sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Juri Nummelin: 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa


Millainen on kirjan ja elokuvatulkinnan suhde? Kirjan voi sovittaa elokuvaksi hyvin monin eri tavoin. Elokuva voi olla lähinnä kirjan kuvittamista, vailla suurempaa pyrkimystä elokuvallisuuteen tai itsenäiseen tulkintaan. Elokuva voi olla uskollinen kirjan tarinalle mutta kadottaa sen hengen. Toisaalta elokuva saattaa muuttaa kirjan tarinaa varsin paljonkin ja pysyä silti uskollisena kirjalle. Kirja saattaa olla vain lähtökohta, jolla ei ole juuri mitään yhteistä elokuvatulkinnan kanssa. Ja elokuva voi myös olla – uskokaa tai älkää – parempi kuin kirja.

Juri Nummelin on aikaisemmin kirjoittanut kirjojen elokuvatulkinnoista 50 kirjaa ja 50 elokuvaa -teoksen, jota en ole lukenut. Kirjastosta bongasin kuitenkin tämän suomalaisen vastineen, ja vanha filmifiriikki minussa tarttui kirjaan välittömästi.

Erityisesti aloittelevana elokuvahulluna luin mielelläni tällaisia "listakirjoja", koska niistä sai sekä tietoa että vinkkejä siitä, mitkä kaikki leffat pitäisi elämän aikana nähdä. Listakirjat ovat myös mukavan kevyttä luettavaa, koska niistä voi poimia houluttelevat palaset ja hypätä yli ne, jotka eivät syystä tai toisesta niin kiinnosta.

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa on kattava katsaus suomalaisten kirjaelokuvien historiaan. Kirjan alussa on pikaiset esittelyt suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan historiasta, jonka jälkeen 50 kirjaa ja elokuvaa käsitellään kirjojen julkaisujärjestyksessä, alkaen Kalevalasta ja päättyen Mielensäpahoittajaan. Mukaan mahtuu niin kirjojen kuin elokuvienkin puolelta tunnettuja klassikkoja, kansansuosikkeja, unohdettuja teoksia ja omalaatuisia kummallisuuksia.

Miehet hallitsevat väistämättä taiteilijoiden listaa, onhan elokuva-ala suomessa(kin) ollut hyvin miehinen taiteenala, mutta naiskirjailijoita ja -ohjaajia on kuitenkin nostettu kiitettävästi esiin. Listoilta löytyy hyvin monenlaista genreä saduista dekkareihin ja komedioista romantiikkaan. Yleensäkin Nummelinin valitsemat teokset ovat ilahduttavan erilaisia eivätkä aina niitä kaikkein ilmeisimpiä.

Osassa teksteistä Nummelin keskittyy lähinnä juonen summaamiseen sekä teoksen tekemisen ja vastaanoton kuvaamiseen, mutta mielenkiintoisempia ovat ne esittelyt, joissa päästään kunnolla vertailemaan kirja- ja elokuvaversioita, tai ne joissa Nummelinin omat mielipiteet ja tulkinnat pääsevät selkeimmin esille. Tulkintaa ja arviointia olisin kieltämättä kaivannut kirjaan enemmänkin. Teksteistä voi huomata, että toiset teokset ovat Nummelinille itselleen merkityksellisempiä (hyvässä tai pahassa) kuin toiset, ja niiden kohdalla kirjoituksetkin ovat kiinnostavimmillaan. Kaikkien parasta on tietysti se, kun on itsekin sekä lukenut kirjan että nähnyt elokuvan ja voi lukiessaan lisätä omat mielipiteensä mukaan keskusteluun.

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa oli mukava ja nopeasti lukaistava kirja, ja jos 50 kirjaa ja 50 elokuvaa osuu tielleni, luen varmasti myös sen. Voi jopa olla, etten jää vain odottelemaan, tuleeko kirja vastaan vaan etsin sen ihan itse käsiini.

Juri Nummelin: 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa
Avain, 2017

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit


In transit on liikettä, lähtemistä, kaipuuta toiseen paikkaan tai aikaan. Se on etsimistä, halua kokea jotakin, mikä saa tuntemaan että on elossa. Se on elämää, jatkuvaa muutosta, jatkuvaa uudistumista, jossa mikään ei ole pysyvää.

Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa ihmiset lähtevät, palaavat, pakenevat ja jäävät. Galadriel on nuori nainen, joka ei osaa juurtua minnekäään, mutta joka tekee väliaikaisen kodin niin Lontooseen, Bombayhin kuin Los Angelesiinkin. Juuri nyt Galadriel on kuitenkin palannut lapsuuden maisemiinsa, keltaiseen taloon, josta hän on aina halunnut pois.

