lauantai 30. kesäkuuta 2012

Lukumaratonin jälkitunnelmat

On maratonin yhteenvedon vuoro. Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että lukumaraton jopa ylitti odotukseni siinä mielessä, kuinka antoisa kokemus se oli. Olin etukäteenkin innoissani maratonista, mutta silti epäilin että saattaisin sen aikana tuntea väsymystä, pitkästymistä tai turhautumista. Mietin, olenko valinnut aivan vääränlaisia kirjoja, liian vähän kirjoja tai pelkästään "ihan hyviä" kirjoja. Mietin, meneekö maraton pelkäksi suorittamiseksi ja saako kirjoista massalukemalla mitään irti. Nyt maratonin jälkeen voin sanoa, etteivät mitkään uhkakuvat toteutuneet, sillä jaksoin aivan hyvin lukea koko suorituksen ajan, kirjavalikoima oli riittävä ja koin myös suuria elämyksiä

Maratonin aikana en juurikaan tuntenut väsymystä, mutta pian sen päätyttyä minut valtasi Suuri Uupumus. Tuntui, että olisin voinut mennä vaikka saman tien nukkumaan. Ihan kevyttä hommaa ei lukumaratoonaaminen siis ole. Nyt olo on kuitenkin oikein hyvä ja tyytyväinen. Tänään en varmaan enää lue mitään, mutta huomenna aion lukea ainakin Märta Tikkasta, koska haluan osallistua Jennin Märta Tikkanen -teemaviikonloppuun. Ajatus yhden kokonaisen kirjan lukemisesta huomenna ei tunnu lainkaan vastenmieliseltä, eli mitään lukuväsymystä en maratonista huolimatta tunne.

Luin Maratonin aikana kahdeksan kirjaa. Tässä vielä lista luetuista kirjoista sivumäärineen:

Francoise Sagan: Muuan hymy 171 s.
Juhani Aho: Papin tytär 119 s.
Johan Bargum: Syyskesä 124 s.
Katja Kallio: Elokuvamuisti 155 s.
Daniel Glattaeur: Kun pohjoistuuli puhaltaa 259 s.
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon 199 s.
Eeva Tikka: Hidas intohimo 185 s.
Turkka Hautala: Kansalliskirja 112 s.

Yhteensä luin siis 1324 sivua. Jotain tällaista olin lukunopeuteni perusteella etukäteen aavistellutkin. Maratonin aikana huomasi kyllä selvästi ainakin sen, että lukunopeus vaihtelee todella paljon kirjasta riippuen. Mukana ei edes ollut yhtäkään kieleltään todella haastavaa kirjaa, vaan kaikki olivat varsin helppolukuisia. Esimerkiksi Tikan novelleja luin kuitenkin aika hitaasti: silloinkin kun luin useamman novellin putkeen, halusin yleensä pitää pienen mietiskelytauon novellien välillä. Elokuvamuisti ja Kun pohjoistuuli puhaltaa taas olivat hyvin nopealukuisia.

Ehkä yllättäenkin eri kirjat eivät juurikaan häirinneet toisiaan lukiessa, eivätkä nytkään tunnu sekoittuneen toisiinsa. Pieniä hämmennyksen hetkiä sattui oikeastaan vain silloin, kun kirjoissa esiintyi samoja teemoja tai ilmiöitä: esimerkiksi sekä Haahtelan että Tikan kirjoissa onnuttiin, ja sekä Tikalla että Hautalalla etsittiin pullonkorkkeja rannalta. Kirjat olivat kuitenkin yleisesti ottaen sen verran erilaisia, että pääsin mukavasti siirtymään tunnelmasta toiseen.

Elma Ilona kommentoi ennen maratonia, että listallani on kiitettävän paljon kotimaisia kirjoja. Tämä oli hauska huomio siinä mielessä, etten kirjoja valitessani ollut lainkaan miettinyt maa-aspektia. Mutta päädyin tosiaan lukemaan kuusi kotimaista kirjaa, yhden ranskalaisen ja yhden itävaltalaisen. Luin kolme 2000-luvun kirjaa - Bargum oli 1990-luvulta, Sagan 1950-luvulta ja Aho 1880-luvulta. Yleensä luen enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja, mutta maratonissa suhde oli miesten hyväksi 5/3.

Yksikään lukemistani kirjoista ei ollut huono, mutta vähiten taisin pitää Haahtelasta ja Hautalasta. Sen sijaan Aho ja Kallio olivat ihania, ja pidin kovasti myös Tikasta, Saganista ja Bargumista. Glattaeur oli myös mukava ja sopi maratoniin aivan loistavasti. Etukäteen olin aika varma, että lukisin valitsemistani kirjoista melko varmasti Blomqvistin Luodon meressä ja Haurun novellikokoelman, ja että Aho jäisi lukematta, mutta nämä veikkaukset menivät pieleen. Saganin, Bargumin ja Kallion lukemista olin oikein fiilistellyt etukäteen, ja ne olivatkin kaikki erinomaisia kokemuksia.

Etukäteen olin fiilistellyt myös maratoneväitä, ja täytyy sanoa että nautin niistäkin suunnattomasti. En suinkaan napostellut jotakin koko maratonin ajan, mutta oli ihana tietää, että voisi aina halutessaan käydä hakemassa jotakin hyvää suuhunpantavaa. Olin myös iloinen siitä, että pystyin lukemaan osan ajasta parvekkeella: maratoniin tuli siten ihana kesäisen huoleton tunnelma. Parhaimman lukuflown koin ehdottomasti perjantai-illan aikana, jossakin Ahon, Bargumin ja Kallion tunnelmissa. Lauantaina olin selvästi väsyneempi, mutta ei lukeminen silloinkaan siis missään nimessä puurtamista ollut.

Summa summarum: lukumaraton oli hieno kokemus ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille joita se vähänkään houkuttaa. Voisin vallan hyvin kokeilla tätä toistekin - ja hyvin todennäköisesti kokeilenkin!

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Luetut, lukemattomat: 24h-lukumaraton

Aivan hetken kuluttua aloitan vuorokauden lukumatkani. Olen aika innoissani ja myös jännittynyt: en saanut viime yönä edes nukuttua kovin hyvin maratonin pyöriessä mielessä, mutta en silti tunne itseäni erityisen väsyneeksi. Toivottavasti lukeminen ei sitten saa ylikierroksilla käyvän maratoonarin silmiä lupsumaan!

Maraton alkaa siis tasan kello 16, ja päivittelen sen etenemistä tähän samaan postaukseen aina sopivin väliajoin. En varmaan kirjoita kovin tarkasti lukemistani kirjoista, ihan senkin vuoksi, että hitaana kirjoittajana en halua viedä liikaa aikaa pois lukemisesta. Mutta tunnelmia lukemisesta ja sen edistymisestä kirjaan ylös.

