sunnuntai 31. elokuuta 2014

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty


"Tulevaisuus ahdisti Gauria mutta piti samalla hänet hengissä. Se oli edelleen hänen ravintoaan mutta myös hänen saalistajansa. Jokainen vuosi alkoi tyhjällä päiväkirjalla. Eräänlaisella painetulla ja sidotulla kellolla. Gauri ei ollut milloinkaan kirjoittanut päiväkirjoihinsa vaikutelmiaan. Sen sijaan hän oli kirjoittanut niihin aineiden luonnoksia tai tehnyt niihin laskutehtäviä. Jo lapsena hän oli pelännyt jokaista päiväkirjan sivua, jonka joutuisi kääntämään esiin ja täyttämään vielä kokemattomilla asioilla. Se oli kuin portaiden nousua pimeässä. Mikä takasi, että edessä oli vielä yksi joulukuu?"

Jhumpa Lahiri on yksi lempikirjailijoistani. Muutama vuosi sitten ihastuin kerta heitolla Kaima-romaaniin, ja novellikokoelmat Tämä siunattu koti ja erityisesti Tuore maa tekivät vielä suuremman vaikutuksen. Lahirin niukan toteava ilmaisutapa, taitava ihmiskuvaus ja melankolia tehoavat ja osuvat suoraan oman kirjamakuni maaliin. Tulvaniitty olikin kirjavuoteni odotetuimpia teoksia, ja nyt kirjan luettuani olen entistä ihastuneempi. Kirja saattaa nousta Tuoreen maan rinnalle henkilökohtaiseksi Lahiri-suosikikseni.  

Mari A kirjoittaa omassa blogijutussaan, että Tulvaniitty on aivan erilainen kuin Lahirin aiemmat teokset. Olen samaa mieltä: Lahiri on tosiaan uudistunut, ja vaikka Tulvaniityssä on paljon aiemmista kirjoista tuttujakin elementtejä, kirja on myös monella tavoin erilaista Lahiria. Perheistä ja sukulaissuhteista Lahiri on kirjoittanut aina, mutta nyt hänen perheensä tuntuu olevan aivan uudella tavalla kiinni historiassa ja yhteiskunnassa. Ja vaikka tässäkin kirjassa osa henkilöhahmoista on maahanmuuttajia, eivät maahanmuuttajateema tai kulttuurien väliset erot nouse Tulvaniityssä samalla tavalla keskeisiksi aiheiksi kuin Lahirin aiemmissa kirjoissa.

Tulvaniitty alkaa tarinana veljeksistä. Subhash ja Udayan varttuvat yhdessä Kalkutassa 1950-luvulla. Veljekset ovat hyvin läheisiä erilaisista luonteistaan huolimatta. Myöhemmin erilaiset persoonallisuudet kuitenkin kuljettavat veljeksiä eri suuntiin. Rauhallinen ja sisäänpäinkääntynyt Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin – kiihkeä ja levoton Udayan puolestaan kiinnostuu yhä enemmän Intian yhteiskunnallisista oloista ja liittyy maolaiseen liikkeeseen, naksaliitteihin.

Veljesten rinnalle tarinaan nousee muitakin henkilöitä, ennen kaikkea Gauri, joka Subhashin tavoin lähtee Intiasta Yhdysvaltoihin. Minulle juuri Gaurin tarina nousi kirjassa keskeiseksi. Gauri on äärimmäisen kiinnostava henkilöhahmo, nainen joka yrittää tasapainotella kodin ja oman uran, menneisyyden ja nykyhetken, perinteiden ja uuditusten välillä. Gauri on ristiriitainen, surullinen, suututtava ja voimakas nainen. Hän tekee virheitä, tuomittaviakin tekoja mutta Lahiri tekee hänestä inhimillisen ja ymmärrettävän.

Tulvaniitty on kirja salaisuuksista, joita ihmiset kantavat mukanaan. Salaisuudet syntyvät halusta suojella itseä tai muita, ne liittyvät pelkoon ja häpeään mutta myös rakkauteen. Ne myös määrittävät voimakkaasti henkilöiden välisiä suhteita, ja lukija miettii kuinka hyvin nämä ihmiset tuntevat läheisensä joita rakastavat, ihailevat ja vihaavat. Kuinka hyvin itse tunnemme läheisemme, kuinka voimme ymmärtää muiden valintoja ja tekoja?

