keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

 

"Hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus. Kävelemme taas kadunvälin verran. Hiljaisuus. Hän katsoo etäisyyteen. Annan hänen viedä, sovitan askeleeni hänen askeliinsa. En puhu, en painosta. Taas hiljainen kadunväli.
"Se Josephine Herbst", äiti sanoo. "Se kyllä ehti mennä ja touhottaa, vai mitä?"
Helpottuneena ja iloisena puristan häntä kylkeäni vastan.
"Eikä edes tiennyt mitä teki, mutta kyllä, se ehti mennä ja touhottaa."
"Kateeksi käy", äiti tokaisee minulle. "Kateeksi käy, että se eli elämänsä enkä minä elänyt omaani." 

Vivian Gornick kävelee äitinsä kanssa New Yorkin kaduilla puhuen ja muistellen menneitä aikoja. Kuulostaa kenties herttaiselta, mutta on todellisuudessa jotain ihan muuta. "Suhteeni äitiini ei ole hyvä", Gornick toteaa ykskantaan muistelmateoksensa ensisivuilla. Suhde on kiihkeä, raivoisa, uupunut, itseään toistava. Ja kuitenkin äiti ja tytär kävelevät ja puhuvat. Menneisyyden muisteleminen toimii yhdistävänä tekijänä naisten välillä, eikä Vivian koskaan kyllästy kuulemaan esimerkiksi tarinaa siitä, kuinka äiti hankki itselleen työpaikan Vivianin ollessa lapsi. (Äiti jätti työn kahdeksan kuukauden jälkeen, koska Vivianin isä "oli surkeana" vaimon työpaikan takia.)

Toisissamme kiinni kuvaa äidin ja tyttären monimutkaisen suhteen lisäksi Vivianin matkaa lapsuudesta aikuisuuteen. Kirja etenee sirpalemaisina palasina nykyhetken kävelyretkistä menneisyyden muistoihin. Aluksi palaset tuntuvat irrallisilta, mutta vähitellen alkaa muodostua tarkempi kuva. Kerrostalo Bronxissa, talo täynnä naisia (ainakin Vivianin muistoissa), "kokonaan juutalainen talo". Vivianin lapsuutta ja nuoruutta hallinneet naiset, kaksi kilpailevaa voimaa: äiti ja naapurin Nettie. Vivianin halu kirjoittaa, oman sisäisen tilan löytyminen. Rakkaus, työ, elämä.

Gornick kirjoittaa tarkasti ja terävästi. Kohtaukset ovat usein kuin välähdyksiä eletystä elämästä, pieniä hetkiä, joiden syitä ja seurauksia ei välttämättä avata lukijalle. Rivien väliin jää paljon tulkittavaa. Jotkut välähdykset kuvaavat elämän käänteentekeviä hetkiä, toiset arkisia rutiineja – jotkut ovat pieniä tunnelmapaloja. Välähdykset täydentävät toisiaan, mutta niissä on myös satunnaisuutta ja irrallisuutta. Ehkä juuri tästä syystä kirja tuntuu niin elävältä: kyse on muistoista, ei tarinasta. Me muistamme jotkut asiat ja unohdamme toiset – lataamme mielessämme tietyt hetket täyteen merkityksiä ja annamme toisten hetkien lipua ohi.

Toisissamme kiinni kutsuu minua jo nyt palaamaan seuraansa. Kulkemaan kaupungin katuja, kumartumaan keittiön ikkunasta seuraamaan naapuruston elämää, miettimään naisen elämää ja sen rajoja. Jään miettimään Viviania ja hänen äitiään – heidän vihaansa ja rakkauttaan – pitkäksi aikaa.

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Tuijata, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa.

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni (Fierce Attachments, 1987)
Suom. Arto Schroderus
Gummerus, 2021

torstai 4. maaliskuuta 2021

Han Kang: Valkoinen kirja

 

Mitä tulee mieleen sanasta valkoinen? Puhtaus? Tyhjyys? Lumi? Pilvet? Syntymä vai kuolema? Kastemekko vai käärinliinat? Valkoinen on tyhjä kangas tai paperi, jolle ei ole vielä kirjoitettu mitään. Valkoisen eri sävyissä voi nähdä kaikki muut värit.

Han Kangin Valkoinen kirja on kuvaus elämänmittaisesta surusta, kaipuusta ja rakkaudesta jotakin poissa olevaa kohtaan. Han Kangin isosisko kuoli vain muutaman tunnin ikäisenä. Sisko ei ole koskaan ollut osa Han Kangin elämää, ja silti hän on siinä ikuisesti mukana. Siskon kuolema merkitsee myös elämää – ilman isosiskon kuolemaa pikkusiskoa ei kenties olisi lainkaan olemassa.

"Hän jatkoi matkaansa lumihiutaleiden viuhuessa voimalla hänen kasvojaan ja vartaloaan vasten. Mitä se oikein oli? Tämä kylmyys ja vihamielisyys? Samalla hauras ja katoava, mutta niin pakahduttava kauneus?"

Han Kang kuvittelee kirjassa sisarelleen elämän ja kuvaa samalla omaa suruaan. Tunnelma on hiljainen ja kaunis, siinä on samaa herkkyyttä ja haurautta kuin Kangin listaamissa valkoisissa asioissa. Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joita rytmittävät mustavalkoiset valokuvat. Sitä voisi kuvata pienoisromaaniksi tai muistelmaksi, mutta eniten se ehkä muistuttaa runoutta tai henkilökohtaista muistikirjaa. Taru Salmisen käännös on kaunista ja vaivattomasti etenevää tekstiä.

Valkoinen kirja on kolmas Kangilta lukemani teos, enkä voi kuin ihailla hänen taitoaa ja monipuolisuuttaan kirjailijana. Valkoinen kirja on näistä teoksista ehdottomasti kaunein ja siihen on helppo rakastua. Toisaalta se keskustelee kiehtovasti Vegetaristin ja Ihmisten tekojen kanssa: niistä löytyy samoja surun ja kuoleman teemoja, vaikka sävyt ovat tummempia ja väkivaltaisempia.

Valkoisen kirjan ääreen on hyvä hiljentyä ja pysähtyä miettimään sen esiin nostamia ajatuksia ja mielikuvia. Suosittelen lukemaan hiljaisuudessa, kenties kirkkaana pakkaspäivänä kun pienet jääkiteet kimaltavat ilmassa.

Valkoisen kirjan ovat lukeneet myös tuijata, Kirjakko ruispellossa ja riitta k.

Han Kang: Valkoinen kirja, 2016
Suom. Taru Salminen
Kansi: Douglas Seog
Gummerus, 2021