torstai 31. joulukuuta 2015

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat


"Joskus taivas tippuu, joskus maa vajoaa. Joskus iskee niin käsittämätön onni, että sen kanssa on vaikea kyetä jatkamaan.
Joskus tapahtuu jotain – vain yhden ainoan kerran – mutta koko loppuelämän joutuu miettimään, miksi. Joskus ei tapahdu mitään, ja koko loppuelämän miettii, miksi se ei tapahtunutkaan."

Onko ihmisen helpompi uskoa sattumaan vai kohtalooon? Onko suuri onnettomuus helpompi hyväksyä, jos uskoo että kaikki on johdatusta tai ylhäältä säädettyä? Missä määrin ihminen voi itse vaikuttaa omaan tarinaansa? Surun hetkellä ihminen voi saada lohtua siitä ajatuksesta, että kaikella on tarkoitus: asioiden kuului mennä näin, vaikka emme vielä ymmärräkään, miksi. Tai voi käydä niin, että suru saa ihmisen menettämään uskonsa johdatukseen: mitään järkevää selitystä tapahtuneelle ei löydy.

Entä suuri onni? Olemmeko sen kohdalla tapivaisempia uskomaan omaan ansioomme, sattumaan vai universumin johdatukseen? Ja voiko onni kääntyä onnettomuudeksi? Kuinka paljon hyvää tuuria yksi ihminen jaksaa kantaa?

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat kertoo ihmisistä, joiden kohdalle osuu koko elämän muuttavia epätodennäköisiä sattumuksia. Tytöstä, joka on menettänyt äitinsä onnettomuudessa; naisesta jonka sisällä kasvaa erilainen lapsi; miehestä joka selviää hengissä useammasta salamaniskusta; naisesta joka voittaa loton päävoiton kahdesti. Miksi juuri heille tapahtuu näitä asioita?

Taivaalta tippuvat asiat on kirja sattuman oikuista ja selviytymisestä. Se kertoo järkytyksestä, epäuskosta ja suurimmasta surusta ja pohtii, voiko niistä selvitä. Voiko asioista päästä yli vai päätämmekö vain jättää jotkut asiat taaksemme? Parantaako aika haavat?

Ahavan kirjassa on hieno tunnelma: hiukan epätodellinen, hiukan ahdistava mutta silti rauhallisen kirkas. Asioita ei selitetä puhki, ja moni asia jää kesken – kuten asiat jäävät kesken elämässäkin. Pidin kirjasta sitä enemmän, mitä pidemmälle luin, ja viimeistään lopun avoimuus ja epämääräisyys vakuuttivat minut. Hieno kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Sara, Omppu, Katja, Jassu, tuijata, Unilmia, Minna ja Arja.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2015

maanantai 28. joulukuuta 2015

Petri Tamminen: Meriromaani


"Hän mietti katkerana, että kohtalon luulisi jo armahtavan yhtä ja samaa miestä joutumasta aina uudestaan samoihin vaikeuksiin, mutta sitten hän huomasi ettei mitään tällaista armahtavaa kohtaloa ollut olemassa ja että oudolta sekin olisi tuntunut jos yksi ja sama mies joutuisi aina uudestaan erilaisiin vaikeuksiin."

Petri Tammisen pienessä Meriromaanissa kerrotaan suureellisesti kokonainen elämäntarina 140 sivussa. Eikä vain yhden ihmisen tarina, vaan kirjailija kuvaa (pieni pilke silmäkulmassaan) kovan onnen merikapteeni Vilhelm Huurnan kautta ihmiselämää yleensä. Kirjassa on salakavalaa oivaltavuutta, joka syntyy usein tuttujen kuvioiden ja itsestäänselvyyksien kautta. Tamminen ei sinänsä kerro maailmasta tai ihmisestä mitään uutta, mutta ehkä juuri siinä piilee kirjan viehätys.

Meriromaanissa on jotakin hyvin ajatonta, monessakin mielessä. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin tarkemmin määrittelemättömään menneisyyteen, kenties 1800-luvun loppupuolelle. Tarinaltaan ja tyyliltään kirja olisi voitu kirjoittaa vuosikymmeniä sitten – tai yhtä hyvin vuonna 2015, sillä Meriromaani ei ole tuttuudestaan huolimatta vanhanaikainen. Se on ikuisesti ajankohtainen kertomus ihmiselosta, ja siksi esimerkiksi tarinan ajalla ja paikalla ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Olennaista on se, kuinka ihminen elämänsä merelle ajelehtii.

