maanantai 29. huhtikuuta 2019

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin


Mitä ihminen rakastaa, jos hän rakastaa aseita? Valtaa? Kontrollin tunnetta? Turvallisuuden illuusiota?

"Älä kerro ystävillesi, että meillä on ase. Älä puhu mitään. Se on turvaksi. Suojaksi.
Suojaksi?
Niin kuin sateenvarjo huonolla säällä.
Miksi Eli antoi sen sinulle?
Hänestä se on kuin ruusukimppu, äiti sanoi.
Elin mielestä ase ei muuta tarvitse kuin autossa kahdestaan asuvat tytöt." 

Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin kuvaa maailmaa, jossa aseet ovat kaikkialla. Floridassa kaatopaikan vieressä on asuntovaunualue, jossa asuu yhteiskunnan hylkiöitä: sotaveteraaneja, työttömiä ja teiniäitejä. Aseet ovat niin arkipäiväisiä, ettei kukaan ihmettele ympäristöstä jatkuvasti kuuluvia laukauksia. Joku luultavasti vain huvittelee ampumalla alligaattoreita.

Alueella asuu myös 14-vuotias Pearl. Pearl on asunut siellä koko elämänsä, leikkien kaatopaikalla, varastaen tupakkaa muilta asukkailta ja vetelehtien ystävänsä kanssa. Lisäksi Pearlin elämässä on äiti, joka on kullanmuru, kuppi sokeria, herttainen uneksija joka osaa nähdä ihmisten sisimpään.

Eräänä päivänä alueen kirkkoon astelee mies kahden haulikon kanssa. Pastori esittelee miehen ystäväkseen, jota huonot ajat ovat kolhineet. Kaikki kirkon naiset ovat sulaa vahaa Elin edessä. Pearlin äiti ei ole kirkossa, mutta hänkin putoaa polvilleen Elin tavattuaan. Pearlin ja äidin yhteiselämään tulee Elin kokoinen aukko. Ja Elin saapumisen jälkeen alueelle näkyy koko ajan enemmän aseita.

Rakkaudesta aseisiin kuvaa julmaa maailmaa haikean lempeästi. Tapahtumat nähdään Pearlin näkökulmasta, ja se tuo kaikkein kauheimpiinkin asioihin tiettyä pehmeyttä. Nuoruus ja viattomuus suojelevat ainakin toistaiseksi Pearlia monilta asioilta, jotka lukija ymmärtää. Lisäksi kirjassa on jonkinlaista uneliasta sadunomaisuutta: Pearl ja hänen äitinsä elävät maailmassa, jota hallitsevat kohtalonusko, unet ja rakkauslaulut. Valitettavasti maailma ympärillä on paljon kovempi.

Clement luo kirjaansa kiehtovan tunnelman ja kuvaa samalla hienosti monia suuria teemoja. Osattomat lapset, syrjäytyminen, väkivallan ja rahan liitto, rakkaus ja kuolema. Ne kaikki mahtuvat tarinaan, joka on kuitenkin samalla täysin ehjä ja kokonainen. Pearlin matkaa seuraa sydän nyrjähtäneenä ja haluten uskoa parempaan huomiseen. Mutta tuleeko sitä?

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Kaisa V, Suketus, Zephyr, Omppu ja Kirsi.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Gun Love, 2018)
Suom. Terhi Kuusisto
Like, 2018

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta


"Hankimme lapsia, jotta kestäisimme ja muuttaisimme maailman rikkaammaksi ja arvaamattomammaksi. Teimme lomamatkoja, juhlimme syntymäpäiviä ja vietimme joulua, iltaisin asetuimme makaamaan vierekkäin ja aamuisin autoimme toisiamme, jotta elämästä tulisi jotakin enemmän kuin mitä piti vain kestää. Kosketimme toisiamme kevyesti tai ahnaasti, kuvittelimme mitä kaikkea voisi seurata täysin odottamattomista intiimeistä iloista – harrastimme jatkuvaa flirttiä tehdäksemme yhdessäolon, jos mahdollista, vielä kauniimmaksi. Mitä muuta me olisimme tehneet?"