Kirja kertoo myös Intian lähihistoriasta. Historiasta, joka luultavasti on useille länsimaalaisille tuntematon tai ainakin hämärän peitossa. Myös maahanmuuttaja saa huomata entisen tutun maailman muuttuvan vieraaksi. Kuten Yhdysvaltoihin juuri muuttanut Gauri toteaa uutisia katsoessaan: "Ne käsittelivät aina Yhdysvaltojen asioita ja toimintaa. [...] Kalkutasta ei kerrottu mitään. Täällä ei puhuttu siitä, mikä oli kalvanut Kalkuttaa, muuttanut Gaurin elämän ja lyönyt sen pirstaleiksi." Aikaisemmin Lahiri on kuvannut kirjoissaan maahanmuuttajuutta ennen kaikkea vierauden kokemuksen kautta, mutta Tulvaniityssä hän paneutuu syvemmälle maahanmuuton ja lähtemisen mahdollisiin taustoihin ja siihen, mikä vierautta kenties aiheuttaa.

Lahiri kertoo tarinansa tuttuun tapaansa harkitulla kielellä, joka soi kauniisti Sari Karhulahden suomennoksessa. Ilmaisutapa on viileä ja merkityksiä piilotteleva, ja vaikka Lahirin kieli ei ole vaikeaa se vaatii tiettyä keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Tulvaniitty kutsuu rauhoittumaan tarinan ja kerronnan äärelle ja jättää jälkeensä hiukan surumielisen mutta kirkkaan jälkihehkun.

Tulvaniityn ovat lukeneet ainakin Hanna, Arja, Tuijata, Omppu ja Jonna.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (The Lowland, 213)
Suom. Sari Karhulahti
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2014 

torstai 21. elokuuta 2014

Helen Walsh: Englantilainen tragedia




"Joillakin ihmisillä on niinku sellainen mieletön tarve tehdä jotain, eikö? Jättää jälkensä ennen ku noutaja tulee. Mutta niillei oo lahjoja siihen. Niillei oo vittu mitään. Mutta sulla on, Robbie. Sulla on hela hoito – etkä sä välitä paskaakaan."

Englanti, Warrington, vuonna 1975. Robbie Fitzgerald on matkalla kotiin raskaana olevan vaimonsa ja pienen poikansa luokse. Lumisade on muuttanut Orfordin ankean lähiön hetkeksi kauniiksi, ja Robbie on täynnä riemukasta intoa. Hänen suuri unelmansa, unelma musiikista on juuri toteutumaisillaan.

Warrington, vuonna 1981. Robbie pitää huolta perheestään ja tuntee uhranneensa omat unelmansa perheen paremman tulevaisuuden eteen. Vaimo Susheela on pyrkinyt häivyttämään malesialaiset juurensa mahdollisimman tarkkaan: entisestä Susheelasta on tullut paikkallisten murretta säälittävästi jäljittelevä Sheila. Perheen poikaa Vincentiä kiusataan koulussa armottomasti, mutta onneksi pikkusisko Ellie kuuluu selviytyjiin.

Warrington, vuonna 1989. Jokaisella Fitzgeraldin perheen jäsenellä on omat salaisuutensa ja piilopaikkansa. Vincent ja Ellie elävät nuoruuttaan, johon kuuluvat öiset menot, Manchesterin klubit ja homobaarit.Vanhemmille ei todellakaan kerrota kaikkea mitä tapahtuu, ja miksi kerrottaisikaan. Onhan Robbiella ja Sheilallakin ollut omat salaisuutensa, joista lapset ovat päässeet perille vain vahingossa.

Helen Walshin romaani vyöryttää lukijan eteen yhden perheen tarinan. Suomenkielisen nimensä mukaisesti Englantilainen tragedia on todellakin tragedia, tarina ihmisistä joiden mahdollisuuden onneen olosuhteet ja omat väärät valinnat tuntuvat jatkuvasti tuhoavan. Kirja on paitsi tarina perheestä, myös kertomus muukalaisuudesta, juurettomuudesta, unelmista, rasismista, päihteistä ja rakkaudesta. Teemoja on siis paljon, ehkä hiukan liikaakin yhteen kirjaan. Walsh selviytyy toisista aiheista paremmin kuin toisista, ja välillä hän sortuu turhaan selittelyyn ja mustavalkoisuuteen. Kirjassa on kuitenkin sellaista nuoruuden paloa ja vimmaa, joka osaltaan selittää ja oikeuttaakin rönsyilyn ja kliseet. 

