Vuodenvaihteen kepeät - Moriarty ja Bourne

Halusin jouluksi jotakin helposti sulavaa luettavaa. Jotakin sellaista, johon pystyy vaivatta keskittymään silloinkin, kun puoli sukua hyörii ympärillä. Hyllyssä oli odottamassa Liane Moriartyn Hyvä aviomies, joka vaikutti juuri sopivalta. Moriartyn kirjoja on kehuttu vetäviksi ja nokkeliksi, ja takakansi lupaili tarinaa, jossa pitkään vaietut salaisuudet paljastuvat.

Hyvä aviomies palvelikin varsin hyvin tarkoitustaan lomapäivien viihteenä. Kirjaan oli helppo uppoutua, ja vaikka se olikin juonivetoinen, henkilöhahmot olivat kuitenkin keskiössä. Henkilöhahmot olivat myös mukavan särmikkäitä teoissaan ja ajatuksissaan. Juoni sen sijaan oli kaikkine "yllätyskäänteineen" minusta aika ennalta arvattava, enkä pitänyt kirjan lopetuksesta – suorastaan ärsyynnyin siitä, miten syyllisyyden ja vastuun teemoja lopussa käsiteltiin.

Vaikka en erityisemmin ihastunut Hyvään aviomieheen, sen lukeminen oli niin rentouttavaa, että kaipasin lisää jotakin samankaltaista. Kävin joulun jälkeen kirjastossa, ja palautettujen kirjojen kärryssä odotti sopivasti Moriartyn toinen kirja, Tavalliset pikku pihajuhlat, sekä Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen.

En viitsinyt lukea peräkkäin kahta Moriartya, joten tartuin ensin Bournen kirjaan. Katsokaa miten onnellinen olen kuvaa kolmikymppisten naisten maailmaa, ja erityisesti niitä paineita joita naisilla on liittyen uraan, ulkonäköön ja ihmissuhteisiin.  "Todellisen elämän" ja sosiaalisen median kulissien välisillä ristiriidoilla on myös kirjassa suuri rooli.

Olisin halunnut pitää Bournen kirjasta enemmän kuin pidin, koska siinä oli ihan hyviä aineksia. Bourne kirjoittaa vetävästi ja käsittelee kiinnostavia teemoja. Kirjassa oli tosin makuuni liikaa vitsinvääntöä, mutta vastapainoksi löytyi kuitenkin yllätävän paljon kipua ja synkkiäkin kerroksia.

Lukiessani huomasin kuitenkin ärsyyntyväni koko ajan enemmän. Naiseuden ja siihen kohdistuvien paineiden kuvauksessa ei ollut lopulta kauheasti mitään uutta. Eniten ärsytti se, kuinka tutuilla kaavoilla naisten välisiä ystävyyksiä kuvattiin. Kateutta, kilvoittelua, kaksinaamaisuutta, kuppikuntia. Äidit vastaan lapsettomat naiset ja vaimot vastaan naimattomat. En väitä, ettei naisten välisiin suhteisiin liittyisi näitä ilmiöitä, mutta haluaisin lukea muunkinlaisia ystävyyskuvauksia – erityisesti kirjoista, jotka luokitellaan asenteeltaan feministisiksi. Lisäksi loppupuolella kirjaan hiipi opettavainen äänensävy, joka väänsi lukijalle rautalangasta päähenkilön elämänopit ja oivallukset. Lupaavasti alkanut lukukokemus päättyi harmistukseen.

Bournen tuottaman pettymyksen jälkeen palasin takaisin Moriartyn pariin. Tavalliset pikku pihajuhlat kertoo takautumien kautta kolmen pariskunnan ja heidän lastensa spontaaneista grillijuhlista, joissa on tapahtunut jonkinlainen onnettomuus. Kuten Hyvässä aviomiehessä, tässäkin kirjassa tapahtumat olivat jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta Pihajuhlat keskittyy Aviomiestäkin enemmän siihen, miten henkilöt tapahtumiin suhtautuvat. Kirjan käänteet ja yllätykset eivät myöskään ole niin dramaattisia kuin Hyvässä aviomiehessä, mikä minun silmissäni oli vain positiivista.

Kepeiden kirjojen kolmikostani Tavalliset pikku pihajuhlat osoittautui omaksi suosikikseni. Vaikka kirjassa on dekkarimainen juoni, se on loppujen lopuksi aika arkinen tarina. Henkilöhahmot ovat tyyliteltyjä mutta kiinnostavia. Ja vaikka tässäkin kirjassa kuvataan naisten välistä ongelmallista ystävyyttä, ongelmat eivät yhdisty naiseuteen – ja loppujen lopuksi tässä ystävyydessä on jotakin koskettavaa.

Tavallisten pikku pihajuhlien parissa onnistuin viihtymään ärsyyntymättä, eli kirja täytti vihdoinkin onnistuneesti kepeän kirjan tarpeeni. Voin siirtyä eteenpäin, ja lukea jotakin muuta.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret, 2013)
Suom. Helene Bützow
WSOY, 2014

Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, 2016)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
WSOY, 2017 

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?, 2018)
Suom. Kristiina Vaara
Kansi: Sanna Mander
Gummerus, 2019

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Aina välillä on hyvä lukea oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Silloin voi todeta omat ennakkoluulonsa vääriksi – tai sitten voi käydä niin, että ennakkoluulot lujittuvat. Niina Meron Englantilainen romanssi kuuluu harmittavasti jälkimmäiseen luokkaan.

En ollut alunperin ajatellut lukea Englantilaista romanssia, koska romanttinen viihde ei kovin usein osu omaan lukumakuuni. Lisäksi vierastin sitä, että kirja sijoittuu Englantiin. Rakastan brittiläisyyttä, mutta nautin brittiläisyyteni kuitenkin mieluiten brittien itsensä tuottamassa muodossa.

Englantilainen romanssi on siis romanssi, maustettuna ripauksella jännityskertomusta. Päähenkilö Nora on kirjallisuudenopiskelija, joka rakastaa Englantia, mutta ei halua koskaan matkustaa unelmiensa saarelle – todellisuus kun voisi osoittautua pettymykseksi. Britannian matkaa ei kuitenkaan voi välttää, kun Noran siskopuoli ilmoittaa menevänsä naimisiin englantilaisen lordin kanssa. Noran tie vie siis vanhaan kartanoon, hovimestarien ja arkistokraattien keskelle. Häävalmistelujen keskellä Nora tutustuu useampaankin komeaan ja hurmaavaan englantilaismieheen, mutta hänen mielensä tuntuu silti askartelevan eniten sisarpuolen sulhasen kadonneen veljen arvoituksen ympärillä.

Kirja ei siis kuulunut lukusuunnitelmiini, vaikka sen ennakkokappale olikin kustantajalta minulle ystävällisesti lähetetty. Sitten kirjasta alkoi ilmestyä kehuvia arvioita: sitä kuvattiin älykkääksi viihteeksi, hauskaksi ja ihanan brittiläiseksi. Arvioista sai kuvan, että kirjasta voisi nauttia sellainenkin lukija, jolle romanttinen viihde normaalisti aiheuttaa närästystä. Päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, varsinkin kun satuin juuri kaipaamaan jotakin kepeämpää luettavaa.

Kuten sanottua, en lue kovinkaan paljon romanttista viihdettä tai chick litiä. Silti Englantilainen romanssi tuntui minusta varsin tyypilliseltä genrensä edustajalta. On päähenkilö, joka on suorapuheinen ja sosiaalisesti vähän kömpelö, ja jota "perinteiset naiselliset jutut" eivät niin kiinnosta (toisin kuin ilmeisesti kaikkia muita naisia). On jumalaisen komeita miehiä ja kuvankauniita naisia. On väärinymmärryksiä, ylpeyttä ja ennakkoluuloja. Kirjassa ei ollut mitään niin omalaatuista, mikä olisi voinut käännyttää minut romanttisen viihteen ystäväksi.

Englantilainen romanssi ei ole huono kirja. Mero kirjoittaa hyvin ja sujuvasti, ja juoni kulkee ajoittaista tyhjäkäyntiä lukuunottamatta jouhevasti. Huumori ei ole väkisinväännettyä tai liiallista, ja kirjassa on mukavasti mukana hiukan tummempiakin sävyjä. Mutta tällainen näin vahvasti genren sääntöihin nojautuva kirjallisuus ei vain ehkä ole minun juttuni: samalla tavalla minua kyllästyttää suuri osa fantasiakirjallisuudesta ja dekkareista.

Suurin ongelma kirjassa oli kuitenkin se etukäteenkin epäilyttänyt brittiläisyys. Vaikka sydämeni sykkiikin voimakkaasti brittiläisyydelle (usein myös sen kliseille ja stereotypioille), en kuitenkaan halua nauttia pelkkiä kliseitä. Kartanot ja aristokraatit eivät myöskään ole minulle mikään kaikkein rakkain brittiläisyyden ilmentymä, eivät ainakaan näin ennalta-arvattavassa muodossa tarjoiltuna. En löytänyt kirjasta rakasta Oxfordiani, en löytänyt Englannin moniulotteisuutta, en sen omalaatuisuutta ja lumoa.

Englantilainen romanssi oli siis pettymys erityisesti englantilaisuuden osalta.

Moni muu on pitänyt kirjasta enemmän, esimerkiksi Laura, Jonna, Katja ja Kirjaluotsi.

Niina Mero: Englantilainen romanssi
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2019

Kesälomalla luettua: Kaldmaa, Raunio, Bristow

Kesälomalla (joka oli lyhyt mutta ihana) tuli luettua varsin paljon, ja jotta bloggaamattomien kirjojen pino ei entisestään kasvaisi, niputan nyt muutaman lomakirjan samaan postaukseen.

Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia yhdistelee kansantarujen tyyliä kokeelliseen kerrontaan. Se on sukutarina, satu ja legenda, joka leikittelee kielen ja tyylin keinoin. Se on tarina ihmisistä saarella, niistä jotka kaipaavat saarelta pois, ja niistä jotka kaipaavat lähteneitä. Se kertoo äideistä ja isistä ja lapsista, sukupolvien katkeamattomasta ketjusta. Se on tarina merestä, sillintuoksuisesta tuulesta ja suolasta.

Kirja etenee välillä kuin perinteinen satu, välillä kuin proosaruno. Toisinaan Kaldmaa vaihtaa perinteisen suoraviivaiseen kerrontaan, mutta seuraavassa hetkessä hän jo leikittelee typografialla ja asettelee kirjaimet sivulle ympyrän muotoon. Tyylikokeilut ovat virkistäviä ja hauskojakin, mutta mikä tärkeintä, ne tukevat tarinaa: teksti elää ja muuntuu kirjan tunnelman ja tapahtumien mukana.

Islannissa ei ole perhosia oli kiehtova lukukokemus. Koska en ole kaikkein suurin satujen ystävä, tunsin välillä hiukan pitkästyväni kaikkein kansantarumaisimpien kohtien äärellä, mutta vastapainoksi jotkut muut hetket olivat suorastaan lumoavia. Kirja on viehättävä mutta ei imelä. Pidin.