Jon ja Timmy ovat olleet naimisissa kaksi vuosikymmentä. Heidän liittonsa on ollut täydellinen – sellaista tarinaa he ovat itselleen ja toisilleen kertoneet. He ovat olleet erityisiä, he eivät olleet koskaan tavallisia, eivät silloinkaan kun heidän elämänsä pinnalta katsoen näytti samanlaiselta kuin muiden.

Sellaista tarinaa he olivat liitostaan kertoneet. Ja kuitenkin liitto on päättynyt eroon. Timmy on löytänyt toisen miehen. Jon haluaa ymmärtää, hän haluaa selityksen, ja kun Timmy ei pysty sellaista antamaan, Jon päättää kuvitella selityksen. "Minun täytyy kuvitella, miten hän koki sen kevään", toteaa Jon.

Kertomus eräästä avioliitosta on taidokas ja piinallisen tarkka kuvaus parisuhteen syntymästä ja kuolemasta. Se kertoo tunteista ja ajatuksista, joista parisuhde rakentuu, ja se kertoo siitä, kuinka kerromme parisuhteista tarinoita, ja kuinka määrittelemme itseämme näiden tarinoiden kautta. Jonin ja Timmyn tarina on ollut selkeä. Se on ollut täydellisen suhteen tarina. Sen on täytynyt olla täydellisen suhteen tarina, koska se on alkanut pettämisestä ja aiheuttanut aikaisemmassa suhteessa syntyneen lapsen hylkäämisen. Miten muuten voi oikeuttaa oman lapsen hylkäämisen kuin kaiken voittavalla rakkaustarinalla?

Tarina mutkistuu, kun täydellinen rakkaus paljastuu epätäydelliseksi. Millaista tarinaa Jon voi nyt kertoa? Hänen on pakko kuvitella uusi tarina, tarina uskottomuudesta ja rakkauden muuttumisesta. Gulliksenin kirjan hienous piilee juuri siinä, kuinka lukijan on koko ajan muistettava, että tapahtumat on kerrottu täysin Jonin näkökulmasta. Tapahtumien lisäksi myös Timmyn ajatukset ja tunteet ovat Jonin tulkintoja – yritystä selittää itselleen avioliiton päättymistä. Onnellisessa suhteessa on helppo kuvitella, että toinen kokee asiat samalla tavalla kuin itse, kun taas rikkoutuneessa suhteessa on pakko yrittää kuvitella, mitä toinen on ajatellut ja tuntenut – miksi toinen on kokenut asiat eri tavalla kuin itse. Joka tapauksessa toisten ihmiseten kokemuksissa on kyse kuvitelmista, tulkinnoista ja tarinoista.


Geir Gulliksen kirjoittaa tekstiä, joka etenee sulavasti huolimatta lukuisten välimerkkien, sanojen ja sivulauseiden painosta. Hanna Tarkka tavoittaa suomennoksessaan hienosti pelkistetyn ja virtaavan tyylin, jolla Gulliksen kertomustaan kuljettaa. Kertomus eräästä avioliitosta ihastuttaa taidokkuudellaan: sanat on aseteltu kohdalleen, näkökulma on hienosti rakennettu ja tarinan kaari etenee tyylikkäästi alusta loppuun. Ja kuitenkin kirja on enemmän taitava kuin koskettava. Se pysyttelee kummallisen välimatkan päässä vaikka vie lukijan hyvin intiimeille alueille. Kirja oli kiinnostava ja palkitsevakin lukukokemus, mutta kovin suurta tunnejälkeä se ei jälkeensä jättänyt.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi MaiskutuijataNanna, helmikekkonen ja Omppu.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (Historie om et ekteskap, 2015)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Mika Tuominen
Siltala, 2017

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Margaret Atwood: Uusi maa


Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian ensimmäisen osan, Oryxin ja Craken kolme vuotta sitten, ja olin aivan lumoutunut kirjasta ja sen hyytävän todentuntuisesta tulevaisuuden kuvauksesta. Luin Herran tarhurit aika pian sen jälkeen, mutta sitten ajattelin "vähän säästellä" viimeistä osaa, jotta voisin hiukan pitkittää sarjan tarjoamaa lukunautintoa.