Aloituskirjaksi olen valinnut Francoise Saganin Muuan hymy -kirjan. Olen lukenut joitakin vuosia sitten Tervetuloa ikävän, ja pidin siitä kovasti, joten odotan kirjaa positiivisin mielin.

Ulkona on sen verran kaunis ilma, että ajattelin ainakin aloitella lukemista parvekkeella. Saan sitten hiukan raitista ilmaakin lukemisen lomassa.

***

Klo 17.40

Saganin kirja oli aivan viehättävä, juuri niin ranskaisen tyylikäs, kepeä ja melankolinen kuin odotinkin. Viihdyin erinomaisesti kirjan parissa, ja lukeminen iltapäiväauringossa oli muutenkin aivan ihanaa. Aurinko lämmitti muttei polttanut, linnut livertelivät ympärillä ja tuuli suhisi puissa. Kirjan joutilas tunnelma sopi erinomaisesti kesäiseen lukuhetkeen.

Kirjan 171 sivun lukemiseen kului aikaa hiukan päälle puolitoista tuntia.

Nyt aion keittää kupillisen teetä, ottaa siihen rinnalle ehkä pari keksiä ja lukea muutaman jutun Kallion elokuvakirjasta. En ole vielä aivan päättänyt, mihin kirjaan seuraavaksi tarttuisin, joten Elokuvamuisti saa toimia pienenä välipalana. Ajattelin muutenkin lukea listani novelli- ja juttukokoelmia pätkissä muiden kirjojen välissä.

Kiitos kommenteista ja tsemppauksesta! Maratoonari on ainakin vielä aivan innoissaan.

***

Klo 20.30

Elokuvamuisti tempaisi heti mukaansa. Olisin voinut lukea kaikki Kallion filmijutustelut  vaikka yhteen putkeen, mutta halusin säästellä niitä vielä matkan varrelle, joten luin viitisenkymmentä sivua - noin kolmanneksen kirjasta.

Minulla on ollut Kalliosta hiukan ristiriitainen mielikuva. Olen lukenut hänen kirjoistaan vain Tyypit, josta en pitänyt ollenkaan. Sen lisäksi olen lukenut Imagesta elokuvakolumneja, joista enimmäkseen pidän. Elokuvamuistiin olen tähän mennessä aivan ihastunut: kirjan jutut ovat vielä vähemmän elokuva-arvioita kuin Imagessa - enemmän henkilökohtaista jutustelua ja filmifriikin tunnustuksia. Itsekin suurena elokuvien ystävänä löysin jutuista paljon tuttua, mutta myös oivalluksia ja uusia näkökulmia.

Elokuvamuistin jälkeen tuijottelin hetken kirjapinoani, ja poimin siitä sitten luettavaksi Juhani Ahon Papin tyttären hiukan pelonsekaisin tuntein. Olen lukenut Ahoa viimeksi kovin paljon nuorempana (ainakin Rautatietä), ja muistan pitäneeni tekstiä aika tylsänä. Nyt kuitenkin nautin suuresti sekä Ahon kielestä, että hänen kuvaamastaan maailmasta. Aivan ihastuttava kirja.

Papin tyttäressä on sivuja vain 119, mutta taitto on hyvin tiivistä, joten sen lukemiseen meni yhtä kauan kuin Saganin 170 sivuun.

Nyt keitän lisää teetä ja luen ainakin pari novellia Eeva Tikalta.

***

Klo 23.20

Olenko uskottava maratoonari, jos hehkutan kaikkia maratonkirjoja aivan mahtaviksi? Saako maraton kirjat tuntumaan paremmilta, vai olenko vain onnistunut valitsemaan omaan makuuni iskeviä kirjoja? Oli niin tai näin, olen edelleen viihtynyt erinomaisesti maratonkirjojeni parissa.

Ensin luin neljä novellia Eeva Tikan kokoelmasta Hidas intohimo. En ole aikaisemmin lukenut Tikkaa, mutta tykästyin heti novellien tyyliin: yksinkertaisia pieniä tarinoita, helppotajuisia mutta tulkinnan varaa jättäviä. Tikka tuntuu kirjoittavan lämpimästi ja tarkkanäköisesti, käsittelevän hienosti pieniä arjen ihmissuhteita. Ensimmäinen novelli, jossa nainen ottaa itselleen kissan äitinsä kuoleman jälkeen, oli minusta aivan ihana - eikä ainoastaan kissan takia.

Novellit tuntuivat liikkuvan saman teeman ympärillä, ja senkään takia en halunnut lukea useampaa novellia kerralla, etteivät ne menisi liikaa sekaisin päässäni. Valitsin seuraavaksi luettavaksi Johan Bargumin Syyskesän. Päätin myös ravita hiukan ruumistanikin, ja otin lukemisen tueksi hiukan leipää, ihanaa camembertia ja mansikoita (nam, nam, nam.)

Syyskesä oli hyvä ja nopealukuinen. Osittain sen teemat olivat samoja kuin Syyspurjehduksessa, mutta kirja oli silti riittävän erilainen eikä tuntunut saman aiheen toistolta. Syyspurjehdus on kauniimpi ja hienompi, mutta Syyskesä jotenkin lämpimämpi vaikka sisälsi paljon synkkääkin.

En tiedä, jaksanko lukea tänään enää kovin pitkään - ainakin tällä hetkellä uni tuntuu hiukan painavan silmiä. Aion kuitenkin lukea vielä ainakin Elokuvamuistia ja juoda hiukan herkullista roseeviiniä. Kynttilät palavat ikkunalla, ja kesäyö hämärtyy pikku hiljaa.

***

Klo 0.50

Elokuvamuisti luettu. Mikä ihana kirja. Annan Katja Kalliolle anteeksi Tyypit. Pirautin pari kyyneltä Sound of Musicin takia.

Nyt aion mennä sänkyyn, ja lueskella jotakin sen aikaa että uni ottaa vallan. Huomenna jatketaan. 

***

Klo 9.15

Luin sängyssä vielä yhden novellin Tikalta, ja sitten aloitin Daniel Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa -kirjaa. Se vaikuttaa viihdyttävältä ja nokkelalta ja helppolukuiselta, eli aika sopivalta kirjalta maratoonin tässä vaiheessa.