Muissa blogeissa: Tuomas, riitta k ja Katja.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole libikaid, 2013)
Suom. Outi Hytönen
Kansi: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus, 2017 

Kerronnan ja tyylin keinoilla leikittelee myös Katja Raunion esikoisromaani Käy kaikki toteen. Kertomuksellisuus on Raunion kirjan ydin ja perusta: kertoja kirjoitetaan mukaan heti ensi riveillä, fiktiiviset henkilöhahmot luodaan ja muokataan lukijan silmien edessä, lukija tehdään tietoiseksi positiostaan. Tyylileikittelyt korostavat tarinallisuutta: yksi kohtaus etenee tv-sketsin käsikirjoituksen muodossa, toinen jäljittelee luomiskertomusta.

Päällisin puolin kirja kertoo filosofian opiskelijoista, erityisesti Silviasta eli Silveristä, jonka vetovoima kiehtoo ja ärsyttää muita. Raunio kuvaa opiskelijoiden viininhuuruisia juhlia ja teko-älyllisiä kuppilakeskusteluja. Myös opiskelijoiden yksityiselämään ihastumisineen, juoruiluineen ja perhesuhteineen kurkistetaan. Kaikessa on kuitenkin kyse tarinan kerronnasta, ei niinkään tarinasta.

Raunion kirjan voi nähdä kirjana kirjoittamisesta. Tai ehkä se kertoo siitä, kuinka tarinallistamme itsemme – kuinka kerromme ja sanoitamme jatkuvasti omaa elämäämme. Se voi myös kysyä, mikä on totta ja mikä tarinaa, voiko niitä erottaa toisistaan? Mitään selkeitä vastauksia Raunio ei tarjoa, ei edes siitä, mistä hänen kirjassaan on oikeastaan kyse. Mutta se houkuttelee kysymään. 

Muissa blogeissa: Omppu ja Kirsin Book Club.

Katja Raunio: Käy kaikki toteen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Teos, 2015 

Sitten ollaankin perinteisen lomakirjan äärellä. Gwen Bristow on minulle jonkinlainen kesälomakirjallisuuden ruumiillistuma, koska luin hänen Plantaasi-trilogiaansa lapsuuden kesinä, ja rakastin sitä. Tätä Celia Garthia en ollut lukenut aikaisemmin, eikä se vetänyt vertoja noille lapsuuden nostalgianhehkuisille kirjoille, mutta ihan mukavaa kesämökkilukemista se kuitenkin oli. Se oli myös yksi Hyllynlämmittäjät-haasteen kirjoistani.

Kirja kuvaa Amerikan itsenäisyyssodan aikaa, romanttisen viihteen keinoin. Nimihenkilö on köyhä mutta sievä ja nokkela ompelijatar. Sota tuntuu Celiasta aluksi lähinnä jännittävältä seikkailulta, mutta vähitellen hän joutuu kohtaamaan sen kaikessa julmuudessaan. Celia ei kuitenkaan tyydy sodassa passiivisen, kotona odottavan naisen rooliin, vaan hän kantaa oman kortensa kekoon toimimalla vakoilijana (!). Ja tietysti myös sota-aikana on tilaa rakkaudelle, hurmaaville miehille polvisukissaaan ja poninhännissään sekä kauniille leningeille.

Kaikesta viihteellisyydestään huolimatta Celia Garth oli minusta välillä pitkästyttävä. Kirjassa kuvataan taisteluja ja sodan etenemistä, melko selostavaan tyyliin. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta kohtaukset etenevät hitaasti ja usein ennalta-arvattavasti. Henkilöhahmot eivät ole kovin moniulotteisia, vaikka Celia kasvaa ja kehittyykin sodan aikana.

Luin kuitenkin kirjan mielelläni. Sen vanhanaikaisuus viehätti minua, eikä Bristow'n maailma ole aina niin yksiulotteinen kuin ensi silmäyksellä luulisi. Kaiken viihteen ja kuluneiden ajatuskaavojen seassa on myös oivalluksia ja ajateltavaa. Kirjan lopetus on tyylikäs.

Muissa blogeissa: sheferijm.

Gwen Bristow: Celia Garth (Celia Garth, 1959)
Suom. Helvi Vasara
Otava, 1963

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Chick-lit-dekkari ei lähtökohtaisesti kuulosta sellaiselta kirjalta, johon ensimmäiseksi tarttuisin. Enkä luultavasti olisi tarttunut tähän Anniina Tarasovan esikoiromaaniinkaan, jos kustantaja ei olisi lähettänyt siitä arvostelukappaletta. Kun kirja kuitenkin luettavaksi tarjoutui, ajattelin että pieni viihdepläjäys ei ehkä vaihteeksi tekisi pahaa. Viihde on vaikea laki, mutta parhaimmillaan se voi tehdä oikein hyvää.

Vaikka kirjan tyylilaji arvelutti, Venäläisissä tilikirjoissa oli muutama kiinnostava tekijä. Ensinnäkin minua ilahdutti se, että päähenkilö on ammatiltaan tilintarkastaja. Virkistävän erilaista! Toiseksi kiinnosti kirjan sijoittuminen Venäjälle ja venäläisen kulttuurin kuvaus. Ja kolmanneksi minua veti puoleensa Sanna-Reetta Meilahden mainio kansikuva: tuntui että olisi synti jättää näin hienon näköinen kirja lukematta.

Kirjan päähenkilö Reija Wren saa komennuksen tekemään sisäistä tarkastusta Pietariin. Urallaan eteenpäin pyrkivä ja isänsä varjosta pois pyristelevä Reija tarttuu työtehtävään innolla, eikä häntä lannista pätkääkään se, että työtehtävän hoitamista tunnutaan alkumetreiltä lähtien häiritsevän ja suorastaan sabotoitavan. Työasioiden lisäksi Reijaa pitävät kiireisinä kuohuviinin huuruiset pitkät illat ja ympärillä pyörivät miehet suomalaisesta sulhasesta venäläisiin hurmureihin.

Miten minulle sitten kävi viihdekirjan vietävänä? Rehellisesti sanottuna on pakko myöntää, ettei tämä kirja ollut yhtään minun juttuni. Se oli makuuni ihan liian juonivetoinen, eikä kirjan jännärijuoni vienyt minua ollenkaan mukanaan. Henkilöhahmoihinkaan en saanut minkäänlaista otetta, eivätkä Reijan mieskuviot kiinnostaneet. Moni on kirjan parissa viihtynyt, joten kyse ei ole siitä, että kirja olisi tylsä, vaan siitä että itse tylsistyn tällaisten juonikuvioiden parissa.

Se, mikä kirjassa toimi ja mikä sai lukemaan sen loppuun asti, oli venäläisen miljöön ja kulttuurin kuvaus. Se tuntui aidolta, maistuvalta ja tuoksuvalta ja rehevältä. Muutenkin Tarasova osaa tunnelman luomisen taidon: kirjassa on nuoruuden rauhattomuutta, valvottuja öitä ja päänsärkyisiä aamuja, samanaikaista huolettomuutta ja levottumuutta.

Ei minun kirjani, mutta heille, jotka osaavat arvostaa genren ominaispiirteitä, Venäläiset tilikirjani luultavasti tarjoaa ihan kelpo viihdettä mukavan persoonallisilla mausteilla.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Amma, Omppu, Kirjakko ruispellossa, riitta k ja Arja.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
Gummerus, 2018

Winifred Watson: Miss Pettigrew Lives for a Day

Miss Pettigrew on köyhä ja väritön kotiopettaja. Hän on elänyt hyveellisesti saamatta siitä koskaan mitään iloa. Hän ei ole erityisen hyvä kotiopettaja eikä pidä työstään, mutta jotakin yksinäisen naisen on tehtävä elantonsa eteen. Eräänä päivänä työvoimatoimisto lähettää Miss Pettigrew'n hakemaan paikkaa Miss LaFossen luota. Samalla hetkellä, kun Miss Pettigrew astuu sisään Miss LaFossen asuntoon, hän tuntee siirtyvänsä toiseen maailmaan. Miss LaFosse on yökerholaulaja, jonka elämä on täynnä ihnissuhdesotkuja, komeita miehiä, kauniita naisia, seurapiirijuoruja ja drinkkejä. Miss Pettigrew päätyy puolivahingossa selvittelemään Miss LaFossen ja tämän ystävien rakkaushuolia ja huomaa siinä sivussa heräävänsä itsekin elämämään, ensimmäistä kertaa ikinä.

"With trembling fingers, nervous, clumsy, contented, for the first time in life Miss Pettigrew powdered her own nose.
'Do you know,' she said happily, 'I think you're right. It does add a certain assurance to one's demeanour. I feel it already.' 
'Attaboy', praised Miss Dubarry."

Miss Pettigrew on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1938, ja kirja oli omana aikanaan ilmeisesti varsin suosittu. Uuden tulemisen kirja koki vuosituhannen alussa, kun unohdettujen naiskirjailijoiden teoksiin keskittynyt Persephone Books julkaisi sen. Kirjasta tuli hitti, ja sen myötä myös aikaisemmin varsin vaatimattomasti menestynyt  Persephone Books lähti aivan uuteen nousuun.

Kun kävin viime kesänä Lontossa Persophone Booksin kirjakaupassa, oli selvää että Miss Pettigrew oli yksi niistä kirjoista, jonka halusin kaupasta ostaa. Olin lukenut muutaman arvion, joiden mukaan kirja olisi varsin täydellistä hyvän mielen viihdettä, ja lisäksi minua viehätti se, että kirjassa oli kuvitus. Aivan liian harvat aikuisten kirjat ovat kuvitettuja!

Eikä kirja pettänyt. Miss Pettigrew ei ole mitenkään erityisen omaperäinen, eikä siinä ole mitään sen syvempää sisältöä, mutta se on täydellisen viihdyttävä, kepeä ja herttainen kirja. Se on Tuhkimo-tarina, jossa keski-ikäinen vanhapiika muuntuu seurapiiriperhoseksi ja nauttii muutoksesta täysin rinnoin. Se on nokkela ja hauska ja hyväntuulinen ja viehättävällä tavalla vanhanaikainen. Pidin myös siitä, että kirjan naiset pitävät yhtä ja tukevat toisiaan: vaikka kirjan juoni pyörii rakkaushuolien ympärillä, pohjimmiltaan kyse on kuitenkin siitä, kuinka Miss Pettigrew, Miss LaFosse ja Miss Dubarry auttavat toisiaan.

Kirjoitusajankohta heijastuu paitsi kirjan tyylissä, myös asenteissa, jotka välillä hiukan särähtävät lukijan mielessä. Sukupuoliroolit ovat melko vanhoillisia, vaikka niillä hiukan leikitelläänkin. Myös nationalismi pilkahtaa asenteissa: englantilainen on melkeinpä paras adjektiivi, jota ihmisestä voi käyttää, ja yksi sulhaskandidaatti tuomitaan sopimattomaksi, koska hänessä on juutalaista verta. Viihdekirjaallisuuttakaan ei kirjoiteta tyhjiössä, vaan yhteiskunnan asenteet ja arvot heijastuvat jopa tällaisessa kepeässä komediassa. Ne tuovat myös pienen mielenkiintoisen lisämausteen nykyaikaisen lukijan lukukokemukseen.

Olen huomannut, että vanhempi viihdekirjallisuus uppoaa  minuun usein paljon paremmin kuin uudempi, oli sitten kyse dekkareista tai chick litistä. En osaa tarkemmin analysoida, mistä tämä johtuu, mutta ehkä vanhemmassa viihteessä on jotakin sellaista mutkattomuutta ja suoraviivaisuutta, joka osuu omaan viihtymishermooni. Miss Pettigrew ei yritä olla enempää kuin on, siinä ei kohelleta tai yritetä tehdä juonesta tarpeettoman kiharaista. Ja juuri siksi se toimii.

