maanantai 29. joulukuuta 2014

Kate Atkinson: Museon kulisseissa


"Patricia yrittää urheasti siivota arinaa ja sytyttää uutta tulta. Mutta kun hän sytyttää takan tulitikulla, se sammuu heti kun kaikki sytykkeet ovat palaneet. Hän raahaa Nellin makuuhuoneesta sähkötakan, ja me kyyhötämme ainoan lämmittimemme ympärillä ja haistelemme siitä lähtevää palavien hiusten epämiellyttävän kitkerää lemua. Me sytytämme enkelikellon kynttilät, jotta meillä olisi edes jonkinlainen liekki juhlan valona."

Ruby Lennox syntyy 1950-luvun alussa perheeseen, jonka kaikki jäsenet tuntuvat olevan jossain määrin tyytymättömiä ja haaveilevan toisenlaisesta elämästä. Tämä tyytymättömyys tuntuu kulkevan suvussa, sillä jo Rubyn isoäidin äiti tunsi elävänsä väärää elämää. Perheen tarina on täynnä hukattuja mahdollisuuksia, vääriä valintoja ja kohtalokkaita virheitä - lisäksi erityisesti suvun enkelikiharaisilla jäsenillä on valitettava taipumus kuolla ennenaikaisesti. Ruby itse vaikuttaa optimistiselta nuorelta neidiltä, mutta onko hänetkin loppujen lopuksi tuomittu toistamaan sukunsa virheet?

Museon kulisseissa etenee kahdessa aikatasossa. Jokainen luku kertoo ensin kronologisesti edeten Rubyn elämästä, kun taas lukujen alaviitteet valottavat suvun tarinaa, milloin 1800-luvulta, milloin ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Tarina rönsyilee moneen suuntaan, ja henkilöhahmojen seuraamiseen kaipaisi välillä jonkinlaista sukupuuta. Vähitellen irrallisista palasista alkaa kuitenkin hahmottua kokonainen tarina.

Kate Atkinsonin esikoisromaanissa on varsin paljon samoja elementtejä kuin  hänen tuoreimmassa kirjassaan Elämä elämältä. Molemmissa kirjoissa seurataan yhden perheen elämää lähihistorian Englannissa. Maailmansodilla on kirjoissa merkittävä rooli. Kuolema on alati läsnä, ja elämän pienet sattumukset sekä valinnat liikuttavat ihmisiä. Ihmisten tarinoista ja kohtaloista muodostuu kudelma, jonka irrallisia langanpäitä lukija saa solmia yhteen. Ja tietysti molemmat kirjat ovat läpikotaisin brittiläisiä.

Elämä elämältä -romaanissa ihastutti kirjan taidolla toteutettu idea yhä uudelleen alkavasta elämästä. Museon kulisseissa -kirjassa ei tällaista koukkua ole, eikä kirja muutenkaan ole yhtä hiottu tai ihastuttava kuin Elämä elämältä. Silti nautin tämän esikoisteoksen lukemisesta melkein yhtä paljon kuin nautin Elämä elämältä -kirjan parissa. Vaikka Museon kulisseissa tuntui alussa hajanaiselta ja sortui välillä turhaan jaaritteluun, siinä oli myös viehättävää kuplintaa, kertomisen riemua ja rakastettavaa rosoa. Pidin myös siitä, että brittiläinen nostalga näyttäytyi tässä kirjassa asteen nuhjuisempana kuin Elämä elämältä -kirjan ajoittain hiukan liian siloitelluissa lavasteissa.

Joulun päiviin Museon kulisseissa tarjosi juuri sopivan paketin viihdettä, nostalgiaa, värikkäitä henkilöhahmoja ja dramatiikkaa. En jaksaisi aina lukea tämän kaltaisia viihdyttäviä lukuromaaneja, mutta suklaarasioiden, hyasinttien ja kynttilöiden aikaan ne sopivat kuin nakutettu.

Muissa blogeissa sanottua: Katja uupui vuoristoratamaisen romaanin äärellä; Marjan mielestä kirjaa oli työlästä lukea.