Nukuin sikeästi noin kuusi ja puoli tuntia. Olisin voinut nukkua vähän pidempäänkin, mutta kyllä tämä maraton selvästi aiheuttaa sellaisen ylivireystilan, ettei unta tuon enempää riittänyt. Ja koska tosiaan nukuin kuitenkin ihan syvää unta, tunnen itseni kuitenkin varsin hyvin levänneeksi. Olen jo ehtinyt jatkaa Glattauerin lukemista, ja luen sen nyt loppuun kera runsaan ja herkullisen aamiaisen: leipää, juustoa ja retiisejä, mansikoita, keksejä, teetä. (Rakastan viikonloppuaamiaisia.)

Klo 11.05

Glattaeur oli loppuun asti oikein viihdyttävä. Joidenkin kirjojen kohdalla olen tässä maratonissa tuuminut, kuinka paljon ne kärsivät tällaisesta massalukemisesta, mutta Glattaurin kanssa ei tarvinnut murehtia sitä: kirja sopi erinomaisesti nopeasti ahmaistavaksi, ja oli sen verran kepeä ettei vaadi sen suurempaa sulattelua. Tämä ei tarkoita, että kirja olisi ollut huono - se oli minusta oikein hyvä välipalakirja. Sopii nautittavaksi muutenkin kuin maratonin välipalana.

Nyt ajattelin lukea elämäni ensimmäisen Joel Haahtelan, eli lukuvuorossa olisi Naiset katsovat vastavaloon. Blogistania on kasannut herra Haahtelan niskaan melkoiset paineet, joten nyt suorastaan jännittää!  

***

Klo 13.30

En ole aivan varma, mitä mieltä olen Haahtelasta. Ainakaan mitään suurta hurmaantumista ei tapahtunut. Paikoitellen kirja oli minusta jopa aika ärsyttävä, paikoitellen taas oli hienoja kohtia. Pitää varmaan sulatella lukukokemusta jonkin aikaa.

Luin parvekkeella, jossa oli aika lämmin, vaikka aurinko vain pilkisteli pilvien takaa. Join ihanaa valkoista ruusuteetä, ja kuuntelin soundcheckin ääniä joita tuuli toi Tuska-festareilta.

Luin sekä ennen että jälkeen Haahtelan taas yhdet novellit Tikalta. Lukuaikaa on vielä yli kaksi tuntia, joten ehdin hyvin lukea Tikan loppuun. Sen jälkeen aikaa jää varmaan vielä yhdelle kirjalle. Luultavasti luen Hautalan Kansalliskirjan, ihan senkin takia että pikalaina pitää palauttaa kirjastoon heti maanantaina.

Tavallaan harmittaa, että maratonin loppu häämöttää, mutta toisaalta pientä lukuväsymystä oli Haahtelan aikana jo ilmassa. Johtuiko sitten Haahtelasta vai maratonista, en tiedä.

***

Klo 16.00

Maalissa ollaan! Pysyin suunnitelmissa, ja luin Tikan ja Hautalan. Tikan novellit olivat aivan ihania, välillä luin pala kurkussa, liikuttuneena. Tikan jälkeen Hautala ei niin innostanut. Sen havainnot suomalaisuudesta olivat kyllä ihan hauskoja ja näppäriä, mutta eivät kauhean koskettavia.

Viimeisen rupeaman aikana tuli myös kova nälkä, ja söin eiliseltä jäänyttä kalavuokaa. Jälkiruuaksi teetä ja vähän suklaata. Ihan loppuvaiheilla aloin tuntea pientä kisaväsymystä, mutta maratoonaaminen oli loppuun asti todella hauskaa.

Nyt aion käydä ulkona vähän kävelemässä ja tuulettamassa päätäni. Kirjoitan vielä loppuyhteenvedon illemmalla.

Kiitos vielä kommenteista! Maratoonaaminen on vielä mukavampaa kun tietää, että joku siellä seuraa ja kannustaa.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Luetut, lukemattomat lukumaratoonaa huomenna

Kun kotimaisiin kirjablogeihin levisi 24h-lukumaratonien villitys, tiesin pian että haluan itsekin kokeilla tätä haastetta. Tiesin myös, että maratonin suorittaminen vaatisi sen että olisin yksin kotona. Miehen työmatkan myötä minulle tarjoutui tilaisuus toteuttaa tämä ihmiskoe, jossa tarkoituksena on siis lukea mahdollisimman tiiviisti vuorokauden ajan. Aikaisempia lukuhaasteita voi tutkailla ainakin Jaakon, Hannan, Lurun, Saran, Sonjan, Valkoisen Kirahvin, Marian, Suketuksen, Karoliinan ja Nannan blogeista.

Aikaisemmat maratoonarit ovat todenneet toimivaksi ratkaisuksi sen, että luettavaksi valitaan useampi ohuemmanpuoleinen kirja, ja samaan ratkaisuun olen minäkin päätynyt. Koska omassa hyllyssäni ei ohuita, lukemattomia kirjoja juuri ole, olen ravannut viime päivinä ahkerasti kirjastossa haalimassa luettavaa. Olen valinnut kirjoja, jotka haluan joka tapauksessa lukea, mutta muutama herätelainakin tarttui mukaan. Olen myös täyttänyt ruoka-, juoma- ja herkkuvarastojani, sillä täytyyhän maratoonarilla olla kunnon eväät.

Maratonilla lähden hakemaan ennen kaikkea kokemusta: miltä tuntuu lukea useampi erilainen kirja 24 tunnin sisällä. Keskimääräisen lukunopeuteni mukaan saatan hyvinkin ylittää 1000 luetun sivun rajan, mutta se riippuu ihan siitä, kuinka teksti rullaa ja saanko hyvän lukufiiliksen päälle. Toivon, että maltan joka tapauksessa lukea ajatuksella ja tunteella, enkä lähde väkisin repimään ja tavoittelemaan huimia sivumääriä. Toivon, että maraton on hauska ja nautinnollinen kokemus.

Tässä vielä kirjavalikoimani. Kommentoikaa toki, jos joukossa on suosikkeja tai huonoja valintoja!

Johan Bargum: Syyskesä
Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa
Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Eeva Tikka: Hidas intohimo
Turkka Hautala: Kansalliskirja
Katja Kallio: Elokuvamuisti
Juhani Aho: Papin tytär
Anni Blomqvist: Luoto meressä
Francoise Sagan: Muuan hymy
Rebecca Miller: Pippa Leen yksityiset elämät
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Maratonin on tarkoitus alkaa huomenna 29.6. klo 16. Tervetuloa seuraamaan!

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Claudie Gallay: Tyrskyt


"Olennot joiden ei pitänyt koskaan kohdata. Jotka olisivat voineet kohdata näkemättä toisiaan.
Kohdata sanomatta toisilleen mitään.
He osuvat yhteen."