Kirjan ovat lukeneet myös hdcanis ja Marile.

Winifred Watson: Miss Pettigrew Lives for a Day, 1938
Kuvitus: Mary Thomson
Persophone Books, 2000/2011

Pariisitar – missä ja milloin vain

Luin jotakin äärettömän hienoa (siitä lisää myöhemmin), ja sen jälkeen halusin lukea jotakin ihan muuta. Onneksi olin juuri sopivasti lainannut kirjastosta tämän kuplivan kepeän kirjan, joka opastaa pariisittarien tyylin ja asenteen omaksumiseen. Pariisitar – missä ja milloin vain sopi aivan erinomaisesti välipalalukemiseksi. Se oli hauska, nopeasti lukaistava, nokkela, pinnallinen ja ironinen "elämätaito-opas", joka ei ota itseään turhan vakavasti.

Monella on varmasti mielikuva Pariisista ja ranskalaisista naisista, vaikka ei olisi koskaan pariisitarta tavannutkaan. Näillä mielikuvilla ja Pariisi-kliseillä kirjan neljä tekijää leikittelevät, enemmän tai vähemmän pilke silmäkulmassa. (Ja näyttävät itse kirjailijavalokuvassa ihastuttavan pariisilaisilta pitkine hiuksineen, farkkuineen ja loistavine hymyineen.)

Opas käy läpi pariisilaisuuteen kuuluvat välttämättömyydet ulkonäöstä (luonnollisuus joka vaatii paljon vaivaa), asenteeseen (melankolia, snobbailu, oikuttelu) ja ihmissuhteisiin (ihannemies, rakastaja, ystävättäret). Mukaan on ripoteltu pieniä kohtauksia pariisittaren elämästä, erilaisia luetteloita (pariisittaren kirjahylly, välttämättömät vaatekappaleet) sekä pieniä tietoiskuja kuuluisista pariisittarista.

Kirjan viehättävyyttä lisäävät piirokset ja valokuvat tyylikkäistä kaunottarista, Pariisin kaduista ja puistoista, croissanteista ja asunnoista. Ah, mitä huolettomuutta, keveyttä ja vaivattomuutta! Ollapa hetken aikaa oman elämänsä pariisitar!

Pariisittarien syvimpään olemukseen ovat tutustuneet myös Tessa ja Minna.

Anne Berest, Audrey Diwan, Carolien de Maigret, Sophie Mas: Pariisitar – missä ja milloin vain (How to be Parisian wherever you are, 2014)
Suom. Leena Leinonen (ranskankielisestä käsikirjoituksesta)
Kansi: Eija Kuusela
Siltala, 2015

Katja Kallio: Kuutamolla

Katja Kallio on minusta hurjan kiinnostava kirjailija, vaikka (tai juuri siksi että) en ole suinkaan varauksetta pitänyt kaikista hänen kirjoistaan. Ne ovat herättäneet minussa tunteita ärtymyksestä ihastukseen, eikä yksikään ole tainnut jättää kylmäksi. Kaksi ensimmäistä romaania olivat minulta kuitenkin vielä lukematta, ja kun kirjastoreissulla kaipasin jotakin viihdyttävää luettavaa, nappasin mukaani sopivasti silmiini sattuneen Kallion esikoisromaanin Kuutamolla.

Kuutamolla on varsin puhdasveristä viihdekirjallisuutta, ja luultavasti sen voisi luokitella chick litiksikin. Päähenkilö Iiris yrittää toipua siitä, että komea ja hurmaava Marko on jättänyt hänet kolmen vuoden suhteen jälkeen. Toipumisprosessissa ovat mukana Iiriksen ystävät, kirjakaupassa työskentelevät kollegat, taiteilijaäiti ja tietysti myös potentiaaliset uudet ihastukset. Ihmissuhdekaruselli pyörii, kommellukset seuraavat toisiaan, ja Iiris yrittää rakentaa itsetuntoon ja identiteettiään terveemmälle pohjalle.

Päähenkilöt ovat Kallion kirjoissa harvoin mitenkään ihania ihmisiä. Usein he ovat olleet vaikeita, kipuilevia ja rikkinäisiä, mutta kompleksisuudessaan myös kiinnostavia. Kuutamolla-kirjan Iiris on kuitenkin enemmän ärsyttävä kuin mielenkiintoinen – takertuva, hysteerinen ja loputtomasti itseään surkutteleva. Muut henkilöhahmot jäävät varsin yksiulotteisiksi ja paperinmakuisiksi. Myös tarinassa on enemmän kaavamaisuutta kuin elettyä elämää.

Kuutamolla ei ole huono kirja, mutta kovin kiinnostavana en kuitenkaan voinut sitä pitää. Kirjan suurin ongelma minulle oli ehkä se, että se tuntui pikemminkin noudattavan genren vaatimuksia kuin seuraavan kirjailijan sisäistä ääntä. Kallio on kuitenkin kirjoittaja, jolla jo esikoisessaan on sana hallussa, ja tässäkin kirjassa on paljon Kalliolle tyypillisä osuvia luonnehdintoja ja hienoja ilmaisuja. Kirja oli siis sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, vaikka tarinaltaan se ei minua koskettanutkaan.Mieltäni kyllä lämmitti se, että Kallio oli kirjoittanut elokuvarakkautensa mukaan kirjaan: leffaviittauksia olisi vain voinut olla vielä enemmän!

Mielenkiintoisinta minulle Kuutamolla-kirjassa oli ehkä Kallion kirjallisen kehityksen havainnointi. Kuutamolla ei ole viihdekirjana varmastikaan heikoimmasta päästä, mutta se on aika kaavamainen niin tyyliltään kuin tarinaltaankin. Merkkejä Kallion omasta äänestä on jo olemassa, mutta se on tässä kirjassa selvästi vasta kehittymässä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Susa P. ja Ruusa. Pentukissa on kirjoittanut enemmänkin suhteestaan Kuutamolla-kirjaan ja elokuvaan sekä Katja Kallioon.

Katja Kallio: Kuutamolla. Levoton tarina rakastamisesta
Otava, 2000/2001 

Hilja Valtonen: Hätävara

"Voi, kun minusta kasvaisi viisas nainen, jolle ei jokainen miehen käppyrä voisi sanoa: "Millainen porsas olet! Niin naisten tapaista!"

Olen jo pitkään halunnut tutustua Hilja Valtosen kirjoihin. Kesällä antikvariaatin alennusmyynnissä vastaan tuli tämä aivan mainiolla kannella varustettu Hätävara, jonka epäröimättä nappasin mukaani.

Tarinaltaan Hätävara on varsin simppeliä viihdettä. Kertojaminä on ärhäkkä punapää, papintytär Vappu Kankare. Jo kouluaikana Vapun tielle osuu ylimielinen Jali Kinnunen, "roisto, nousukas, moukka, ylpeä kukko, typerä narri ja haiseva tatti". Vappu ja Jali käyvät jatkuvaa sanasotaa, mutta onnistuvat siinä sivussa kehittämään jonkinlaisen toverillisen suhteen, joka syvenee vuosien kuluessa.

Jalin perhetausta on vaatimaton, ja hän onkin päättänyt nousta määrätietoisesti yhteiskunnan portaita. Rikkaan naisen naiminen on yksi askel Jalin suunnittelemalla tiellä kohti parempaa asemaa. Vappukin lupautuu auttamaan Jalia ja esittelee tälle kaupungin äveriäimpien perheiden tyttäriä. Kun Jali sitten kosiikin Vappua, ei ole ihme että Vappu uskoo olevansa Jalille vain hätävara.

Vaikka kirjan tarina on perinteinen, Valtosen kerronta on aivan omanlaistaan. Sanat ja puheenparret sinkoilevat vauhdikkaasti, ja dialogi on iskevää. Kirja on myös hykerryttävän hauska, ja huumori piilee suurimmaksi osaksi nimenomaan Valtosen taidokkaassa kielenkäytössä.

Hätävara on päällisin puolin romanttista viihdettä, mutta pinnan alta löytyy paljon muuta kuin romantiikkaa. Kirjan jännite kyllä perustuu siihen, koska pääpari ymmärtää rakastavansa toisiaan, mutta kyse ei ehkä ole niinkään romanttisesta rakkaudesta kuin keskinäisestä kunnioituksesta ja rehellisyydestä. (Lisäksi Jali on suoraan sanottuna aika öykkärimäinen mies, jossa ei oikein ole romanttisen sankarin hehkua.) Myös vapaus ja riippumattomuus ovat tärkeitä teemoja. Taloudellinen riippumattomuus, yhteiskunnallisen aseman tuoma vapaus ja henkilökohtainen vapaus vaikkapa avioliitossa määrittävät tarinaa paljon enemmän kuin romanssi.

Kerta kaikkiaan mainio tuttavuus tämä Hätävara. Valtosta tulee varmasti luettua lisää.

Muissa blogeissa: Booksy pitää Valtosen kirjoja epäromanttisina rakkausromaaneina; Annami piti nokkeluudesta ja terävistä huomiosta.

Hilja Valtonen: Hätävara
Otava: 1938/1958

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

"Muistakaa, mitä sanoin ihmisaikuisen monimutkaisista tahtomisen kudelmista. Vauva tietää, mitä haluaa. Hän haluaa pahan olon pois ja hyvän olon tilalle. Sitten hänestä tulee lapsi ja hän alkaa empiä, hän tulee uhmaikään ja sekoaa tunteissaan. Sen jälkeen hän menee milloin oikealle ja milloin vasemmalle, hän tahtoo jäätelökioskilla milloin vaniljaa ja milloin mansikkaa, hän haluaa vuoroin koko maailman ja vuoroin vain yhden kotoisan kulman, punaisen mökin ja perunamaan. Eikä hän enää koskaan ole siinä, missä luuli olevansa."

Aluksi huomio: tässä kirjassa on aivan ihastuttava kansi. Halusin kirjan omaan hyllyyni jo pelkästään Sanna Manderin söpön kansikuvituksen vuoksi.

Toiseksi tunnustus: taidan vähän fanittaa Riikka Pulkkista. En ole varauksetta ihastunut kaikkiin Pulkkisen kirjoihin, mutta erityisesti hänen kolmas romaaninsa Vieras jätti minuun voimakkaan jäljen.

Riikka Pulkkisella taitaa olla maine vakavana, jopa tosikkomaisena kirjailijana. Ajatus Pulkkisesta kirjoittamassa kepeää ja viihteellistä chick litiä on herättänyt joissakin lukijoissa ihmettelyä: miten hiotun ilmaisun ja suurten aiheiden parissa viihtyvä kirjailija voisi onnistua komediallisen (ja joidenkin mielestä pinnallisen) genren parissa.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on toki erilainen kuin Pulkkisen aiemmat romaanit. Kirjallinen hyppäys ei ehkä kuitenkaan ole niin valtava loikka kuin äkkiseltään luulisi. Vaikka Raja ja varsinkin Totta ovatkin vakavuudessaan suorastaan ryppyotsaisia, ainakin minä löysin Vieraasta leikittelyä ja huumoria. Ihmissuhteista ja rakkaudestahan Pulkkinen on kirjoittanut kaikissa kirjoissaan, joten Iiris Lempivaaran sydänsurutkin hän hoitelee luontevasti.

