyömäaseena – Westover ei kirjassaan juurikaan käsittele mormonismia tai uskonnollisuutta yleisemmällä tasolla tai sitä, mitä ne hänelle itselleen merkitsevät.

Olin odottanut kirjassa erityisesti osuutta, jossa Tara pääsee opiskelemaan. Pettymyksekseni opintoja kuvaavat osuudet jäivät kirjassa aika vaisuiksi, eikä odottamaani oppimisen ylistystä tullutkaan. Koulutuksen merkitys on silti kiistaton: se merkitsee Taralle vapautumista perheen vallasta, maailman avautumista, oman historian ymmärtämistä. Opiskelulla ja koulutuksella on valtava merkitys, mutta silti kirjasta jää puuttumaan jonkinlainen innostava tunne opiskelun ilosta. Westoverille koulutuksen merkitys onkin ehkä jossain muualla. Ilman koulutusta ihminen on alttiimpi kontrollille, valheille, muunnelluille totuuksille – koulutettu ihminen voi muodostaa oman totuutensa, vaikka se olisikin vaikeaa ja tuskallista.

Opinitellä oli kieltämättä mukaansa tempaavaa luettavaa. Westoverin selviytymistarina koukuttaa, vaikka läheskään kaikki sen yksityiskohdat eivät kiinnosta. Kirjallisuutena Opintiellä ei tee suurta vaikutusta, vaikka Westover aivan pätevästi kirjoittaakin. Teemat ovat kuitenkin kiinnostavia, ja ne kannattelevat tarinaa loppuun asti.

Opintiellä ovat olleet myös Kirjakko ruispellossa, Kirjaluotsi, Kirsi ja Leena Lumi.

Tara Westover: Opintiellä (Educated, 2018)
Suom. Tero Valkonen
Tammi, 2018

torstai 31. tammikuuta 2019

Hyllynlämmittäjät 2019 sekä katsaus viime vuoden haasteeseen


Osallistuin viime vuonna ensimmäistä kertaa Hyllynlämmittäjät-haasteeseen, jossa luetaan lukematta jääneitä kirjoja omasta hyllystä. Miten haaste sujui?

Aika hyvin, sanoisin, sillä  luin kokonaista 10 hyllynlämmittäjää. Ja mikä parasta, hyllynlämmittäjien määrä on konkreettisesti vähentynyt, sillä luin myös haasteen ulkopuolelta pari hyllynlämmittäjää, ja lisäksi olen lukenut melkein kaikki viime vuoden aikana hankkimani kirjat, eli hyllyyn ei ole kertynyt uusia hyllynlämmittäjiä vanhojen tilalle.

Nämä kirjat luin:

Donna Tartt: Tikli
Gwen Bristow: Celia Garth.
Paolo Giordano: Ihmisruumis.
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut.
John Galsworthy: Omenapuu.
Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat.
Kamila Shamsie: Poltetut varjot.
Muriel Barbery: Siilin eleganssi.
Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto.
T.S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats. 

Näistä erityisen mieluisia olivat Tikli, Ihmisruumis ja Omenapuu.

Lukematta jäivät Joel Lehtosen Putkinotko ja Daniel Mueenuddinin: Hunajaa ja tomua. Koska haluan edelleen lukea nämä hyllynlämmittäjät, ne pääsevät mukaan myös tämän vuoden haasteeseen.

Näiden lisäksi valitsin haasteeseen seuraavat kirjat:

John Irving. Minä olen monta. Irving on vanha suosikkini, jonka kirjoja en kuitenkaan ole lukenut moneen vuoteen. Minä olen monta herätti kiinnostuksen ilmestyessään, mutta lukematta sekin on jäänyt.

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen. Luin joskus nuorena Joenpeltoa, mutta en oikein päässyt kirjoihin sisälle. Ehkä Joenpelto uppoaisi paremmin näin vanhempana.

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita. En ole lukenut mitään Korhoselta, ja myönnän suhtautuvani ennakkoluuloisesti hänen kirjoihinsa: epäilen etteivät ne ole minua varten. Mutta ennakkoluujen ei saa antaa liikaa hallita lukuvalintoja!

W. Somerset Maugham: Kirje. En yhtään tiedä, mitä odottaa tältä kirjalta. Ihan sokkona lähden lukemaan.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet. Miksiköhän tämäkin on jäänyt lukematta, vaikka kirja on koko ajan kiinnostanut...

Riitta Rossilahti: Kuunsillalla. Vuodenaikarunoja haikujen ja tankojen muodossa. Vaikuttaa aika ihanalta.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous. Fantasiasatu ja dystopiahelvetti. Voi olla joko ihan minun juttuni tai sitten ei ollenkaan.

Maria Peura: Tunkeilijat. Olen pitänyt todella paljon Peuralta lukemistani kirjoista, joten en ihan ymmärrä, miksi en ole tätä saanut luettua.

Merja Otava: Kuuvuosi. Rakastin Otavan Priskaa nuorena (ja rakastan edelleenkin), mutta en ole lukenut mitään muita hänen nuortenkirjojaan. 

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan. Mazzarellaa olen lukenut ihan liian vähän. Lähden korjaamaan sitä erhettä tällä vanhenemista käsittelevällä kirjalla.

Katsotaan, miten tänä vuonna käy. Luenko hyllynlämmittäjiä yhtä ahkerasti kuin viime vuonna? Saanko vihdoin luettua Putkinotkon? Palataan asiaan vuoden päästä.