Keltaisessa talossa asuu myös isotäti Vera, joka on aikanaan myös lähtenyt. Tosin vain Helsinkiin, mutta maailma oli ennen pienempi ja Helsinki melkein yhtä kaukana kuin Lontoo nyt. Isoisä Sem puolestaan lähti Tukholmaan asti ja palaa muistoissaan noihin aikoihin maatessaan nyt vanhana ja hauraana rakentamansa talon yläkerrassa. Jossain kaukana, menneisyydessä tai kuvitelmissa matkustaa myös Fridtjof Nansen jäänsinisine silmineen.

"Otan mitä on tullakseen. Tämä on suurenmoista, säkenöivää; täällä maa pyörii akselinsa ympäri ja minä otan riskit. Joten tulkoot. Minä olen täällä."

Ihminen voi olla liikkeessä niin ruumiissaan kuin mielessään. Joskus mielen liikkeeseen tarvitaan myös fyysistä liikettä, paikan ja olosuhteiden muutosta. Toisaalta mieli voi kulkea kauas, menneisyyteen tai kuvitelmiin silloinkin, kun ihminen istuu keltaisen talon pihalla puutarhakeinussa. Muistot ja haaveet kuljettavat kirjan henkilöhahmoja siinä missä lentokoneet ja laivatkin. Muutosta ja liikettä heijastavat kirjassa myös rakkaus ja seksi, kohtaamiset ihmisten välillä, toisiinsa sulautuvat kehot.

Taivassalon teksti virtaa ilmavasti ja vaivattomasti, ja lukija keinuu sen tahdissa kuin laineilla. Teksti on toisteista ja kehämäistä mutta samalla avaraa ja yllättävää. Kieli kulkee henkilöhahmojen ajatusten ja muistojen tahdissa, se palaa aina uudelleen tiettyihin iskulauseisiin ja tähtihetkiin, kalvamaan jääneisiin asioihin tai haaveisiin.

In transit oli minulle ihastuttava lukuelämys, jonka ei olisi suonut loppuvan ollenkaan. Kirjassa on pituutta reilusti yli 400 sivua, eikä siinä varsinaisesti tapahdu mitään, mutta mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä intensiivisemmin uppouduin sen maailmaan, ja tuntui että aloin hengittää kirjan tahdissa. Ihan pienen moitteen esittäisin siitä, että kirjan loppu tuntui hiukan töksähtävältä, ja siltä että siinä haluttiin vähän liikaa saattaa asioita sopivaan päätökseen. Minusta vielä avoimempi lopetus olisi sopinut kirjan luonteeseen paremmin. Tämä oli kuitenkin hyvin pieni kauneusvirhe muuten aivan täydellisessä kirjassa.

In transitista ovat kirjoittaneet myös Tuomas, Maisku, Kaisa Reetta, riitta k, Ulla ja Omppu.

Hannela Mikaela Taivassalo: In transit (In transit)
Suom. Raija Rintamäki
Kansi: Sanna Mander
Teos & Förlaget, 2016 

torstai 12. huhtikuuta 2018

Sari Kivistö & Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus


Sari Kivistö ja Sami Pihlström puolustavat uutuskirjassaan sivistystä ja erityisesti humanistisia tieteitä voimakkaasti – paikoitellen jopa kärkkäästi. Kirjassa esitellään akateemista elämänmuotoa, yliopistojen ja tieteellisen tutkimuksen historiaa sekä  kirjallisuuden ja kirjastojen merkitystä. Samalla kirja kritisoi populismia, hyötyajattelua ja päivänpolitiikkaa, jotka uhkaavat akateemisia arvoja. Kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, että humanistinen sivistys ja tieto ovat inhimillisen elämän keskeisiä piirteitä: ne ovat heidän mukaansa edellytys sille, että tietoa ja tutkimusta voidaan yleensäkin tuottaa, ja ne ovat myös vastalause populismille ja väärälle tiedolle.