Ja toisaalta, ei Pulkkinen tässä viihdekirjassaankaan täysin hattaraksi heittäydy. Parisuhdeongelmien, korkokenkien ja suklaan rinnalla kirjassa sivutaan vakavampiakin aiheita nuoruuden kasvukivuista siihen, mitä naisen tulisi olla. Ja Pulkkisen kieli kulkee älykkäästi, mutta aikaisempaa vapautuneemmin: tästä kirjasta ei synny vaikutelmaa sellaisesta liiallisesta hiomisesta, joka on tehnyt joistakin aikaisemminsra romaaneista hiukan raskaasti hengittäviä. Nyt Pulkkisen teksti pulppuilee ja virtaa. Myös kirjan huumori piilee ennen kaikkea sanoissa ja kielikuvissa, ei niinkään tapahtumissa.

Kirja rakentuu episodimaisesti lyhyistä luvuista, joiden nimet kuvaavat hyvin kirjan henkeä: Kyllä ja kuinka se opitaan. Liian täydellinen. Mielipuoli Foucault. Neiti Etsivät. Mitään sen kummallisempaa juonta kirjassa ei ole, vaan pienten sattumusten kautta kerrotaan, kuinka Iiris toipuu erosta ja oppii siinä sivussa itsestään ja elämästä. Ei siis mitään uutta ja mullistavaa, mutta toimivaa tavaraa. Pulkkinen ei uudista viihdekirjallisuutta mutta uudistuu kyllä itse kirjailijana. Tämän kirjan jälkeen on entistäkin mielenkiintoisempaa nähdä, mitä ja miten Pulkkinen seuraavaksi kirjoittaa.

Iiriksen sydämestä on kirjoitettu blogeissa paljon. Katso mitä mieltä olivat irisihmemaassa, Sanna, Taika, Lilli, Lukuneuvoja, Norkku, Mari, Anneli, Jonna, Marile, sonja, Jenni, Taru, Ilona, Anu, Jonna, Marja, Minna, Hanna ja HeidiBee.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kansi: Sanna Mander
Otava, 2014 

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

"Mutta sinun ja minun aikanamme, Sei, käsin kopioivien kirjureiden ja sähköisten, helposti muunneltavien tekstien aikakaudella, lopullisen, täydellisen teoksen olemus ja merkitys on haipuvaa kuin usva. Sinä ja minä tiedämme, ettei ole vain yhtä tapaa kertoa tarinaa. Ei ole yhtä totuutta, on vain loputtomia valintoja, vaihtoehtoisia reittejä, ihmisennäköisiä virheitä ja tulkintoja."

Kun Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin osui ensimmäisiä kertoja silmiini, ajattelin että kyseessä on viehättävällä nimellä varustettu self help -kirja. En ajatellut, että kirjalla olisi mitään tarjottavaa minulle. Sitten luin joitakin blogijuttuja kirjasta, ja se alkoi varovaisesti kiinnostaa. Pakollisten luettavien listalle kirja lennähti rakettimaisella vauhdilla, kun luin Arjan kirjoituksen: ajattelin että kirjan täytyy osua täydellisesti minun makuuni, ja jos niin ei kävisikään, olisin pettymyksestä apea.

En onnistunut löytämään kirjaa kaupoista (kenties se oli myyty loppuun), mutta vähän myöhemmin huomasin, että kirja oli saatavana Miki-formaatissa. Kaksinkertainen syy ostaa kirja! Mikit ovat ihastuttavia.

(Ihania asioita Miki-kirjoissa:

- söpöys

- keveys

- erityisesti tämä kirja on Miki-formaatissa kuin koru tai leivos: vastustamattoman herkullinen ja kaunis

ikäviä asioita Miki-kirjoissa:

- ohuita sivuja ei millään raaski taittaa koirankorville – ja tässä kirjassa olisi totisesti riittänyt taittamisen arvoisia sivuja)

Ja voi kuinka ihastuinkaan tähän kirjaan! Se toi mieleeni Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä -kirjan, vaikka Kankimäki ei lähdekään etsimään Jumalaa vaan Heian-kaudella elänyttä hovinaista Sei Shōnagonia. Ihastuin aikoinaan Gilbertin kirjaan, mutta Kankimäen kirjaan ihastuin vielä enemmän: Kankimäki on vakavampi ja runollisempi, vaikka hänenkin tyylissään on Gilbertin tapaan mukana aimo annos itseironista huumoria. Toinen viehättävä kirja, joka nousi mieleeni oli Anna Kortelaisen Virginie!, jossa oli samanlaista matkakertomuksen, tukimuksen, oman elämän ja spekulatiivisen historian sekoitusta kuin Kankimäen kirjassa.

Jos otettaisiin Kortelaisen kirjasta tunnelma ja henkilökohtainen tutkimusote ja jätettäisiin pois ajoittainen kuivakka pikkutarkkuus, ja yhdistettäisiin tähän Gilbertin huumori ja heittäytyminen, voisi tulos olla jotakin Kankimäen kirjan kaltaista.

(Asioita, joihin erityisesti ihastuin:

- Kankimäen kyky löytää yhtymäkohtia 900-luvun Japanin ja 2000-luvun maailman välillä. Kuinka elävältä hän saa historian tuntumaan!

- puolivakavissaan kirjoitetetut tanka-runot

- luonnon ja säätilojen kuvaukset: kuuma, kylmä, sade, vuoret, kukat

- listat. Mian listat ja Sein listat.

- loma-arjen kuvaus. Temppelit, teehuoneet ja ravintolat, joissa Kankimäki käy. Satunnaiset kohtaamiset ihmisten kanssa. Japanilainen tunnelma. Ei ihme, että Mondo valitsi tämän vuoden matkakirjaksi.

- pakahduttavan kauneuden ja sen katoavaisuuden tavoittaminen.)

Kankimäki alkoi vaihtaa ajatuksia Sei Shōnagonin kanssa jo parikymppisenä luettuaan Tyynynaluskirjan yliopiston japanilaisen kirjallisuuden kurssilla. Kankimäen suhde Seihin ja Tyynynaluskirjaan onkin nimenomaan henkilökohtainen suhde – fanisuhde. Vaikka Kankimäki on vuosikausia ihaillut kirjaa ja inspiroitunut siitä, monet kirjaan ja Sei Shōnagoniin liittyvät faktat tulevat hänellekin yllätyksinä Japanin päivien aikana. Mutta juuri tämä asetelma tekee Kankimäen kirjasta niin viehättävän ja samaistuttavan: Kankimäki on kuin kuka tahansa lukija, joka on hullaantunut kirjaan, ja käy kyllä katsomassa kirjaan perustuvan elokuvan, mutta ei lue kirjasta kirjoitettuja yliopistotason tutkimuksia.

Jotkut lukijat ovat kritisoineet kirjaa siitä, että tutkimuksena se on varsin heppoinen. Mutta Kankimäki ei missään vaiheessa väitäkään olevansa tutkija, eikä hän suinkaan peittele harrastelija-asemaansa. Minua itseäni epäakateeminen ote ei lainkaan haitannut, enkä oikein usko että olisin tullut lukeneeksikaan tieteellistä tutkimusta Tyynynaluskirjasta, vaikka se olisi ollut kuinka ansiokas tahansa. Sen sijaan Kankimäen kirja herätti suuren halun lukea itse Tyynynaluskirja. (Kankimäki mainitsee kirjassan, että suomenkielinen käännös olisi tekeillä – toivottavasti näin tosiaan on!)

Toiset ovat moittineet kirjaa myös liiasta rönsyilystä ja pituudesta. Minä olin kirjaan niin ihastunut, etten poistaisi siitä mitään. En hupsutteluja, joissa Mia laittaa kuvitteellisen Sein kirjoittamaan ystäväkirjaansa; en muisteloita vanhoista poikaystävistä; en kuvauksia uneliaista sadepäivistä, joiden aikana kirjoitellaan ja otetaan torkut.

Kirjan luettuani haluaisin luonnollisesti matkustaa Japaniin, mutta tavallinen arki Suomessakin tuntuu kirjan jälkimainingeissa näyttäytyvän voimakkaampana, rikkaampana ja kauniimpana. Ehkä kirjassa siis oli kuin olikin annos elämänhallintaopasta, sinne kirsikankukkien sekaan piilotettuna.

Muita kirjan lukeneita:  Kirsiä kiehtoi erityisesti täydellisen heittäytymisen kuvaus; Sallaa alkoi kiinnostaa Tyynynalauskirjaan tutustuminen; Norkku tykkäsi kirjasta kuin Sei Shōnagon kauniista paperista; Joana löysi sielunsiskon; Hanna listasi kirjan uuvuttavat ja kiinnostavat piirteet; irisihmemaassa hurmaantui kirjaan jo etukäteen; Anneli näkee kirjassa kansainvälisen menestyksen mahdollisuudet; Lillille kirjan lukeminen oli tervanjuontia; Lukuneuvojan mielestä kirja sopii monenlaisille lukijoille; kirja lisäsi onnellisuuden määrää Sonjan elämässä; Maukan fiilikset jäivät kaksijakoisiksi; HeidiBeelle kirjan suurin anti oli Japanin matka -kuumeen syntyminen.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.
Kansi: Piia Aho
Otava: 2013/2014

Erich Segal: Love Story - Rakkauskertomus

"Mitä voi sanoa kaksikymmentäviisivuotiaasta tytöstä joka on kuollut?
Että hän oli kaunis. Ja älykäs. Että hän rakasti Mozartia ja Bachia. Ja Beatleseja. Ja minua."

Näillä sanoilla alkaa Love Story: elokuvaversio jonka olen nähnyt joitakin vuosia sitten, ja kirja jonka luin kesällä osana lukumaratonia. Sekä kirja että elokuva ovat puhdasveristä viihdettä, mutta varsin suloista ja surumielistäkin viihdettä. Molemmat ovat myös lajissaan viehättävän vanhanaikaisia. Ja kuten Lumiomenan tontilla vähän aikaa sitten todettiin: menneiden vuosikymmenten viihde on usein paljon vetoavampaa ja viihdyttävämpää kuin nykyajan viihde.

Heti Love Storyn alussa tehdään siis selväksi, että kyseessä on rakkaustarina, jonka toinen osapuoli on kuollut nuorena. Kuollut nainen on lahjakas ja nokkela mutta köyhä Jenny Cavilleri, ja häntä on jäänyt muistelemaan kultalusikka suussa syntynyt Oliver Barrett IV, jolla on kompleksinen isäsuhde. Love Story kertookin melkein yhtä paljon Oliverin suhteesta Oliver Barrett III:en kuin hänen suhteestaan Jennyyn.

Vaikka Love Story käsittelee varsin isoja asioita, kuten luokkaeroja, kuolemaa sekä vanhempien ja lasten välisiä suhteita (ja tietysti sitä rakkautta), se on erittäin kepeä kirja. Se pyyhkäisee raskaita teemojaan kuin höyhenellä ja tanssahtelee eteenpäin nokkelan sanailun ja rakkauden huuman maailmaan. Kirjan loppu on toki katkeransuloinen, mutta paino on kuitenkin siellä suloisen puolella. Ja miksipä ei? Love Story on romantiikkaa, jonka ääressä voi huokailla, nauraa ja ehkä tirauttaa muutaman kyyneleen, eikä se varmasti pyrikään olemaan mitään muuta. Lukumaratonilla nautin kovasti kirjan lukemisesta, koska olin sitä ennen lukenut melko vakavia ja vaativiakin kirjoja, ja oli ihanaa sukeltaa hetkeksi Love Stroyn tarjoamaan hattaraan.