Kate Atkinson: Museon kulisseissa (Behind the Scenes at the Museum, 1995)
Suom. Leena Tamminen
Kansi / kannen kuva: Kirsikka Mänty / Sarah Perkins
Wsoy, 1997

perjantai 26. joulukuuta 2014

Vuosi kuvina -haaste: joulukuu ja koko vuosi


Joulupuuhastelut ja muut loppuvuoden kiireet ovat vieneet bloggaajan mukanaan. On ollut työkiireitä, pikkujouluja ja muita juhlia ja tietysti jouluvalmisteluja. Kaiken hulinan jälkeen joulun vietto on sujunut ihanan rauhallisesti ja leppoisasti. Kunnon talvikin saapui Helsinkiin juuri parahiksi jouluksi, ja olemme saaneet nauttia todellisista postikorttimaisemista – hohtavista hangista, talven valosta ja huurteisista öistä.

Joulupukki oli tänä vuonna hyvin kirjallisella tuulella, ja paketeista löytyi jopa neljä kirjaa. Ja mitä kirjoja! Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna,  Marisha Rasi-Koskisen Vaaleanpunainen meri, Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä ja  Antti Arnkilin Lauantaiesseet. Maltan tuskin odottaa, että pääsen noiden herkkujen kimppuun.

Nyt on aika kääriä pakettiin myös Vuosi kuvina -haaste, jossa on otettu kerran kuussa kuva samasta maisemasta. Tässä siis vuosi 2014, tammikuusta joukuuhun. Hyviä vuoden viimeisiä päiviä kaikille!













sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat


Ongelmallinen tapaus tämä Suomen Grantan kolmas numero. Kokoelma esittelee 20 nuorta suomalaista kirjailijaa, jotka siis kokoelman alaotsikon mukaan edustavat sukupolvensa parhaimmistoa. Ongelmallista ei ole nuoruuden määrittely (korkeintaan 40-vuotta) eikä parhaimmiston valitseminen – parhaushan on joka tapauksessa suhteellista ja tämän kokoelman valinnat ovat varmasti aivan päteviä.

Granta 3 on kuitenkin hyvin hajanainen ja laimea kokonaisuus. Ja tämä johtuu pääasiassa siitä, että yli puolet kirjan teksteistä on otteita kirjailijoiden tulevista romaaneista. Sinänsä voisi ajatella, että olisi mukavaa päästä kurkistamaan lempikirjailijoiden tuleviin tuotoksiin etukäteen. Tai tutustua ennalta tuntemattomien kirjailijoiden teksteihin pienten näytepalojen kautta. Käytännössä tämä ei kuitenkaan oikein toimi. Romaaniotteet jäävät irrallisiksi, koska harva näistä teksteistä toimii itsenäisenä kokonaisuutena.

Poikkeuksiakin joukossa on. Leena Parkkisen Huomispäivän aave on melkein kuin novelli ja herätti samalla kiinnostusta saada lukea koko tarina. Kaj Korkea-ahon romaaninäyte toimii varmasti jännityksen ystäville varsin hyvänä houkuttimena, sen verran kutkuttava asetelma tekstinpätkässä esitellään. Myös Miina Supisen teskti toimii vaikka ei tyyliltään minuun niin vedonnut.

Romaaninäytteiden lisäksi kokoelmassa on mukana seitsemän novellia sekä yksi kuunnelmakäsikirjoitus. Sofi Oksasen kuunnelma tuntui virkistävältä ihan senkin vuoksi, että se poikkesi tekstityypinä muista kokoelman jutuista. Ylipäänsä Grantan novellit jättivät tällä kertaa kovin laimean jälkimaun. Ihan kelpo juttuja, mutta ei mitään kovin säväyttävää. Marjo Niemen ja Jaakko Yli-Juonikkaan novellit nousivat hienovireisessä ahdistavuudessaan ehkä suosikeiksini. Sekä Niemen että Yli-Juonikkaan teksteissä oli sellaista avoimuutta ja haastetta, jota novelleilta usein kaipaan.

Seuraavaan Grantaan toivon vähemmän romaaninäytteitä ja mehevää teemaa.

Jennille jäi Grantasta sekava fiilis. Zephyr pohtii, keitä kokoelmassa olisi pitänyt olla.

Granta 3. Parhaat nuoret suomalaiset kertojat.
Toim. Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Elina Warsta
Otava, 2014

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Doris Lessing: Viides lapsi


"Onnea. Onnellinen perhe. Lovattit olivat onnellinen perhe. Sen he olivat valinneet ja sen he ansaitsivat."

Harriet ja David tapaavat 1960-luvun lopulla ja löytävät toisissaan heti sukulaissielut. He ovat vakavia ihmisiä, enemmän tarkkailijoita kuin toimijoita, eikä kumpikaan tunne oloaan luontevaksi aikana, joka korostaa vapaata rakkautta vanhojen perhearvojen sijaan. Harriet ja David haluavat nimenomaan kodin ja perheen. Suurperheen, kahdeksan tai jopa kymmenen lasta.