Tyrskyt on tarina kohtaamisista. Se on myös tarina surusta, menetyksestä ja toipumisesta. Ja merestä. Se kertoo tutkijanaisesta, joka on saapunut pieneen merenrantakylään tarkkailemaan lintuja. Nainen on muukalainen ja tarkkailija, ja hän sukeltaa syvälle kyläläisten salaisuuksiin ja kohtaloihin - ehkä omaa kipuaan paetakseen. Kylään saapuu myös toinen muukalainen, mies nimeltä Lambert. Lambertilla on oma menneisyytensä kylässä ja omat haavansa: naisen tavoin hänen on kohdattava vanhat aaveensa tehdäkseen rauhan nykyhetken kanssa.

En ennen lukemista oikein tiennyt, mitä odottaa Tyrskyiltä. Vaikka kirja on ollut kirjablogeissa esillä ahkerasti, minulle oli syntynyt hyvin epämääräinen kuva siitä, mistä kirjassa oikeastaan on kysymys. Sen olin kyllä pannut merkille, että joissakin lukijoissa Tyrskyt on herättänyt hyvin voimakkaita tunteita. Esimerkiksi Jenni on kirjoittanut Tyrskyistä ainakin kolme kertaa. Jos kirja nousee jollekin lukijalle näin tärkeäksi, omakin kiinnostukseni usein herää: haluan tietää millainen on kirja, joka on kokemuksellisesti ollut niin vaikuttava.

Päätin aloittaa Tyrskyjen lukemisen juhannuksena: uumoilin merellisen tunnelman sopivan hyvin sateisen juhannuspäivän tunnelmaan. Tähän mennessä olin jo onnistunut kehittämään kohtalaiset odotukset kirjaa kohtaan: en välttämättä odottanut ihastuvani, mutta aavistelin kuitenkin lukukokemusta, jossa uppoutuisin täysin väkevätunnelmaisen kirjan maailmaan. Järkytyksekseni lukeminen oli kuitenkin alussa todella takkuista. En saanut kirjasta mitään otetta, ja luin melkein väkisin eteenpäin.

Suurin ongelma oli kirjan kieli. Joskus käy niin, ettei pysty osoittamaan  mitään varsinaista vikaa kirjailijan tavassa kirjoittaa, mutta teksti ei vain kerta kaikkiaan ole samalla taajuudella oman mielen kanssa. Gallayn teksti oli minulle juuri sellaista. Huomasin usein lukeneeni kokonaisen sivun muistamatta siitä mitään: ajatukseni olivat lähteneet omille teilleen, ja jouduin lukemaan monet kohdat useaan kertaan sisäistääkseni ne.

En kuitenkaan halunnut luovuttaa kehutun kirjan kanssa, ja luin sinnikkäästi eteenpäin. Jossain kirjan puolivaiheilla huomasin, että lukeminen lähti rullaamaan paremmin. Ehkä olin tottunut tekstin rytmiin, koska lukeminen ei enää tuntunut väkisinvääntämiseltä, ja aloin jopa nauttia kielestä. Ja kun sain tekstistä kiinni, sain kiinni myös kirjan tunnelmasta ja henkilöhahmoista, jotka siihen asti olivat jääneet vieraiksi. Etäiseksi kirja jäi minulle loppuun asti (Gallayn tapa kirjoittaa ei vain ollut minua varten), mutta löysin kirjasta kuitenkin paljon hyvää. Ennen kaikkea päähenkilön suru ja kaipaus oli kuvattu upeasti.

"Puristin kädet nyrkkiin. Ymmärtää mitä? Että jonain päivänä sitä herää eikä enää itke? Kuinka monta yötä olinkaan purrut tyynyä, halunnut saada takaisin kyyneleet, tuskan, halunnut jatkaa valitusta. Mieluummin niin."

Ennen kaikkea sain kiinni siitä, miksi Tyrskyt on monille ollut niin suuri kirja. Vaikka se ei ollut minun kirjani, se jätti jäljen. Jälki on harmaan ja mustan sävyinen, merivedestä suolainen, kaipauksesta kipeä, hiukan sotkuinen ja nuhraantunut. En tiedä, säilyykö jälki pitkään vai himmeneekö se nopeasti. Monilla muilla Tyrskyjen jälki on jäänyt iholle pysyvästi.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan- haasteeseen.

Claudie Gallay: Tyrskyt (Les Déferlantes, 2008)
Suom. Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola
Avain, 2010

Bloggarit ovat lukeneet Tyrskyjä sangen ahkerasti. Ihastuneita ovat olleet ainakin Sara, Janninna, Ina, Laura, Leena, SusaAnna Elina ja Emma. Hiukan maltillisemmin mutta kuitenkin positiivisesti suhtautuivat KatjaElma IlonaErjaAletheiaKatri ja Minna (Ilse). Sen sijaan Anki pettyi Tyrskyihin.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Kahdeskymmenesneljäs viikko musiikkia ja kirjoja

Hitaasti mutta varmasti etenevässä haasteessa kysellään tällä kertaa, mikä kirja useampien ihmisten tulisi mielestäni lukea. Ensin ajattelin vastata tähän en-niin-vakavissani Joycen Odysseuksen, mutta vähän-enemmän-vakavissani vastaan kuitenkin Linnan Täällä Pohjantähden alla. Tokihan moni on kirjan lukenutkin, mutta jos joku kirja kaikkien suomalaisten tulisi minun mielestäni lukea, niin tämä.

***

Musiikkihaasteessa taas kysytään, minkä kappaleen haluaisin soivan hautajaisissani. En rehellisesti sanoen ole tätä kysymystä pahemmin pohtinut, mutta omien kokemusteni mukaan parasta lohtua hautajaisissa ovat kauniit yhteislaulut. Eli vastaan Aleksis Kiven Laulu Oravasta. Yhdessä laulettuna.

 

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä


"Edmund huokasi ja katseli silmiään siristäen saarelle päin.
"Viimeinen veneretki", hän sanoi. "Se on kyllä surullista. Ja niin hitonmoisen hieno kesä kuin tämä oli."
"Niin", minä sanoin. "Niin oli.""

14-vuotias Erik viettää hitonmoisia kesäpäiviä ruotsalaisella kesämökillä koulutoverinsa Edmundin ja isoveljensä Henryn kanssa. Erikin ja Henryn äiti tekee sairaalassa kuolemaa, mutta Henryn mukaan elämän tulee olla kuin perhosella kesäpäivänä - siitä ei pidä tehdä turhan monimutkaista. Siispä pojat uivat, syövät purkkilihapullia, soutelevat ja rakentavat laituria. Henry kirjoittaa eksistentialistista romaania, ja Erik keskustelee Edmundin kanssa kahden sanan lauseilla. Välillä puhutaan vakavistakin asioista - Erikin äidin syövästä ja siitä kuinka Edmundin isällä oli tapana hakata poikaansa - mutta enimmäkseen elo tosiaan on huoletonta ja kiireetöntä - kuin vain nuoruuden kesinä voi olla. Kunnes tapahtuu Se Kamala, joka muuttaa kaikkien elämän.