Kuten usein käy, pieni tauko venähti aika pitkäksi. Onneksi Atwoodin trilogiaansa luoma maailma on niin voimakas, että aikaisempien kirjojen tapahtumat olivat pääpiirteissään edelleen yllättävän kirkkaina mielessäni. Uuden maan tarinaan solahti helposti ja nopeasti sisälle.

Luin Uuden maan hurjalla vauhdilla, reilussa vuorokaudessa, ja olin lukemisen jälkeen pari päivää hiukan pyörällä päästäni. Luin kirjan lopppuun illalla, ja kun seuraavan aamuna heräsin, minulla oli samanlainen olo, kuin joskus on hauskojen juhlien jälkeen, tai silloin kun on palannut matkalta kotiin. Sellainen olo kuin ei olisi vielä ihan kokonaan palannut arkiseen elämään, vaan että jokin osa viipyilee vielä edellisten päivien elämyksissä. Merkillinen ja hieno tunne.

Kuten kaksi aiempaakin osaa, Uusi maa kertoo yhden tarinan siitä, mitä tapahtui ennen vedetöntä tulvaa. Kirja jatkaa tarinaa myös eteenpäin siitä, mihin edelliset osat jäivät. Ihmiskunnan rippeet yrittävät joten kuten jatkaa elämää geenimanipuloitujen eläimien ja crakelaisten kanssa. Jollakin tavalla täytyy yrittää rakentaa uutta maailmaa, mutta tuleeko siitä parempi tai erilainen kuin vanhasta? Ovatko ihmiset oppineet mitään? Entä mitä tapahtuu crakelaisille, kun he elävät rinnakkain ihmisten kanssa?

Uusi maa on lempeämpi ja toiveikkaampikin kirja kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Se näyttää antavan ihmiskunnalle ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden oppia virheistään ja aloittaa alusta. Käyttääkö ihminen tämän mahdollisuuden hyväkseen, jää lukijan mielikuvituksen varaan – Atwood ei kerro, hän vain vihjaa kevyesti muutaman mahdollisuuden suuntaan.

Jotkut lukijat ovat pitäneet Uutta maata trilogian heikoimpana lenkkinä ja epäonnistuneena lopetuksena sarjalle. Minulle Uusi maa oli hieno lukukokemus, eikä kirja hävinnyt minun arvoasteikossani mitenkään Herran tarhureille. Oryx ja Crake on ehdottomasti sarjan paras kirja kaikessa vimmassaan ja tuhossaan ja synkkyydessään, mutta kyllä tämä koko MaddAddam-sarja osui minuun ihan täydellä teholla. Atwoodin tulevaisuuskuva on pelottava ja liiankin tunnistettava, se on kammottava mutta kuitenkin kiehtova. Ja Atwood on kansoittanut synkän maailmansa henkilöhahmoilla, joihin kiintyy, ja joille kyllä suo sen pienen valon, joka Uuden maan lopussa sarastaa.

Uudesta maasta ovat kirjoittaneet myös Raija, Suketus, Arja, Opus eka ja Mila.

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam, 2013)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2015/2016

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua



Voiko kohtaloaan paeta? Ei ainakaan Daniyal Mueenuddinin novelleissa.

Entä mitä kohtalo tarkoittaa? Syntyperää, sukua ja perhettä, yhteiskunnallista asemaa, sukupuolta. Mueenuddinin novelleissa ihmiset yrittävät paeta heille varatulta elämänpolulta – he tavoittelevat onnea tai edes elämässä pärjäämistä kuka keinottelun, kuka seksin, kuka rakkauden kautta. Mutta voiko omaan elämäntarinaansa vaikuttaa? Onko onni tässä maailmassa koskaan pysyvää?