Elokuvana Love Story on minusta parempi, koska romanttinen viihde vain toimii paremmin filmillä kuin paperilla. Kirjasta jäävät puuttumaan kauniiden näyttelijöiden valovoima, ihanat vaatteet ja maisemat ja tietysti myös tunteisiin vetoava musiikki. Mutta kyllä kirjakin hyvin toimii. Lisäksi kirjan takakansiteksti saa minut välittömästi hyvälle tuulelle. Se kertoo mm. että Segal on klassisten kielten apulaisprofessri Yalessa, ja että "Love Story teki professoristamme yhdellä iskulla dollarimiljönäärin ja koko maailman tunteman pop-henkilön." Ei voi olla tykkäämättä!

Love Storyn ovat lukeneet myös Paula, Mai Laakso ja Jokke.

Erich Segal: Love Strory. Rakkauskertomus. (Love Stroy, 1970)
Suom. Anna-Liisa Suurpää
Tammi, 1971

Melissa Bank: Täydellinen juttu

"New Yorkissa tunsin, että mahdollisuudet olivat avoinna edessäni toisin kuin esikaupungissa asuessani, esimerkiksi kun istuin autossa äidin kanssa käytyämme ostoksilla Lord & Taylor -tavaratalossa. Kun näin ihmisiä toisissa autoissa, tiesin että hekin olivat matkalla kotiin, jossa heillä oli samat mahdollisuudet kuin minulla: he voisivat  katsella televisiota tai lukea. Sinä kesänä New Yorkissa, erityisesti hämärän laskeutuessa, Greenwich Villagessa tai keskikaupungilla tai Upper West Sidella, kun kävelin väkijoukossa tai katselin toimistojen ja asuinrakennusten valaistuja ikkunoita, tunsin että oli tuhansia suuntia, joihin elämäni voisi kääntyä."

Ihastuin viime vuonna Melissa Bankin esikoiskirjaan Nyt nappaa!, ja oli selvää että tulisin lukemaan myös Bankin toisen teoksen eli Täydellisen jutun. Näiden kahden kirjan lisäksi Bank ei olekaan tainnut julkaista kuin yksittäisiä novelleja, mikä on sääli sillä lukisin kovin mielelläni enemmäkin Bankin tarinointia.

Täytyy toki myöntää, että Täydellinen juttu ja Nyt nappaa! ovat kansikuviaan myöten aika samanlaisia kirjoja. Molemmat ovat romaaninkaltaisia keromuskokoelmia, joissa nuoren naisen elämää seurataan varhaisnuoruudesta keski-iän kynnykselle. Päähenkilöillä on samankaltaisia kokemuksia ja he muistuttavat melkoisesti toisiaan – ja ehkä myös Bankia itseään. Samaa on myös huumorin ja vakavuuden taitava yhdistäminen, nokkeluus joka yhdistyy melankoliaan. Kenties samalla kaavalla toteutettu kirja ei enää kolmatta kertaa toimisi, ja ehkä Bank ei toisenlaista kaavaa ole onnistunut keksimään. Niin tai näin, olisi hurjan mukavaa, jos Bank vielä joskus julkaisisi lisää.

Vaikka Täydellinen juttu tosiaan muistutti kovasti Bankin esikoista, on kirjoissa myös eroja. Täydellinen juttu on romaanimaisempi: yksittäiset tarinat liittyvät selkeämmin toisiinsa. Se on myös minusta surumielisempi ja vakavampi. Vaikka Täydellinen juttu on hauska, se soi usein mollissa. Ihmissuhteet ovat täynnä pettymyksiä, ystävistä kasvetaan erilleen siinä missä rakastetuista, eikä elämä läheskään aina ole lähelläkään täydellistä juttua. Bank ei silti mitenkään suurentele elämän epätäydellisyyttä: hän pikemminkin toteaa että tällaista tämä elämä on ja sen kanssa on pärjättävä. Ja että usein kannattaa myös nauraa niille elämän kolhuille.

Minulle tässä kirjassa nousivat erityisesti esille ne kertomukset, joissa käsiteltiin naisten välisiä suhteita. Päähenkilön suhdetta äitiinsä, isoäiteihinsä ja ystäviinsä. Vaikka Bank kirjoittaa oivaltavasti ja koskettavasti myös miesten ja naisten välisistä suhteista, on jotenkin tavattoman virkistävää, että tällaisessa kevyemmässä kirjassa esimerkiksi seurustelusuhteet eivät vie päähuomiota. Kun päähenkilö useimmissa tarinoissa on noin parikymppinen nainen, on jopa uskottavaa, että nimenomaan ystävät ja sukulaiset hallitsevat elämää enemmän kuin kumppanit. Bank kuvaa hienosti sitä, kuinka ystävyyssuhteet muutuvat ihmisten muuttuessa, ja kuinka kipeältä ystävästä eroon kasvaminen voi tuntua.

En oikeastaan osaa sanoa, kumpi Bankin kirjoista olisi minusta parempi. Toki Nyt nappaa! oli ensimmäisenä luettuna yllättävämpi, mutta jos olisin lukenut Täydellisen jutun ensin, se olisi tuntunut aivan yhtä lailla uudelta ja raikkaalta. Minun kirjoissani ovat aika lailla täydellisiä juttuja nämä molemmat Bankin kirjat.

Kirjan ovat lukeneet myös Minna jonka mielestä Bank osaa olla hauska, osuva ja syvällinen, Kirjapeto joka suosittelee kirjaa kaikille elämän tyhjyydestä ajoittain kärsiville ja Ruusa joka ei pitänyt kirjasta sitten yhtään.

Melissa Bank: Täydellinen juttu (The Wonder Spot, 2005)
Suom. Katariina Kaila
Kannen kuvat: Mark Read
Otava, 2012/2006 

Rain Mitchell: Tasapainoilua – Joogasalin naiset

"Kun Imani alkoi käydä joogassa Beckyn kanssa, joogakeskustelut olivat hänestä vähän ärsyttäviä. Ihme suullisia asanoita.
Tunsin itseni iltapäivällä uskomattoman avoimeksi vaa'assa tanssija-asennossa.
Luomoavaa!
Minusta oli ihanaa, kun kurkotimme käsivartemme kohti taivasta puuasennossa.
Niin minustakin. Vaikka taisimme kurkottaa "oksiamme".
En saanut ardha chandrasanaa toimimaan illalla.
Kultaseni, minä en ole saanut sitä toimimaan vuosiin!"

Kaikkea joogaharrastus saakin tekemään! Ei riitä, että käy joogatunneilla ja taivuttelee toisinaan kotonakin itseään asanoihin, lukee joogalehtiä ja vaahtoaa ihmisille joogan hyväätekevistä vaikutuksista. Sitä saattaa myös päätyä lukemaan chick litiä. En juurikaan lue kyseistä genreä, enkä harvojen kokemuksieni perusteella ole siitä pahemmin nauttinut, mutta joogasalille sijoittuva chick lit – sehän herätti heti kiinnostukseni! En tosin odottanut, että Tasapainoilua olisi sen kummoisempi kuin muutkaan chick lit -kirjat, eikä se varmaan ollutkaan. Kirja oli sinänsä aika keskinkertainen, mutta jooga toi siihen ihan hauska lisän, jonka ansiosta viihdyin lukiessani kuitenkin varsin hyvin.

Positiivista oli se, ettei Tasapainoilussa kauheasti käsitelty parisuhdeasioita ja miesten metsästystä. Päähenkilö Leen avioliitto-ongelmien ja yhden naisen ihastuskuvioiden lisäksi kirjassa ei juuri parisuhteisiin sotkeuduttu, ja hyvä niin, sillä kumpikaan noista ihmissuhdesäädöistä ei ollut kovin kiinnostava. Enemmän keskitytään naisten välisiin ystävyyssuhteisiin, uraongelmiin – ja siihen joogaan. Kirjan naiset kohtaavat Leen pienessä joogakoulussa, ja kaikille heistä jooga toimii jonkinlaisena oman elämän ymmärtämisen työkaluna. Joku hoitaa ennen kaikkea kehoaan, toinen mieltään, yksi toipuu vaikeasta menetyksestä ja toinen pyrkii joogan avulla eroon huumeriippuvuudesta.

Mitchell kuvaa joogaa  ja sen harrastajia parhaimmillaan ja pahimmillaan. Kuka tahansa joogaan hurahtanut varmaan tunnistaa kirjasta niitä hetkiä, kun jooga tuntuu todella toimivan mielen ja ruumiin rentouttajana. Mutta Mitchell tekee myös lempeää pilaa joogateeskentelijöistä, narsistisista tähtiopettajista, kilpailuhenkisyydestä ja joogan kaupallisesta puolesta. Myös hyvinvointikulttuuri viherpirtelöineen ja suodatettuine vesineen saa oman osansa pilanteosta.

Kirjoittajana Mitchell ei ole mitenkään erityisen säkenöivä. Henkilöhahmot ovat aika kapoisia ja muistuttavat toisiaan siinä määrin, että menin välillä sekaisin siitä, kenen tarinaa nyt seurataankaan. Juoni on aika ennalta-arvattava, mikä ei tosin minua haitannut: en kaivannutkaan lukiessani mitään ihmeellisiä yllätyskäänteitä. Sen sijaan suomennoksessa minua häiritsi melkoisesti se, että samat henkilöhahmot saattoivat välillä puhua kirjakieltä, ja vaihtaa kesken keskustelun tökeröön mä-sä -puheeseen.

Harmitonta viihdettä, joka tuskin jättää kovin syvää jälkeä, siis. Pidin kuitenkin kirjan positiivisesta otteesta ja toisiaan tukevista ystävistä, ja siinä mielessä kirja jätti jälkeensä ihan hyvän mielen.

Myös Arja ja Jum-Jum ovat lukeneet Joogasalin naisista.

Rain Mitchell: Tasapainoilua. Joogasalin naiset (Tales from the Yoga Studio, 2011)
Suom. Terhi Kuusisto
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tammi, 2012

Gwen Bristow: Keskikesä

Keskikesä on Gwen Bristow'n Louisiana-trilogian (tai Plantaasi-trilogian) ensimmäinen osa. Bristow'n kirjakolmikko on viihteellinen sukutarina Yhdysvaltojen Etelävalloista, mutta se pitää sisällään myös vakavia sävyjä, liittyen mm. luokkaeroihin ja naisen asemaan. Ja minulle henkilökohtaisesti Louisiana-trilogia on niin nostalgian sävyttämä kirjasarja, etten varmastikaan pysty suhtautumaan siihen mitenkään puolueettomasti. Se on ihana ja hurmaava lukukokemus.

Bristow'n kirjat tulivat minulle tutuiksi lapsuuden kesinä: ne löytyivät ystäväni kesämökin kirjahyllystä. Tulin vierailulle eräänä kesänä, kun ystäväni äiti oli lukenut kirjoja ääneen tyttärelleen. Luku-urakka oli edennyt jo sarjan kolmanteen osaan, ja hyppäsin siis mukaan tarinaan kesken kaiken, eikä kirjaa taidettu vierailuni aikana myöskään saada loppuun. Silti kirja jäi kiehtomaan mieltäni, joka lapsuudessa oli kovin herkkä kaikella "romanttiselle" ja "vanhanaikaiselle". Seuraavalla kesävierailulla etsinkin siis trilogian kirjat mökin kirjahyllystä, ja luin ne onnesta ja kiihtymyksestä väristen. Kirjojen dramatiikka, kauniit naiset ja hurmaavat miehet ja plantaasielämä upposivat  nuoreen lukijaan kuin veitsi sulaan voihin.