Håkan Nesserin nuoruuskuvaus on pullollaan nostalgista kesätunnelmaa. 1960-luvun alkupuolen keskikesässä käydään uimassa kolmekymmentä kertaa päivässä, ja kesäjuhliin poljetaan pyörällä, nailonpaidat päällä ja brylcremeä hiuksissa. Transistoriradiossa soivat Elvis, The Shadows ja Buddy Holly. Kesäinen tunnelma on niin täyteläinen ja nostalginen, ettei sellaista oikeastaan voi kokea kuin muistoissa: tässäkin kirjassa lapsuudenkesäänsä muistelee jo keski-ikäinen Erik. Kesätunnelman taustalla on kuitenkin synkkiä ja vaikeita asioita: sairautta, kuolemaa, hämmentävä aikuisten maailma ja oma heräävä seksuaalisuus. Poikien patoutuneet tunteet kohdistuvat ennenkaikkea kuvankauniisen opettajaan, joka näyttää aivan Kim Novakilta.

Nautin kirjan alkupuolesta, joka kuvaa aikaa ennen Sitä Kamalaa. En ainoastaan ihanan kesätunnelman vuoksi - pidin myös henkilöhahmoista, erityisesti Erkistä ja Edmundista, kahdesta herkästä nuorukaisesta, jotka usein kätkevät herkkyytensä nokkelien puheenparsien tai vaikenemisen taakse. Pojat lukevat dekkareita ja ihailevat kovanaamaisia sankareita, mutta järkyttyvät todistaessaan oikeaa tappelua. Nesser kuvaa murrosikäisiä poikia samanlaisella lempeällä otteella kuin ruotsalaista kesää: pojat ovat hauskoja, hyväsydämisiä ja hiukan rikkinäisiä, ja lukijan on helppo kiintyä heihin. Oikeassa elämässä sen kummemmin kesä kuin nuoruuskaan eivät taida koskaan olla yhtä ihania kuin muistoissa tai kirjoissa.

Mielenkiintoni kirjaa kohti laski kuitenkin loppua kohti. Vaikka aavistin aika alkuvaiheissa, mitä Se Kamala tulisi olemaan, toivoin loppuun asti sen olevan jotain muuta. Jotakin mikä ei olisi vienyt kirjaa niin paljon kohti dekkaria. Kirjan viimeinen osa, jossa pikakelataan Erikin elämää nuoruudesta keski-ikäisyyteen, etäännytti minua yhä enemmän kirjasta. Siinä missä kirjan alkupuolisko oli viehättävää tunnelmanluomista, loppupuoli oli kertovampi ja selittelevämpi, ja vaikka luin kirjan nopeasti ja viihdyin sen parissa, se ei aivan lunastanut lupauksiaan. En voi sanoa suorastaan pettyneeni, mutta kirja taitaa silti jäädä mieleeni pikemminkin viihdyttävänä välipalana kuin suurena elämyksenä.

Erityismaininta täytyy antaa kirjan kansikuvalle, joka on kerta kaikkiaan mainio, ja tavoittaa kirjan nostalgisen tunnelman erinomaisesti.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja jonka mielestä kirja oli ihana, Sara joka nautti keskikesän suloisesta haikeudesta ja Jokke joka pohdiskeli kirjan moraalista ongelmaa.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaterin järvessä (Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö, 1998)
Suom.Saara Villa
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2005

torstai 21. kesäkuuta 2012

Juhannustoivotukset kirjankansirunon kera

Innostuin monen muun tavoin laatimaan kirjankansirunon, eli runon jonka materiaalina ovat kirjojen nimet. Juhannuksen innoittamana syntyi kesäinen runo.



Keskikesä.
Poltetut varjot, kultaiset linnut,
varjossa
auringon alla.

Juhlailta,
pitkän päivän ilta,
yön kuvia
jälkeen
kello kymmenen.

Täällä,
Pohjantähden alla,
jumalat juhlivat öisin.

Runon myötä toivotan itse kullekin hyvää juhannusta! Oma juhannukseni on tällä kertaa aika lailla kaupunkijuhannus, mutta kelpaa yöttämän yön juhlaa näinkin viettää.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Kirjavan kammarin Karoliina haastoi minut ottamaan riskin ja lukemaan tämän Nyt nappaa! -kirjan. Sattumalta olin jo haasteen saadessani lainannut samaisen kirjan kirjastosta, eli olin joka tapauksessa aikeissa lukea sen. Siksi aion lukea myös toisen Karoliinan ehdottamista kirjoista - mutta siitä enemmän joskus myöhemmin.

"Kävellessämme teatterista ulos elokuvan jälkeen hän kertoi, että Bogartin tehdessä kuolemaa Lauren Bacall oli mennyt sänkyyn Frank Sinatran kanssa. "Älä koskaan tee minulle niin, onko selvä kulta!"
Minä sanoin: "Enhän minä edes pidä Frank Sinatrasta."
Palattuamme hänen luokseen hän sitten laittoi Sinatran levyn soimaan. "Älä väitä, ettei tämä sinusta ole kaunista", hän sanoi.
Minä sanoin: "Sinä pelotat minua."" 

 Kuvassa myös uusi lisävarusteeni, eli lukulasit.

Nyt nappaa! on vaikeasti lokeroitavissa. Se koostuu seitsemästä tarinasta, mutta ei ole varsinaisesti novellikokoelma, sillä tarinat kietoutuvat enemmän tai vähemmän yhden päähenkilön ympärille. Tarinat ovat kuitenkin sen verran itsenäisiä, ettei kirjaa oikein voi romaaniksikaan kutsua. Lisäksi lukijat ovat ilmeisesti erimielisiä siitä, pitäisikö Nyt nappaa! määritellä chick litiksi vai ei: itse en ole mikään chick lit -asiantuntija, joten en tuohon osaa ottaa kantaa, mutta väittely ehkä kertoo siitä, ettei Bankin kirja helposti sulahda tähänkään kategoriaan.

