Ehdokkaani kaikkien aikojen parhaaksi kirjaksi

Ensi viikonloppuna Kuopiossa järjestetään Kirjakantti-kirjallisuustapahtuma, jossa julkistetaan kirjabloggaajien äänestämä kaikkien aikojen paras kirja. Parasta kirjaa on valittu pitkin syksyä: ensimmäisessä vaiheessa kuka tahansa sai ehdottaa äänestykseen kirjoja, ja ehdokkaita nimettiin yli 500. Lokakuussa kirjabloggaajat saivat äänestää kuutta omaa suosikkiaan näistä ehdokkaista, ja ääniä annettiin yli 140 kirjalle. Ääniä saaneet kirjat löytyvät äänestystä järjestämässä olleen Amman blogista. Voittaja ja neljä seuraavaksi eniten ääniä saaneet kirjat esitellään Kirjakantissa 23.11. 2013.

Otin luonnollisesti itsekin osaa äänestykseen, sillä olen heikkona kirjalistoihin ja kaikenlaisiin kaikkein aikojen paras -valintoihin. Lempikirjojen ja parhaiden kirjojen nimeäminen on hauskaa mutta haastavaa, ja kuusi kirjaa on aika pieni määrä kirjojen universumissa. Karsin, punnitsin ja vaihdoin mielipidettäni, ja lopuksi valitsin kuusi kirjaa, jotka edustivat minusta hiukan eri tavoin parhautta.

Esittelen nyt omat ehdokkaani, ja vien samalla loppuun pitkään keskeneräisenä roikkuneen 30 viikon haasteeni. Haasteen viimeinen kysymys on saanut olla vastaamatta pitkään ehkä siksi, että viimeinen kysymys on niinkin mahdoton kuin kaikkien aikojen lempikirjani. En osaa nimetä vain yhtä kirjaa kaikkien aikojen lempikirjaksi, joten nämä kuusi kirjaa saavat nyt edustaa lempikirjaani – vaikka lempikirja ja paras kirja eivät välttämättä aina olekaan ihan sama asia.

Mutta tässä siis minun parhaat kirjani:

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Jane Eyre on kulkenut mukanani kolme vuosikymmentä. Luin kirjan ensimmäisen kerran lapsena, ja silloin rakastin sen dramaattisia ja romanttisia juonenkäänteitä ja vanhan ajan lumoa sisäoppilaitoksineen ja kahden kerroksen väkineen. Olen lukenut kirjan uudelleen erilaisissa elämänvaiheissa, ja aina se on tuntunut tarjoavan jotakin uutta. Kirja on lohduttanut, tarjonnut elämänohjeita ja saanut miettimään esimerkiksi naisen asemaa ja henkilökohtaista rohkeutta. Ja se on viihdyttänyt, kerta kerran jälkeen.

Michael Cunningham: Tunnit

Tunnit edustaa minulle lähes täydellistä kauneutta, sekä kielellisesti että ihmiskuvaukseltaan. Kirja on samanaikaisesti kaunis, elämäniloinen, surullinen ja lähellä kuolemaa. Cunninghamin kirjoitustapa koskettaa niin syvältä, että lukemisesta tulee fyysinen kokemus: se värisyttää, hengästyttää ja itkettää.

Tove Jansson: Taikatalvi

Janssonia ja Muumeja ei voi ohittaa! Kirjoja, jotka tarjoavat ravintoa yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. On vaikea kuvitella, mitä minä olisin ilman Muumeja: ne ovat niin erottamaton osa elämääni. Taikatalvi on vaikuttava kasvukertomus ja hieno kuvaus yksinäisyydestä ja pelosta. Ja se piirtää upean kuvan talvesta, niin sanoin kuin kuvinkin. Rakastan!

James Joyce: Odysseus

Odysseus ei ole lempikirjani, mutta eittämättä yksi vaikuttavimmista, unohtumattomimmista ja haastavimmista kirjoista, mitä olen lukenut. Tämä kirja on erityisesti kielen juhlaa, ja kaikki huipentuu viimeisessä luvussa, joka yksinään olisi jo riittävä syy kirjan lukemiseen.

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Montgomery oli listalla yhtä pakollinen kuin Jansson. Lapsuuden lukukokemukset! Ne muokkaavat meitä niin monilla tavoilla, ja kuljettavat lumottuihin maailmoihin, joista tulee yhtä todellisia kuin todellisuus. Ja harva on onnistunut ihastuttamaan ja muokkaamaan minua niin voimakkaasti kuin Montgomery. Annan ja Emilian välillä oli vaikea valita, sillä Anna oli ehdottomasti suosikki lapsena, mutta hiukan vanhempana Runotyttö nousi tärkeäksi. Rakastan kumpaakin kiihkeästi, ja olisin yhtä hyvin voinut valita Annankin.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Vuosisadan rakkaustarina on ainoa äänestämistäni kirjoista, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran blogiaikana. Tämäkin kertoo siitä, kuinka vaikeaa on valita vain kuusi parasta kirjaa, sillä olen lukenut kahden ja puolen blogivuoden aikana monia, monia kirjoja, jotka olisivat voineet ansaita parhaan kirjan tittelin. Vuosisadan rakkaustarina pääsi listalle koska halusin mukaan myös runoutta, ja koska se on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista.