Harriet tuleekin pian raskaaksi, itse asiassa suunniteltua aikaisemmin, eikä pari ole vielä ehtinyt taloudellisesti valmistautua perheen perustamiseen. Onneksi Davidin isä on varakas. Ja onneksi Harrietin äiti tulee auttamaan Harrietia lapsen ja kodin hoitamisessa. Apu on edelleen tarpeen, kun nopealla tahdilla syntyy toinen lapsi, ja sitten kolmas ja neljäs. Neljännen lapsen jälkeen jo hiukan uupuneet vanhemmat päättävät pitää taukoa ennen seuraavan lapsen hankkimista.

Harriet tulee kuitenkin taas raskaaksi. Ja tällä kertaa raskaus tuntuu erilaiselta, vieraalta. Ja kun lapsi, Ben, sitten syntyy, sekin on vieras. Menninkäinen, peikko, neandertalin lapsi. Ben on vaivaannuttavan erilainen, pelottavakin, ja vähitellen hänen läsnäolonsa repii Harrietin ja Davidin perheonnen hajalle. 

Doris Lessingin Viides lapsi on intensiivinen pienoisromaani erilaisuudesta, vanhemmuudesta, valinnoista ja moraalista. Kirjassa on vain 160 sivua, mutta jokainen sivu on täynnä latausta, eikä lukijaa päästetä helpolla. Kirja on pintatasolla helppolukuinen, jopa koukuttava, mutta pinnan alle kätkeytyy hämmentäviä ajatuksia ja ristiriitoja, joihin ei tarjota helppoja vastauksia.

Lessingin kerronta on neutraalia ja hiukan etäistä, mikä osaltaan lisää erilaisten tulkintojen mahdollisuutta. Tarina on periaatteessa realistinen, mutta Benin hahmo pakenee realistisia ja tieteellisiä selityksiä. Onko Ben tosiaan jonkinlainen luonnonoikku vai näkeekö ympäristö hänet sellaisena? Onko Benin hahmo vain symboli erilaisuudelle tai uhkaavalle ulkomaailmalle ? Miksi erilaisuutta on niin vaikea hyväksyä, varsinkin jos erilaisuudelle ei ole selitystä? Kirjassa Harriet yrittää epätoivoisesti saada jonkinlaisen diagnoosin siitä, mikä Ben oikeastaan on, mutta viralliset tahot määrittelevät Benin jatkuvasti normaaliksi. Onko helpompaa sanoa lapsen olevan normaali kuin hyväksyä selittämätön ja pelottava erilaisuus – vai onko Ben erilainen vain Harrietin silmissä?

Rakentamalla Benistä määritelmiä ja tulkintoja uhmaavan hahmon Lessing onnistuu käsittelemään erilaisuutta aidosti pelottavana ja häiritsevänä ilmiönä. Hän kysyy myös millaiset keinot ovat sallittuja silloin, kun tunnemme erilaisuuden uhkaavan omaa onneamme? Ja luonnollisesti Viides lapsi saa pohtimaan vanhemmuutta ja äitiyttä erilaisista kulmista. Onko vanhempien rakastettava kaikkia lapsiaan tasapuolisesti? Entä millainen rooli syyllisyydellä tai velvollisuudentunnolla on rakkaudessa? Nämä ovat vain muutamia niistä ajatuksista, joita Viides lapsi herättää.

Viides lapsi on loistava kirja. Se on haastava, hämmentävä, ahdistavakin, mutta juuri siksi niin vaikuttava. Lessingin esittämiä kysymyksiä ei voi unohtaa kirjan kansien sulkeuduttua.

Moni bloggaaja on kirjoittanut Viidennestä lapsesta, esimerkiksi Booksy, Mai Laakso, Hanna ja SuketusJenni on lukenut sekä Viidennen lapsen että sen jatko-osan, Ben, in the World.