Pidin tavattoman paljon kirjan rakenteesta: pienistä tarinoista, jotka linkittyivät toisiinsa, ja piirsivät yhdessä kokonaisen kuvan ihmissuhteiden verkostosta. Päähenkilö Jane pohtii suhteitaan miehiin, mutta myös vanhempiinsa, veljeensä, isotätiinsä ja työhönsä. Kirjassa ei novellimaisen luonteen vuoksi ole varsinaista juonta, mutta silti se tuntui kertovan mukaansatempaavaa tarinaa. Bank kirjoittaa mukavan napakasti, ja höystää tekstiä herkullisella huumorilla. Dialogi on oivaltavaa ja nokkelaa, mutta kirja ei silti ole mitään hassuttelua, vaan sen pohjavire on usein hyvinkin vakava. Itse en ole mikään huumorikirjojen ylin ystävä, ja nautinkin juuri tämäntapaisesta huumorista, jossa hauska, vakava ja satuttava kulkevat yhdessä.

Yhdeksi suosikikseni nousi kirjan aloittava Edistyneet aloittelijat -novelli, jossa 14-vuotias Jane seuraa sivusta veljensä ja tämän naisystävän suhdetta. Bank tavoittaa erinomaisesti tuon ikäkauden hämmennyksen - sen välitilan jossa ei ole lapsi eikä aikuinen; jossa huomaa asioita, joita oma elämänkokemus ei kuitenkaan vielä aivan auta ymmärtämään. Myös Janen ja vanhemman Archien suhdetta kuvaavat tarinat olivat erinomaisen oivaltavia ja haikean suloisia. Kirjan päättävä Metsästyksen ja kalastuksen opas tytöille oli seurustelun sääntöjen kuvauksessaan ehkä hiukan muuta kirjaa kepeämpi, mutta siihenkin Bank on löytänyt aivan mainion koukun. Myös Janen alakerran naapurissa tapahtuva Paras mahdollinen valo jäi kiehtomaan mieltäni, ja olin oikeastaan hyvin ihastunut siihen, ettei se oikeastaan liittynyt Janen tarinaan mitenkään.

Nyt nappaa! oli siis kerrassaan valloittava tuttavuus. Kepeä muttei kevyt, viihdyttävä muttei tyhjänpäiväinen, samaan aikaan helppolukuinen ja ajatuksia herättävä.

Kirjan parissa ovat viihtyneet myös anni.M ja Linnea.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Modern Women Writers.

Melissa Bank: Nyt nappaa! (The Girl's Guide to Hunting and Fishing, 1999)
Suom. Titta Leppämäki
Otava, 1999

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Dorothy L. Sayers: Luonnoton kuolema



Jatkan rakkaiden Peter Wimsey -kirjojeni läpikäymistä. Tämä sarjan kolmas osa ei ole kirjoista paras, eikä minulle rakkain, mutta se on viihdyttävä ja ehdottomasti mielenkiintoinen.

Lyhesti sanottuna kirja kertoo siitä, kuinka Wimsey pyrkii todistamaan, että luonnolliselta vaikuttava kuolema onkin luonnoton - siis murha. Vanha (ja rikas), syöpää sairastava nainen kuolee, eikä ruumiinavauksessa lääkärin epäilyistä huolimatta löydy mitään tavallisesta poikkeavaa. Wimsey saa vihiä tapauksesta, ja ryhtyy tonkimaan asiaa. Nukkuvaa murhaajaa ei kuitenkaan kannattaisi häiritä - siitä seuraa aina vain lisää ruumiita. Luonnoton kuolema onkin Sayersin dekkariksi harvinaisen hurmeinen: sen verran monta murhaa ja murhanyritystä siinä tapahtuu.

Itse murhatarina on varsin kekseliäs - vaikkakaan ei täysin uskottava - mutta parasta kirjassa ovat kuitenkin kaikenlaiset pienet yksityiskohdat, joilla Sayers kirjansa kuorruttaa. Wimsey-kirjojen ystävää luonnollisesti ilahduttaa se, että kirjassa esitellään yksi sarjan rakastettavimmista sivuhenkilöistä, Miss Agatha Climpson. Miss Climpson on vanhapiika, jonka uteliaisuuden ja ihailtavan juoruamistaidon Wimsey on valjastanut käyttöönsä: kun pienissä kyläyhteisöissä täytyy nuuskia ja kysellä häpeämättömiä kysymyksiä, paikalle lähetetään Miss Climpson, jonka ranteissa kilisevät lukemattomat rannerenkaat, ja jonka kirjeitä koristavat lukemattomat alleviivaukset ja huutomerkit.

"Kuulin tänä aamuna jotakin, joka VOI olla tärkeätä, niin että kiiruhdan kertomaan sen teille!! Muistattehan, että jo aikaisemmin kerroin teille, että mrs Budgen palvelijatar on miss  Whittakerin nykyisen sisäkön SISAR! Niin!! Näiden molempien tyttöjen TÄTI tuli käymään mrs Budgen luona olevan sisaren luo ja hänet esitettiin minulle - tietysti - koska minä mrs Budgen vuokralaisena olen jonkinlaisen paikallisen mielenkiinnon kohteena. Muistaen Teidän neuvoanne, minä tietysti teen parhaani ylläpitääkseni tätä kiinnostusta - mitä muuten en suinkaan tekisi."

Wimsey itse on tässä kirjassa melkoisessa käymistilassa: hän puhua pulputtaa, vääntelee sanoja ja esittää kuvitteellisia vuoropuheluja. Asiallinen Charles Parker menettää monet kerrat hermonsa Wimseyn kanssa, ja näiden kahden ystävyksen vuoropuhelut ovatkin tässä kirjassa erityisen herkullisia. Mutta Sayers nostaa tässäkin kirjassa esiin myös Wimseyn hermoherkän puolen ja herkän omatunnon. Kysymys amatöörin oikeudesta ja velvollisuudesta sekaantua murhatutkimuksiin on Wimsey-kirjojen vakioteemoja. Tyydyttääkö murhatutkimus vain Wimseyn omaa uteliaisuutta ja pätemisentarvetta, aiheutuuko asioihin sekaantumisesta enemmän haittaa vai hyötyä, ja onko vanhan ja sairaan ihmisen tappaminen aina väärin - näitä asioita sivutaan monella tavalla lähes kaikissa Sayersin dekkareissa.

Kirjassa nousee esille kaksi kiinnostavaa teemaa: rotu ja naisten välinen rakkaus.