"Hyvästi se elämä, jota hän ei koskaan eläisi, elämä jota hän halveksi, säästöt joita hän ei koskaan keräisi laittaessaan ruokaa ja hoitaessaan kotia sillä välin kun hänen miehensä työskentelisi vanhassakaupungissa, joku sellainen poika joka olisi voinut kelpuuttaa hänet morsiamekseen."

Kirjan tarinoita sitoo löyhästi yhteen maanomistaja K. K. Harouni, rikas ja vaikutusvaltainen mies. Yhdessä novellissa Harounilla on suurempi rooli, mutta muissa hän esiintyy pienessä sivuosassa, tai häneen ja hänen sukuunsa vain viitataan lyhyesti. Harounin läsnäolo antaa kuitenkin tarinoille pysyvän maailman, jossa ihmiset tulevat ja menevät mutta tietyt asiat ovat muuttumattomia. Myös muiden tarinoiden päähenkilöt saattavat vilahtaa jonkun toisen tarinan sivuosassa, kuin muistuttamassa siitä, että yhden ihmisen onni tai tragedia on toisen ihmisen tarinassa vain alaviite.

Monissa tarinoissa ihmiset pyrkivät kohti parempaa elämää käyttämällä hyväkseen rakkautta. Tai sitten he pyrkivät yksinkertaisesti kohti rakkautta. Rakkaus ja seksi voivat aluksi olla keino saada haluamansa – taloudellista turvaa, mielenrauhaa tai lapsi – mutta usein rakkaus ottaa ohjat ja alkaa hallita ihmisiä. Se, jonka piti olla kylmäverinen oman edun tavoittelija, huomaa rakastuneensa, ja se joka luuli olevansa rakastunut huomaakin tavoitelleensa jotakin muuta.

Kirjan maailma on sen ihmisille armoton. Harvalla on juurikaan mahdollisuuksia maailmassa, jossa valta ja varakkuus ovat kasautuneet harvoille, ja jossa kaikki ovat lahjottavissa. Ihmiset ja heidän tunteensa ovat usein vain välineitä ja kauppatavaraa. Naisten asema on vielä rajatumpi kuin miesten: valtasuhteet ja vuosisatojen perinteet määrittelevät ne rajat, joiden sisällä naisen on mahdollista liikkua. Sen saavat huomata niin köyhä palvelija kuin 2000-luvun bileprinsessakin.

Mueenuddinin kertomukset ovat surumielisiä ja välillä lohduttomiakin, mutta hän suo henkilöhahmoilleen myös lyhyitä onnen hetkiä. Suurta surumielisyyttä pehmentää lempeä kauneus, joka taittaa kärjen kaikkein suurimmalta kärsimykseltä.

Hunajaa ja tomua oli yksi tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni. Olen iloinen, että haasteen myötä luin vihdoin tämän hienon kirjan.

Daniyal Mueenuddinin: Hunajaa ja tomua (In Other Rooms, Other Wonders, 2009)
Suom. Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola
Avain, 2012

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina ja Napoli-sarjan summausta


Napoli-sarja ei ole missään vaiheessa herättänyt minussa mitään Ferrante-huumaa, mutta sen verran paljon olen sarjasta kuitenkin pitänyt, että olen koko ajan tiennyt, että haluan lukea sen kokonaan. Ovathan nämä kirjat ihan jo ilmiönä kiinnostavia, vaikka jossain silmiini osunut kustantajan mainoslause maailman rakastetuimmasta kirjasarjasta olikin minusta melkoinen ylilyönti.

Olen viihtynyt sarjan parissa välillä paremmin ja välillä huonommin. Kadonneen lapsen tarina vei varsin hyvin mukanaan, ehkä ihan jo siksikin, että kirjojen maailmassa on viettänyt niin paljon aikaa, ja kiinnosti tietää, miten tarina päättyy.

Toisaalta tämä oli ehkä myös viimeisen kirjan ongelma: kuten sarjojen päätösosissa usein, Kadonneen lapsen tarinassa keskityttiin pitkälti nimenomaan punomaan tarinan lankoja yhteen. Juoni eteni vauhdikkaasti, ja muut tasot jäivät vähän juonen jalkoihin. Viimeinen osa ei ehkä tuonut sarjan teemoihin tai henkilöhahmojen välisiin suhteisiin kovin paljon uusia kerroksia. Kirjan loppu oli kyllä onnistunut ja sarjan henkeen sopiva – pessimistinen ja kysymyksiä ilmaan jättävä.