Monta vuotta Bristow'n kirjat elivät vain muistoissani, kunnes viitisen vuotta sitten ostin sarjan itselleni divarista. Luin taas kirjoja onnellisena, sillä pääsin sukeltamaan hetkeksi melkein yhtä romanttisiin tunnelmiin kuin lapsena. Mutta huomasin, että kirjat eivät olleetkaan pelkkiä vannehameita, hopeasolkisia kenkiä ja siirapissa keitettyjä viikunoita. Kaiken silkin ja pitsin takaa löytyy myös tarina Yhdysvaltojen historiasta. Kirja kuljettaa lukijan läpi Etelävaltojen asuttamisen, orjuuden ja Louisianan osavaltion vaihtuvien omistajamaiden sotien ja kapinoiden tarinan.

Keskikesä on trilogian kirjoista juonenkäänteiltään romanttisin ja melodramaattisin, ja luultavasti sen takia se oli lapsena suosikkini kirjoista - ja samasta syystä se ei aikuisena tarjonnut niin paljon uutta pohdiskeltavaa kuin kaksi jälkimmäistä kirjaa. Mutta kyllä Keskikesästäkin löytyy pureskeltavaa viihdyttävän ja koristeellisen tarinan lisäksi.

Kirjan alussa 15-vuotias Judith Sheramy matkaa jokea pitkin kohti Louisianaa. Puritaaniset Sheramyt ovat lähteneet matkaan Connecticutista eivätkä ole aivan tarkkaan selvillä siitä, millainen elämä heitä etelässä odottaa. Parempi käsitys siitä on Philip Larnella, jonka Sheramyt kohtaavat matkallaan. Philip on hurmaava lurjus - salakuljettaja, varas ja naistenmies - mutta hän rakastuu ensinäkemältä Judithiin. Sheramyt tietysti vastustavat näin kelvotonta sulhaskandidaattia, joten pari karkaa naimisiin ja perustaa Philipin salakuljetustuloilla Ardeithin plantaasin. Plantaasi on aluksi vain torakoita vilisevä mökki erämaassa, mutta siitä kasvaa seudun ylpeys valkoisine pilareineen ja vaaleanpunaisine seinineen, sekä valtavine indigo- ja puuvillapeltoineen.

Judith - kuten muutkin Bristow'n trilogian naiset -on voimakas mutta ei läheskään aina rakastettava hahmo. Hän on itsekeskeinen ja äkkipikainen ja teräväkielinen, eikä helposti unohda kokemiaan vääryyksiä. Kuitenkin Judithiin kiintyy hänen kasvaessaan viattomasta tytöstä vaimoksi ja äidiksi ja plantaasin valtiattareksi. Bristow osaa luoda mielenkiintoisia naishahmoja, jotka erehtyvät, kärsivät, oppivat ja aikuistuvat, ja saavat lukijan myötäelämään mukanaan.

"Tämä oli Ardeithin plantaasi, Ardeithin joka kuuluisi hänen lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Philip oli luonut sen. Sen Philip antaisi heille perinnöksi. Mutta hän itse antaisi heille jotain muuta: puhtaan syntyperän. Heidän sukuylpeytensä perustana tulisi olemaan usko heidän äitinsä nuhteettomaan vaellukseen. Sivistyksen tuli olla matriarkaatti."

Bristow kuljettaa kaikissa kolmessa kirjassaan rinnakkain yläluokan tarinaa ja "valkoisen roskaväen" kertomusta. Ensimmäisessä kirjassa valkoisen köyhälistön näkökulmaa vasta pohjustetaan, mutta seuraavassa osassa se on keskiössä. Keskikesässäkin kuitenkin tuodaan esiin se kontrasti, joka vallitsee köyhien valkoisten ja silkkiin pukeutuvan, Marie Antoinetten kampauksia jäljittelevän Juditihin elämän välillä. Köyhillä valkoisilla on hyvin vähän mahdollisuuksia Etelävaltioissa, joissa työ teetetään mustilla orjilla:

""En tiennyt, että maailmassa voi olla niin kamalaa", samoi Judith. "Se ei ole vain Doloresin kohtalo, vaan noiden kaikkien. Mitä he ovat tehneet ansaitakseen sellaista?"
"Onko kukaan ihminen tehnyt mitään ansaitakseen jotain?" kysyi Philip kuivasti."

Vaikka Bristow kirjoittaa romanttista historiallista viihdettä, hän  ei oikeastaan romantisoi vanhaa Etelää. Vaikka päähuomio on etuoikeutetuissa, Bristow näyttää myös kääntöpuolen. Valkoisen roskaväen lisäksi Bristow sivuaa myös mustien elämää. Keskikesässä hän tuo esiin sen, että orjanaiset olivat usein valkoisten isäntien "toisia naisia". Ja kuinka turvaton nainen tällaisessa tilanteessa oli,  ja kuinka näistä liitoista syntyneet lapset olivat osattomia: orjia jotka olivat liian vaaleita tunteakseen itsensä mustiksi, ja joiden osa vapaina olisi ollut surkeampi kuin edes valkoisen roskaväen.

Keskikesä tarjoaa mahdollisuuden sukeltaa menneen maailman lumoon. Maailmaan, jossa hieno nainen ei pukenut itse edes sukkia jalkaansa, ja jossa talouden täytyi aina olla varautunut muutaman illallisvieraan kestitsemiseen. Mutta silkkikenkien, kureliivien ja hopeapikarien takaa häämöttää myös toinen, armottomampi maailma. Siksi Bristow'n trilogiaa ei voi pitää pelkkänä eskapistisena viihteenä.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Southern Fiction.

Gwen Bristow: Keskikesä (Deep Summer, 1937)
Suom. A.A. Ylermi
Otava, 1947

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

"Yksi selitys on ilmeisesti se, että kaikilla kaupungeilla on oma romanttinen vuodenaikansa. Arkkitehtoniset, kulttuuriset ja puutarhakulttuuriset muuttujat osuvat jossain vaiheessa vuotta auringon suhteen sellaiseen asemaan, että miehet ja naiset tuntevat poikkeuksellisen romanttisia tunteita ohittaessaan toisensa kadulla. Niin kuin joulun aikaan Wienissä tai huhutikuussa Pariisissa.
Meille newyorkilaisille se aika on syksy. Kun syyskuu koittaa, huolimatta siitä, että päivät pimenevät ja lehdet putoavat harmaiden syyssateiden painosta, tuntuu tietyllä tavalla helpottavalta, että kesän pitkät päivät ovat takana, ja ilmassa väreilee paradoksaalinen nuortumisen henki."

Seuraelämän säännöt on täynnä ylläolevan lainauksen kaltaisia viehättäviä tunnelmapaloja. Siinä, että eri kaupungit ovat romanttisimmillaan tai parhaimmillaan tiettyyn aikaan vuodesta ei ole ajatuksena mitään uutta tai mullistavaa, eikä Amor Towles varmaan tässä esikoisessaan mitään uutta ja mullistavaa pyri tarjoilemaankaan. Kirja tuntuu olevan kunnianosoitus paitsi vanhalle New Yorkille myös vanhalle kirjallisuudelle, elokuvalle ja musiikille ja varhaisemmille New York -kuvauksille. Kirja kumartaa kunnioittavasti Truman Capoten, Billie Holidayn ja Edith Whartonin suuntaan, ja siinä on samaa henkeä kuin Woody Allenin jazzilla säestetyissä elokuvissa tai screwball-komedioissa napakasti sanailevine sankarittarineen.

Towlesin nokkela sankaritar on Katey Kontent, työläisperheen tytär, joka työskentelee sihteerinä, mutta liikkuu vapaa-ajallaan myös huolettoman etuoikeutettujen yläluokan edustajien seurassa. Perijättäret, liikemiehet ja debytantit siemailevat sampanjaa, juhlivat läpi yön, poikkeavat jazzklubeilla ja kahviloissa ja kilpailevat siitä, kuka valloittaa kenet. Seurapiireissä voi pärjätä suvun ja syntyperän avulla, mutta myös liikkumalla oikeassa seurassa ja tuntemalla säännöt, jotka koskevat pukeutumista, keskustelunaiheita ja käytöstä. Tämän Kateykin saa oppia omien ja ystäviensä kokemusten kautta.

Seuraelämän säännöt on viihdyttävä ja tunnelmallinen kirja, mutta sen verran kepeä etten usko sen jättävän kovin suurta jälkeä itsestään. Viihdyin kirjan parissa, ja siinä oli paljon sellaista, mistä pidin. Pidin viipyilevästä tunnelmasta ja päähenkilöstä: Katey oli mukavan itsenäinen ja ironinen nainen - ei ihan tyypillinen sankaritar. Pidin myös kirjan romantiikasta, joka ei ollut niinkään parisuhderomantiikkaa kuin asenne, jolla suhtauduttiin ihmisiin, elämään ja New Yorkiin.

Valitettavasti kirjassa oli myös sellaista, johon en niin ihastunut. Koska kirja pohjaa niin vahvasti nostalgiaan ja muiden taiteilijoiden teoksiin, siinä on ulkopuolisuuden ja pastissin tuntua. Kirja ei muistuta niinkään elettyä elämää kuin kuvauksia elämästä. Kirja on ripoteltu täyteen aikakauden julkkiksia, kirjoja, elokuvia ja tapahtumia, mutta ne kaikki ovat juuri niitä, jotka nykyajan ihminen 1930-luvulta tietää - eivät välttämättä niitä, jotka 1930-luvun nuori nainen olisi maininnut muisteloissaan. Kirja olisi myös kaivannut tiivistämistä, sillä vaikka pidän tapahtumattomasta tunnelmoinnista, Towlesin tapahtumattomuus oli toisinaan vain tapahtumattomuutta, ilman tunnelmaa tai merkitystä. Myös käännöksessä oli kummallisen paljon hassuja kömmähdyksiä, vaikka teksti yleisesti ottaen kulki ihan hyvin eteenpäin.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus jäi kuitenkin positiivisen puolelle. Odotin jotakin kepeää ja viihdyttävää luettavaa, johon voi uppotua sohvalla teekupin ja suklaalevyn kanssa, ja sellaisen sain. Jos olisin odottanut jotakin koskettavampaa ja vaikuttavampaa, olisin saattanut pettyä, mutta laadukkaan viihdekirjan tarpeeseen tämä vastasi paremmin kuin hyvin.

Seuraelämän säännöt on jakanut bloggareiden mielipiteitä ja arviot vaihtelevat ihastuneesta suorastaan tuohtuneisiin. Kirjan ovat lukeneet ainakin Maria, Karoliina, Minna, Tuulia, Amma, Kirjakko ja Kati.

Osallistun kirjalla So American-haasteeseen, kategoriassa Modern Men Writers.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt (Rules of Civility, 2011)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2012

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

"Vs:
Aina tuo miellyttäminen. Onko se todella niin tärkeää?

Viisi minuuttia myöhemmin
Re:
On se, se on tosi tärkeää, senkin moraaliteologi. Ainkin minulle. Pidän siitä 1) että olen mieltynyt johonkin. Ja pidän siitä 2) että miellytän.

Seitsemän minuuttia myöhemmin
VS:
Eikö se riitä, että 3) miellytät itseäsi?"