Tamminen kirjoittaa nokkelan melankolista tekstiä, jossa lakoniset toteamukset vuorottelevat rytmikkäästi polveilevien virkkeiden kanssa. Tamminen piilottaa syviä tunteita tekstin yksinkertaisen pinnan alle, aivan kuten hänen merikapteeninsa piilottaa tunteensa muilta ja pakenee hyttinsä yksinäisyyteen tragedian hetkellä. Huurnan tarina ei ole elämää suurempi, vaan se on juurikin elämän kokoinen. Siinä on epäonnea, sattumanvaraisuutta, suunnittelemattomuutta, onnenpotkuja, harmoniaa, tyyntä ja myrskyä. Kaikkea mitä elämään voi mahtua. 

Meriromaanin ovat lukeneet myös ainakin Elina, Kaisa, Sirri, Jonna, Kirsi ja tuijata.

Petri Tamminen: Meriromaani. Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Otava, 2015

torstai 17. joulukuuta 2015

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys


"He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidätellen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi."

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys oli odotellut lukuvuoroa useamman vuoden. Odotuksen aikana olin rakentanut kirjasta mielikuvan hyvin vaikeaselkoisena ja vaativana luettavana, ja olinkin hiukan yllättynyt siitä, kuinka vetävä ja nopealukuinen Giordanon esikoinen oli. Kirja ei ole kepeä, mutta teksti kulkee ilmavasti ja kertomuksen maailmaan sujahtaa vaivatta mukaan.

Kirjan alkuluvut ovat Alice ja Mattia, kaksi yksinäistä ja haavoittunutta sielua. Kumpikin kantaa mukanaan lapsuuden traumaa, joka tuntuu määrittävän heidän koko elämäänsä. Tai kenties kumpikin oli haavoittunut jo aikaisemmin  – ehkä yksinäisyys määrittäisi heidän elämäänsä joka tapauksessa, riippumatta varhaisista onnettomuuksista ja tragedioista.

Yksinäiset sielut kohtaavat toisensa – eivätkä kuitenkaan todella kohtaa. Alice ja Mattia tunnistavat toisissaan sukulaissielut, mutta kyvyttömyys kommunikoida ja päästää toinen ihminen lähelle erottaa heidät toisistaan.Vuodet erottävat Alicen ja Mattian myös maantieteellisesti, mutta näkymättömät siteet tuntuvat yhä yhdistävän heidät.

Giordanon tarinan imu syntyy ehkä siitä, että hänen päähenkilönsä eivät ole mitään hellyttäviä ressukoita tai viattomia uhreja. Molemmat ovat enemmän tai vähemmän itsekkäitä, välillä julmuuteen asti. Molemmat ovat myös varsin passiivisia elämässä ajelehtijoita: Alice ja Mattia eivät yritä tarttua ongelmiinsa tai elämäänsä vaan antavat tapahtumien enimmäkseen vain lipua ohi. He ovat ärsyttäviä, sydäntäsärkeviä, samaistuttavia, turhauttuvia ja siksi niin kiinnostavia.

Alice ja Mattia ovat keskiössä, mutta yhtä lailla yksinäisiä tuntuvat olevan kirjan muutkin henkilöt. Ystävät, kiusaajat, ihailijat, vanhemmat ja uskolliset palvelijat: löytääkö kukaan heistä todellista yhteyttä toiseen ihmiseen. Olemmeko lopulta kaikki yksinäisiä alkulukuja?

Giordano kirjoittaa kauniisti virtaavaa tesktiä, joka on tulvillaan melankoliaa. Kirjan tunnelma on omalaatuinen sekoitus kipua ja kepeyttä, julmuutta ja runollisuutta, levollisuutta ja rauhattomuutta.Päällimmäisenä soi loputtoman yksinäinen ja surumielinen molli.