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta

"Hän ei tuntenut toveruuden iloa enempää kuin karkean miehisen terveyden uhkuvaa tarmoakaan tai pojan isänrakkautta. Hänen sielussaan liikahteli vain kylmä ja armoton ja rakkaudeton himo. Hänen lapsuutensa oli kuollut tai uponnut pois ja sen mukana kyky tuntea yksinkertaista iloa, hän ajelehti elämässä kuin kuun hedelmätön kuori."

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta kuljettaa lukijan Stephen Dedaluksen (Joycen fiktiivisen alter egon) mukana lapsuuden herkästä viattomuudesta nuoruuden  hämmennykseen ja oman tien etsimiseen. Seksuaalisuus, auktoriteetit, uskonto, synti, kauneus ja taide askarruttavat nuorta Stepheniä, ajavat hänet milloin epätoivoon, milloin apaattiseen välinpitämättömyyteen, ja muokkaavat hänestä vähitellen nuoren miehen, joka haluaa kohdata "kokemuksen todellisuuden" ja oppia "mitä sydän on ja mitä se tuntee".

Joycen Odysseus on kenties haastavin ja vaikein lukukokemukseni - ja ehkä sen vuoksi myös yksi vaikuttavimmista, vaikkakaan ei rakkaimmista lukemistani kirjoista. Odysseukseen verrattuna Taiteilijan omakuva on verrattain normaali ja helppolukuinen kirja, vaikka siinä onkin jo nähtävissä merkkejä kokeilevuudesta ja kuuluisasta tajunnanvirtatekniikasta. Kirja keskittyy Stehenin sisäisen maailman kuvaamiseen: kaikki asiat nähdään hänen näkökulmastaan, ja kirja kuvaa enemmänkin ajatuksia ja tunteita kuin toimintaa. Joyce myös kokeilee kirjassa erilaisia kerronnan tyylejä. Esimerkiksi lapsuutta kuvaavat luvut kerrotaan melko perinteiseen tyyliin, ikään kuin heijastuksena lapsuuden suoraviivaisesta ja viattomasta ajattelusta. Stephenin varttuessa kirjan tyyli käy yhä kokeilevammaksi, ja tapahtumat näyttäytyvät enemmänkin tuokiokuvina kuin tarinana.

"Astiakaapilla oli lautasellinen verimakkaroita ja ryynimakkaroita, ja hyllyllä oli munia. Ne olivat aamiaiseksi, kun ensiksi oli kappelissa nautittu Herran ehtoollinen. Ryynimakkaraa ja munaa ja verimakkaraa ja teetä. Kuinka yksinkertaista ja kaunista elämä sentään oli! Ja koko elämä oli vielä edessä."

Uskonto on kirjassa hyvin keskeisessä osassa, ja kirja onkin hyvä kuvaus siitä, kuinka uskonto kulkee ihmisen mukana silloinkin kun tämä päättää luopua uskosta. Nuori Stephen ehtii kokea parikin uskonnollista kriisiä, joiden aikana hän vuoroin halveksuu uskontoa, vuoroin katuu syntejään tai harkitsee papin uraa. Eräässä merkillisessä ja kiehtovassa jaksossa seurataan monen kymmenen sivun verran papin saarnaa helvetistä, ja tuon saarnan vavisuttavaa vaikutusta Stepheniin, joka on jo uskonut kääntäneensä kirkolle ja uskonnolle selkänsä.

"Hänen mielensä tuotti vain syöpäläisiä. Hänen ajatuksensa olivat laiskuuden hien synnyttämiä täitä."

Kiinnitin jo Odysseuksessa huomiota siihen, että Joyce kuvaa mielellään eritteitä, mätänemistä, hajuja, löyhkää ja likaa. Vaikutelma voisi olla epämiellyttävä,  jos Joycen kielen poljento ei olisi niin kaunis tai jos teksti ei olisi tulvillaan elämää. Joyce osaa kuvata myös kauneutta, ilon hetkiä ja sielua värisyttäviä elämyksiä.

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ei kenties ole sellainen kirja, johon rakastuisin tai jonka lukeminen olisi ihanaa. Mutta se on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä: siitä kertoo jo luetun kirjan koirankorville taiteltujen sivujen määrä. Välillä tekee hyvää lukea myös tämänkaltaisia kirjoja, vaikka niiden jälkeen saattaa kaivatakin jotain kevyempää ja sokeripitoisempaa nautittavaa.

Luin kirjan osana Totally British -haastetta ja otan tällä kirjalla pisteen sekä Modern Men Writers- että Éirinn go Brách! -kategoriassa.

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916)
Suom. Alex Matson
Tammi, 2001