Sivityksen puolustus on yleistajuinen ja varsin kattava puheenvuoro akateemisen sivistyksen historiasta ja merkityksestä. Toisaalta se on selkeästi kannanotto omaan aikaamme ja sellaisiin arvoihin, jotka uhkaavat tuota sivistystä. Kirjoittajat nousevat vastustamaan kapeakatseista hyötyajattelua, jossa akateeminen tutkimus pyritään määrittelemään sen tuottaman välittömän arvon mukaan. Tieteen ja tutkimuksen arvoa ei voi määritellä sen mukaan, kuinka paljon ne tuottavat rahallista arvoa, tai kuinka hyvin niitä voidaan soveltaa, tai kuinka paljon mainetta ne tuovat tutkijalle ja yliopistolle. Tiede ja tutkimus ovat arvokkaita itsessään. Tiedettä tieteen vuoksi, taidetta taiteen vuoksi, julistavat kirjoittajat.

Olisin mielelläni innostunut tästä kirjasta. Olen sen perusväittämien kanssa täysin samaa mieltä, ja nousisin mielelläni barrikadeille yliopistojen, sivistyksen ja kirjastojen puolesta. Kuitenkaan kirja ei onnistunut kirvoittamaan minussa mitään riemunkiljahduksia. Ehkä ongelma oli juuri se, että olin suurimmaksi osaksi samaa mieltä kirjan kanssa – se ei juurikaan haastanut tai tarjonnut uusia oivalluksia. Samanmielisistä kirjoista voi totta kai innostua, mutta silloin niiden täytyy joko olla niin hyvin kirjoitettuja, että sitä innostuu jo pelkästään ilmaisun terävyydestä ja kauneudestä tai haastaa samanmielisyyden ohella kyseenalaistamaan joko omia tai kirjoittajan ajatuksia.

Kivistö ja Pihlström kirjoittavat useasti tieteellisen ajattelun jatkuvasta itsekriittisyydestä ja -korjaavuudesta, mutta tässä kirjassa he eivät kyseenalaista akateemista ajattelua tai perinnettä oikeastaan millään tavalla. Toki tässä on kyseessä nimenomaan akateemisen ajattelun puolustus, mutta jonkinlainen kritiikki tai kyseenalaistaminen olisi voinut tarjota lukijalle vähän enemmän pureskeltavaa.

Se, mikä minua kirjassa eniten häiritsi, oli kuitenkin sivuilla vilahteleva ilkyily. Teos on ehkä syntynyt osittain yliopistoihin kohdistuvan kritiikin ja leikkausten aiheuttamasta turhautumisesta ja suuttumuksesta. Valitettavasti tuo turhautuminen näkyy kirjassa ikävänä piikittelynä. Kirjoittajat moittivat päättäjiä, jotka puhuvat halveksuvaan sävyyn "kaikenmaailman dosenteista", mutta ovatko he itse yhtään parempia nälviessään konsulteille tai brändiajattelijoille?

Vaikka en innostunut Sivistyksen puolustuksesta niin paljon kuin olisin toivonut, on kirjan perusajatus kunnioitettava. Yliopistojen, sivistyksen, totuuden etsimisen ja kirjallisuuden puolustaminen on tärkeää ja ihailtavaa, ja vaikka kirjan tyyli ei juuri minuun uponnutkaan, on tällaiselle puheenvuorolle varmasti tilausta.

Sari Kivistö, Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan?
Kansi: Jukka Aalto
Gaudeamus, 2018 

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Donna Tartt: Tikli


Suhteeni Donna Tarttin on sellainen, etten oikein pysty kirjoittamaan Tarttin kirjoista kirjoittamatta suhteestani Donna Tarttiin. Kerrottakoon siis, että suhtaudun Tarttiin lähes fanityttömäisellä ihailulla, ja että Jumalat juhlivat öisin  on minulle erittäin tärkeä ja rakas kirja – yksi kaikkein rakkaimmista. Jumalat kosketti minua aikoinaan sellaisella tavalla, johon vain harvat kirjat pystyvät, ja jota on vaikea selittää. Mutta jotain ehkä kertoo se, että jos 9-vuotiaana katselin maailmaa L. M. Montgomeryn Anna-kirjojen kautta, 19-vuotiaana katselin sitä Jumalien kautta.

Tarttin toinen kirja Pieni ystävä oli Jumalien jälkeeen väistämättä pettymys, vaikka pidin siitäkin kohtalaisen paljon. Ihailuani Tarttia kohtaan pettymys ei laimentanut, ja olin suorastaan häikäistynyt, kun olin Tiklin ilmestymisen aikoihin kuuntelemassa Tarttin haastattelua Akateemisessa kirjakaupassa. Pienikokoinen ja maalauksellinen Tartt tuntui hiukan epätodelliselta, hiukan siltä kuin hän olisi astunut maailmaamme jonkun oman kirjansa lehdiltä. Ihastuksissani ajattelin lukevani Tiklin heti, mutta sitten jonkinlainen rimakammo estikin kirjaan tarttumisen. Vasta nyt, Hyllynlämmittäjät-haasteen myötä sain kirjan luettua.