Kun pohjoistuuli puhaltaa on sähköpostiromaani: se koostuu viesteistä, joita lähettävät toisilleen naimisissa oleva Emmi ja parisuhteestaan hiljattain eronnut Leo. Viestittely alkaa sattumalta, väärin kirjoitetun osoitteen aiheuttamana vahinkona, jatkuu ystävällisen piikittelevänä sanailuna, ja muuttuu viesti viestiltä henkilökohtaisemmaksi ja intiimimmäksi. Onko Emmin ja Leon välillä ystävyyttä tai ihastuksen tunteita, vai onko viestittely vain mukava pakopaikka arjen huolista ja rutiineista? Ja pitäisikö sähköpostikumppanusten tavata toisensa vai säilyttää suhde virtuaalisena?

Emmin ja Leon sähköpostisuhde tempaisee mukaansa kuin hyvä jännäri. Tämän kirjan parissa lukija ei pohdi, kuka on murhaaja, mutta melkein yhtä koukuttavaa on arvailla, keitä Emmi ja Leo ovat, kertovatko he itsestään totuuden, tapaavatko he, ja jos tapaavat, toimiiko tekstin kautta luotu kemia oikeiden ihmisten välillä? Glattaeur onnistuu säilyttämään tarinansa jännitteen hyvin loppuun asti, vaikka muutama juonenkäänne tarinan keskivaiheilla ei minusta ihan täysin toiminut. Yleisesti ottaen Glattaeur kuitenkin rakentaa uskottavasti Emmin ja Leon välisen tekstuaalisen ja sähköisen suhteen kaikkine kiemuroineen.

Pidin kirjassa erityisesti juuri tuosta tekstin kautta rakentuvasta identiteetistä ja sillä leikittelystä. On hauska pohtia, kuinka paljon kirjoitettu teksti paljastaa ja kätkee, ja millaisia tulkintoja voimme toisistamme tehdä pelkkien ruudulla näkyvien sanojen kautta. Voiko toisessa ihmisessä ihastua vain hänen sanoihinsa ja ajatuksiinsa, ja kuinka tärkeitä loppujen lopuksi ovat äänet, ilmeet ja eleet - ja ulkonäkö?

Kun pohjoistuuli puhaltaa on nopealukuinen ja viihdyttävä kirja, johon särmää tuovat tummat sävyt etenkin henkilöhahmoissa. Leo ja Emmi eivät ole mitenkään yksiselitteisen mukavia ihmisiä vaikka ovatkin hauskoja ja nokkelia sanailijoita. Myös suhde saa edetessään vakavampia ja kipeämpiä sävyjä, mutta kirjan yleisilme säilyy koko ajan kepeänä. Ei tämä kirja minussa mitään suuria tunteita tai ajatuksia herättänyt, mutta viihdyin sen parissa  erinomaisesti. Jossain vaiheessa, nokkelaa ihmissuhdeviidettä kaivatessani, voisin vallan hyvin tarttua kirjan tänä vuonna suomennettuun jatko-osaan, Joka seitsemäs aalto.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Kirjan ovat lukeneet myös Maria, Susa, Jane, Hanna ja noora.

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa (Gut gegen Norwind, 2006)
Suom. Raija Nylander
Atena, 2011

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Kirjavan kammarin Karoliina haastoi minut ottamaan riskin ja lukemaan tämän Nyt nappaa! -kirjan. Sattumalta olin jo haasteen saadessani lainannut samaisen kirjan kirjastosta, eli olin joka tapauksessa aikeissa lukea sen. Siksi aion lukea myös toisen Karoliinan ehdottamista kirjoista - mutta siitä enemmän joskus myöhemmin.

"Kävellessämme teatterista ulos elokuvan jälkeen hän kertoi, että Bogartin tehdessä kuolemaa Lauren Bacall oli mennyt sänkyyn Frank Sinatran kanssa. "Älä koskaan tee minulle niin, onko selvä kulta!"
Minä sanoin: "Enhän minä edes pidä Frank Sinatrasta."
Palattuamme hänen luokseen hän sitten laittoi Sinatran levyn soimaan. "Älä väitä, ettei tämä sinusta ole kaunista", hän sanoi.
Minä sanoin: "Sinä pelotat minua."" 

 Kuvassa myös uusi lisävarusteeni, eli lukulasit.

Nyt nappaa! on vaikeasti lokeroitavissa. Se koostuu seitsemästä tarinasta, mutta ei ole varsinaisesti novellikokoelma, sillä tarinat kietoutuvat enemmän tai vähemmän yhden päähenkilön ympärille. Tarinat ovat kuitenkin sen verran itsenäisiä, ettei kirjaa oikein voi romaaniksikaan kutsua. Lisäksi lukijat ovat ilmeisesti erimielisiä siitä, pitäisikö Nyt nappaa! määritellä chick litiksi vai ei: itse en ole mikään chick lit -asiantuntija, joten en tuohon osaa ottaa kantaa, mutta väittely ehkä kertoo siitä, ettei Bankin kirja helposti sulahda tähänkään kategoriaan.

Pidin tavattoman paljon kirjan rakenteesta: pienistä tarinoista, jotka linkittyivät toisiinsa, ja piirsivät yhdessä kokonaisen kuvan ihmissuhteiden verkostosta. Päähenkilö Jane pohtii suhteitaan miehiin, mutta myös vanhempiinsa, veljeensä, isotätiinsä ja työhönsä. Kirjassa ei novellimaisen luonteen vuoksi ole varsinaista juonta, mutta silti se tuntui kertovan mukaansatempaavaa tarinaa. Bank kirjoittaa mukavan napakasti, ja höystää tekstiä herkullisella huumorilla. Dialogi on oivaltavaa ja nokkelaa, mutta kirja ei silti ole mitään hassuttelua, vaan sen pohjavire on usein hyvinkin vakava. Itse en ole mikään huumorikirjojen ylin ystävä, ja nautinkin juuri tämäntapaisesta huumorista, jossa hauska, vakava ja satuttava kulkevat yhdessä.

Yhdeksi suosikikseni nousi kirjan aloittava Edistyneet aloittelijat -novelli, jossa 14-vuotias Jane seuraa sivusta veljensä ja tämän naisystävän suhdetta. Bank tavoittaa erinomaisesti tuon ikäkauden hämmennyksen - sen välitilan jossa ei ole lapsi eikä aikuinen; jossa huomaa asioita, joita oma elämänkokemus ei kuitenkaan vielä aivan auta ymmärtämään. Myös Janen ja vanhemman Archien suhdetta kuvaavat tarinat olivat erinomaisen oivaltavia ja haikean suloisia. Kirjan päättävä Metsästyksen ja kalastuksen opas tytöille oli seurustelun sääntöjen kuvauksessaan ehkä hiukan muuta kirjaa kepeämpi, mutta siihenkin Bank on löytänyt aivan mainion koukun. Myös Janen alakerran naapurissa tapahtuva Paras mahdollinen valo jäi kiehtomaan mieltäni, ja olin oikeastaan hyvin ihastunut siihen, ettei se oikeastaan liittynyt Janen tarinaan mitenkään.

Nyt nappaa! oli siis kerrassaan valloittava tuttavuus. Kepeä muttei kevyt, viihdyttävä muttei tyhjänpäiväinen, samaan aikaan helppolukuinen ja ajatuksia herättävä.

Kirjan parissa ovat viihtyneet myös anni.M ja Linnea.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Modern Women Writers.

Melissa Bank: Nyt nappaa! (The Girl's Guide to Hunting and Fishing, 1999)
Suom. Titta Leppämäki
Otava, 1999

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Varasin kirjastosta Pekka Hiltusen esikoiskirjan Vilpittömästi sinun luettuani Booksyn ja Jennin innostuneet arviot. Ilmeisesti muutama muukin oli kiinnostunut kirjasta, koska kesti näin kauan ennen kuin sain kirjan käsiini. Ja niinpä satuin lukemaan kirjan samaan aikaan kun sille myönnettiin Vuoden johtolanka  vuoden kotimaisesta dekkariteosta. Luen aika harvoin kotimaisia dekkareita, joten en pysty ottamaan kantaa siihen, menikö palkinto oikeaan osoitteeseen. Minuun henkilökohtaisesti Vilpittömästi sinun ei tehnyt kirjana erityisen suurta vaikutusta, vaikka se ihan muodollisesti pätevä jännäri olikin.

Lia ja Mari ovat kaksi lontoolaistunutta suomalaisnaista. Lia on graafikko, jonka on ajanut Lontooseen osittain työ, osittain menneisyyden traumaattinen tapahtuma Suomessa. Salaperäisellä Marilla taas on poikkeuksellinen kyky tulkita ihmisiä: eleiden, ilmeiden ja sivulauseiden perusteella Mari näkee pintaa syvemmälle ja pystyy melkeinpä lukemaan ihmisten ajatuksia. Kykyään Mari käyttää menestyksekkäästi hyväkseen omassa yrityksessään Studiossa, jossa pyritään oikaisemaan yhteiskunnan pieniä ja suuria epäkohtia. Tutustuttuaan Mariin myös Lia huomaa selvittelevänsä raakaa murhaa, ihmiskauppaa ja oikeistopopulistisen puoluejohtajan hämäriä taustoja.

Jännäriksi Vilpittömästi sinun oli minusta kummallisen vähän jännittävä. Hiltunen kuljettaa tarinaa varsin verkkaisesti, missä ei sinänsä ole mitään vikaa - hitaallakin tahdilla voidaan parhaimmillaan luoda kihelmöivää jännitystä. Hiltusen kerronta kuitenkin jää liian usein vain hitaaksi, eikä jännite pysy yllä, kun kirjassa kuvaillaan Lian työkuvioita tai Studion tutkimusten yksityiskohtia. Hiltunen pohjustaa tarinaansa hyvin huolellisesti, mutta hän keskittyy mieluummin kuvailemaan asuntojen sisustuksia  ja varjostamisen yksityiskohtia kuin henkilöhahmojensa sielunelämää.

Yksi syy jännitteen vähäisyyteen saattaa olla nimenomaan päähenkilöiden värittömyys. Lia ja Mari ovat lähestulkoon naisia vailla ominaisuuksia: he tekevät asioita, mutta on vaikea sanoa millaisia ihmisiä he ovat. Tapahtumat nähdään suurimmaksi osaksi Lian näkökulmasta, mutta hän jää silti hahmona kovin etäiseksi, koska hänessä ei juuri ole tarttumapintaa. Marilla toki on erityisominaisuutena ihmistuntemuksensa, mutta se ei tee hänestä kovin samaistuttavaa hahmoa. Sen sijaan Hiltunen käyttää Maria ja Marin kykyä liikuttamaan juonta silloin, kun tarina saattaisi muuten ajatutua umpikujaan.

Mielenkiintoisinta antia kirjassa taisi olla Studion toiminnan liikkuminen moraalin harmalla alueilla. Mitkä keinot ovat oikeutettuja taistelussa oikeuden puolesta? Ja kuka määrittää oikean ja väärän? Nämä kysymykset olisivat tosin olleet vielä painavampia, jos kirjan pääpahikset eivät olisi olleet niin ilmiselvästi pahiksia - varsinkin populistipoliitikon hahmo lipsahti välillä suorastaan koomisen puolelle mädännäisyydessään.