Alkulukujen yksinäisyydestä ovat kirjoittaneet myös Sirri, Nanna, tuijata, Hanna, Sara, Katja ja Pihi nainen.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008)
Suom. Helinä Kangas
Kansi/kannen kuva: Kristina Segercrantz/Mirjam van der Meer

maanantai 14. joulukuuta 2015

Älyttömät joululahjat -haaste


Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja haastoi mukaan älyttömien lahjojen haasteeseen. Tarkoituksena on siis kertoa kolme joululahjaa, joita toivoisi mutta joita ei kaiken järjen mukaan tule saamaan.

Ensinnäkin toivoisin saavani oman saaren. Mieluiten majakkasaaren, mutta pieni mökkisaarikin käy. Merta pitäisi olla ympärillä, ja rantakalliota jalkojen alla.


Toiseksi haluaisin päästä mukaan Finlandia-palkinnin esiraatiin. En välttämättä haluaisi olla se tyyppi, joka valitsee lopullisen voittajan, mutta olen pitkään haaveillut siitä, että saisi lukea uutuuskirjoja uupumukseen asti, ruotia niitä muiden raatilaisten kanssa, ja neuvotella lopullisista ehdokkaista.

Kolmanneksi toivon valkeaa joulua. Eikä ainoastaan joulua, sillä haluan pakkasta ja lunta koko talveksi. Ja myös seuraaviksi talviksi: toivon että ilmastonlämpeneminen saadaan pysäytettyä.


Haastan mukaan lahjatoiveisiin Kaisa Reetta T:n, Lumiomenen Katjan ja Linnean Kujerruksista.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö


"Äitini tekee koko ajan paljon järjestelyitä, ettei erikoisuus söisi meitä elävältä, että vaikuttaisimme tavallisilta, siis ihan vaan normaaleilta. Äitini täytyy siivota hirveän usein tai oikeastaan koko ajan, sillä tavallisen ihmisen kotona ei voi olla sotkuista. Äitini kävelee ympäriinsä, taittelee pyykkejä ja etsii kadonneita keittiösaksia. Aina on jotain hukassa, tavarat elävät omaa elämäänsä ja kaaos vaanii aina nurkan takana."

Äidin mielestä ei ole juuri mitään pahempaa kuin olla erikoinen, erottua joukosta, herättää huomiota. Normaalin ihmisen täytyy elää tavallisesti, sääntöjen mukaan. Sääntöjä äidin elämään tarjoavat esimerkiksi uskonto ja ravintosuositukset. Rasvaa ja sokeria kammoksuva äiti onkin ammatiltaan ravitsemusterapeutti. Hän elää elämäänsä samalla tavalla kuin syö ruokaansa: säntillisesti, ilottomasti ja keinotekoisiin makeutusaineisiin turvautuen.

Tytär näkee Jumalan istumassa puutarhassa tupakkaa poltellen. Tytär haluaisi syödä lihapiirakoita ja kermaleivoksia. Tytär lukee kirjan Nancy Spungenista ja ajattelee, että tuolla tavalla hänkin haluaa elää: narkkarina roskalaatikossa. Pikkukaupungissa ei kuitenkaan voi elää kuten Nancy. Tyttö leikkaa tukkansa, alkaa pukeutua isänsä vanhoihin vaatteisiin ja pyrkii taidelukioon. Tie vie Helsinkiin, teatterikorkeakouluun ja maailmalle, mutta tyhjä kohta tytön sisällä ei täyty.

Saara Turunen kertoo Rakkaudenhirviön kasvutarinaa sekä kipeästi että kepeästi. Paikkaansa ja tietänsä etsivä kertoja on riipaisevan eksyksissä itsensä kanssa, ja Turunen osaa kuvata lapsuuden ja nuoruuden kasvukivut niin, että vanhempikin lukija eläytyy ja muistaa, kuinka kipeää aikaa nuoruus usein oli. Paikoitellen päähenkilön masennuksen ja tyhjyyden tunteet valuvat kirjan sivuilta lukija iholle kuin tahmea kalvo.

Kuitenkaan Rakkaudenhirviö ei ole masentava kirja. Siinä on surua ja ahdistusta, mutta myös huumoria, hulluttelua ja hällä väliä -meininkiä. Turunen kirjoittaa oivaltavaa, terävää ja paikalleen napsahtavaa kieltä. Turusen tekstissä niin absurdit kuin rujotkin tapahtumat kerrotaan samalla tavalla naama peruslukemilla. Lukijaa naurattaa ja hirvittää.