Walshin tarina onkin selkeästi tarina nuoruudesta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että ajan kuluessa ja henkilöhahmojen vanhentuessa huomio siirtyy Sheilasta ja Robbiesta näiden lapsiin. Kirjan henkilöitä ajavat eteenpäin levottomuus, oman identiteetin etsiminen ja suurten elämysten  kaipuu. Kiihkeä halu kokea jotakin suurempaa ja kauniimpaa on ominaista kolmekymppiselle Robbielle ja aikuisuuden ja nuoruuden rajalla häilyville Ellielle ja Vincentille: kauneutta etsitään musiikista, kirjoittamisesta, huumeista ja seksistä. Henkilöt ovat lätkässä, he pitävät ihan vitun hauskaa, he ovat taivaassa – kunnes koittaa jälleen yksi harmaa maanantaiaamu, jälleen yksi harmaa viikko.

Kaikkein uskottavimmillaan Walsh taitaa olla juuri nuoruutta kuvatessaan. Kirjan henkilöistä säteilee nuoruuden uhmaa ja uskoa omaan kuolemattomuuteen. Henkilöt esittävät itseään, hiovat maneereitaan ja nokkeluuksiaan ja uskovat maailman kauneuden avatuvan juuri heille aivan erityisellä tavalla. Kaiken tämän kiteytymä on Vincent Fitzgerald, joka palvoo kauneutta suurimpana jumalana, ja jonka sankareita ovat Morrissey, The Cure ja Leonard Cohen. Aivan yhtä onnistuneesti Walsh ei tavoita esimerksi vanhemmuuden tai vanhenemisen tuntoja, vaan niissä on kokemuksellisuuden sijaan ulkokohtaisuuden ja ulkoa opettelun tuntua.

Luulen, että olisin myös itse eläytynyt ja ihastunut tähän kirjaan enemmän nuorempana. Kirja oli nytkin ihan hyvä ja paikoitellen hyvin mielenkiintoinen, mutta se ei tuntunut aiheiltaan tai tyyliltään kovin omaperäiseltä. Vierastin myös hiukan sitä, kuinka Walsh tuntui ajoittain romantisoivan kurjuutta ja estetisoivan traagiset tapahtumansa. Ehkä siksikään kirja ei jättänyt kovin voimakasta tunnejälkeä. Jos henkilöiden elämään onnistuu sulkeltamaan syvemmälle kuin itse nyt pystyin, kirja varmasti myös koskettaa viiltävämmin.

Englantilaisen tragedian ovat lukeneet myös Zephyr, Katri ja noora.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia (Once Upon a Time in England, 2008)
Suom. Jonna Joskitt
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2009 

maanantai 18. elokuuta 2014

Kesäloman lukusuunnitelmia ja muita pikku-uutisia


Kesälomani alkoi perjantaina: edessä on siis neljä viikkoa suloista lekottelua. Elokuun loppu on ihanaa aikaa, melkeinpä parasta aikaa kesässä. Pimenevät illat, loppukesän tuoksut ja syksyn aavistus jonka voi tuntea ilmassa – kesän vaihtuminen syksyyn on tunnelmallista ja innostavaa aikaa. Kelpaa siis viettää lomapäiviä.


Kesälomalla ajattelin lukea jonkun tiiliskiven...


...tai jotakin vähän ohuempaa...


...tai sitten vain jotakin ihanaa.

 
Mitä te olette ajatelleet lukea syksyn saapuessa?

Muihin lomasuunnitelmiin kuuluu ainakin matka Madeiralle, oopperaa, kuvataidetta ja pitkiä kävelyretkiä. Ja toivottavasti myös blogeja.

Blogeista puheen ollen, päätin laittaa ainakin kesäloman ajaksi blogiin sanavahvistuksen päälle kommentointiin. Roskapostin määrä on viime aikoina noussut ärsyttävän suureksi, ja ajattelin nyt kokeilla vaikuttaako sanavahvistus siihen mitenkään.

Samettisia elokuun iltoja ja omenantuoksuisia syysaamuja kaikille!

tiistai 12. elokuuta 2014

Risto Rasa: Hiljaa, nyt se laulaa


Yö oli himmeä, nyt linnut
alkavat laulunsa, crescendo,
on posteljoonin aika.