Sayersin kirjoja moititaan joskus rasistisiksi. Luonnoton kuolema on ainoa kirja, jossa esiintyy musta henkilöhahmo, ja rotuaihetta käsitellään siinä jonkin verran. Vaikka Sayers käyttää ilmaisuja ja kielikuvia, jotka eivät nykylukijan silmissä ehkä ole täysin korrekteja, en lähtisi allekirjoittamaan rasismisyytteitä. Kirjan musta mies on pappi, ja - kuten papit aina Sayersin kirjoissa - hän on sivistynyt, lempeä ja humaani hahmo. Sayers kyllä kuvaa rotuennakkoluuloja, ja jotkut henkilöhahmot esittävät hyvinkin rasistisia mielipiteitä, mutta tätähän ei pidä sekoittaa siihen, että kirja tai kirjailija olisi rasistinen. Samoin ensimmäistä Wimsey-kirjaa on syytetty antisemitismistä, koska siinä kuvataan juutalaisvastaisuutta: tässäkin tapauksessa Sayers nähdäkseni kuvaa olemassaolevaa ilmiötä (juutalaisvastaisuus), ei suinkaan kannusta siihen.

Kirjassa esiintyy kaksikin naisparia. Koska kirja on kirjoitettu 1920-luvulla, asioista ei tietenkään puhuta suoraan niiden oikeilla nimillä, mutta rivien välistä on helppo lukea, mistä on kyse. Toisen pariskunnan muodostavat kaksi vanhaa naimatonta naista: toinen on hiuksensa lyhyeksi leikannut terävä liikenainen, toinen herttainen ja naisellinen, kodinhoidolle omistautunut neiti. Tämä pariskunta kuvataan erittäin positiivisessa valossa - yhteisössä pidettyinä ja arvostettuina persoonallisuuksina. Toisaalta kirjassa esiintyy myös kylmä, hiukan sukupuoleton nainen, joka käyttää hyväkseen nuoremman ystävättärensä kuolutyttömäistä ihastusta. Tässä suhteessa on kyse pikemminkin epäterveestä valtasuhteesta kuin rakkaudesta tai seksuaalisuudesta - samantapaisia kieroutuneita suhteita esiintyy Sayersin kirjoissa usein myös miesten ja naisten välillä.

Kaikinpuolin kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja siis. Sayersin ote on usein ironinen ja tyylittelevä - ehkä siksikin hänen kirjoistaan syntyy monenlaisia tulkintoja, ja siksi ne jaksavat kiinnostaa yhä uudelleen. 

Dorothy L. Sayers: Luonnoton kuolema (Unnatural Death, 1927)
Suom. Inkeri Relander
Otava, 1961

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Anne Tyler: Avioliiton lyhyt oppimäärä

Takana on aika rankka viikko. Rakas kissavanhuksemme kuoli yllättäen. Vaikka kissa oli vanha, se oli viimeiseen asti suhteellisen hyvässä kunnossa, joten kuolema tuli pienenä järkytyksenä. Lemmikin kannalta tietysti tällainen nopea menehtyminen on parempi vaihtoehto kuin pidempi sairastelu tai hidas kuihtuminen, eli siinä mielessä voi olla vain kiitollinen. Sydäntä kuitenkin särkee, varsinkin kun toisen kissamme kuolemasta on vain neljä kuukautta.

Onnistuin myös sairastumaan pieneen kesäflunssaan, mikä ei ainakaan parantanut mielialaa. Tällaisina hetkinä olen erityisen iloinen kirjoista, koska ne tarjoavat murheelliselle mielelle lohtua ja hetkellistä helpotusta. Vaikka Anne Tylerin Avioliiton lyhyt oppimäärä ei varsinaisesti ole mikään hyvän mielen kirja, se toimi yllättävän hyvin lohtukirjana. Ehkä siksi että pidin siitä niin paljon.


Avioliiton lyhyt oppimäärä kertoo erään avioliiton tarinan. Michael ja Pauline tapaavat sattumalta vuonna 1941, rakastuvat, menevät naimisiin ja perustavat perheen. Mutta onko Paulinen ja Michaelin avioliitto kirjan englanninkielisen nimen mukaisesti vain amatöörien puuhastelua, kahden pohjimmiltaan toisilleen sopimattoman ihmisen epätoivoista pyristelyä?

"Michael uskoi, että sotavuosien nuorena naimisiin menneet olivat kaikki aloittaneet yhtä tietämättöminä. Hän kuvitteli heidät marssimassa pitkin kaupungin katuja, niin kuin sinä päivänä, jolloin hän oli ilmottautunut vapaaehtoiseksi. Sitten he erkanivat jonosta pareittain tultuaan viisaammiksi ja kokeneemmiksi ja saatuaan itseluottamusta, kunnes jäljellä olivat vain hän ja Pauline, yhtä kokemattomina kuin aina - viimeisenä pariskuntana amatöörien paraatissa."

Kirja kuljettaa tarinaa 1940-luvulta 2000-luvun alkuun, Michaelin ja Paulinen nuoruudesta vanhuudenpäiviin asti. Tapahtumia tarkastellaan niin Michaelin, Paulinen kuin näiden lastenkin näkökulmasta. Tyler tuo hyvin esille kaikki ne pienet väärinkäsitykset, turhautumiset, lausumatta jääneet ajatukset ja tahalliset loukkaukset, jotka hiertävät perhesuhteita. Sen kuinka ihmiset jumittuvat tiettyihin käytösmalleihin, ja etsivät virheitä mieluummin muista kuin itsestään. Hän väläyttelee myös onnen hetkiä, niitä asioita jotka saavat ihmiset jatkamaan yhdessä: muistoja, yhteistä huumoria, hetkiä jolloin toisen näkee kaikein parhaimmassa valossa.

Avioliiton lyhyt oppimäärä kertoo paitsi avioelämästä, myös perheistä, lapsista ja vanhemmista ja sisarussuhteista. Se kuvaa myös kiinnostavasti amerikkalaista lähiöelämää kotirouvineen, kutsuineen ja juoruineen. Viehätyin Tylerin kyvystä herättää aikakaudet ja ihmiset eloon pienillä piirroilla: kun Tyler  kuvaa esimerkiksi henkilöidensä vaatteita tai heidän syömiään aterioita tai kotien sisustusta, hän ei jää vain pintapuolisen maalailun tasolle vaan tavoittaa jotain oleellista ihmisistä, heidän olemuksistaan ja ympäröivästä kulttuurista.

Tylerin kirja on tavallaan lohduton ja masentavakin kirja, koska hänen henkilöhahmonsa tuntuvat tekevän jatkuvasti virheitä ja vääriä valintoja ja olevan niin kyvyttömiä tarttumaan onneen. Tyler ei kuitenkaan ole häijy tai ylemmyydentuntoinen: hän kohtelee henkilöitään suuremmalla lämmöllä ja ymmärryksellä kuin nämä kohtelevat itseään tai toisiaan. Kirjan jälkimaku olikin hiukan haikea, mutta katkeransuloisella tavalla positiivinen.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Modern Women Writers.