Näistä lähtökohdista on varmaan selvää, etten pysty suhtautumaan Tikliin vain yhtenä kirjana muiden kirjojen joukossa. Luin kirjaa aluksi korostetun tarkkaavaisena, miettien koko ajan, mitä mieltä olen lukemastani. Onneksi alkuhaparoinnin jälkeen tarina ja Tarttin kerronta veivät minut mukanaan, ja uppouduin kirjan vietäväksi. Lukemista sävytti kuitenkin koko ajan jonkinalainen Tartt-asenne: erityinen onnellisuus kirjan ollessa parhaimmillaan ja suvaitsevainen ymmärtäväisyys kirjan jäädessä junnaamaan paikoilleen tai lähtiessä väärille raiteille.

Tikli ei siis missään nimessä ole virheetön kirja, mutta pidin siitä kaikkine virheineenkin todella paljon. Kirja on liian pitkä, välillä epäuskottava ja välillä omaan makuuni liian hurjiin juonenkäänteisiin heittäytyvä, mutta se on myös viipyilevä ja surumielinen, hitaasti kasvava kertomus, jonka maailmaan on helppo kadottaa itsensä.

Tikli on kertomus surusta ja syyllisyydestä. 13-vuotias Theo Decker menettää äitinsä taidemuseoon tehdyssä terrrori-iskussa. Iskussa itsekin loukkkaantunut Theo tulee puolivahingossa varastaneeksi museosta Carel Fabritiuksen Tikli-maalauksen, jota hänen äitinsä oli rakastanut. Theo kantaa syyllisyyttä äitinsä kuolemasta ja myös varastetustamaalauksesta. Tikli merkitsee Theolle turvaa ja kauneutta – se muistuttaa häntä äidistä ja kaikesta mikä maailmassa on oikein ja paikoillaan – mutta samalla sen läsnäolo on jatkuva muistutus Theon syyllisyydestä ja virheistä, menetyksestä ja kuolemasta.

Äitinsä menettänyt Theo ei löydä itselleen paikkaa maailmassa. Hän hakee turvaa isästään, ystävistään ja erilaisista vanhempien korvikkeista mutta joutuu kokemaan menetyksen ja hylkäämisen tunteet yhä uudelleen. Theo elää jonkinlaista varjoelämää, jossa tunteet ja teot ovat usein todellisuuden jäljittelyä tai valhetta. Aitoa tunnetta  edustavat ehkä vain Tikli sekä Pippa-niminen tyttö, johon Theo on pakkomielteisen rakastunut. Tikli on kuitenkin varastettu ja Pippa saavuttamaton, joten molmepien tuottamaan onneen sekoittuu tuskaa.

Tarttin maailmaa sävyttää kaiken läpäisevä melankolia. Elämän perussävyt ovat tummia ja synkkiä, ja onnellisimpiakin hetkiä tuntuu värittävän tietoisuus niiden katoavaisuudesta. Tunnelmassa on nostalgista haikeutta, kaipuuta menetettyä onnea kohtaan. Siinä on pölyisiä vanhoja huonekaluja, hämäriä huoneita joihin valo siivilöityy kaihtimien raoista, kuihtuneita kukkia ja kynttilöiden valoa. Siinä on synkkyyttä ja kuolemaa, mutta myös kauneutta ja rakkautta.

Minulle Tiklin voima olikin juuri tunnelmassa ja tunteissa. Vaikka tapahtumat eivät aina tunnu olennaisilta tai uskottavilta, Theon tunteisiin ja ajatuksiin on helppo uskoa. Ja vaikka tarina kävi välillä tyhjäkierroksilla, kirjassa oli sellaista kerronnan lumoa, joka kantoi turhienkin jaksojen yli. Ja tuon lumovoiman vuoksi rakastan Tikliä – ja Donna Tarttia.

Entä saako tämä hyllynlämmittäjä jäädä edelleen hyllyni? Totta kai saa, onhan se Donna Tarttia.

Tiklistä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Laura, Kirsin Book Club, Katja ja Omppu.

Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch, 2013)
Suom. Hilkka Pekkanen
Kansi: Keith Hayes
Kannen kuva: Carel Fabritius, Tikli, 1654
WSOY, 2014