Doris Lessing: Viides lapsi (The Fifth Child, 1988)
Suom. Heidi Järvenpää
Kannen kuva: Jaakko Ollikainen
Otava, 1989

torstai 4. joulukuuta 2014

Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen


"Aitoon aamupalaan tarvitaan ainakin seuraavat ainekset kutakin syöjää kohden: muutama tuhti pekoniviipale rapeaksi grillattuna, pari irlantilaista sianlihamakkaraa ruskeaksi paahtuneena, viipale valkoista ja viipale mustaa vanukasta voissa paistettuna, kaksi paistettua munaa tai vaihtoehtoisesti munakokkelia ja paljon voilla voideltua paahtoleipää. Lisukkeena kuppi teetä tai läpinäkyvän laihaa kahvia. Terveysintoilija lisää aamiaiseensa lasillisen appelsiinimehua."

Hanna Tuuri muuttaa miehensä kanssa Irlannin kenties sateisimpaan kolkkaan, Mayon maakuntaan. Elämä 2000-luvun Irlannissa on omalaatuinen sekoitus perinteitä ja nykyaikaa: tuntuu että muutamalla askelleela voidaan siirtyä bisnesmiesten ja take away -kahvien maailmasta keijukaisten ja druidien kulkureiteille. Kun Tuuri vielä katselee elämää maahanmuuttajan silmin, ei ole ihme että Irlanti näyttäytyy hänen kuvaamanaan kiehtovana, outona ja runollisenakin paikkana.

Tuuri kuvaa arkista elämää, johon kuuluvat niin aamuiset kävelyretket kuin käynnit hammaslääkärissä. Irlantilainen elämänmeno pikkukylässä on verkkaista eikä turhasta hötkyillä: asiat hoituvat kyllä sitten kun niiden aika on. Suomalaista maahanmuuttajaa irlantilainen ajattelutapa välillä kummastuttaa, esimerkiksi silloin kun Tuurin pihalla kasvava puu uhkaa kaatua talon päälle ja puun kaatoon lupautuneita miehiä pitää odottaa paikalle kuukausikaupalla. Tai kun elokuvakerho kokoontuu jääkylmissä tiloissa, koska lämmitysjärjestelmä ei toimi. Ja onhan outoa, ettei maassa ole henkilörekisteriä tai yhteinäistä listaa äänioikeutetuista.

Parhaimmillaan Irlantilainen aamiainen on viehättävän rauhallista tarinointia, lempeää ja hienoisesti hymyilevää. Lukija asettuu Tuurin kanssa verkkaiseen rytmiin, jossa on aikaa rapsutella aaseja korvan takaa tai rakentaa kiviaitaa, hitaasti ja huolellisesti kivenmurikoita paikoilleen asetellen. Tylsimmillään kirja on silloin, kun kerrotaan hiukan oppikirjamaiseen sävyyn esimerkiksi Irlannin historiasta tai maantieteestä. Tämäntapaisissa kirjoissa ainakin minä arvostan henkilökohtaista ja kokemuksellista otetta – faktatkin menevät helpommin alas, jos ne on höystetty kertojan omalla äänellä.

Irlantilainen aamiainen oli viehättävä lukukokemus, mutta viehättävyydessään paikoitellen hiukan väritön ja pitkästyttäväkin. Mutta kirjan parhaat palat olivat sitäkin herkullisempia ja saivat kaipaamaan hillittömästi sateita, nummia ja mereltä puhaltavaa tuulta. Kirjat kun voivat saada meidät kaipaamaan sellaisiakin paikkoja, joissa emme ole koskaan oikeasti käyneet.  

Tuurin Irlannissa ovat vierailleet myös KatjaLuruLeenaIna ja sonja.

Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen. Kertomuksia vihreältä saarelta
Piirrokset: Hanna Tuuri
Kannen kuva: Lehtikuva
Otava 2009

tiistai 2. joulukuuta 2014

Vuosi kuvina -haaste: marraskuun hämärää


Tänä vuonna marraskuu toden teolla kietoi meidät hämärän vaippaan. Oli pilvistä, pimeää, sumuista ja sateista. Minua se ei kuitenkaan haitannut, sillä viihdyn marraskuun pimeässä: se on hiljaista, lempeää ja rauhoittavaa.

Toivon kuitenkin, että marraskuu ei jatku koko talvea. Toivon pakkasta, lunta ja huurretta. Marraskuu on hyvä, mutta talvi on parempi.

Nyt eletään jo joulukuuta ja joulunalusaikaa, joka meille jouluihmisille on aina yhtä kutkuttavan ihanaa. Päiviä jouluun voi laskea vaikkapa kirjabloggaajien joulukalenterin mukana: kalenterin toinen luukku avautui tänään Le Masque Rouge -blogissa, josta löytyy myös koko joulukalenterilista.

Tunnelmallista joulukuuta!