Kirjan ovat lukeneet myös Karoliina ja Booksy.

Anne Tyler: Avioliiton lyhyt oppimäärä (The Amateur Marriage, 2004)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2004

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

Kirjamielellä-blogin Marjis polkaisi liikkeelle tämän mainion Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jossa haastetaan kanssabloggaajia lukemaan kirjoja joita he eivät ole vielä ymmärtäneet lukea, tai jotka ovat kaukana heidän normaalista lukemistostaan.


Säännöt:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Minut haastoi mukaan Lumiomenan Katja ja määräsi luettavaksi Johanna Holmströmin Camera Obscura -novellikokoelman. Valinta on hyvä, koska olen aika huono tarttumaan novelleihin. Vaikka usein lukiessani niistä loppujen lopuksi pidänkin, valintatilanteessa romaanit tahtovat usein ajaa ohi. Odotan kirjaa mielenkiinnolla, ja yritän myös lukea sen lähiaikoina.

Katjalle puolestaan ehdotan luettavaksi Dorothy L. Sayersin dekkaria Kuolema vierailee kerhossa. Katja ei lue kovinkaan paljon dekkareita, mutta Sayersiin kannattaa tutustua mm. ajankuvan ja henkilöhahmojen vuoksi.

Lisäksi haluaisin haastaa Linnean Kujerruksia-blogista ja Karoliinan Kirjavasta kammarista. Linnea lukee varsin monipuolisesti, mutta runoja hänen blogissaan ei juurikaan näy. Siksi haastan Linnean lukemaan Eeva-Liisa Mannerin runokokoelman Kamala kissa. Karoliinan puolestaan haastan lukemaan Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjan, koska sen maaginen realismi liikkuu ehkä hiukan Karoliinan mukavuusalueen ulkopuolella. Jos kirjat ovat jo tuttuja, hihkaiskaa ja keksin toiset vaihtoehdot. Ja jos otatte haasteen vastaan, saatte siis keksiä minulle vastahaasteet.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna

Palaan tasaisin väliajoin hakemaan lukuvinkkejä taannoisesta puolivuotis-postauksestani. Tätä Marianne Fredrikssonin kirjaa suositteli siellä Karoliina. Tartuin kirjaan hiukan ristiriitaisin tuntein: kirjamakuni on usein yhteneväinen Karoliinan kanssa, mutta takakansitekstin perusteella Anna, Hanna ja Johanna ei tuntunut kovin houkuttelevalta - varsinkaan kun olin juuri lukenut Laura Honkasalon Eropaperit, joka myös käsitteli kolmen sukupolven naisia. Päätin kuitenkin kokeilla, kun kirjan laina-aikakin oli menossa umpeen.

Kirja käynnistyi hiukan hitaasti. Naisista nuorimmainen, Anna käy sairaalassa katsomassa dementoitunutta äitiään Johannaa, pohtii identiteettiään ja muistelee etäiseksi jäänyttä isoäitiään Hannaa. Kun noin 40 sivun jälkeen fokus siirtyi Hannan elämään, kirja tempaisi minut mukaansa eikä päästänyt enää irti. Uppouduin täysin kolmen naisen tarinaan ja ihastuin Fredrikssonin kykyyn tehdä näistä sinänsä tavallisista naisista erityisiä ja tuoda heidät lähelle.


"Minä huomaan, että minun täytyy pitää varani, etteivät hyvät muistot muuttuisi ainoaksi totuudeksi. Se käy niin helposti. Se on kai lahja, joka meille on annettu jotta kestäisimme, tuo siunattu kyky muistaa iloiset asiat ja unohtaa vaikeat. Mutta moni asia menee vinoon, jos ihminen rakentaa elämänsä niin huteralle perustalle kuin Arne tekee puhuessaan hyvästä äidistään ja iloisesta lapsuudestaan."

Paitsi että Fredriksson kertoo kolmen naisensa elämäntarinat, hän käsittelee paljon muistamista, minuuden rakentumista ja sukupolvien ketjua. Isoäidin, äidin ja tyttären tarinat sivuavat toisiaan, he tietävät toisistaan joitakin asioita, muistavat tiettyjä ja unohtavat toisia, ja antavat tapahtumille eri merkityksiä. Äidit ja tyttäret ovat sidoksissa toisiinsa, välillä vastentahtoisestikin, he muistuttavat toisiaan mutta ovat kaikki myös oman aikansa tuotteita. Anna ja Johanna saavat kertoa itsestään minä-muodossa, mutta isoäiti Hannan tarinan kertoo ulkopuolinen kertojaääni: Hannalla ei ole sanoja kokemuksilleen, eikä hän pohdi minuuttaan kuten nykyaikaisemmat jälkeläisensä. Pidin siitä, kuinka Hannan osuudella oli melkein kansantarumainen luonne, kun taas nuorimman Annan tarina oli fragmentaarinen ja epälineaarinen. Pidin myös muistojen ja kokemusten kuvaamisesta: erot ja yhteneväisyydet naisten kokemuksissa olivat hienovaraisia ja välillä lähes huomaamattomia.

Fredriksson kertoo kolmesta naisesta, mutta myös naiseudesta yleensä. Avioliitoista ja rakkaudesta, lasten syntymistä ja kuolemista, naisten tekemästä työstä ja naisten kohtaamasta väkivallasta. Samalla kerrotaan myös Ruotsin historiasta 1800-luvun lopulta 1900-luvun loppuun. Kaupungistumisesta, teollistumisesta ja maailmansodista, jotka vaikuttivat myös Ruotsiin. Anna, Hanna ja Johanna ovat symboleita naiseudelle ja Ruotsille, mutta onneksi he ovat myös elävän tuntuisia henkilöhahmoja - rakastettavia, ärsyttäviä ja liikuttavia. He eivät jää vain vertauskuviksi.

En oikeastaan osaa selittää, mikä tässä kirjassa oli niin ihastuttavaa ja mieltä kiehtovaa. Tämä kirja ei pidä itsestään melua, sen tenho on varsin hillittyä, ja silti tunsin lukiessani välillä aivan pakahtuvani suurista tunteista. En voi kuin suositella kaikkia tutustumaan itse Annaan, Hannaan ja Johannaan.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni, joka suosittelee tätä niille jotka vierastavat suomalaista realismia, ja jaana, jolle kirja oli hieno löytö. Sen sijaan Aletheia ärsyyntyi kirjasta niin paljon että jätti sen kesken.

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna (Anna, Hanna och Johanna, 1994)
Suom. Laura Jänisniemi
Otava, 1998