Nyt, kun koko Napoli-sarja on luettu, mitä ajattelen siitä? Mistä pidin, ja mistä en pitänyt? Mikä teki erityisen vaikutuksen, ja mitä ilman olisin voinut elää?

Pituus. Tarinassa on paljon tyhjäkäyntiä, toistoa ja (minulle) täysin epäkiinnostavia teemoja. Mutta jos tätä sarjaa rakastaa, on lukija varmaan vain iloinen kaikista tuhansista sivuista. Uskon, että itse olisin pitänyt tästä tarinasta paljon enemmän, jos se olisi kerrottu tiiviimmässä muodossa.

Elena. Elenan sisäisen maailman kuvaus oli ehdottomasti sarjan kantava voima. Elena on  kaikessa monimuotoisuudessaaan ja ristiriitaisuudessaan hieno henkilöhahmo. Erityisesti toisen osan tytöstä kohti naiseutta kasvava Elena ja kolmannen osan omaa paikkaansa hakeva Elena olivat uskottavia ja riipaisevia kuvauksia nuoren naisen tunteista, kokemuksista ja ajatuksista.

Lila. Lilan henkilöhahmo ei vakuuttanut minua oikein missään vaiheessa. Lilan on tarkoitus olla Elenan peili, Toinen, jota vasten Elena jatkuvasti heijastaa itseään. Lila on henkilöhahmona kuitenkin sekä liian etäinen että liian mystinen ollakseen oikeasti kiinnostava. Ja vaikka Lila nähdään koko ajan Elenan kautta, Ferrante ei ole malttanut tehdä Lilasta aivan puhdasta Toista, vaan hän antaa Lilalle oman näkökulman ja äänen esimerkiksi pitkien lainausten kautta. Pääsemme vähän liian lähelle Lilaa, jotta voisimme nähdä hänet vain Elenan näkökulmasta, mutta toisaalta Lila jää aika yksiulotteiseksi, eikä hän ole tasapainoinen vastapari Elenalle.

Ihmissuhteet. Napoli-sarjan rakkaussuhteet tuskastuttivat minua melkoisesti. Elenan pakkomielle Ninoa kohtaan ei kiinnostanut missään vaiheessa, ja varsinkin viimeisessä osassa se sai suhteettoman paljon tilaa. Yleisesti ottaen sarjan henkilöhahmot olivat Elenaa lukuunottamatta aika latteita, joten ehkä senkin vuoksi ihmisten välisten suhteiden kuvaus ei ollut kirjan parasta antia.

Ystävyys. Napoli-sarjasta on puhuttu useimmiten nimenomaan poikkeuksellisena kuvauksena naisten välisestä ystävyydestä. En ole ihan vakuuttunut siitä, että Elenan ja Lilan välinen suhde olisi jotain aivan ennen näkemätöntä. Kiinnostava se on, ehdottomasti, mutta minusta kuitenkin enemmän symbolinen kuin elämänmakuinen.

Napoli, Italia. Jos henkilöhahmot eivät aivan herää eloon, sykkii Italia sitäkin kiehtovampana taustana tapahtumille ja henkilöille. Tunnelma, ajankuva, aatteet, sukupuolten väliset suhteet ja maailman muuttuminen kulkevat mukana koko tarinan läpi. Viimeisessä osassa Napolin merkitystä vähän turhaan alleviivataan Lilan Napoli-kiinnostuksen kautta, mutta muuten kirjan maailma on hienosti ja liikoja osoittelematta rakennettu.

Kannet. Kuka tietää, ehkä olisin pitänyt koko sarjasta enemmän, jos suomalaisen painoksen kannet eivät olisi niin rumat ja ankeat.

Kadonnneen lapsen tarinasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Laura Elina, tuijata, Omppu ja Mila.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, 2014)
Suom. Helina Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2018