Vilpittömästi sinun ei ole mitenkään huono kirja, mutta minä en ehkä ollut sille parasta kohdeyleisöä. Olen dekkareiden suhteen aika nirso lukija, ja yleensä kaipaan niiltä nimenomaan niitä hyviä henkilöhahmoja, jotta jaksaisin kiinnostua juonesta. Tai sitten haluan ainakin kunnon jännitystä, sellaista joka saa ahmimaan kirjaa ja kääntämään aina seuraavan sivun - Vilpittömästi sinun ei tarjonnut minulle oikein sitäkään kokemusta. Moni on kuitenkin kehunut kirjaa harvinaisen onnistuneeksi nimenomaan kotimaiseksi jännäriksi. Jos kotimainen dekkari siis on sydäntä lähellä, lukija varmaan saa kirjasta enemmän irti.

Kirjan ovat lukeneet myös Kirsi, Salla ja Miia.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Gummerus, 2011

Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä

 

Tässäpä kirja jota en ehkä olisi lukenut ilman kirjablogeja. Olin muodostanut käsitykseni kirjasta tehdyn elokuvan perusteella - elokuvan jota en sitäkään ole nähnyt - ja vakaa mielipiteeni oli: self help -hömppää. Mutta kun huomasin että sellaiset fiksut ja hyvän maun omaavat bloggarit kuin Linnea ja Karoliina ovat pitäneet kirjasta, alkoi sen lukeminen kiinnostaa: ehkä kirja ei olisikaan silkkaa hattaraa. Kun kirja sitten sattui silmään kirjaston palautusvaunusta, nappasin sen mukaani.


Kirjan perusidea lienee monelle tuttu. Vaikeasta avioerosta ja masennuksesta toipuva Gilbert viettää vuoden ulkomailla etsimässä itseään ja Jumalaa. Ensin hän matkustaa Italiaan jossa keskittyy nautintoihin - jotka Gilbertin elämän tässä vaiheessa keskittyvät italian kieleen ja italialaiseen ruokaan. Levänneenä ja lihoneena Gilbert jatkaa matkaansa Intiaan meditoimaan ja etsimään yhteyttä Jumalaan. Matka päättyy Balille, jossa etsitäään tasapainoa nautinnon ja sisäisen rauhan välillä - ja josta Gilbert yllätyksekseen löytää myös rakkauden.

Täytyy sanoa, että kirjan alku oli minusta kaamea. Ensimmäiset rivit kuuluvat seuraavasti:

"Kunpa Giovanni suutelisi minua.
Äh, on hirvittävän paljon syitä, miksi se olisi todella huono ajatus."

Aloitus tuntui vahvistavan kaikki pahimmat ennakkoluuloni: olin ilmeisesti lukemassa jotain elämänhallintaoppaaksi naamioitua ihmissuhdehuttua. Pyörittelin silmiäni, mutta luin kuitenkin eteenpäin.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin pääsin kirjan maailmaan sisälle, mutta jossain vaiheessa Italian ja Intian välillä huomasin uppoutuneeni kirjaan täysin. Ajoittain minua edelleen hiukan häiritsi Gilbertin kieltämättä hyvin viihteellinen kirjoitustyyli, erityisesti tarve laukoa vitsejä tasaisin väliajoin - aivan kuin hän pelkäisi että lukijat kaikkoavat jos hän ei jatkuvasti viihdytä heitä. Tosin sain lukiessani sellaisen vaikutelman, että tuo vitsailun ja viihdyttämisen tarve mitä ilmeisemmin kuuluu Gilbertin luonteeseen muutenkin, ja hän on itsekin tietoinen tästä piirteestään ja sen mahdollisesta ärsyttävyydestä.

Pidin kirjassa juuri Gilbertin avoimesta itsetutkiskelusta: hän ei todellakaan säästele itseään purkaessaan ajatuksiaan ja tunteitaan paperille. Monia tällainen oman navan kaiveleminen varmasti ärsyttää, ja kenties itsekin olisin jollain toisella hetkellä ärsyyntynyt. Mutta Gilbert onnistuu minusta nostamaan yksityiset pohdiskelunsa yleiselle tasolle, niin että teksti ei jää pelkäksi napanöyhdän pyörittelyksi. Pidin myös Gilbertin itseironiasta: hän ei ota itseään turhan vakavasti, vaikka onkin itsetutkiskelunsa kanssa vakavissaan. Näin Gilbert esimerkiksi kuvailee omaa hengellisyyttään:

"En usko että vipassana on välttämättä minun juttuni. Se on aivan liian askeettista minun käsitykseeni hengellisestä harjoituksesta, johon liittyy yleensä myötätuntoa, rakkautta, perhosia, autuutta ja ystävällinen Jumala (ystäväni Darcey kutsuu sitä pyjamabileteologiaksi)."

Riippuu varmaan lukijasta ja hänen elämäntilanteestaan, mikä kirjan osuuksista kolahtaa eniten. Itse viihdyin parhaiten Intiassa, vaikka löysin kyllä kaikista jaksoista kiinnostavia juttuja. Mutta Intia-luku oli rauhallisin ja vakavahenkisin, mikä ehdottomasti vetosi minuun lukijana. Lisäksi minua on aina kiehtonut kaikenlainen askeettinen ja hiljainen, maailmasta vetäytyvä, sisäiselle maailmalle omistettu elämä - tapahtui se sitten erämaamökissä, luostarissa tai intialaisessa ashramissa. Seurasin myös Gilbertin kamppailua meditaatioharjoitusten kanssa kuin jännittävintä murhamysteeriä. Löytäisikö Elizabeth yhteyden Jumalaan? Onnistuisiko hän hiljentämään loputtomattomasti puokkoilevat ajatuksensa? Löytyisikö kundalini shakti? Gilbert kuvaa hengellistä etsintäänsä mukavan maanläheisesti ja arkisesti, eikä verhoa uskontoa tai jumaluutta mihinkään koristeellisiin sumuverhoihin.

Gilbert onnistuu varsin hyvin välttämään elämänhallintaoppaiden ärsyttävimmät piirteet, saarnaavuuden ja ylimielisyyden. Luultavasti Gilbert voitti minut puolelleen juuri positiivisella, lempeällä ja sallivalla asenteellaan. Kirja ei missään vaiheessa tunnu vihjaavan, että Gilbertin tie olisi ainoa oikea tie, jota kaikkien olisi seurattava. Kenties juuri siksi kirjaan ja Elizabethiin olikin loppujen lopuksi hyvin helppo samaistua.

Karoliinan ja Linnean lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Reeta Karoliina ja Luru.

Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä. Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (EAT, PRAY, LOVE: One woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia, 2006)
Suom. Taina Aarne
Otava, 2007

Mara Lee: Ladies

"Onneksi rinnakkaistodellisuus ei ollut levinnyt juuri taidemaailman ulkopuolelle. joten Lea saattoi tuntea olonsa turvalliseksi. Mutta heti kun hän näki kadulla tai jossain liikkeessä poikkeuksellisen ruman ihmisen, hän kuiskasi kiihkeästi Mian korvaan: "Katso, runoilija!" ja hihitti sitten hysteerisesti."

Hämmentävä lukukokemus tämä Ladies. Kirja oli täynnä enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä henkilöhahmoja, ahdistavia tapahtumia ja outoja juonenkäänteitä. Kuitenkin kirja oli kummallisen koukuttava, ja loppupuolella jopa huomasin tavallaan kiintyneeni joihinkin kirjan ilkeistä ihmisistä. Ja loppuratkaisu sai minut toisaalta hymyilemään huvittuneesti, toisaalta kiristelemään hampaita turhautuneena: eihän tässä nyt näin voinut käydä!

Kirjan keskiössä on neljä naista. Jumalaisen kaunis taidegalleristi Lea. Jumalaisen kauneutensa menettänyt runoilija Laura. Eksoottisen kaunis kieltenopettaja Mia. Ja erikoisella tavalla kaunis valokuvaaja Siri. Kyllä vain, kaikki päähenkilöt ovat huikaisevan kauniita. He ovat myös enemmän tai vähemmän häijyjä, haavoittuneita ja kieroutuneita. Ja kaikki kantavat mukanaan muistoja menneisyydestä, jossa on tapahtunut jotakin traumaattista: toiset hautovat kostoa, toiset yrittävät unohtaa, mutta lopulta kaikki joutuvat tavalla tai toisella kohtaamaan menneisyyden seuraukset.

Tarina liikkuu eri aikatasoilla kertoen välillä naisten nuoruudesta Ruotsalaisessa pikkukaupungissa, välillä 90-luvun Pariisista, ja sitten taas nykyajan Ruotsista. Myös näkökulmat vaihtelevat: neljän naisen lisäksi asioita katsotaan myös Sirin vähintäänkin oudon assistentin, Jeanin näkökulmasta. Ratkaisu on suurimmaksi osaksi onnistunut: varsinkin eri aikatasot toimivat, kun tarina keriytyy auki kohti menneisyyttä ja nykyisyyttä, paljastaen pikku hiljaa salaisuuksia ja suunnitelmia. On myös mukava päästä kurkistamaan eri ihmisten pään sisälle, mutta välillä kauniit ja kylmät naiset kyllä menivät päässäni sekaisin. Lisäksi olisi ehkä ollut vielä kiehtovampaa, jos erään henkilön ajatuksia ei olisi paljastettu ollenkaan...

Ladies on välillä käänteissään varsin absurdi, jopa yliampuva. Osa tapahtumista oli aika karmaiseviakin, mutta toisaalta välillä koeteltiin naurettavuuden rajoja - ehkä tarkoituksellisestikin. Mietin välillä kirjoittaako Lee kieli poskessa parodiaa nykyajasta, Ruotsalaisesta feminismistä tai psykoanalyysistä:

"Tavallisilla ihmisillä, Estherin kaltaisilla ihmisillä, syöminen oli täynnä rakkautta, nautintoa ja merkitystä, koska ruoka liittyi aina ruokkivaan ja rakastavaan äitiin. Mutta entä jos ei ollut koskaan ollut äitiä, joka toi ruokaan nautinnon ja antoi sille merkityksen, jos pureskelun alle ei kätkeytynyt äidin kuiskaavaa ääntä vaan se näyttäytyi koko raa'assa eläimellisessä komeudessaan? Oliko silloin kummallista, että syöminen tuntui vaikealta?"

Kaiken kaikkiaan Ladies oli varsin viihdyttävää ja virkistävää luettavaa. Lee ei tee lainkaan selväksi, mitä mieltä hän itse on henkilöhahmoistaan ja näiden ajatuksista. Oikeuttaako taide ihmisten hyväksikäytön? Onko kosto koskaan oikea ratkaisu? Saako paha palkkansa? Kirja ei pyri vastaamaan näihin kysymyksiin - se enemmänkin heittää ajatuksia ilmaan.

Pieni tiivistäminen ei olisi tehnyt kirjalle pahaa: nyt siinä oli hiukan liikaa toistoa ja irrallisia juonenpätkiä, jotka eivät olleet kokonaisuuden kannalta kauhean merkityksellisiä. Kyllästyin myös loputtomiin tuotemerkkien luettelemiseen ja ihmisten pukeutumisen kuvailuun: ehkä nämä olivat keinoja kuvata ihmisten elämän pinnallisuutta, mutta tuo brändien  ja pinnallisuuden yhdistäminen tyylikeinona on ehkä  jo aika käytetty. Näistä pienistä puutteista huolimatta Ladies oli kuitenkin ehdottomasti kiinnostava ja rujon kaunis lukukokemus.

Ladiesin on lukenut myös peikkoneito.

Mara Lee: Ladies (Ladies, 2007)
Suom. Laura Jänisniemi
Tammi, 2008