Pidin Rakkaudenhirviöstä kovasti. Objektiivisesti tarkastellen kirjassa voi nähdä esikoisromaanille kenties tyypillisiä kauneusvirheitä. Se toistaa jonkin verran itseään, tarinaa olisi voinut tiivistää ja kohtauksia karsia. Mutta ehkä kirja olisi samalla menettänyt jotakin viehätysvoimastaan – ehkä hiotummassa Rakkaudenhirviössä ei olisi ollut samaa nuoruuden ääntä ja vimmaa. Minuun Turusen ääni vetosi, ja tavoitin sen kautta myös palasia omasta nuoruudestani.

Rakkaudenhirviöstä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Katja, Mari A, Airi, E ja Pihi nainen.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi, 2015

tiistai 1. joulukuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä


"Minusta tuli ihmisten lukija. Aluksi hävetti. Että kävi ihmisten ajatuksissa heidän tietämättään, heille ilmoittamatta. Mutta olen huomannut, että ajatusten lukeminen on maan tapa. Pakko niitä on lukea, jos ihminen ei itse ilmoita mitä se haluaa. Ajatusten lukeminen ja ymmärtäminen, sen pitäisi olla kouluaineena, matematiikan, biologian ja vieraiden kielten lisäksi. Ihmisten aikeet ja ajatukset nimenomaan ovat vierasta kieltä."

Kari Hotakainen on uransa alusta alkaen ollut taitava ja originelli sanankäyttäjä. Hänen toteava, adjektiiveja välttelevä ja vertauksia viljelevä tyylinsä on aina tunnistettavissa tyylipuhtaaksi Hotakaiseksi. Omaperäisessä tyylissä piilee kuitenkin aina se vaara, että tyyli kääntyy itseään vastaan, muuttuu ennalta-arvattavaksi tai väsyneeksi.

En ole lukenut Hotakaisen koko tuotantoa, mutta lukemani perusteella sanoisin, että hän on onnistunut varsin hyvin pysymään uskollisena omalle tyylilleen, samalla kuitenkin uudistuen. Vaikka tyyli on pysynyt tunnistettavana, se ei ole jämähtänyt paikoilleen. Ja tyylin lisäksi Hotakaisella on ollut erilaisia tarinoita kerrottavanaan.

Uusimmassa teoksessaan Hotakainen kertoo tarinaa rikoksesta, rikoksen mahdollisuudesta ja mielen nyrjähtämisestä. Tarkemmin sanottuna päähenkilö Rikostutkija kertoo useita tarinoita kohtaamistaan ihmisistä, jotka ovat syystä tai toisesta päätyneet rikoksen tielle. Väkivallan, varkauden tai petoksen taustalla voi olla yhtä hyvin rakkaus kuin vihakin – tai vihaksi muuttunut rakkaus.

Kokonaisuutena Henkireikä monine tarinanpätkineen jäi minusta harhailevaksi. Vaikka kirja on hyvin tiivis niin pituudeltaan kuin ilmaisultaankin, se tuntui kummallisen hajanaiselta. Monien irrallisten kertomusten sijaan olisin halunnut pureutua syvemmälle yhteen tai kahteen tapaukseen. Esimerkiksi omaishoitajana toimivaan Parturikampaajaan, jonka tarinassa on terävyyttä ja julmuutta, joka kannattelee koko teosta. Loppua kohti kirjan jännite kuitenkin kasvaa ja tunnelma muuttuu painajaismaisen piinaavaksi. Kirja paranee, kun tunnelma pahenee.

Hotakaisen huomiot ja luonnehdinnat osuvat tässäkin kirjassa usein maaliinsa, mutta huteja ja laiskoja heittojakin mahtuu joukkoon. Kaiken kaikkiaan Henkireikä ei minusta ollut terävintä Hotakaista, ei tyyliltään eikä sisällöltään. Mutta omanlaisensa se oli, jälleen kerran.

Henkireiän ovat lukeneet myös Suketus, tuijata, Morre, Marile, Mari A ja Habanera.

Kari Hotakainen: Henkireikä
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2015