Risto Rasan runoissa ihminen elää rauhallista rinnakkaiseloa luonnon kanssa. Sää, vuodenajat ja eläinten puuhat rytmittävät ihmisen elämää ja arkea yhtä lailla kuin rakastuminen, vanheneminen tai vaikkapa siivoaminen. Luonnonilmiöt rinnastuvat usein ihmisen ajatuksiin tai tuntemuksiin: rauha, surumielisyys tai ikävä jota ihminen tuntee heijastuvat samankaltaisuuksina maisemissa joita hän katselee.

Luonto onkin Rasan runoissa vahvasti ihmisen havaitsema ja tulkitsema. Eläimissä voidaan nähdä inhimillisiä piirteitä – kasvit näyttäytyvät erilaisina kun niitä verrataan ihmisiin. Kuuset kannattelevat hameitaan ja hyönteiset käyvät katulampun valossa röntgenissä. Sade kohahtaa kuin katsomo. Vastaavasti ihminen voi löytää ilmaisun omille tunteilleen vain vertaamalla niitä johonkin luonnossa kohtaamaansa.

Katselen kurkia.
Tämä on surua, tämä on surua,
siivet tuhkaa.

Luontoaiheiden ohella tässä kokoelmassa nousee esille myös parisuhteen ja rakkauden tematiikka. Kirjan sivuilta voi löytää parisuhteen koko kirjon ihastumisesta kaipaukseen, läheisyydestä pettymykseen. Kaikki ilmaistuna rasamaisen vähäeleisesti ja pelkistetysti. Ja luonnollisesti myös rakastetun hahmon voi löytää maisemasta.

Kuljen polkua alas,
          viljapalmikot, rannassa veneet,
sinun hiustesi terva.

Rasan lukeminen on rauhoittavaa ja tyynnyttävää. Runot ovat helppoja, mutta eivät suinkaan tyhjänpäiväisiä. Niiden pariin voi palata kerta toisensa jälkeen eivätkä ne menetä mitään viehätyksestään. Pelkistetyinkin runo, vain yksittäinen rivi sivulla, voi olla kuin ikkuna maalmaan. 

Rasasta on kirjoittanut myös Jenni.

Osallistun tällä kokoelmalla Saran runohaasteeseen.

Risto Rasa: Hiljaa, nyt se laulaa
Otava, 1974

torstai 7. elokuuta 2014

Susan Sellers: Vanessa & Virginia


Kaksi sisarta. Kuvataiteilija ja kirjailija. Vanessa ja Virginia.

Kaksi elämää täynnä menetyksiä, rakkautta ja murtumisia. Risteileviä rakkauksia ja särkyneitä mieliä. Ja taidetta. Vanessa Bellin ja Virginia Woolfin tarinassa riittäisi aineksia useampaankin romaaniin, niin paljon dramatiikkaa, yllättäviä käänteitä, kiehtovia yksityiskohtia ja tragiikkaa kahden kuuluisan naisen elämään mahtui. Susan Sellersin esikoisromaani kertoo yhden version tästä tarinasta.

"Kumpikaan meistä ei oivaltanut, kuinka paljon uhrasimme siinä sivussa. Lepyttelimme toinen toistamme liioittelemalla eroavaisuuksiamme, luopumalla kaikista vaatimuksista toisen alueella. Minä, aina vähemmän taitavana kielellisesti kuin sinä, luovutin sanat sinulle kokonaan. Itselleni otin maalauksen."

Sellersin tarina on Vanessan tarina. Vanessa on kirjan kertojaminä, jonka kautta tapahtumat – ja Virginia – nähdään. Virginia on ihailtu, kadehdittu ja rakastettu, mutta kuitenkin sivuhenkilö kirjassa ja Vanessan elämässä, jonka täyttävät taide, lapset ja rakkaussuhteet. Maalaaminen ja kuvat ovat Vanessalle tapa hahmottaa maailmaa, vaikka hän jatkuvasti kyseenalaistaa taiteensa ja lahjakkuutensa. Sellers korostaakin kerronnassaan Vanessan visuaalisuutta ja aistillisuutta: Vanessa kokee maailman vahvasti värien, muotojen ja koskettamisen kautta. Hän työntää kätensä multaan, koskettelee kankaita hyväillen, silittää rakastettunsa ihoa. Sellers haluaa kuitenkin tuoda esille myösVanessan älyllisen puolen: siitä kertoo sekin että nimenomaan Vanessasta on tehty kertoja, sanojen käyttäjä.

Vanessa & Virginia on kirja, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin lopulta pidin. Virginia Woolf on ollut minulle pitkään tärkeä ja rakas kirjailija, ja myös Bloomsburyn ryhmä ja koko 1900-luvun alun Englanti ovat loputtoman kiehtovia. Tarinan kertominen Vanessa Bellin näkökulmasta kuulosti myös kiinnostavalta, ihan senkin takia etten tiennyt Vanessasta läheskään yhtä paljon kuin Virginiasta.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että Vanessa & Virginia oli minulle pieni pettymys. Kirja nosti useamman kerran mieleeni kysymyksen, toimisiko se itsenäisenä tarinana jos lukija ei tietäisi mitään taustalla olevista oikeista ihmisistä ja tapahtumista. Ja päädyin siihen, että Sellersin kirja ei ole kyllin vahva – että sen viehätys perustuu liiaksi kurkisteluun ja tuttujen asioiden tunnistamiseen. Kirjassa on paljon irrallisia viittauksia ihmisiin ja tapahtumiin, jotka eivät kuitenkaan tuo tähän tarinaan mitään lisäarvoa, ja niistä jääkin vähän name droppilun tuntu. Jos kirjaan yritti suhtautua vain tarinana ja kaunokirjana, sen merkityksellisyys tuntui pakenevan.

Tämä on tietysti elämäkerrallisten romaanien (ja elokuvien) ongelma ihan yleisesti. Miten kertoa tarina ja luoda itsenäinen taideteos, sortumatta pelkkään selostamiseen ja kuvittamiseen? Miten puhaltaa kirjaan henki ja nostaa se yleisellä tasolla kiinnostavaksi? Parhaimmillaan elämäkerrallinen romaani onnistuu paitsi kuvaamaan henkilöitään niin aidosti, että lukija uskoo kirjailijan näkemykseen, myös nousemaan tositapahtumien yläpuolelle. Silloin kirjan kiinnostavuus ei enää riipu siitä, ovatko kirjan henkilöt eläneet oikeasti ja tapahtuivatko asiat tosiaan juuri tuolla tavalla. Tässä Vanessa & Virginia ei minun kohdallani onnistunut.

Sellersin kirja ei suinkaan ole huono. Sen fragmentaarinen rakenne on kiehtova ja tuo kirjaan miellyttävää ilmavuutta. Pidin myös siitä, millainen rooli Virginialle kirjassa annettiin:sisar oli Vanessalle tärkeä, mutta ei elämän keskipiste. Tämä oli Vanessan tarina. Minulle kirja kuitenkin jäi ulkokohtaiseksi. Positiivista on kuitenkin se, että kirja herätti halun lukea taas jotakin Virginialta itseltään.

Vanessan & Virginian ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, jaana, Minna, Zephyr, Salla, Jonna ja Maria.

Susan Sellers: Vanessa & Virginia (Vanessa and Virginia, 2008)
Suom. Soili Takkala
Kansi: Nina Kairisalo
Into,2013

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Vuosi kuvina -haaste: kuuma ja kuiva heinäkuu


Kesä kulkee ääripäästä toiseen. Kolean ja kostean kesäkuun jälkeen saapui heinäkuu helteineen. Sateet ovat päättäväisesti kiertäneet Helsingin, ruoho on muuttunut keltaiseksi ja puut rapisevat kuivuuttaan. En ole itse suuri helteiden ystävä, mutta olen kyllä nauttinut valosta ja lämmöstä pimeän talven jälkeen. Silti, kaipaisin kovasti myös kesäsateita ja raikkaampaa ilmaa.


Silloin kun ei ole ollut liian kuuma, kesä on kyllä tuntunut suloiselta. Kesälomaani on vielä kaksi viikkoa, mutta iltoihin ja viikonloppuihin on kuitenkin mahtunut paljon kesää: ystävien ja sukulaisten tapaamista, uimista, ulkona lekottelua, kesäherkkuja. Kahden viikon kuluttua alkaa myös varsinainen kesäloma, eli kesä jatkuu omalta osaltani vielä syyskuun puolellekin. Ja lomalla on toivottavasti puuhailun lisäksi aikaamyös pysähtyä ja vain olla.


Vuosi kuvina -haasteessa kesä näkyy vihreytenä ja rehevyytenä. Pienen ojan ylittävä silta on kadonnut näkyvistä heinien ja kukkien taakse, ja ihmiset ovat leiriytyneet Kumpulanlaaksoon.

Näkyyköhän syyskuun kuvissa jo syksyn värejä ja valoa?